Kylmän viileää

Kännykkä soi, painan torkkunäppäintä. Vajoan takaisin siihen suloiseen pehmeyteen, jossa keho vain lepää, se ei vielä halua liikutella itseään. Jalat eivät ole vielä valmiit siirtymään pystyasentoon ja ottamaan minua kannettavakseen. Jalat eivät värähdäkään kun vyötärö kiertyy ja kyljet venyvät kurkottamaan kännykän lattialta. Makaan sängyssä kännykkä kädessä valmiina vaipumaan takaisin jonnekin syvälle, mutta mieleni pilaa kaiken.

Nousenkohan tänään ajoissa? (Ajoissa mihin?) Onnistunkohan tänään tekemään töitä? (Miksi en pysty toteamaan että joko teen tai en tee, koska lopputulos on kuitenkin sama: joko teen tai en tee.) Passi pitäisi uusia, jotta voisin hakea viiden vuoden viisumia, ammattiliittoon pitäisi liittyä, jotta voisin hakea apurahaa, kirjanpito pitäisi saada kuntoon, jotta tietäisin onko minulla oikeasti yhtään rahaa - en ole maksanut tänä vuonna senttiäkään veroa. (Miksi on niin, että kun en pysty tarttumaan siihen yhteen työprojektiin, en anna itselleni lupaa tehdä mitään muutakaan?)

Istun kroppa jäykkänä, kulmat kurtussa sängyn laidalla. Huomaan päästäneeni mieleni ylikierroksille, ja päästän ajatuksista irti. Jännitys laukeaa. Olin pakkautunut päähäni, mutta avarrun nyt alaspäin, kunnes olen taas kehossani. Tunnen kädet, takapuolen painon sängyllä, jalkapohjat lattiassa. Olen pehmeä.

Mittaan hiutaleita puurokattilaan, ajatukset surraavat täysillä, päästän irti. Raaputan palanutta maitoa kattilan pohjasta, päästän irti. Harjaan hampaita, päästän irti.

Tiedän kokemuksesta, etten saa mitään tehtyä yrittämällä, ajattelemalla että pitäisi, hoputtamalla tai pakottamalla. Se johtaa ahdistukseen ja lamaantumiseen. Ainoa tehtäväni on päästää irti, uudelleen ja uudelleen. Kun olen riittävän tyhjä, ilman emootioita, ja vain teen mitä teen, jonain hetkenä istun koneelle, tartun puhelimeen ja toimin. Kylmän viileästi.