Hyvä päivä

Laiska aamupala Rochanin ja Sahidon seurassa, sitten Craniosacral-sessio (ks. Wikipedia) Rochanin kanssa. Hoidon jälkeen laiska lounas Green Caféssa.

Meillä synkkaa todella hyvin. Aika jännä kontrasti Adimin jälkeen: tässä on mies, jonka kanssa vain puhumme, puhumme, puhumme. Vaikka mistä, mutta kuitenkin aina tästä ihanasta: elämästä, rakkaudesta, meditaatiosta, läsnäolosta. Näistä ainoista asioista, jotka ovat puhumisen arvoisia.

Ja Rochan todella kuuntelee minua. Kuuntelee ihan rauhassa ja keskittyneesti, imee joka sanan. Näkee minut. Kun Rochan puhuu, minä tyhjenen ja olen vain läsnä. Kuuntelen. Ja näen. Ei ole yllätys, että myös Rochan on Satorinsa istunut. Meidän kommunikointimme on niin suoraa ja luontevaa.

Kaikki, mitä Rochan kertoo itsestään, resonoi minussa, aah miten tuttua! Ja päin vastoin. Meillä on ulkoisesti täysin erilainen tausta, mutta kokemus on sama. Kun katson meitä pulisemassa, tuntuu vaikealta uskoa meidän olevan vetäytyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka saattavat viettää viikkoja yksinään, puhmatta kenellekään, ja joiden mielestä on vaikea mennä yksin bileisiin tai jutella vieraille. Mutta toistemme seurassa me emme ole yhtään ujoja.

Tietysti on myös tämä kehotaso. Rochan on erittäin miehekäs ja seksikäs, ja tuntuu turvalliselta ja rauhalliselta halata häntä. Meidän vartalomme tykkäävät toisistaan. Meillä on hyvä energia yhdessä.

Tänään kun erottiin yli kuuden tunnin sessio- ja juttelumaratonin jälkeen, Rochan sanoi:

– I enjoy spending time with you, Darling.

Johon minä:

– Likewise, Sweetheart.

Tuntuu hyvältä viettää aikaa miehen kanssa, joka on niin avoin ja herkkä, mutta samalla niin miehekäs. Jolle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia sanoa ääneen nauttivansa seurastani. Tässä saattaa olla kehitteillä kaunis ystävyys.

Lähden kipuamaan Bhagsusta kivikkoisia kinttupolkuja pitkin Dharamkotiin. Hymyilen. Miten voisin olla hymyilemättä, kun kaikki on niin kaunista. Vastaantulijat hymyilevät takaisin. Kun kävelen pihojen poikki, naiset toivottavat namastet ja jatkavat sitten pyykkäämistään. Pienikokoiset, sitkeät hevoset, vuohet ja aasit käyskentelevät vapaina, mutta pysyvät omien pihojensa tuntumassa. Paitsi se kauniin valkoinen, mutta mudassa rypenyt hevonen, joka laukkaa päätään viskoen pellon poikki, hyppää kivetylle polulle saaden ihmiset väistämään ojaan tai painautumaan talon seinää vasten, ja nelistää kaviot kopisten tiehensä. Kohta teini-ikäinen poika juoksee hengästyneenä karkurin perään. Kaikkia meitä näytöstä todistaneita naurattaa kauheasti. Arki pulppuaa elämäniloa.

Hengästyn kivutessani polkua ja lopulta jyrkkiä portaita ylös Dharamkotiin. Portaat ja kapeat kujat on lakaistu niin siisteiksi ja talot ovat niin hyvässä maalissa, että on vaikea muistaa olevansa Intiassa.

Kun pääsen huoneeseeni heittäydyn tyytyväisenä sängylle lepäämään. Puhelin soi: Adim. Hän on Delhin lentokentällä, viisumiasiat ovat järjestyneet parhain päin. Tuntuu hyvältä kuulla Adimin vapautunut ja tyytyväinen ääni. Tuntuu myös hyvältä, että hän haluaa soittaa. Puhumme vain käytännön asioista, mutta äänessä on paljon hymyä ja naurua. Hyvää energiaa, kaunis yhteys arkipäiväisyyksien alla.

Varsinainen asia oli, että hän aikoo lähettää minulle Delhissä asuvan ystävänsä yhteystiedot. Voin ottaa ystävään yhteyttä, jos tarvitsen joskus apua Delhissä. Adim voi olla halkomaisen epäromanttinen, mutta hän pitää huolta. Myös ennen lähtöään McLeod Ganjista hän halusi pikaisesti esitellä minut ystävälleen, jolla on kauppa McLeodissa. Jos tarvitsen apua, ystävä auttaa.

Puhelun jälkeen jään sängylle makaamaan. Tässä minulla on nämä kaksi miestä. Niin kauniita, mutta niin erilaisia. Molemmat näkevät minut, omalla tavallaan, ja pitävät näkemästään. Kyllä minulle nyt annetaan isolla kauhalla. Kiitos!

Tällä hetkellä ei häiritse yhtään, että haluan rakastella kahden miehen kanssa. Toinen on täällä, toinen ei, joten minun ei tarvitse edes valita. Pysyn vain läsnä parhaani mukaan, pysyn kehossani ja katson mitä tapahtuu. On selvää, että kehoni haluaa rakastella. Voin vain katsoa, toteutuuko kehon tahto vai ei.