Kuplassa

Kuljen loppupäivän kuin sumussa. Kehoni tuntuu erilaiselta. Elävältä. Heränneeltä. Ehkä kaikki ei mennyt ihan putkeen, mutta haluan edelleen. Miestä. Adimia.

Näen Adimin illalla Resortissa ja reagoin tutulla tavalla: saan valtavan ujouden puuskan ja olen niin kuin en huomaisikaan häntä. Hän ei huomaa takaisin. Näin sitä käyttäydytään kypsästi ja aikuisesti.

En tiedä mitä sanoisin tai tekisin, jos kohtaisin hänet kasvotusten. Pelkään, että jos menen liian lähelle, jokainen ihminen kilometrin säteellä haistaa ja aistii, että olimme muutama tunti sitten sängyssä. Tara nauraa sydämellisesti pelolleni, mutta naurakoon. Minä tiedän. Jos katsoisin Adimia silmiin, saati että halaisimme, maa tärähtelisi Mumbaissa asti ja kaikki saisivat tietää.

Se ei ehkä olisi hyvä asia. Treffiasiat hoidetaan Resortissa kaikessa hiljaisuudessa ja yksityisyydessä. Ja tiedän, että varsinkin Adimin pitää olla varuillaan: Black Roben pitää käyttäytyä ammattimaisesti ja vaalia mainettaan. Ihmiset alkavat niin helposti juoruilla.

Pääni surisee ajatuksista ja skenaarioista, mutta kehoni ei ole kiinnostunut niistä. Kehoni riemuitsee: Kiitos! Vihdoinkin! Vihdoinkin jotain on lähtenyt liikkeelle, seksuaalienergia virtaa taas, ja se tuntuu hyvältä. Olen vahvasti tietoinen kehostani ja hengityksestäni. Kehoni hymyilee ja tahtoo lisää. Ja kyllä minäkin hymyilen. Tietäväistä, hidasta hymyä.