Luulen, että läsnäolon helppous teki minusta vähän ylimielisen. Varomattoman. Julistin läsnäolon saavutetuksi eduksi, josta ei enää koskaan tarvitse tinkiä.
Kurssin vetäjä suositteli rauhoittamaan lauantai-illan ja antamaan hiljentymisen tehdä alitajuista työtään illalla ja yöllä, ennen kuin jatkaisimme työskentelyä sunnuntaina. Vietin illan tv- ja nettiviihteen äärellä, rupatellen ja unelmoiden. Päättelin ilmeisesti, että nyt kun tietoisuuteni on kehittynyt tällaisiin tantrisiin sfääreihin, minun ei enää tarvitse varoa emootioilla pelaavaa pintaviihdettä. Kattokaas meikä on niin stara, että pystyn olemaan läsnä samalla kun ajattelen jotain muuta!
Tänä aamuna tuntui kuin avaruusolio olisi vallannut kehoni. Epäuskoisena ajoin Helsinkiin, mutta muut kurssilaiset kohdatessani se oli pakko myöntää: olin pudonnut läsnäolosta. Olin ulkopuolella, enkä nähnyt mitään keinoa päästä takaisin sisälle.
Liikemeditaatiossa liikuin jäykästi ja vastentahtoisesti, pakotetusti. (Kamoon, muut alkavat tuijottaa ellet yritä heilua edes vähän.) Vielä eilen aivoni olivat narikassa, annoin itseni vain tehdä mitä tein ja havaitsija minussa sai ihmetellä: "Oho, nyt mä väännyin noin" ja "kas, nyt mä näköjään hytkyn näin". Tänään olin piinallisen tietoinen itsestäni, kehostani ja muista. Olin ärsyyntynyt, levoton ja särisevä.
Mitä sitten tapahtui? No eipä kummempia. Olin puoli päivää ahdistuksen ja itsesyytösten syövereissä, mutta vähitellen itsetietoisuus suli pois. Iltaan mennessä olo oli jo ihan ok. Perushyvä.
En väitä, että pari tuntia tv:n katselua tuo krapulan. Mutta hypettäminen kyllä kostautuu. Ja takertuminen. Hyvään on petollisen helppo takertua, mutta silloin se katoaa. Puff.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti