Rakkauden äärellä

Istun Cool Talk Corner -ravintolan terassilla Dharamkotissa. Ihmeellinen, kaunis olo. Levollinen, hidas, pysähtynyt. Kirkas ja puhdas. Ei suuria tunteita tai tunnekuohua. Ei ahdistusta, odotuksia tai toiveita. Vain tämä hengitys tässä.

Katson vuoria ja huokaan. Ne seisovat siinä niin tummina, jykevinä ja ikuisina. Vähän kauempana luminen huippu. Aurinko laskee kohta, ilta-auringon valo on punertavan keltainen, lämmin. Jos nyt ottaisin kamerani esiin ja kuvaisin ympärilläni istuvia ihmisiä, he näyttäisivät todella kauniilta. Heissä olisi sävyjä ja syvyyttä.

Nyt nousee jotain, sittenkin jokin tunne. Rintaa puristaa hieman, silmät sumenevat. Helpotuksen ja kiitollisuuden kyyneleitä. Olen niin ehjä. Ja valmis. Kokonainen. Olen elämän rakastettu. Ei se kaunis mies, Adim, tätä minulle tehnyt, vaan elämä. Elämä minussa, eli minä itse. En tarvitse tähän miestä, sillä tämä olen minä. Siksi ero Adimista ei herätä minussa surua tai ahdistusta – ei niin kauan, kun pysyn täällä syvällä, kehossani. Täällä on kaikki hyvin, koska olen yhteydessä elämän yksinkertaiseen totuuteen. Ei komplikaatioita.

Jään vähän väliä tuijottelemaan vuoria suu auki, kun unohdun uloshengityksen päätteeksi johonkin lämpimään, syvään poimuun täällä sisälläni.

Kun rakastelin Adimin kanssa, hoin hiljaa mielessäni mantraa. Joko suomeksi “Rakastan rakastan” tai englanniksi “I love you, I love you”. Mantra auttoi rentoutumaan ja putoamaan vielä hieman syvemmälle tyyneyteen. Se auttoi saamaan yhteyden rakkauteen. Vaikka katsoin Adimia silmiin, julistuksessa ei ollut mitään henkilökohtaista. En minä Adimia rakasta, siinä mielessä kun sanaa rakkaus yleensä käytetään. En rakasta häntä henkilönä, en persoonana, en hänen kehoaan ja mieltään. Minä rakastan elämää hänessä, rakkauden mysteeriä hänessä, rakastan hänen valoaan, viattomuuttaan, puhtauttaan, selkeyttään. Ja ennen kaikkea rakastan hänen läsnäoloaan, sitä että hänen mielensä hiljenee ja hän on vakaasti kehossaan.

Rakastan saadessani katsoa Adimia silmiin ja nähdä hänen silmissään vain syvän, pysähtyneen tyyneyden. Rakastan sitä, että saan peilata siitä tyynestä pinnasta oman rakkauteni, universaalin rakkauden, joka vain on. Minä ja Adim emme ole tärkeitä, eikä rakkaus ole meidän. Se on lainaa elämältä.

Kun sanon rakastavani Adimia, siinä ei ole sitä takertuvaa, tarvitsevaa ja vaativaa laatua, jonka olen tottunut yhdistämään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. En halua omistaa. Päin vastoin näen yhä selkeämmin, että päästämällä irti Adimista saan enemmän. Kiitos rakas, turvallista matkaa!

Kun oli jäähyväisten aika, katsoin vain. Täysin neutraalisti. Tiedän jo, että Adim on jätkämäinen halko, joka ei paljon puhu eikä pussaa. Ei pidä kädestä, ei lepertele. Suoraan asiaan, jos asiaa on. Jos tehdään lähtöä Delhiin, sitten tehdään lähtöä Delhiin, be total! Ei ruveta ruikuttamaan, että voi vitsi kun pitää lähteä, jäisin paljon mieluummin tänne sinun kanssasi, tulee kauhea ikävä ja voi voi ja tunteita, tunnekuohuja, sentimentaalisuutta. Adim ei yksinkertaisesti ole sellainen. Onneksi. Hän on suora ja selkeä kuin kuutio, ja oli ihanaa huomata, että pystyin vain katsomaan ja hyväksymään. Hän on sellainen kuin on, eikä minulla ole tarvetta kovistella häntä, ripustaa häneen vaatimuksia. Kun en halua mitään, voin katsoa, myötäillä ja hyväksyä. En minä halua muuttaa häntä. En nyt. Olen kyllä halunnut, luoja varjelkoon, ja tulen varmasti haluamaan, sillä tämä on harvinaisen jääräpäinen yksilö, mutta en nyt. Juuri nyt tuntuu hyvältä vain myötäillä elämää.

Huh, miten helpottunut olen! Minä osaan rakastella! Tiedän nyt, mistä rakastelussa on kyse! Ja mikä parasta, en ripusta itseäni tai rakkauttani Adimiin. Ne eivät ole hänestä riippuvaisia. Saattaa olla, että rakastelen Rochanin kanssa lähitulevaisuudessa. Saa nähdä. Olisipa hienoa. Mutta pointti on se, etten enää pelkää (niin paljon). Vielä eilen kirjoitin Taralle, että voisin oksentaa kauhusta ajatellessani, että minun pitäisi aloittaa alusta jonkun uuden miehen kanssa, mennä sen saman pelon ja epävarmuuden läpi, rohkaistua kertomaan ääneen, että minulla on tällainen ongelma seksin suhteen. Ja sitten taas katsoa aitiopaikalta, kuinka kaikki menee pieleen.

Pelko on kuollut. En voi tehdä mitään väärin, jos olen läsnä ja vain katson, mitä kehoni tekee. Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään, katsoa vain. Ei ole suorituspaineita. Minun pitää vain rakastella enemmän ja useammin. Siitä se lähtee aukeamaan. Ei ole oikotietä, ei pikavoittoja eikä alkuräjähdyksiä tiedossa. Tätä pientä ja hienovaraista työskentelyä vain.