Hulluin siivin

Ostin Hulluilta päiviltä lennon Mumbaihin, 393 e. Lähtö keskiviikkona 3.12, paluupäiväksi arvottiin 31.12. Paluulippuhan jää joka tapauksessa käyttämättä. No miltä nyt tuntuu? Jotain ajatus- ja emootiosössöä tuossa olisi taas tarjolla, se vaanii tietoisuuden reunamilla kuin suriseva kärpäsparvi. Niin lähellä, yhden ajatuksen päässä. Toisaalta kun astun sinne myräkkään, olen yhden irtipäästämisen päässä rauhasta ja hiljaisuudesta. Tällaista rajalla huojumista tämä nyt on.

Ei minua Intiaan lähtö pelota tai kauhistuta, siellähän on ihanaa. Saa olla, kokea, tavata, oppia, hiljentyä, joogata, kirkastua, selkeytyä ja ennen kaikkea nauttia. Lepatus vatsassa on vain innostunutta odotusta. Surina alkaa häiritä, kun mietin mitä kaikkea pitää tehdä ennen lähtöä. Pitää hoitaa ihottuma, tavata kirjanpitäjä, järjestää raha- ja veroasiat, hommata rautaa, softaa ja mobiiliteknologiaa ja sitten se kauhein - pitää tehdä töitä. Kirjoittaa jutut, jotka ovat jääneet roikkumaan.

Tuonhan ei pitäisi olla mikään ongelma, aikaa on yllin kyllin. Mutta kun on ollut pitkään sairauslomalla sen takia, ettei pysty tarttumaan asioihin, mikään aika ei tunnu riittävän pitkältä. Miten puolitoista kuukautta voi riittää sellaiseen, mihin puoli vuotta ei ole riittänyt? Kun alkaa pyöritellä tällaista sumeaa ajatusta, päätyy juuri sinne sössöön ja mössöön. Peilaan menneisyydestä huolta ja ahdistusta, sitten kurkotan tulevaisuuteen, toiveisiin ja odotuksiin, jotka saavat minut taas ahdistumaan. Kun poistun tästä hetkestä, läsnäolosta, samastun velloviin emootioihin ja faktat menettävät merkityksensä. Kuten sellainen fakta, ettei minun tarvitsisi kuin palata nykyhetkeen, antaa ajatusten vaimeta, olla mitä olen ja tehdä mitä teen, niin jossain vaiheessa tekisin rästihommat parissa päivässä.

Vietin tässä tovin suunnitellen, että maalaan mahdollisimman tarkan kuvan siitä, miten kauhea tämä vuosi on ollut. Kuinka ahdistavalta tuntuu, kun menettää elämänsä hallinnan. Päättää yhä uudelleen ryhdistäytyä, ottaa itseään niskasta kiinni ja tarttua töihin, joista suoriutui ennen leikiten. Lähtee tomerasti koneelle havahtuakseen neljän tunnin kuluttua jostain ihan muualta, on kävellyt koneen ohi, on taas epäonnistunut, yrittää niin kauheasti ymmärtää mutta menee vain pahempaan solmuun. Mutta kun pysähdyn ja annan hiljaisuuden laskeutua kehooni ja mieleeni, en halua jatkaa sairauskertomuksen maalailua. Sen sijaan minussa nousee kiitollisuus. Kiitollisuus, joka on niin konkreettista, että tuntuu kuin minua paijattaisiin, lämmitettäisiin, rakastettaisiin sisältäpäin. Se aaltoilee minussa ja tuo kyyneleet silmiin.

Kaikki tämä sössö ja mössö, jossa olen tarponut tänä vuonna, on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kiitos elämälle, joka järjesti niin, etten pysty tekemään kompromisseja. Olen porskuttanut pitkään järjen, tahdonvoiman ja tehokkaan suorituskyvyn varassa. Kiitos elämä, että otit ne pois. Kiitos siitä, ettei kehoni enää tottele mielen järkeviä käskyjä, että tahdonvoima on haihtunut tuuleen, ja että suorituskykyni suostuu aktivoitumaan toiminnaksi vain silloin, kun toiminta on avointa, rehellistä ja rohkeaa, ja palvelee jotain hyvää. Kiitos siitä, että puhalsit sumun pois ja toit näkyville kaikki alitajuiset pelot, jotka ovat tähän asti ohjanneet minua tehden elämästä tukahdutettua, puolinaista ja latteaa.

Samalla kun ulkoiset rakenteet ja kaavat ovat romahtaneet, kokemukseni täällä sisällä, ymmärryksen tällä puolen, on ollut täydempää ja runsaampaa kuin koskaan ennen. Kiitos, kiitos, kiitos.