Pelottaa

En pysty kirjoittamaan. Siispä kirjoitan.

Tämän blogin tarkoitus, ainakin näin aluksi, on liuottaa tulppa. En ole pitkään aikaan pystynyt tekemään töitä, siis kirjoittamaan. Jokin minussa on lamaantunut, jokin ei liiku, vaan rypee väljähtyneessä, ummehtuneessa lammikossa. 

Tapasin eilen ihmisen, joka sai mut tolaltani. Yritin kertoa hänelle jotain totuudestani ja kun koin etten tullut ymmärretyksi, turhauduin ja vihastuin. Menin ihan tilttiin ajatuksesta, että jollekin jää minusta väärä käsitys. En varsinkaan kestä sitä, että sen jälkeen kun olen rohkeasti avautunut ja kertonut totuudestani, se toinen ei ymmärrä olla samaa mieltä.

Kohtaaminen oli tärkeä, tiedän sen. Näen yhä selkeämmin, että kokemani ahdistus ei johdu siitä, mitä se toinen ajatteli, sanoi tai teki, vaan siitä, että mä haluan, että se toinen olisi toisenlainen. Olisi niin paljon helpompaa, jos kaikki ihmiset ajattelisivat samoin kuin minä. Eikä tarvitsisi koskaan tuntea itseään torjutuksi. Huokaus.

Tämä sama energia, torjutuksi tulemisen pelko, estää minua kirjoittamasta. Miksi edes aloittaa jotain, minkä tietää tuhoon tuomituksi? Miksi yrittää kommunikoida jotain, kun ei kuitenkaan tule ymmärretyksi?

Mieleni kävi ylikierroksilla kun yritin ymmärtää mitä oli tapahtunut ja miksi reagoin niin voimakkaasti. Olin yhtä ahdistunutta sössöä. Soitin ystävälleni, joka oli täysin läsnä, kirkas ja selkeä. Hän ei kysellyt tarkentavia kysymyksiä saadakseen kaikki keskustelun yksityiskohdat tietoonsa, hän ei tehnyt analyysejä eikä antanut neuvoja. Sen sijaan hän puhui omasta totuudestaan, sieltä omasta rauhastaan käsin. Ja pikku hiljaa minäkin rauhoituin. 

Oivalsin jotain tärkeää. Sen, että kauneinta, minkä ihminen voi toiselle antaa, on läsnäolo. Läsnäolo ilman emootiota, ilman odotuksia. Ahdistukseni johtui siitä, että olin antanut ajatuksille ja mielelleni vallan. En ollut läsnä nykyhetkessä. Onneksi ystäväni oli niin älykäs, ettei hän päästänyt mun sössöä omaan mieleensä eikä samastunut mun emootioihin, eikä siten alkanut setviä, selvittää ja analysoida tapahtumaa halki poikki ja pinoon. Sen sijaan hän auttoi energeettisesti, omalla olemuksellaan, tuomalla myös minut nykyhetkeen ja läsnäoloon.

Näin ja koin konkreettisesti, että oli ihan sama mistä ystäväni puhui tai mitä sanoja hän käytti. Olellista oli se, että hän oli läsnä. Kun ystäväni oli itse jossain rauhallisessa, selkeässä ja häiriöttömässä paikassa ja kommunikoi sieltä käsin, hän heijasti rauhaansa myös minulle. Sellainen heijastus puhdistaa, palvelee ja parantaa. 

Sain jännittävän ajatuksen: voisinko läsnäolon rauhoittavaa vaikutusta soveltaa myös kirjoittamisessa? Mitä tapahtuisi, jos olisin kirjoittaessa täysin läsnä, ilman pelkoja ja odotuksia? Mitä jos sillä ei olisikaan mitään väliä, mistä kirjoitan tai mitä sanoja käytän, kunhan kirjoittaisin läsnäolevasta, rauhallisesta paikasta käsin, parhaani mukaan?

Tässä se kirjoitus- ja kokeilualusta nyt on, oma blogi. Blogi meinasi tosin jäädä perustamatta, kun en keksinyt sopivaa nimeä. Hahmottelin jotain henkilökohtaista ja söpöä nimeä, joka sopisi tällaiselle vain itseä varten kirjoitetulle päiväkirjalle. Mutta samalla nimen pitäisi olla iskevä, älykäs, myyvä ja hauska, ihan siltä varalta, että blogillani olisi joskus miljoonia lukijoita ja sitä käännetään kymmenille kielille. Siinäpä toinen esimerkki ajattelumallista, joka lamaannuttaa. Kiemurtelen ajatuksesta, että yksikin ihminen, vieras tai tuttu, lukisi tätä sepustusta, koska olen niin suojaton ja näkyvillä. Mutta samalla vaadin itseltäni, että teksteissäni tulisi olla syvää, kulttuuri- ja kielirajat ylittävää, mielellään myös intergalaktista neroutta.

Päätin julkaista blogin viiden minuutin kuluttua riippumatta siitä, onko minulla "hyvää" nimeä vai ei. En takerru, en panttaa. Voihan nimen muuttaa myöhemmin.

Tässä se nyt on. Kirjoittaminen on tahmeaa, tökkivää. Ja välillä kirpaisee, ilmeisesti jotain pelon ja häpeän näykkäisyjä. Hengitän syvään, laskeudun aisteihini, annan lämmön ja rauhan levitä kehooni, jalat tuntuvat painavilta ja jalkapohjat juurtuvat jämäkästi lattiaan. Olen läsnä. Nyt on tärkeintä, että tuotan näitä sanoja, mitä tahansa sanoja, enkä takerru niihin. Päästän irti. En odota oikeaa fiilistä, palavaa inspiraatiota tai täydellistä lopputulosta. Kirjoitan mitä kirjoitan ja lopuksi painan tuota oikeassa yläkulmassa olevaa "Luo"-painiketta. Huh. Ihan kohta. Iik!