Höh, miksen heti tajunnut tarttua raamattuun? Avaan Lonely Planetin ja tutkin karttaa. Lähin ostoskeskus on vain muutaman minuutin fillarimatkan päästä. Polkaisen valtavan, lasiseinäisen kompleksin pihaan ja jätän pyöräni vartioituun parkkiin. “Welcome, madame”, silinterihattuinen ovimies toivottaa. Viininpunainen Osho-univormuni pistää tässä ympäristössä silmään, mutta olen länsimaisten merkkitavaroiden keskellä kuin kotonani. Myyjätkin tietävät, että jostain helmojen laskoksista löytyy luottokortti, ja palvelu on sen mukaista.
Alennusmyynti! Alan toden teolla innostua. Löydän ylisöpöt limenvihreät Conversen flip-flopit, 3,10 e.
Kuulin tänään, että ensi viikolla alkavalla kurssillani kaikki, sekä miehet että naiset, yöpyvät samassa tilassa. Onkohan siellä edes sermejä? Etamin alusvaateosaston kirkuvat kyltit pysäyttävät minut, –50 %. Ostan hennon liilat rintsikat, 5,70 e. Hitto vieköön, otan nuo mustatkin, 7,30 e.
Kotimatkalla kurvaan The Yogi Tree -ravintolaan pizzalle, 3 e.
Virpi is happy!
perjantaina, tammikuuta 30, 2009
Lomasuunnitelmia
Vaikka minulla on viiden vuoden viisumi, joudun käymään 180 päivän välein Intian rajojen ulkopuolella. Puoli vuotta tulee täyteen kesäkuun alussa. Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä kuukaudeksi tai pariksi Thaimaaseen ja tulla sitten takaisin Intiaan. Mutta mitä jos piipahtaisin Suomessa! Intian arki on niin rankkaa, että kesäloma tulisi kovaan tarpeeseen.
Aah, olen jo nähnyt päiväunia, kuinka osallistun Suomessa eräälle kurssille ja liidän jänkhän poikki ruskettuneena ja puolivalaistuneena rakkaiden ihmisten odottaville käsivarsille. Mutta vielä ihanampaa olisi nähdä perhettä.
Tiedän, että oikeasti aikaa ei ole olemassa. Aika on vain mielen luoma käsite, joka mahdollistaa ajatusten vellomisen menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Oikeasti on olemassa vain tämä yksi nykyhetki, joka on ikuinen.
Mutta totuus ajasta ja nykyhetkestä haihtuu taivaan tuuliin, kun ajattelen veljenpoikia ja -tyttöä. He ovat niin pieniä! He kasvavat niin kauhean nopeasti! Haluan nähdä, olla mukana! On ikävä! Mitä jos he unohtavat Virpi-tädin kokonaan!
Aloitin kesäloman suunnittelun kun makasin kipeänä Mumbaissa. Olo oli herkkä ja haavoittuvainen, joten ymmärtäähän sen. Olen tietoinen ja myös hieman ärtynyt siitä, että aina kun uppoan haaveilemaan Suomen-matkasta, unohdan olla läsnä. En hyväksy sitä täydellistä, joka on nyt, vaan viihdytän itseäni päiväunelmilla.
Mutta silti. Samalla voisin jättää kotiin toiset bikinit. Mitä teen kaksilla, kun en ole käyttänyt ensimmäisiäkään kuin kerran? Poiskaan niitä ei viitsi heittää, koska ne ovat uudet ja lahjaksi saadut. Samalla voisin hakea hopeiset flip-flopit veljen vintiltä, ne ovat sen vihreän kassin päällä. Pääsisin kampaajalle. Söisin ruisleipää ja kylmäsavustettua lohta.
Aah, tämä päiväuni on ihana! Se livahtaa mieleen myös meditaation aikana, kun istun risti-istunnassa viileällä marmorilattialla Oshon entisen kotitalon peilisalissa. Päästän ajatuksesta irti. Tämä talo on zen. Täällä on hurjan rauhoittava energia ja mieli tyhjenee kuin itsestään. Kun kello kumahtaa meditaation päättymisen merkiksi, nousen vastahakoisesti ylös ja kävelen hitaasti ovelle.
Eteisessä etsin katseellani vihreitä varvastossuja. Ei missään. Astun sivuun ja odotan tyynesti, että kaikki muut saavat kenkänsä ja lähtevät. Kenkiäni ei näy. Jaa. Joku on vissiin vienyt ne. Seisoskelen hieman pöllämystyneenä, mutta rauhallisena eteisessä. Meditaation valvoja osoittaa oven suussa olevia rispaantuneita tossuja: “Ota nuo, ne eivät ole kenenkään.”
Sujautan kaksi numeroa liian pienet muoviläpyskät jalkoihini ja lähden kävelemään kohti auditoriota ja seuraavaa meditaatiota. Onnittelen itseäni. Näin tätä henkistä elämää eletään! Ei reagoida tunnekuohulla vaan otetaan jokainen hetki vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Joka hetki on täydellinen. Karman laki pitää huolen oikeudenmukaisuudesta, minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun tyyneyteni palkitaan ja varas saa rangaistuksensa, tavalla tai toisella. Sääli valtaa minut. Ihminen joka varastaa, ei ole onnellinen. Toivottavasti hänkin löytää jotain hyvää ja kaunista elämäänsä.
Illan edetessä tyyneyteni hälvenee. Jalat kipeytyvät huonoilla kengillä kävelystä. Väsyttää ja päätä särkee. Ajattelen vähän väliä metsänvihreitä varvastossuja, joissa oli kaunis metallinen kiilto. Ne olivat Hawaianakset! Niissä oli ihanan joustava pohja ja niillä pystyi kävelemään koko päivän, toisin kuin näillä paikallisilla muovinpaloilla. Ne olivat kalliit ja ennen kaikkea ne olivat minun! Tuijotan muiden ihmisten jalkoja. Suunnittelen mielessäni, mitä sanon jos törmään varkaaseen. Nolaanko hänet julkisesti vai otanko laupean, ymmärtäväisen asenteen?
Ihan sama. Päivä on joka tapauksessa pilalla. Itkettää. Jumalauta mä lähden hakemaan ne parhanan flip-flopit sieltä veljen vintiltä!
Aah, olen jo nähnyt päiväunia, kuinka osallistun Suomessa eräälle kurssille ja liidän jänkhän poikki ruskettuneena ja puolivalaistuneena rakkaiden ihmisten odottaville käsivarsille. Mutta vielä ihanampaa olisi nähdä perhettä.
Tiedän, että oikeasti aikaa ei ole olemassa. Aika on vain mielen luoma käsite, joka mahdollistaa ajatusten vellomisen menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Oikeasti on olemassa vain tämä yksi nykyhetki, joka on ikuinen.
Mutta totuus ajasta ja nykyhetkestä haihtuu taivaan tuuliin, kun ajattelen veljenpoikia ja -tyttöä. He ovat niin pieniä! He kasvavat niin kauhean nopeasti! Haluan nähdä, olla mukana! On ikävä! Mitä jos he unohtavat Virpi-tädin kokonaan!
Aloitin kesäloman suunnittelun kun makasin kipeänä Mumbaissa. Olo oli herkkä ja haavoittuvainen, joten ymmärtäähän sen. Olen tietoinen ja myös hieman ärtynyt siitä, että aina kun uppoan haaveilemaan Suomen-matkasta, unohdan olla läsnä. En hyväksy sitä täydellistä, joka on nyt, vaan viihdytän itseäni päiväunelmilla.
Mutta silti. Samalla voisin jättää kotiin toiset bikinit. Mitä teen kaksilla, kun en ole käyttänyt ensimmäisiäkään kuin kerran? Poiskaan niitä ei viitsi heittää, koska ne ovat uudet ja lahjaksi saadut. Samalla voisin hakea hopeiset flip-flopit veljen vintiltä, ne ovat sen vihreän kassin päällä. Pääsisin kampaajalle. Söisin ruisleipää ja kylmäsavustettua lohta.
Aah, tämä päiväuni on ihana! Se livahtaa mieleen myös meditaation aikana, kun istun risti-istunnassa viileällä marmorilattialla Oshon entisen kotitalon peilisalissa. Päästän ajatuksesta irti. Tämä talo on zen. Täällä on hurjan rauhoittava energia ja mieli tyhjenee kuin itsestään. Kun kello kumahtaa meditaation päättymisen merkiksi, nousen vastahakoisesti ylös ja kävelen hitaasti ovelle.
Eteisessä etsin katseellani vihreitä varvastossuja. Ei missään. Astun sivuun ja odotan tyynesti, että kaikki muut saavat kenkänsä ja lähtevät. Kenkiäni ei näy. Jaa. Joku on vissiin vienyt ne. Seisoskelen hieman pöllämystyneenä, mutta rauhallisena eteisessä. Meditaation valvoja osoittaa oven suussa olevia rispaantuneita tossuja: “Ota nuo, ne eivät ole kenenkään.”
Sujautan kaksi numeroa liian pienet muoviläpyskät jalkoihini ja lähden kävelemään kohti auditoriota ja seuraavaa meditaatiota. Onnittelen itseäni. Näin tätä henkistä elämää eletään! Ei reagoida tunnekuohulla vaan otetaan jokainen hetki vastaan juuri sellaisena kuin se tulee. Joka hetki on täydellinen. Karman laki pitää huolen oikeudenmukaisuudesta, minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun tyyneyteni palkitaan ja varas saa rangaistuksensa, tavalla tai toisella. Sääli valtaa minut. Ihminen joka varastaa, ei ole onnellinen. Toivottavasti hänkin löytää jotain hyvää ja kaunista elämäänsä.
Illan edetessä tyyneyteni hälvenee. Jalat kipeytyvät huonoilla kengillä kävelystä. Väsyttää ja päätä särkee. Ajattelen vähän väliä metsänvihreitä varvastossuja, joissa oli kaunis metallinen kiilto. Ne olivat Hawaianakset! Niissä oli ihanan joustava pohja ja niillä pystyi kävelemään koko päivän, toisin kuin näillä paikallisilla muovinpaloilla. Ne olivat kalliit ja ennen kaikkea ne olivat minun! Tuijotan muiden ihmisten jalkoja. Suunnittelen mielessäni, mitä sanon jos törmään varkaaseen. Nolaanko hänet julkisesti vai otanko laupean, ymmärtäväisen asenteen?
Ihan sama. Päivä on joka tapauksessa pilalla. Itkettää. Jumalauta mä lähden hakemaan ne parhanan flip-flopit sieltä veljen vintiltä!
torstaina, tammikuuta 29, 2009
Ensimmäinen tanssi
Buddha Grove -aukiolta kantautuu jytinä. Joka aamu klo 10.45 on tarjolla tunnin mittainen Dance Celebration, ulkoilmadisco, jossa DJ sekoittaa sulavasti länsimaisia ja intialaisia listahittejä, New Agea ja jotain psykedeelistä. Viitisenkymmentä ihmistä heiluu auringonpaisteessa, viininpunaisten kaapujen helmat heiluen.
Myöhästyin vipassanameditaatiosta, joten osallistuin hetken itsekin. Tanssin parikymmentä minuuttia silmät kiinni. Sitten huomasin katselevani yhä enemmän muita ja kun tanssistakin tuli innotonta askel-viereen-ketkutusta, vetäydyin päiväkirjan kanssa varjoon.
Kolme päivää Oshon ashramissa, ja minulle on avautunut aivan uusi, yllättävä ulottuvuus: tanssi! Kaiken tanssitunneilla opitun voi heittää romukoppaan. Koreografiat, ryhdin, keskivartalon hallinnan. Huomaan, etten ole oppinut tanssitunnilla tanssimaan vaan esittämään tanssijaa. Kun on tietyt muuvssit hallussa, saa itseluottamusta ja voi revitellä peilisaleissa ja tanssilattialla.
Kun lopetan esittämisen ja antaudun liikkeelle, jota kehoni haluaa tehdä luonnollisesti, se ei muistuta tippaakaan sitä mitä olen tottunut kutsumaan tanssiksi. Se on hurjaa, hillitöntä, hallitsematonta, palavaa ja vähän pelottavaa. Mieli tarjoaa myös sellaista adjektiivia kuin ruma, mutta miten sellainen voisi olla rumaa, joka tuntuu paremmalta kuin mikään kehoni liike koskaan aikaisemmin?
Yksi mullistava oivallus liittyy rytmiin. Kun kehoni sai puheenvuoron, se ilmoitti selkeästi, ettei se halua laskea kahdeksaan. Olen ihan äimänä. Aiemmin, kun olen kuunnellut mitä tahansa musiikkia, olen ollut tietoinen rytmin rakenteesta, taustalla kulkevista kaseista ja 32 tahdin blokeista. Ja ajatellut, että tanssi ja ilmaisu liimataan tämän rakenteen päälle. Tai jos rakenne rikotaan, se tehdään hallitusti. Koska olenhan musikaalinen ja minulla on hyvä rytmitaju. Oli hämmentävää huomata, että tämäkin itsestäänselvyys on vain mieleni tuottama ehdollistuma. Itsensä ilmaiseminen tanssin avulla on jotain ihan muuta.
Ilmaisu on avautunut Oshon meditaatioiden avulla. Erityisesti kundaliinimeditaatio on kolahtanut niin, että henkeä salpaa. Kun meditaatio alkaa, vedän viinipunaiset silmälaput silmille. En näe mitään, ja kuulen vain kaiuttimista pauhaavan musiikin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia täristään. Pysyttelen rentona ja annan kropan väristä, hytkyä ja nykiä. En tärisytä itseäni, vaan annan kehoni täristä – siinä on valtava ero.
Jalkapohjat ovat tiukasti maadottuneet. Annan energian nousta jalkoja pitkin ylöspäin. Äänimatto vyöryy ylitseni, mutta keho värisee ihan omaan tahtiinsa. Välillä isoja kouristuksenomaisia nykäisyjä, aivan kuin saisin sähköshokkeja, välillä pientä hienovaraista värinää. En ole tekijä vaan tarkkailija, hiljainen todistaja. En ennakoi mitään, seuraan vain ihmetellen, miten liike siirtyy kehon osasta toiseen, täysin epäjohdonmukaisesti.
Lävitseni kulkee sykähdys ja irvistän tuskasta, vaikka mitään kipua ei ole. Ylitseni pyyhkäisee paksu aalto. Peite silmillä imee sekä hien että kyyneleet. Vartin tärinän jälkeen keho on irtonainen ja herkkä.
Seuraavat 15 minuuttia tanssitaan. Minulla on edelleen side silmillä enkä näe mitä muut tekevät. Olen täysin yksin omassa pimeydessäni. Irrationaalinen tärinä sulaa irrationaaliseksi tanssiksi. Ei selkeää rytmiä, pelkkää poukkoilevaa hulluutta.
Välillä mieli yrittää tarjoilla ajatusta, että tämä näyttää varmasti hirveältä, mutta päästän ajatuksesta saman tien irti. Keskitän koko huomioni oikeaan kyynärpäähän, olen kyynärpää, ja seuraan kuinka se liikkuu tilassa johdattaen muun kroppani hurmaavaan ravistukseen tai kiemuraan. Välillä heittelehdin holtittomasti jäsenet jäykkinä kuin zombie, välillä aaltoilen niin pehmeästi, etten voi kuin nieleskellä.
Olen uskaltanut astua johonkin sellaiseen paikkaan, jossa en ole ennen ollut. Tunnistan myös pelon, joka nytkin vaanii tuolla jossain reunamilla. Joskus, kun olen harrastanut miehen kanssa seksiä, en ole uskaltanut astua tänne. Jos nyt päästän irti, menetän kontrollin ja näytän, kuulostan, haisen ja maistun niin kamalalta, että mies kavahtaa inhosta.
Heitän pään taakse, paljastan kaulavaltimon ja nostan myös kädet ranteet edellä ylös ja olen pakahtua. Ota minut, elämä, tee ihan mitä haluat, otan kaiken vastaan.
Onkohan niin, että tanssin ensimmäistä kertaa eläissäni. Pikkutyttönä hytkyin peilin edessä kuvitellen olevani joku muu. Olen myös aikuisena käynyt tanssitunneilla ja nauttinut suuresti, mutta jokin katkera sivumaku siinä on ollut. Olen tiedostanut olevani niin vanha, ettei minusta tule enää millään treenimäärällä tanssijaa. Mikään muu kuin ammattilaistason tekniikka ei tietenkään riitä.
Se, miten olen tanssinut parin viime päivän aikana, on paitsi ymmärryksen, myös tekniikan tällä puolella. En tanssi salsaa tai jazzia, vaan minua. Tanssin Virpiä, eikä tässä maailmankaikkeudessa ole ketään, joka osaisi sen paremmin.
Musiikin tunnelma vaihtuu. Seuraavat 15 minuuttia seison liikkumatta paikoillani. Olen kuuma, täynnä sykettä ja energiaa. Kuuntelen, kuinka kehoni rauhoittuu ja pöly laskeutuu. Hiki valuu ja sitten kuivuu. Pysyn yhteydessä johonkin, jolla ei ole nimeä.
Meditaation viimeisen 15-minuuttisen makaan selälläni lattialla jalat ja kädet levällään. Olen.
Myöhästyin vipassanameditaatiosta, joten osallistuin hetken itsekin. Tanssin parikymmentä minuuttia silmät kiinni. Sitten huomasin katselevani yhä enemmän muita ja kun tanssistakin tuli innotonta askel-viereen-ketkutusta, vetäydyin päiväkirjan kanssa varjoon.
Kolme päivää Oshon ashramissa, ja minulle on avautunut aivan uusi, yllättävä ulottuvuus: tanssi! Kaiken tanssitunneilla opitun voi heittää romukoppaan. Koreografiat, ryhdin, keskivartalon hallinnan. Huomaan, etten ole oppinut tanssitunnilla tanssimaan vaan esittämään tanssijaa. Kun on tietyt muuvssit hallussa, saa itseluottamusta ja voi revitellä peilisaleissa ja tanssilattialla.
Kun lopetan esittämisen ja antaudun liikkeelle, jota kehoni haluaa tehdä luonnollisesti, se ei muistuta tippaakaan sitä mitä olen tottunut kutsumaan tanssiksi. Se on hurjaa, hillitöntä, hallitsematonta, palavaa ja vähän pelottavaa. Mieli tarjoaa myös sellaista adjektiivia kuin ruma, mutta miten sellainen voisi olla rumaa, joka tuntuu paremmalta kuin mikään kehoni liike koskaan aikaisemmin?
Yksi mullistava oivallus liittyy rytmiin. Kun kehoni sai puheenvuoron, se ilmoitti selkeästi, ettei se halua laskea kahdeksaan. Olen ihan äimänä. Aiemmin, kun olen kuunnellut mitä tahansa musiikkia, olen ollut tietoinen rytmin rakenteesta, taustalla kulkevista kaseista ja 32 tahdin blokeista. Ja ajatellut, että tanssi ja ilmaisu liimataan tämän rakenteen päälle. Tai jos rakenne rikotaan, se tehdään hallitusti. Koska olenhan musikaalinen ja minulla on hyvä rytmitaju. Oli hämmentävää huomata, että tämäkin itsestäänselvyys on vain mieleni tuottama ehdollistuma. Itsensä ilmaiseminen tanssin avulla on jotain ihan muuta.
Ilmaisu on avautunut Oshon meditaatioiden avulla. Erityisesti kundaliinimeditaatio on kolahtanut niin, että henkeä salpaa. Kun meditaatio alkaa, vedän viinipunaiset silmälaput silmille. En näe mitään, ja kuulen vain kaiuttimista pauhaavan musiikin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia täristään. Pysyttelen rentona ja annan kropan väristä, hytkyä ja nykiä. En tärisytä itseäni, vaan annan kehoni täristä – siinä on valtava ero.
Jalkapohjat ovat tiukasti maadottuneet. Annan energian nousta jalkoja pitkin ylöspäin. Äänimatto vyöryy ylitseni, mutta keho värisee ihan omaan tahtiinsa. Välillä isoja kouristuksenomaisia nykäisyjä, aivan kuin saisin sähköshokkeja, välillä pientä hienovaraista värinää. En ole tekijä vaan tarkkailija, hiljainen todistaja. En ennakoi mitään, seuraan vain ihmetellen, miten liike siirtyy kehon osasta toiseen, täysin epäjohdonmukaisesti.
Lävitseni kulkee sykähdys ja irvistän tuskasta, vaikka mitään kipua ei ole. Ylitseni pyyhkäisee paksu aalto. Peite silmillä imee sekä hien että kyyneleet. Vartin tärinän jälkeen keho on irtonainen ja herkkä.
Seuraavat 15 minuuttia tanssitaan. Minulla on edelleen side silmillä enkä näe mitä muut tekevät. Olen täysin yksin omassa pimeydessäni. Irrationaalinen tärinä sulaa irrationaaliseksi tanssiksi. Ei selkeää rytmiä, pelkkää poukkoilevaa hulluutta.
Välillä mieli yrittää tarjoilla ajatusta, että tämä näyttää varmasti hirveältä, mutta päästän ajatuksesta saman tien irti. Keskitän koko huomioni oikeaan kyynärpäähän, olen kyynärpää, ja seuraan kuinka se liikkuu tilassa johdattaen muun kroppani hurmaavaan ravistukseen tai kiemuraan. Välillä heittelehdin holtittomasti jäsenet jäykkinä kuin zombie, välillä aaltoilen niin pehmeästi, etten voi kuin nieleskellä.
Olen uskaltanut astua johonkin sellaiseen paikkaan, jossa en ole ennen ollut. Tunnistan myös pelon, joka nytkin vaanii tuolla jossain reunamilla. Joskus, kun olen harrastanut miehen kanssa seksiä, en ole uskaltanut astua tänne. Jos nyt päästän irti, menetän kontrollin ja näytän, kuulostan, haisen ja maistun niin kamalalta, että mies kavahtaa inhosta.
Heitän pään taakse, paljastan kaulavaltimon ja nostan myös kädet ranteet edellä ylös ja olen pakahtua. Ota minut, elämä, tee ihan mitä haluat, otan kaiken vastaan.
Onkohan niin, että tanssin ensimmäistä kertaa eläissäni. Pikkutyttönä hytkyin peilin edessä kuvitellen olevani joku muu. Olen myös aikuisena käynyt tanssitunneilla ja nauttinut suuresti, mutta jokin katkera sivumaku siinä on ollut. Olen tiedostanut olevani niin vanha, ettei minusta tule enää millään treenimäärällä tanssijaa. Mikään muu kuin ammattilaistason tekniikka ei tietenkään riitä.
Se, miten olen tanssinut parin viime päivän aikana, on paitsi ymmärryksen, myös tekniikan tällä puolella. En tanssi salsaa tai jazzia, vaan minua. Tanssin Virpiä, eikä tässä maailmankaikkeudessa ole ketään, joka osaisi sen paremmin.
Musiikin tunnelma vaihtuu. Seuraavat 15 minuuttia seison liikkumatta paikoillani. Olen kuuma, täynnä sykettä ja energiaa. Kuuntelen, kuinka kehoni rauhoittuu ja pöly laskeutuu. Hiki valuu ja sitten kuivuu. Pysyn yhteydessä johonkin, jolla ei ole nimeä.
Meditaation viimeisen 15-minuuttisen makaan selälläni lattialla jalat ja kädet levällään. Olen.
keskiviikkona, tammikuuta 28, 2009
Ostetaan ja myydään
Namaste!
Olen Intiaa kiertävä freelance-toimittaja ja tarjoan Lehteen reportaasia Oshon ashramista. Osho International Meditation Resort on maailmankuulu keskus, joka vetää puoleensa meditoijia eri puolilta maailmaa - lähinnä länsimaalaisia.
Keskus on varsinainen luksuskeidas keskellä köyhää, kaoottista ja likaista Intiaa. Osholandiassa tiet on kivetty valkoisella marmorilla, rakennukset on rakennettu kiiltävästä mustasta kivestä, ja viininpunaisiin kaapuihin pukeutuneet vierailijat odottelevat solisevien suihkulähteiden äärellä chakra- tai tantra-kurssinsa alkamista, tanssivat pop-hittien tahtiin Buddha-aukiolla tai pelaavat “zennistä”. Myös uima-altaaseen pulahdetaan viininpunaisissa uikkareissa.
Ihmiset tulevat keskukseen kuitenkin ennen kaikkea meditoimaan. Ei sitä perinteistä “istutaan risti-istunnassa ja ollaan hiljaa” -tyyliä, vaan Osho lanseerasi erilaisia dynaamisia meditaatioita, joissa huudetaan, puuskutetaan, täristään, tanssitaan, jokelletaan ja puhutaan siansaksaa. Oshon mukaan tällaiset aktiiviset, keholliset menetelmät sopivat erityisesti länsimaalaisille. Meitä on ihan turha istuttaa lootusasennossa, koska levoton länsimainen mieli ei noin vain hiljene.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä raivokas ja riemukas kehollinen meditaatio toimii! Olen nyt ollut ashramissa kolme päivää, ja elämys on ollut huikea. Harvoin olen onnistunut pulahtamaan täyteläiseen, onnelliseen tyyneyteen yhtä luontevasti kuin täällä, vaikka olen harrastanut jo pitkään joogaa ja tutustunut erilaisiin meditaatiotekniikoihin. Viivyn ashramissa kaikkiaan 2,5 viikkoa ja osallistun tänä aikana myös viikon kurssille, joten uskon, että saan tarjonnasta hyvän kokonaiskuvan.
Isäntä eli Osho kuoli 1990, mutta hänen henkensä ja opetuksensa elävät vahvasti. Täällä Punessa käy vuosittain kymmeniä tuhansia vierailijoita ja eri puolille maailmaa on pienempiä Osho-keskuksia. Suomen Osho-toiminta on keskittynyt Tao-tupaan Helsinkiin. Pune sijaitsee kolmen tunnin junamatkan päässä Mumbaista, Goan-radan varrella, joten ihan tavallinenkin turisti voi pistäytyä täällä lomansa yhteydessä.
Tämän Lehdelle tarjoamani jutun kirjoittaisin minä-muodossa, koska meditaatio jos mikä on hyvin henkilökohtainen elämys ja pystyn välittämään sen lukijoille parhaiten omien kokemusteni kautta.
Mitä olet mieltä? Jos kiinnostaa, pyytäisin sinua meilaamaan takaisin mahdollisimman pian, jotta saan byrokratian rullaamaan. Täällä on kuvaaminen kielletty, mutta juttelin press officerin kanssa: heillä on 30 000 kuvan kuvapankki, josta löytyy laadukkaita, painokelpoisia kuvia joka tarpeeseen. Intialaiseen tyyliin asioiden järjestely vaatii paperisotaa, anomuksen hyväksyttämistä pääkonttorissa jne. Kurssini aikana en pääse puhelimeen enkä nettiin (enkä saa puhuakaan!), joten toivon saavani asian vireille ennen sitä.
Olisi hienoa, jos voisit kuitata pikaisesti myös siinä tapauksessa, että et kiinnostu ideastani, niin voin tarjota sitä jollekin toiselle lehdelle. En ole aikaisemmin kirjoittanut Lehteen, mutta jotenkin tuntui, että tämä voisi olla juuri teille sopiva aihe.
Palataan pian asiaan!
Ystävällisin terveisin
Virpi
Olen Intiaa kiertävä freelance-toimittaja ja tarjoan Lehteen reportaasia Oshon ashramista. Osho International Meditation Resort on maailmankuulu keskus, joka vetää puoleensa meditoijia eri puolilta maailmaa - lähinnä länsimaalaisia.
Keskus on varsinainen luksuskeidas keskellä köyhää, kaoottista ja likaista Intiaa. Osholandiassa tiet on kivetty valkoisella marmorilla, rakennukset on rakennettu kiiltävästä mustasta kivestä, ja viininpunaisiin kaapuihin pukeutuneet vierailijat odottelevat solisevien suihkulähteiden äärellä chakra- tai tantra-kurssinsa alkamista, tanssivat pop-hittien tahtiin Buddha-aukiolla tai pelaavat “zennistä”. Myös uima-altaaseen pulahdetaan viininpunaisissa uikkareissa.
Ihmiset tulevat keskukseen kuitenkin ennen kaikkea meditoimaan. Ei sitä perinteistä “istutaan risti-istunnassa ja ollaan hiljaa” -tyyliä, vaan Osho lanseerasi erilaisia dynaamisia meditaatioita, joissa huudetaan, puuskutetaan, täristään, tanssitaan, jokelletaan ja puhutaan siansaksaa. Oshon mukaan tällaiset aktiiviset, keholliset menetelmät sopivat erityisesti länsimaalaisille. Meitä on ihan turha istuttaa lootusasennossa, koska levoton länsimainen mieli ei noin vain hiljene.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä raivokas ja riemukas kehollinen meditaatio toimii! Olen nyt ollut ashramissa kolme päivää, ja elämys on ollut huikea. Harvoin olen onnistunut pulahtamaan täyteläiseen, onnelliseen tyyneyteen yhtä luontevasti kuin täällä, vaikka olen harrastanut jo pitkään joogaa ja tutustunut erilaisiin meditaatiotekniikoihin. Viivyn ashramissa kaikkiaan 2,5 viikkoa ja osallistun tänä aikana myös viikon kurssille, joten uskon, että saan tarjonnasta hyvän kokonaiskuvan.
Isäntä eli Osho kuoli 1990, mutta hänen henkensä ja opetuksensa elävät vahvasti. Täällä Punessa käy vuosittain kymmeniä tuhansia vierailijoita ja eri puolille maailmaa on pienempiä Osho-keskuksia. Suomen Osho-toiminta on keskittynyt Tao-tupaan Helsinkiin. Pune sijaitsee kolmen tunnin junamatkan päässä Mumbaista, Goan-radan varrella, joten ihan tavallinenkin turisti voi pistäytyä täällä lomansa yhteydessä.
Tämän Lehdelle tarjoamani jutun kirjoittaisin minä-muodossa, koska meditaatio jos mikä on hyvin henkilökohtainen elämys ja pystyn välittämään sen lukijoille parhaiten omien kokemusteni kautta.
Mitä olet mieltä? Jos kiinnostaa, pyytäisin sinua meilaamaan takaisin mahdollisimman pian, jotta saan byrokratian rullaamaan. Täällä on kuvaaminen kielletty, mutta juttelin press officerin kanssa: heillä on 30 000 kuvan kuvapankki, josta löytyy laadukkaita, painokelpoisia kuvia joka tarpeeseen. Intialaiseen tyyliin asioiden järjestely vaatii paperisotaa, anomuksen hyväksyttämistä pääkonttorissa jne. Kurssini aikana en pääse puhelimeen enkä nettiin (enkä saa puhuakaan!), joten toivon saavani asian vireille ennen sitä.
Olisi hienoa, jos voisit kuitata pikaisesti myös siinä tapauksessa, että et kiinnostu ideastani, niin voin tarjota sitä jollekin toiselle lehdelle. En ole aikaisemmin kirjoittanut Lehteen, mutta jotenkin tuntui, että tämä voisi olla juuri teille sopiva aihe.
Palataan pian asiaan!
Ystävällisin terveisin
Virpi
sunnuntai, tammikuuta 25, 2009
Lähtemisestä
Juna puksuttaa kohti Punea. Yö oli lyhyt, en saanut nukuttua. Olenhan aito MPN, Meidän Perheen Nainen. Meidän perheessä lähdöt ja pakkaamiset ovat asioita, joista tulee stressi ja menee yöunet. Vaikka kuinka ennakoi ja aloittaa ajoissa, koko päivä menee hössäämiseen ja tussaamiseen eikä lopulta saa väsymykseltään ja kiihtymykseltään nukuttua.
Minulla on MPN:stä pari omaa variaatiota. Jos ollaan lähdössä työmatkalle, varsinkin ulkomaille, huomataan lähtöä edeltävän iltana että ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka on maannut pyykkikorin pohjalla vuoden. Sitä sitten ruvetaan pesemään yöllä, käsin, ja yritetään nopeuttaa kuivaumisprosessia käärimällä paitaa pyyhkeisiin ja puristelemalla vettä pois. Sitten stressataan kun uni ei tule, vaikka on tärkeä työkomennus edessä. Aamulla noustaan silmät ristissä ja ahdistuneena. Jos lähtöä tehdään lapsuudenkodista käsin, myös toinen MPN eli äiti osallistuu paniikintorjuntaan kuivaamalla neulettani hiustenkuivaajalla.
Toisessa variaatiossa lähdön lähestyessä päätetään ottaa elämä haltuun ja tehdä kaikki rästihommat, koska on niin paljon kivempi lähteä reissuun kun mitään ei jää roikkumaan. Lähtöä edeltävänä päivänä palautetaan kirjaston kirjat, ommellaan puuttuva nappi, sulatetaan pakastin, jonotetaan Welhon, Soneran, Elisan, Pohjolan ja Helsingin Energian asiakaspalveluun, viedään tahrainen juhlamekko pesulaan, käydään kahvilla vanhan ystävän kanssa ja tehdään itselle manikyyri ja pedikyyri, kuoritaan koko vartalo ja ajellaan karvat. Iltamyöhällä iskee paniikki, kun huomataan, että elintärkeät paperit ovat jääneet töihin ja ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka lojuu pyykkikorin pohjalla.
Nyt olen osittain murtanut tämän ehdollistuman. En langennut olisipa kiva saapua uuteen paikkaan jos kaikki vaatteet olisivat puhtaita -ansaan enkä kummitytön synttärit ovat kesällä ja torilta löytyisi kivoja lahjoja -miinaan. Jännitän ja valvon, mutta en tee siitä ongelmaa. Nukun tai en, ihan sama. Lähden matkaan joka tapauksessa, ja mukaan tulevat ne tavarat jotka tulevat. Viime yön makasin kaikessa rauhassa, vaikka varpaat heiluivatkin levottomasti sängyn reunaa naputtaen. Oli hyvä olla. Välillä hymyilin sisään päin, sillä ajatus matkan jatkamisesta tuntui hyvältä. Onko täydellisempää hetkeä nousta junaan kuin sellainen, jolloin palaa halusta päästä liikkeelle.
Minulla on MPN:stä pari omaa variaatiota. Jos ollaan lähdössä työmatkalle, varsinkin ulkomaille, huomataan lähtöä edeltävän iltana että ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka on maannut pyykkikorin pohjalla vuoden. Sitä sitten ruvetaan pesemään yöllä, käsin, ja yritetään nopeuttaa kuivaumisprosessia käärimällä paitaa pyyhkeisiin ja puristelemalla vettä pois. Sitten stressataan kun uni ei tule, vaikka on tärkeä työkomennus edessä. Aamulla noustaan silmät ristissä ja ahdistuneena. Jos lähtöä tehdään lapsuudenkodista käsin, myös toinen MPN eli äiti osallistuu paniikintorjuntaan kuivaamalla neulettani hiustenkuivaajalla.
Toisessa variaatiossa lähdön lähestyessä päätetään ottaa elämä haltuun ja tehdä kaikki rästihommat, koska on niin paljon kivempi lähteä reissuun kun mitään ei jää roikkumaan. Lähtöä edeltävänä päivänä palautetaan kirjaston kirjat, ommellaan puuttuva nappi, sulatetaan pakastin, jonotetaan Welhon, Soneran, Elisan, Pohjolan ja Helsingin Energian asiakaspalveluun, viedään tahrainen juhlamekko pesulaan, käydään kahvilla vanhan ystävän kanssa ja tehdään itselle manikyyri ja pedikyyri, kuoritaan koko vartalo ja ajellaan karvat. Iltamyöhällä iskee paniikki, kun huomataan, että elintärkeät paperit ovat jääneet töihin ja ainoa järkevä vaatekappale on korallinpunainen silkkineule, joka lojuu pyykkikorin pohjalla.
Nyt olen osittain murtanut tämän ehdollistuman. En langennut olisipa kiva saapua uuteen paikkaan jos kaikki vaatteet olisivat puhtaita -ansaan enkä kummitytön synttärit ovat kesällä ja torilta löytyisi kivoja lahjoja -miinaan. Jännitän ja valvon, mutta en tee siitä ongelmaa. Nukun tai en, ihan sama. Lähden matkaan joka tapauksessa, ja mukaan tulevat ne tavarat jotka tulevat. Viime yön makasin kaikessa rauhassa, vaikka varpaat heiluivatkin levottomasti sängyn reunaa naputtaen. Oli hyvä olla. Välillä hymyilin sisään päin, sillä ajatus matkan jatkamisesta tuntui hyvältä. Onko täydellisempää hetkeä nousta junaan kuin sellainen, jolloin palaa halusta päästä liikkeelle.
lauantaina, tammikuuta 24, 2009
Projektinhallintaa
Olen kyllästynyt siihen, että rinkan päälle kiinnitetty makuupussi heiluu kuin mikäkin irtorypäle, vaikka olen köyttänyt sen kahdella hihnalla kiinni. Aina kun joku avulias auttaa minua nostamaan rinkkaa, hän tarttuu makuupussin hihnaan, josta ei saa tukevaa otetta, jolloin rinkka tipahtaa maahan ja likaantuu. Auttaja hämmentyy ja sitten nolostuu, kun minä tartun vahvoihin olkahihnoihin ja nostan rinkkani itse.
Meinasin jo jättää makuupussin kierrätykseen, mutta tiedän tarvitsevani sitä muutaman kuukauden kuluttua Pohjois-Intiassa. Joku päivä saatan paiskata sen Gangesiin, mutta toistaiseksi kannan sitä mukanani.
Kaksi vuorokautta aikaa lähtöön. Makuupussi Rinkan Sisään -projekti (MRS) vaatii huolellista suunnittelua ja väsymätöntä työskentelyä. Aloitan helpoimmasta päästä. Lumenen dödöstä on jäljellä enää rippeet – adios! Myös jalkavoide vetelee viimeisiään. Jos levitän sitä parina iltana reilusti, saan senkin loppumaan. Multitabsit ja maitohappobakteerit ovat vähissä, joten kaadan ne pieneen paperipussiin ja heitän muovipurkit pois. Rinkan pohjalta löytyvät sukat saavat mennä.
Seuraavaksi kerään kaikki kuitit, lippuset ja lappuset kasaan. Yksi keko lähtee kirjanpitäjälle ja toinen vanhemmille mahdollista myöhempää käyttöä varten. Kirjaan joka kuitin tiedot myös koneelle, siltä varalta etteivät kirjeet löydä perille. Minulle on lähetetty Intiaan kaksi kirjettä, joista toinen katosi. Eli toistaiseksi Intian postin luotettavuus on 50 prosentin luokkaa.
MRS-projekti on erityisen haasteellinen, sillä poden samanaikaisesti ensimmäistä vatsatautiani. Pahoinvointia ei onneksi ole, mutta kaikki ruoka ja juoma tulee samantien ripulina läpi. Lopetan syömisen, mutta yritän niellä väkisin nestehukkapulverilla terästettyä vettä. (Kokeile kotona: sekoita litraan väljähtynyttä jaffaa teelusikallinen suolaa. Nam.) Käyn puolen tunnin välein vessassa täräyttämässä vaivoin niellyt nesteet ulos.
Kaivan homeopaattisen matka-apteekkini esiin ja aloitan Aloella. Yksi rae kielelle sulamaan, sitten yksi teelusikallinen laimennettua liuosta joka toinen tunti. Meilaan homeopaatille Suomeen ja kyselen tarkempia ohjeita.
Toisaalta MRS-projektilleni on vain eduksi, etten voi lähteä kaupungille. Tarvitsen lepoa, joten makoilen sängyllä ja luen. Saan Marrying Anita -kirjan päätökseen ja keksin viedä sen aulaan jonkun löydettäväksi. Matkalla törmään eurooppalaiseen naiseen ja tarjoan kirjaa. Nainen ilahtuu, sillä hän oli juuri matkalla ostamaan jotain lukemista.
Seuraavaksi käyn järkälemäisen joogaopettajan manuaalin kimppuun. Sain käsiini laittoman kopion, ja tarkoitukseni on ollut tutustua ennakkoon asioihin, jotka joudun omaksumaan omalla opettajakurssillani. Kas kun kympin tyttö ei usko, että voisi mitenkään oppia kaiken kuukaudessa.
Saan homeopaatilta meiliä: “Jatka Aloella, mutta tee vahvempi liuos ja ota joka tunti. Jos ei auta viiden annoksen jälkeen, siirry Podophyllumiin.”
Luen, käyn vessassa, luen, käyn vessassa, otan torkut, käyn vessassa, luen. Joogafilosofiaa ja meditaatiota koskevat osiot ajatuksella, toisia silmäilen kursorisesti. Kirjoitan ylös hindusanastoa, jota en ymmärrä. Asanoista, suoritustekniikasta ja tuntirakenteesta naputan tarkat muistiinpanot koneelle, sillä niistä on minulle hyötyä myös omassa harjoituksessani. Kuten arvelinkin, anatomia- ja fysiologiaosion sanasto on todella hankalaa. Kirjaan latinankieliset termit ylös, jotta voin kääntää ne myöhemmin. Järkäleestä jää lukematta vain puolen sentin paksuinen Bhagavad Gita -osio, jonka revin irti ja pakkaan rinkkaan.
Oloni on selvästi kohentunut. En käy niin usein vessassa, ja nälkäkin kurisee. Syön banaania ja keksejä. Yllätyn, kun joudun taas juoksemaan vessaan. Minä jo luulin, että se olisi ohi! Illalla on vähän kuumeinen olo. Nukun yön kuin tukki, käyn aamulla taas vessassa ja aloitan Podophyllumilla. Taas kuiva rae kielelle, sitten tunnin kuluttua teelusikallinen laimennettua nestettä. Siemailen hiljalleen litran suolavettä, eikä se tule läpi. Lupaavaa!
Käyn seuraavaksi lehtiöideni kimppuun ja kirjoitan muistiinpanot puhtaaksi koneelle. Revin kaikki turhat sivut irti. Tiedän, että konkarimatkaaja repisi nyt myös matkaoppaastaan Mumbai-sivut irti, been there, done that, mutta en pysty siihen. Lonely Planet on raamattu. Olen vielä niin alkeellisella traveller-asteella, että minua harmittaa Pyhän Kirjan taittunut kansi.
Käyn lounaalla: riisiä, kasviksia jaipurilaisittain ja yksi chapati-leipä. Kuluu tunti, sitten toinen… ei mitään!
Käytän koepakkaukseen kaksi tuntia. Levitän kaikki tavarat sängylle. Sovittelen huolellisesti, mitkä tavarat asettuvat tiiviisti sisäkkäin, limittäin tai lomittain. Vaatteet kulkevat omissa retkeilijän pussukoissaan. Puhtaille, likaisille, alusvaatteille ja joogavaatteille omansa. Haa! Kun istun pussiosan päällä rullatessani suuaukkoa kiinni, pussiin ei jää yhtään ilmaa! Saan aikaiseksi litteitä, kompakteja paketteja. Jätän pakkaamatta muutaman irtovaatteen, joilla voi tukkia pieniä koloja tai löysiltä tuntuvia kohtia.
Ähellän ja puhellan, hiki virtaa, mutta saan tungettua makuupussin rinkan sisään. Onpa pinkeä. Toivottavasti kukaan ei tökkää kantamustani terävällä esineellä, koska se varmasti räjähtää.
Illalla ei ole yhtään nälkä, mutta syön sandwichin ja juon lassin, jotta jaksan huomenna matkustaa.
Pöydällä lojuu vielä yksi pakkaus Electral Oral Rehydration Salt -jauhetta. Olen kitannut suolaliuosta parin vuorokauden aikana yhdeksän litraa. Mitä teen viimeiselle? Jos pakkaan pussukan mukaan, siinä tulee taas 21,80 grammaa lisää painoa. Tunnen olevani kuin extreme-urheilija, joka leikkaa kisojen alla paidan koko- ja pesuohjelaput pois keventääkseen kantamustaan.
Sekoitan viimeisen suolapussin litraan vettä ja juon lasillisen. Päätän valmistautua junamatkaan kuin pitkälle lenkille. Tankkaan illan ja aamun, nesteytän kehoni jokaisen solun. Otan junaan hätävaraksi vain pari desiä vettä. Hei kamoon, jokainen turha desi painaa ylimääräiset 100 grammaa!
Herätys viiden tunnin kuluttua. Nyt otan tehounet, herään tehokkaaseen aamuun ja lähden MRS-päivitetty rinkka selässä, pikkureppu vatsan puolella kohti asemaa ja uusia seikkailuja!
Meinasin jo jättää makuupussin kierrätykseen, mutta tiedän tarvitsevani sitä muutaman kuukauden kuluttua Pohjois-Intiassa. Joku päivä saatan paiskata sen Gangesiin, mutta toistaiseksi kannan sitä mukanani.
Kaksi vuorokautta aikaa lähtöön. Makuupussi Rinkan Sisään -projekti (MRS) vaatii huolellista suunnittelua ja väsymätöntä työskentelyä. Aloitan helpoimmasta päästä. Lumenen dödöstä on jäljellä enää rippeet – adios! Myös jalkavoide vetelee viimeisiään. Jos levitän sitä parina iltana reilusti, saan senkin loppumaan. Multitabsit ja maitohappobakteerit ovat vähissä, joten kaadan ne pieneen paperipussiin ja heitän muovipurkit pois. Rinkan pohjalta löytyvät sukat saavat mennä.
Seuraavaksi kerään kaikki kuitit, lippuset ja lappuset kasaan. Yksi keko lähtee kirjanpitäjälle ja toinen vanhemmille mahdollista myöhempää käyttöä varten. Kirjaan joka kuitin tiedot myös koneelle, siltä varalta etteivät kirjeet löydä perille. Minulle on lähetetty Intiaan kaksi kirjettä, joista toinen katosi. Eli toistaiseksi Intian postin luotettavuus on 50 prosentin luokkaa.
MRS-projekti on erityisen haasteellinen, sillä poden samanaikaisesti ensimmäistä vatsatautiani. Pahoinvointia ei onneksi ole, mutta kaikki ruoka ja juoma tulee samantien ripulina läpi. Lopetan syömisen, mutta yritän niellä väkisin nestehukkapulverilla terästettyä vettä. (Kokeile kotona: sekoita litraan väljähtynyttä jaffaa teelusikallinen suolaa. Nam.) Käyn puolen tunnin välein vessassa täräyttämässä vaivoin niellyt nesteet ulos.
Kaivan homeopaattisen matka-apteekkini esiin ja aloitan Aloella. Yksi rae kielelle sulamaan, sitten yksi teelusikallinen laimennettua liuosta joka toinen tunti. Meilaan homeopaatille Suomeen ja kyselen tarkempia ohjeita.
Toisaalta MRS-projektilleni on vain eduksi, etten voi lähteä kaupungille. Tarvitsen lepoa, joten makoilen sängyllä ja luen. Saan Marrying Anita -kirjan päätökseen ja keksin viedä sen aulaan jonkun löydettäväksi. Matkalla törmään eurooppalaiseen naiseen ja tarjoan kirjaa. Nainen ilahtuu, sillä hän oli juuri matkalla ostamaan jotain lukemista.
Seuraavaksi käyn järkälemäisen joogaopettajan manuaalin kimppuun. Sain käsiini laittoman kopion, ja tarkoitukseni on ollut tutustua ennakkoon asioihin, jotka joudun omaksumaan omalla opettajakurssillani. Kas kun kympin tyttö ei usko, että voisi mitenkään oppia kaiken kuukaudessa.
Saan homeopaatilta meiliä: “Jatka Aloella, mutta tee vahvempi liuos ja ota joka tunti. Jos ei auta viiden annoksen jälkeen, siirry Podophyllumiin.”
Luen, käyn vessassa, luen, käyn vessassa, otan torkut, käyn vessassa, luen. Joogafilosofiaa ja meditaatiota koskevat osiot ajatuksella, toisia silmäilen kursorisesti. Kirjoitan ylös hindusanastoa, jota en ymmärrä. Asanoista, suoritustekniikasta ja tuntirakenteesta naputan tarkat muistiinpanot koneelle, sillä niistä on minulle hyötyä myös omassa harjoituksessani. Kuten arvelinkin, anatomia- ja fysiologiaosion sanasto on todella hankalaa. Kirjaan latinankieliset termit ylös, jotta voin kääntää ne myöhemmin. Järkäleestä jää lukematta vain puolen sentin paksuinen Bhagavad Gita -osio, jonka revin irti ja pakkaan rinkkaan.
Oloni on selvästi kohentunut. En käy niin usein vessassa, ja nälkäkin kurisee. Syön banaania ja keksejä. Yllätyn, kun joudun taas juoksemaan vessaan. Minä jo luulin, että se olisi ohi! Illalla on vähän kuumeinen olo. Nukun yön kuin tukki, käyn aamulla taas vessassa ja aloitan Podophyllumilla. Taas kuiva rae kielelle, sitten tunnin kuluttua teelusikallinen laimennettua nestettä. Siemailen hiljalleen litran suolavettä, eikä se tule läpi. Lupaavaa!
Käyn seuraavaksi lehtiöideni kimppuun ja kirjoitan muistiinpanot puhtaaksi koneelle. Revin kaikki turhat sivut irti. Tiedän, että konkarimatkaaja repisi nyt myös matkaoppaastaan Mumbai-sivut irti, been there, done that, mutta en pysty siihen. Lonely Planet on raamattu. Olen vielä niin alkeellisella traveller-asteella, että minua harmittaa Pyhän Kirjan taittunut kansi.
Käyn lounaalla: riisiä, kasviksia jaipurilaisittain ja yksi chapati-leipä. Kuluu tunti, sitten toinen… ei mitään!
Käytän koepakkaukseen kaksi tuntia. Levitän kaikki tavarat sängylle. Sovittelen huolellisesti, mitkä tavarat asettuvat tiiviisti sisäkkäin, limittäin tai lomittain. Vaatteet kulkevat omissa retkeilijän pussukoissaan. Puhtaille, likaisille, alusvaatteille ja joogavaatteille omansa. Haa! Kun istun pussiosan päällä rullatessani suuaukkoa kiinni, pussiin ei jää yhtään ilmaa! Saan aikaiseksi litteitä, kompakteja paketteja. Jätän pakkaamatta muutaman irtovaatteen, joilla voi tukkia pieniä koloja tai löysiltä tuntuvia kohtia.
Ähellän ja puhellan, hiki virtaa, mutta saan tungettua makuupussin rinkan sisään. Onpa pinkeä. Toivottavasti kukaan ei tökkää kantamustani terävällä esineellä, koska se varmasti räjähtää.
Illalla ei ole yhtään nälkä, mutta syön sandwichin ja juon lassin, jotta jaksan huomenna matkustaa.
Pöydällä lojuu vielä yksi pakkaus Electral Oral Rehydration Salt -jauhetta. Olen kitannut suolaliuosta parin vuorokauden aikana yhdeksän litraa. Mitä teen viimeiselle? Jos pakkaan pussukan mukaan, siinä tulee taas 21,80 grammaa lisää painoa. Tunnen olevani kuin extreme-urheilija, joka leikkaa kisojen alla paidan koko- ja pesuohjelaput pois keventääkseen kantamustaan.
Sekoitan viimeisen suolapussin litraan vettä ja juon lasillisen. Päätän valmistautua junamatkaan kuin pitkälle lenkille. Tankkaan illan ja aamun, nesteytän kehoni jokaisen solun. Otan junaan hätävaraksi vain pari desiä vettä. Hei kamoon, jokainen turha desi painaa ylimääräiset 100 grammaa!
Herätys viiden tunnin kuluttua. Nyt otan tehounet, herään tehokkaaseen aamuun ja lähden MRS-päivitetty rinkka selässä, pikkureppu vatsan puolella kohti asemaa ja uusia seikkailuja!
keskiviikkona, tammikuuta 21, 2009
Globaali henki suoraan sydämestä
Mumbain maratonin alla hengailin jonkin verran pressikeskuksessa. Ilmastointi, ilmaista ruokaa ja avuliaita ihmisiä. Kaikki muut keskuksessa pyörineet toimittajat ja valokuvaajat olivat intialaisia – ja miehiä. Eräs nuorimies lähestyi minua.
– Hei, olen toimittaja Vaibhar Khan. Kuulin, että aiot juosta maratonin. Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Hei. En juokse maratonia vaan kuuden kilometrin Dream Runin.
– Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Ööööö… tuota… en oikein tiedä… itsekin toimittaja… mitään sanottavaa…
Mutta keskustelu jatkuu, ja huomaan vastaavani Vaibharin kysymyksiin. Tosin hän tuntuu toistavan yhtä ja samaa kysymystä: Kertoisitko jotain itsestäsi? Mitä vielä voisit kertoa? Olisiko vielä jotain, mitä voisit sanoa?
– Olisi helpompaa kertoa, jos tietäisin, mitä haluat tietää ja mistä näkökulmasta kirjoitat.
– No tästä Mumbain maratonin näkökulmasta. Kertoisitko jotain?
Huomaan puhuvani yhä enemmän ja nopeammin. Nyt pitää saada sanottua kaikki viisaat ja syvälliset ajatuksensa, kun joku vartavasten kuuntelee. Vaibhar keskeyttää, tällä kertaa täsmäkysymyksellä:
– Tunnetko paljon muita toimittajia, jotka sinun laillasi kiertävät maailman maratoneja?
– Niin siis enhän minä kierrä…
– Tunnetko?
– En tunne.
Juttelemme vartin. Mies ei ole tehnyt yhtään muistiinpanoa. Lopuksi hän kysyy ikääni ja pamauttaa viimeiseksi kysymykseksi:
– Oletko sinkku vai naimisissa?
Sitten hän haluaa valokuvan. Lehden valokuvaajaa ei näy missään, joten hän ottaa kuvan kännykällään. Ja pyytää yhteystietojani mahdollisia lisäkysymyksiä varten. Kättelemme.
Seuraavana päivänä lehdestä löytyy kuin löytyykin juttu, pienen kuvan kera:
– Hei, olen toimittaja Vaibhar Khan. Kuulin, että aiot juosta maratonin. Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Hei. En juokse maratonia vaan kuuden kilometrin Dream Runin.
– Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen?
– Ööööö… tuota… en oikein tiedä… itsekin toimittaja… mitään sanottavaa…
Mutta keskustelu jatkuu, ja huomaan vastaavani Vaibharin kysymyksiin. Tosin hän tuntuu toistavan yhtä ja samaa kysymystä: Kertoisitko jotain itsestäsi? Mitä vielä voisit kertoa? Olisiko vielä jotain, mitä voisit sanoa?
– Olisi helpompaa kertoa, jos tietäisin, mitä haluat tietää ja mistä näkökulmasta kirjoitat.
– No tästä Mumbain maratonin näkökulmasta. Kertoisitko jotain?
Huomaan puhuvani yhä enemmän ja nopeammin. Nyt pitää saada sanottua kaikki viisaat ja syvälliset ajatuksensa, kun joku vartavasten kuuntelee. Vaibhar keskeyttää, tällä kertaa täsmäkysymyksellä:
– Tunnetko paljon muita toimittajia, jotka sinun laillasi kiertävät maailman maratoneja?
– Niin siis enhän minä kierrä…
– Tunnetko?
– En tunne.
Juttelemme vartin. Mies ei ole tehnyt yhtään muistiinpanoa. Lopuksi hän kysyy ikääni ja pamauttaa viimeiseksi kysymykseksi:
– Oletko sinkku vai naimisissa?
Sitten hän haluaa valokuvan. Lehden valokuvaajaa ei näy missään, joten hän ottaa kuvan kännykällään. Ja pyytää yhteystietojani mahdollisia lisäkysymyksiä varten. Kättelemme.
Seuraavana päivänä lehdestä löytyy kuin löytyykin juttu, pienen kuvan kera:
Run and Report for Virtanen
Running a marathon is a global phenomenon. And that’s what attracts tourists from all across the globe.
Even Mumbai have witnessed the limelight all through these years.
Mumbai have already seen global media making their base. Virpi Virtanen (nimi muutettu) is one such journalist, but unlike other reporters she doesn’t intend to do the same.
For once the 37-year-old would be donning her running skills instead of her usual reporting skills. “I intend to run the Dream Run on Sunday and later report about it,” said the Finnish journo.
This is the first time that she is running a marathon away from her homeland. But nevertheless is excited to make it a memorable one. “I have participated in couple of Marathons backhome. But this would be the first time away from home,” she said.
Why only Mumbai Marathon? “A year back I had decided to visit India. So I decided to register myself for the Mumbai Marathon. And that’s how everything fell in place,” said Virtanen. She works for a magazine based in Helsinki and intends to write a first hand experience of the entire event.
Virtanen, who just returned from a South India trip is eagerly waiting for Sunday to rise.
The entire interaction also saw a global spirit coming out from her heart. “I was never afraid to come to Mumbai. My close ones though were little worried. But personally I was never worried about anything,” she said. (17.1.2009)
Läskit älkööt vaivautuko
Lentoyhtiö IndiGo etsii sanomalehti-ilmoituksella lentoemäntiä.
Närkästyin ensin, mutta ihan turhaan. Onko siinä paljon eroa, kerrotaanko kriteerit avoimesti heti alussa vai tehdäänkö karsinta hiljaisesti suljettujen ovien takana? Kun lopputulos on kuitenkin sama. Puhutaan tasa-arvosta ja edistyksestä sitten, kun Finnairin lennolla nähdään lyhyt, ylipainoinen, aknenaamainen lentoemäntä.
WANTED
Pitkiä, hoikkia ja hyväluontoisia tyttöjä
Odotamme, että olet
- Intian kansalainen
- 18–27-vuotias nainen
- vähintään 157 cm pitkä, ja painosi on sopivassa suhteessa pituuteesi
- huoliteltu
- kirkasihoinen
- kypsä ja positiivinen ja omaat hyvät kommunikointitaidot
- valmistunut korkeakoulusta
Kiinnostuneita hakijoita pyydetään tuomaan hakemuksensa henkilökohtaisesti 24.1.2009 klo 11–16 välisenä aikana. Kaikkia hakijoita pyydetään tuomaan mukanaan yksi passikuvan kokoinen värikuva ja yksi kokovartalokuva. Dress code: muodollinen. Lyhythihainen paita, polvipituinen hame, hiukset sidottu siististi kiinni.
Närkästyin ensin, mutta ihan turhaan. Onko siinä paljon eroa, kerrotaanko kriteerit avoimesti heti alussa vai tehdäänkö karsinta hiljaisesti suljettujen ovien takana? Kun lopputulos on kuitenkin sama. Puhutaan tasa-arvosta ja edistyksestä sitten, kun Finnairin lennolla nähdään lyhyt, ylipainoinen, aknenaamainen lentoemäntä.
tiistaina, tammikuuta 20, 2009
Unelma anelma
Uusi, ihana Mumbain aamu! Matkaan lautalla Elephanta Islandille, kaupungin edustalla sijaitsevalle saarelle katsomaan luolaan rakennettua vanhaa Siva-temppeliä. Tunnin merimatka on aivan luksusta. On ihan sama seilaako Runebergillä Helsingistä Porvooseen vai Floralla Mumbaista Elephantalle, meri ei petä koskaan: ihana raikas, viileä tuuli ja auringossa tuikkiva meri.
Huomaan, että, mieleni haluaisi tuottaa päiväunia ja fantasioita, joten kaivan vastalääkkeeksi päiväkirjan esiin. Tänään mielessäni on vilkkunut saippuaoopperan pätkä, jossa olen kuuluisa, persoonallinen valokuvaaja. Koska olen entinen malli, olen tietysti myös hurjan kaunis. (Tutut saattavat huomata, että hahmo perustuu erääseen arvostettuun, persoonalliseen ja kauniiseen, aikaisemmin mallina työskennelleeseen valokuvaajaan :-)
Olen kuvaamassa Mumbaissa, joten minun on tietysti pitänyt palkata raamikas mies henkivartijaksi ja kameralaukun vahtijaksi. Olemme aluksi strictly business, mutta kun opimme päivien mittaan arvostamaan toisiamme ja ammattitaitoamme (mies on tietysti adoniksen ulkonäöstään huolimatta erittäin välkky ja hyvin koulutettu, ja on oma värikäs tarinansa, kuinka hän päätyi goran suojelijaksi), suhteemme muuttuu luontevammaksi ja välittömämmäksi ja sitten… En mene haaveissanikaan noita kolmea pistettä pidemmälle, sillä ihastumisen kehittyminen ja odotuksen jännitys tuntuvat niin ihanalta.
Päiväuni sai minut huomaamaan, että näitä fantasioita on nykyään huomattavasti vähemmän. Ja se on hyvä juttu. Huomaan, että myös eräs toistuva “perusfantasia” loistaa poissaolollaan. Unelmointikaava, jota olen toistanut säännöllisesti matkoillani, missä tahansa olen reissannut. Jos olen jossain ihanassa paikassa kuten Barcelonassa tai Pariisissa, alan pian haaveilla, millaista olisi asua Barcelonassa tai Pariisissa. Kohta listaan huolestuneena ongelmia ja vastoinkäymisiä, joita en voi välttää. En osaa kieltä, ja vaikka oppisinkin, en tuntisi koskaan oloani kotoisaksi. Minulla tulisi aina olemaan aksentti ja myös ulkonäköni pistäisi silmään. Pariisilaiset ja barcelonalaiset eivät koskaan hyväksyisi minua yhdeksi heistä, kuten olen jo kokenut Ruotsissa, Saksassa ja Britanniassa. Ja kas – innokas ihastus on muuttunut ahdistukseksi. En enää pysty nauttimaan ympärilläni olevasta ihanuudesta, vaan se on katkera muistutus jostain, jonka haluan mutta en voi koskaan saada.
Tiedostin tämän kaavan muutama vuosi sitten, kun silloinen poikaystäväni huomautti ärtyneenä: “Miksi sun pitää aina alkaa suunnitella muuttoa joka paikkaan, jossa käymme?” Loukkaannuin hänen äänensävystään, mutta olin myös hämmentynyt – eivätkö kaikki ajattelekaan näin?
Kuten sanottu, on siunaus, että minulla on yhä vähemmän päiväunia ja -unelmia. Se, että minulla on vilkas mielikuvitus ja kyky kuvitella itseni mitä ihmeellisempien tarinoiden ja seikkailuiden sankarittareksi, ei ole lahja, vaan pakonomainen taipumus vältellä nykyhetkeä. Mieli pakenee kuvitelmiin, sillä se ei kestä nykyhetken hiljaisuutta ja pysähtyneisyyttä.
Miksi minun pitää täyttää tyhjät hetket mielikuvituksen tuottamalla viihteellä? Siksi, että olen tyytymätön. Ruoho nyt vaan on vihreämpää aidan toisella puolella. Jos asuisin jossain ihanassa paikassa, kaikki olisi toisin, paremmin. Jos olisin kaunis ja kuuluisa valokuvaaja, eläisin jännittävämpää elämää. Jos olisin kansainvälinen bestseller-kirjailija, kyllä minä varmasti olisin jotain, kun niin monet ostavat kirjani ja katsovat minua ihaillen.
Vihreää ruohoa. Olen elänyt tällä asenteella melkein koko ikäni. En ole osannut nauttia nykyhetkestä, koska siellä joutuu kohtaamaan itsensä. Sen kaiken häpeän ja pelon, jota olen nyt katsellut järjestelmällisesti parin vuoden ajan. En tiennyt silloin, että kun vain uskallan pysähtyä ja olla läsnä nykyhetken “tylsyydessä”, sen kaiken pelon alla on jotain huikeaa. Siellä on rakkaus. Kolaan rakkauden päältä kuonaa kerros kerrokselta. Välillä heilutan kevyesti pölyhuiskua, välilä käytän dynamiittia. Ja sieltä se pilkottaa, loistaa yhä enemmän ja kirkkaammin. Rakkauden valo. Minä olen rakkauden valo.
Minulta kysyttiin tähän merkintään liittyen, onko unelmointi muka niin pahasta? Eikö ole tärkeää, että ihmisellä on unelmia ja haaveita – miten unelmat muuten voisivat koskaan toteutua? Niin, mitä pahaa siinä on, että olen lapsesta asti haaveillut olevani kuuluisa kirjailija? Miksi viaton haave pitää murskata niin kipeällä tavalla?
Viattomat unelmat eivät ole ollenkaan niin viattomia, kuin miltä ne näyttävät. Kun raaputin tuota kirjailijaunelmaani, mitä sen alta paljastui? Tukahdutettua kauhua, häpeää ja itseinhoa. Toisin sanoin se haave sanoi, että olen oikeasti mitätön, lahjaton paska, mutta jos olisin kuuluisa kirjailija, olisin onnistunut huijaamaan kaikkia. Joka kerta kun vaivuin unelmoimaan, ylläpidin ja vahvistin tätä armotonta ja rakkaudetonta kuvaa itsestäni. Luojan kiitos se on nyt murskattu.
Näen nyt, että minulla on kirjoittajana kaksi “kaistaa”. Vasemmalla kaistalla unelmoin menestyksestä, suunnittelen uraani, hypetän itseni täyteen toiveita ja odotuksia, päätän kirjoittaa hyvin, päätän kirjoittaa kirjan. Tämä kaista ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Päin vastoin lamaannuin täysin, enkä pystynyt pitkään aikaan tuottamaan minkäänlaista tekstiä, edes perusjournalismia.
Huristelen nyt oikeaa kaistaa. Päästän irti toiveista, odotuksista ja varsinkin yrittämisestä. Olen läsnä parhaani mukaan ja vain katson mitä tapahtuu. Kuten olen jo monta kertaa todennut: olen mitä olen ja teen mitä teen. Tällä asenteella löydän itseni yhä uudelleen tilanteista, joissa en ole päättänyt kirjoittaa, mutta havahdun siihen että kynä sauhuaa tai näppäimistö rapisee. Olen auki ja annan sen tulla, mikä on kullakin hetkellä tullakseen. En suunnittele, analysoi tai arvostele sitä mitä kirjoitan. Kirjoitan, koska en muuta voi.
Luulen, että vasemmalta kaistalta löytyy ahdistuneita, kärsiviä wannabe-kirjailijoita. Oikealta niitä, jotka saavat tekstinsä julkaistua.
Huomaan, että, mieleni haluaisi tuottaa päiväunia ja fantasioita, joten kaivan vastalääkkeeksi päiväkirjan esiin. Tänään mielessäni on vilkkunut saippuaoopperan pätkä, jossa olen kuuluisa, persoonallinen valokuvaaja. Koska olen entinen malli, olen tietysti myös hurjan kaunis. (Tutut saattavat huomata, että hahmo perustuu erääseen arvostettuun, persoonalliseen ja kauniiseen, aikaisemmin mallina työskennelleeseen valokuvaajaan :-)
Olen kuvaamassa Mumbaissa, joten minun on tietysti pitänyt palkata raamikas mies henkivartijaksi ja kameralaukun vahtijaksi. Olemme aluksi strictly business, mutta kun opimme päivien mittaan arvostamaan toisiamme ja ammattitaitoamme (mies on tietysti adoniksen ulkonäöstään huolimatta erittäin välkky ja hyvin koulutettu, ja on oma värikäs tarinansa, kuinka hän päätyi goran suojelijaksi), suhteemme muuttuu luontevammaksi ja välittömämmäksi ja sitten… En mene haaveissanikaan noita kolmea pistettä pidemmälle, sillä ihastumisen kehittyminen ja odotuksen jännitys tuntuvat niin ihanalta.
Päiväuni sai minut huomaamaan, että näitä fantasioita on nykyään huomattavasti vähemmän. Ja se on hyvä juttu. Huomaan, että myös eräs toistuva “perusfantasia” loistaa poissaolollaan. Unelmointikaava, jota olen toistanut säännöllisesti matkoillani, missä tahansa olen reissannut. Jos olen jossain ihanassa paikassa kuten Barcelonassa tai Pariisissa, alan pian haaveilla, millaista olisi asua Barcelonassa tai Pariisissa. Kohta listaan huolestuneena ongelmia ja vastoinkäymisiä, joita en voi välttää. En osaa kieltä, ja vaikka oppisinkin, en tuntisi koskaan oloani kotoisaksi. Minulla tulisi aina olemaan aksentti ja myös ulkonäköni pistäisi silmään. Pariisilaiset ja barcelonalaiset eivät koskaan hyväksyisi minua yhdeksi heistä, kuten olen jo kokenut Ruotsissa, Saksassa ja Britanniassa. Ja kas – innokas ihastus on muuttunut ahdistukseksi. En enää pysty nauttimaan ympärilläni olevasta ihanuudesta, vaan se on katkera muistutus jostain, jonka haluan mutta en voi koskaan saada.
Tiedostin tämän kaavan muutama vuosi sitten, kun silloinen poikaystäväni huomautti ärtyneenä: “Miksi sun pitää aina alkaa suunnitella muuttoa joka paikkaan, jossa käymme?” Loukkaannuin hänen äänensävystään, mutta olin myös hämmentynyt – eivätkö kaikki ajattelekaan näin?
Kuten sanottu, on siunaus, että minulla on yhä vähemmän päiväunia ja -unelmia. Se, että minulla on vilkas mielikuvitus ja kyky kuvitella itseni mitä ihmeellisempien tarinoiden ja seikkailuiden sankarittareksi, ei ole lahja, vaan pakonomainen taipumus vältellä nykyhetkeä. Mieli pakenee kuvitelmiin, sillä se ei kestä nykyhetken hiljaisuutta ja pysähtyneisyyttä.
Miksi minun pitää täyttää tyhjät hetket mielikuvituksen tuottamalla viihteellä? Siksi, että olen tyytymätön. Ruoho nyt vaan on vihreämpää aidan toisella puolella. Jos asuisin jossain ihanassa paikassa, kaikki olisi toisin, paremmin. Jos olisin kaunis ja kuuluisa valokuvaaja, eläisin jännittävämpää elämää. Jos olisin kansainvälinen bestseller-kirjailija, kyllä minä varmasti olisin jotain, kun niin monet ostavat kirjani ja katsovat minua ihaillen.
Vihreää ruohoa. Olen elänyt tällä asenteella melkein koko ikäni. En ole osannut nauttia nykyhetkestä, koska siellä joutuu kohtaamaan itsensä. Sen kaiken häpeän ja pelon, jota olen nyt katsellut järjestelmällisesti parin vuoden ajan. En tiennyt silloin, että kun vain uskallan pysähtyä ja olla läsnä nykyhetken “tylsyydessä”, sen kaiken pelon alla on jotain huikeaa. Siellä on rakkaus. Kolaan rakkauden päältä kuonaa kerros kerrokselta. Välillä heilutan kevyesti pölyhuiskua, välilä käytän dynamiittia. Ja sieltä se pilkottaa, loistaa yhä enemmän ja kirkkaammin. Rakkauden valo. Minä olen rakkauden valo.
Minulta kysyttiin tähän merkintään liittyen, onko unelmointi muka niin pahasta? Eikö ole tärkeää, että ihmisellä on unelmia ja haaveita – miten unelmat muuten voisivat koskaan toteutua? Niin, mitä pahaa siinä on, että olen lapsesta asti haaveillut olevani kuuluisa kirjailija? Miksi viaton haave pitää murskata niin kipeällä tavalla?
Viattomat unelmat eivät ole ollenkaan niin viattomia, kuin miltä ne näyttävät. Kun raaputin tuota kirjailijaunelmaani, mitä sen alta paljastui? Tukahdutettua kauhua, häpeää ja itseinhoa. Toisin sanoin se haave sanoi, että olen oikeasti mitätön, lahjaton paska, mutta jos olisin kuuluisa kirjailija, olisin onnistunut huijaamaan kaikkia. Joka kerta kun vaivuin unelmoimaan, ylläpidin ja vahvistin tätä armotonta ja rakkaudetonta kuvaa itsestäni. Luojan kiitos se on nyt murskattu.
Näen nyt, että minulla on kirjoittajana kaksi “kaistaa”. Vasemmalla kaistalla unelmoin menestyksestä, suunnittelen uraani, hypetän itseni täyteen toiveita ja odotuksia, päätän kirjoittaa hyvin, päätän kirjoittaa kirjan. Tämä kaista ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Päin vastoin lamaannuin täysin, enkä pystynyt pitkään aikaan tuottamaan minkäänlaista tekstiä, edes perusjournalismia.
Huristelen nyt oikeaa kaistaa. Päästän irti toiveista, odotuksista ja varsinkin yrittämisestä. Olen läsnä parhaani mukaan ja vain katson mitä tapahtuu. Kuten olen jo monta kertaa todennut: olen mitä olen ja teen mitä teen. Tällä asenteella löydän itseni yhä uudelleen tilanteista, joissa en ole päättänyt kirjoittaa, mutta havahdun siihen että kynä sauhuaa tai näppäimistö rapisee. Olen auki ja annan sen tulla, mikä on kullakin hetkellä tullakseen. En suunnittele, analysoi tai arvostele sitä mitä kirjoitan. Kirjoitan, koska en muuta voi.
Luulen, että vasemmalta kaistalta löytyy ahdistuneita, kärsiviä wannabe-kirjailijoita. Oikealta niitä, jotka saavat tekstinsä julkaistua.
maanantaina, tammikuuta 19, 2009
Mmmmm… Mumbai
Tämä on hullu, ihana kaupunki! En tajua, miksi tykkään Mumbaista kuin hullu puurosta, mutta jotenkin tämä menee ihon alle. Ja keuhkoihin, ja silmiin, mutta varsinkin sydämeen.
Tulin perille perjantain vastaisena yönä ja pääsin nukkumaan vasta kolmelta, mutta heräsin muutaman tunnin kuluttua. Aamuisin mökä on niin kova, ettei edes korvatulpista ole apua. Lähdin saman tien kaupungille ja kävelin, kävelin, kävelin. Suu hymyssä, täynnä energiaa, nauttien. Sama toisena päivänä, kävelin 6–7 tuntia putkeen. (Ehkä pakon edessä, koska eksyin.) Ensimmäiset kuusi viikkoa Intiassa ovat olleet fyysisesti aika vaativia, koska olen ollut koko ajan vähän hengästynyt ja voimaton, kuumuuden uuvuttama. Nyt väsymys on tiessään.
Olen vähän väliä hokenut mielessäni “These are my people.” Minulla ei ole aavistustakaan mistä muistipoimusta tai inkarnaatiosta lause ja liikutus nousevat, mutta eipä sen ole väliä. Tässä kaupungissa on vain jotain hyvää.
Nautin siitä, että sulaudun maisemaan. En ole nähnyt kovin paljon muita turisteja, eli kyllähän tällainen maitonaama erottuu, mutta minuun ei kiinnitetä sen kummemmin huomiota. Ei ole koko aikaa joku kerjäläinen tai kaupustelija roikkumassa hihassa tai huutamassa perään. Ja mikä parasta, en ole koko ajan miesten kiinteän tuijotuksen kohteena. Olin mielestäni jo tottunut siihen ja kehittänyt täysin välinpitämättömän asenteen toljottajia kohtaan. En katso silmiin, en vastaa tervehdyksiin tai hymyile hihitteleville nuorukaisille, jotka ottavat kuvia kännykkäkameroillaan. Mutta nyt kun sitä on selkeästi vähemmän, huomaan, miten paljon kevyemmältä elämä tuntuu.
Nautin myös siitä, miten tavalliselta kaupunkilaisten arki näyttää. Victoria Terminus -aseman seutu kuhisee aamuisin kouluun ja töihin rientäviä miehiä suorissa housuissa ja kauluspaidoissaan, ja naisia niukoissa t-paidoissa, farkuissa ja korkokengissään, kahvimuki toisessa, kännykkä toisessa kädessä. Keskustan kadut ovat siistejä, leveitä puistokatuja ja rantabulevardeilla hengailee iltaisin tyttöjä ja poikia halaillen ja suukotellen – siis ihan julkisesti!
On olemassa kaksi Intiaa. Tämä Mumbain ja Delhin “Uusi Intia” ja sitten se vanha. Molemmissa on puolensa, mutta olen kiitollinen, että saan nauttia tästä uudesta, groovista, sykkivästä ja energisestä juuri nyt.
Sunnuntaina juoksin Mumbain maratonin yhteydessä järjestetyn kuuden kilometrin Dream Runin. Aivan huikea elämys! Siis täällä todellakin tiedetään, että juoksutapahtumissa pitää huutaa, nauraa, laulaa ja tanssia, eli juhlia! Se juoksupuoli jäikin sitten vähemmälle. Oli ihan uskomattoman mukavaa. Vaikka olin yksi harvoista länsimaalaisista osallistujista, tunsin olevani kuin kala vedessä. Ihmiset olivat niin tavallisia, ja minä olin vain yksi juoksua harrastava nainen muiden harrastajien joukossa. Osallistujat olivat Mumbain keskiluokkaa, sitä samaa johon itsekin kuulun.
Minua ei tarvitse muistuttaa, että 60 prosenttia mumbailaisista asuu slummeissa ja että ne keskivertomumbailaiset löytyvät oikeasti sieltä. Nyt ei ole kyse siitä. Vaan siitä, että tunnen olevani kuin kotonani. Se on reppumatkailijalle tärkeää.
Jos olen ensi tammikuussa jossain Mumbain tienovilla, hölkötän puolimaratonin. Suorituspaineita ei ole, sillä sunnuntain puolimaratoonareistakin suuri osa ylitti maaliviivan kävellen.
Tulin perille perjantain vastaisena yönä ja pääsin nukkumaan vasta kolmelta, mutta heräsin muutaman tunnin kuluttua. Aamuisin mökä on niin kova, ettei edes korvatulpista ole apua. Lähdin saman tien kaupungille ja kävelin, kävelin, kävelin. Suu hymyssä, täynnä energiaa, nauttien. Sama toisena päivänä, kävelin 6–7 tuntia putkeen. (Ehkä pakon edessä, koska eksyin.) Ensimmäiset kuusi viikkoa Intiassa ovat olleet fyysisesti aika vaativia, koska olen ollut koko ajan vähän hengästynyt ja voimaton, kuumuuden uuvuttama. Nyt väsymys on tiessään.
Olen vähän väliä hokenut mielessäni “These are my people.” Minulla ei ole aavistustakaan mistä muistipoimusta tai inkarnaatiosta lause ja liikutus nousevat, mutta eipä sen ole väliä. Tässä kaupungissa on vain jotain hyvää.
Nautin siitä, että sulaudun maisemaan. En ole nähnyt kovin paljon muita turisteja, eli kyllähän tällainen maitonaama erottuu, mutta minuun ei kiinnitetä sen kummemmin huomiota. Ei ole koko aikaa joku kerjäläinen tai kaupustelija roikkumassa hihassa tai huutamassa perään. Ja mikä parasta, en ole koko ajan miesten kiinteän tuijotuksen kohteena. Olin mielestäni jo tottunut siihen ja kehittänyt täysin välinpitämättömän asenteen toljottajia kohtaan. En katso silmiin, en vastaa tervehdyksiin tai hymyile hihitteleville nuorukaisille, jotka ottavat kuvia kännykkäkameroillaan. Mutta nyt kun sitä on selkeästi vähemmän, huomaan, miten paljon kevyemmältä elämä tuntuu.
Nautin myös siitä, miten tavalliselta kaupunkilaisten arki näyttää. Victoria Terminus -aseman seutu kuhisee aamuisin kouluun ja töihin rientäviä miehiä suorissa housuissa ja kauluspaidoissaan, ja naisia niukoissa t-paidoissa, farkuissa ja korkokengissään, kahvimuki toisessa, kännykkä toisessa kädessä. Keskustan kadut ovat siistejä, leveitä puistokatuja ja rantabulevardeilla hengailee iltaisin tyttöjä ja poikia halaillen ja suukotellen – siis ihan julkisesti!
On olemassa kaksi Intiaa. Tämä Mumbain ja Delhin “Uusi Intia” ja sitten se vanha. Molemmissa on puolensa, mutta olen kiitollinen, että saan nauttia tästä uudesta, groovista, sykkivästä ja energisestä juuri nyt.
Sunnuntaina juoksin Mumbain maratonin yhteydessä järjestetyn kuuden kilometrin Dream Runin. Aivan huikea elämys! Siis täällä todellakin tiedetään, että juoksutapahtumissa pitää huutaa, nauraa, laulaa ja tanssia, eli juhlia! Se juoksupuoli jäikin sitten vähemmälle. Oli ihan uskomattoman mukavaa. Vaikka olin yksi harvoista länsimaalaisista osallistujista, tunsin olevani kuin kala vedessä. Ihmiset olivat niin tavallisia, ja minä olin vain yksi juoksua harrastava nainen muiden harrastajien joukossa. Osallistujat olivat Mumbain keskiluokkaa, sitä samaa johon itsekin kuulun.
Minua ei tarvitse muistuttaa, että 60 prosenttia mumbailaisista asuu slummeissa ja että ne keskivertomumbailaiset löytyvät oikeasti sieltä. Nyt ei ole kyse siitä. Vaan siitä, että tunnen olevani kuin kotonani. Se on reppumatkailijalle tärkeää.
Jos olen ensi tammikuussa jossain Mumbain tienovilla, hölkötän puolimaratonin. Suorituspaineita ei ole, sillä sunnuntain puolimaratoonareistakin suuri osa ylitti maaliviivan kävellen.
torstaina, tammikuuta 15, 2009
Mamma mia
Kahdeksan päivää Amman ashramissa ovat hurahtaneet nopeasti. Olen todella kiitollinen tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, jonka olen saanut kokea. Nimenomaan sisäisestä rauhasta. Ashram on kuin sirkus, kuin partiolaisia kuhiseva kansainvälinen Jamboree. 3 000 vakituista asukkia ja vierailijat päälle. Kiireisimpinä halauspäivinä ashramissa käy 10 000 vierasta. Mutta alue on iso, ja vaaleanpunaiset kerrostalot nielevät satoja, tuhansia ihmisiä. Yhden kerrostalon 14. kerroksessa on minun huoneeni. Aluksi meitä oli neljä, viime päivinä vain kaksi. Amman Etelä-Intian-kiertue starttasi maanantaina. Hänen mukaansa lähti 400 ashramilaista, ja myös lyhytaikaisten vierailijoiden virta ashramiin tyrehtyi.
Minulla oli ristiriitaiset fiilikset ennen ashramiin tuloa. Mitä jäi käteen? Ainakin kolme darshania. Ensimmäisestä halauksesta kerroin jo, ja kaksi muutakin olivat mukavia kokemuksia. Yritin kuunnella tarkasti Amman sanoja. Toisella kerralla olin kuulevinani “Rakattan tinua, rakattan tinua”, mutta ehkä se oli toiveajattelua – en ole kuullut, että Ammalla olisi ässävika. Kolmannella kerralla hän sanoi mielestäni: “Makutota makutota maa maa, makutota makutota maa maa.”
Itse halaus on ohi nopeasti ja saa pitää varansa, ettei ärsyynny tönivistä ja riuhtovista avustajista. Mitään ohjeita ei anneta, mutta olen aina liian lähellä tai kaukana Ammasta, liian sivussa, menossa halaukseen väärässä kulmassa, tungen päätäni väärälle olalle. Avustajien harmin ja turhautumisen aistii. Mutta ymmärrän sen. He tekevät parhaansa, jotta Ammalla olisi mahdollisimman hyvä. Jos he onnistuvat leikkaamaan yhden sekunnin jokaisen halaajan kompuroinnista, Amma pääsee 10 000 sekuntia eli melkein kolme tuntia aikaisemmin lepäämään. Ja silti jonoa riittää myöhään yöhön.
Halaus tuntuu hyvältä, mutta jonotus vielä paremmalta. Tässä jonossa ei ole kiire mihinkään. Päin vastoin tuntuu, että jonotukset ovat viikon “parhaita”, keskittyneimpiä meditaatiokokemuksia. Amman läheisyydessä on helppoa ja luontevaa levätä ajatuksettomana. Tuntuu hyvältä seurata läheltä, kun Amma antaa darshania muille. Luottamus ja rauha ihmisten kasvoilla, Ammasta huokuva rakkaus, nauru ja keveys hänen ilahtuessaan jokaisen syleiltävän kohtaamisesta. Nautin erityisesti viimeisestä vartista, jolloin jono matelee vain muutaman metrin päässä Ammasta ja katseeni lukkiutuu hänen hymyileviin kasvoihinsa. Siinäpä nainen, joka osaa antaa. Hän vain antaa, antaa ja antaa, täysin epäitsekkäästi, aamusta yöhön.
Avustaja seisoo koko ajan Amman selän takana hieroen hänen hartioitaan. Välillä joku työntää Amman suuhun palan banaania. Tässä hommassa ei pidetä lakisääteisiä pausseja. Monet tuovat Ammalle lahjoja, mutta yhtenä päivänä kulmikkaiden esineiden lahjoittaminen on kielletty, sillä Ammalla on käsivarsissaan kovia kipuja.
Liityn prasad-avustajien jonoon. Amma antaa kaikille halauksen jälkeen prasadin, siunatun karkin, joka on kääritty vibhutia, ruusuntuoksuista tuhkaa sisältävään pussukkaan. Vuoro vaihtuu kahden minuutin välein. Saan tarkat ohjeet. Pitää seurata Amman vasenta kättä koko ajan. On helppo eksyä tuijottamaan Amman kasvoja, mutta käsi on tärkein. Kun Amma nostaa kätensä tietyllä tavalla, kämmen auki ja peukalo pystyssä, noustaan salamannopeasti polviseisontaan ja asetetaan kolmen karkin setti peukalon hankaan. Kosketuksen tulee olla kevyt ja pehmeä, kuin perhosen siipien pyyhkäisy.
Oman kaksiminuuttiseni aikana Amma puhuu pitkään halattaviensa kanssa, joten saan asettaa kallisarvoisen lastin hänen käteensä vain kaksi kertaa. Molemmat menevät pipariksi, vaikka harjoittelen avustajan kanssa monta kertaa. Lasken karkit liian alas, liian syvälle Amman kämmenelle, jolloin hän joutuu tekemään sormillaan ylimääräisiä liikkeitä saadakseen ensimmäisen karkin hyppysiinsä.
Eräänä iltana en syö yksin, kuten yleensä, vaan huonetoverini, saksalaisamerikkalaisen Clairin kanssa. Kerron hänelle ennakkoluuloistani ja epämääräisestä pelosta, jonka tulin tänne kohtaamaan. Nyt olen täällä, kaikki on perusmiellyttävää, mutta en ymmärrä mitä minun pitäisi kohdata. Mitä minun pitää täällä oppia?
Istumme länkkärien kanttiinissa kasviskeiton ja valkosipulileivän äärellä, kun yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Amma kävelee ohi! Tuolit kolahtavat nurin, kun ihmiset kimpoavat pystyyn ja nostavat kädet päänsä yläpuolelle intialaiseen tervehdykseen. Minä vain istun typertyneenä. Nostan käteni lapselliseen vilkutukseen, avaan ja suljen nyrkkiäni. Amma hymyilee ja vilkuttaa samalla tavalla takaisin.
Clair ja minä tuijotamme toisiamme posket punehtuneina, suupielet korvissa ja silmät loistaen. Kaikki hymyilevät. “Wau”, sanomme yhteen ääneen. Jokin ihana energia pyyhkäisi juuri lävitsemme. Ei minun tarvitse oivaltaa yhtään mitään. Ei minun tarvitse pinnistellä ja päntätä jotain merkittävää oppiläksyä poikki ja pinoon. Ei minun tarvitse kuin olla vain. Kiitos, Amma!
Olen törmännyt ashramissa myös niihin asioihin, joista kuulin kovaa kritiikkiä ennen tuloani. Monet vakituiset asukkaat ovat kärsimättömiä ja epäystävällisiä. Jotkut näyttävät onnettomilta ja masentuneilta, kuten viisikymppinen ranskalainen huonetoverini Piyusha, joka on asunut ashramissa viisi vuotta.
Amma on sanonut, että keskimääräinen ashramin asukas on kuin villiapina, joka on juuri saanut skorpionin piston ja kookospähkinän päähänsä. Ashramin elämää seurattuani en tunne minkäänlaista tarvetta arvostella heitä. Tunnen myötätuntoa, sillä elämä ashramissa on rankkaa. Ei yksityisyyttä, sillä varsinkin Amman ollessa “kotona” ashram on täyteen pakattu. Jokainen patjan mentävä neliömetri on käytössä. Ajattelemattomat turistit kulkevat spagettiolkaintopeissaan, huutavat käytävissä hiljaisina meditaatioaikoina, paukuttavat ovia ja lorottavat iltamyöhällä suihkussa, valvottaen koko kerrosta. Lomalaiset nukkuvat myöhään, kun taas Amman opetuslapset ovat aamuisin temppelissä kello 4.50. Hisseihin on vartin jono. Ja koko ajan on joku kysymässä jotain: missä on se ja se, moneltako kahvila aukeaa jne. Se ei tietenkään oikeuta olemaan epäystävällinen, mutta ymmärrän asukkaiden turhautumisen. Ashram on heidän kotinsa.
Samalla myös ihailen ashramiittien rohkeutta. Muutto ashramiin ei ole pakenemista maailmasta, päin vastoin. Maailma ihmisineen, ristiriitoineen ja haasteineen on erittäin vahvasti läsnä ashramissa. Amma on sanonut, että hän laittaa yhteen ihmisiä, joissa on erilaisia särmiä. Aluksi särmät nirhaavat kivuliaasti toisiaan vasten, mutta pikku hiljaa kulmat hioutuvat pyöreiksi, sileiksi. Kovaa duunia.
Kiitos sinulle, Piyusha, että jaksoit neuvoa minua ashramin tavoille, ja varsinkin siitä, että varasit minulle aitiopaikan puja-rituaaliani varten. Kaikkea hyvää, toivon sydämestäni, että voit pian paremmin.
Minulla oli ristiriitaiset fiilikset ennen ashramiin tuloa. Mitä jäi käteen? Ainakin kolme darshania. Ensimmäisestä halauksesta kerroin jo, ja kaksi muutakin olivat mukavia kokemuksia. Yritin kuunnella tarkasti Amman sanoja. Toisella kerralla olin kuulevinani “Rakattan tinua, rakattan tinua”, mutta ehkä se oli toiveajattelua – en ole kuullut, että Ammalla olisi ässävika. Kolmannella kerralla hän sanoi mielestäni: “Makutota makutota maa maa, makutota makutota maa maa.”
Itse halaus on ohi nopeasti ja saa pitää varansa, ettei ärsyynny tönivistä ja riuhtovista avustajista. Mitään ohjeita ei anneta, mutta olen aina liian lähellä tai kaukana Ammasta, liian sivussa, menossa halaukseen väärässä kulmassa, tungen päätäni väärälle olalle. Avustajien harmin ja turhautumisen aistii. Mutta ymmärrän sen. He tekevät parhaansa, jotta Ammalla olisi mahdollisimman hyvä. Jos he onnistuvat leikkaamaan yhden sekunnin jokaisen halaajan kompuroinnista, Amma pääsee 10 000 sekuntia eli melkein kolme tuntia aikaisemmin lepäämään. Ja silti jonoa riittää myöhään yöhön.
Halaus tuntuu hyvältä, mutta jonotus vielä paremmalta. Tässä jonossa ei ole kiire mihinkään. Päin vastoin tuntuu, että jonotukset ovat viikon “parhaita”, keskittyneimpiä meditaatiokokemuksia. Amman läheisyydessä on helppoa ja luontevaa levätä ajatuksettomana. Tuntuu hyvältä seurata läheltä, kun Amma antaa darshania muille. Luottamus ja rauha ihmisten kasvoilla, Ammasta huokuva rakkaus, nauru ja keveys hänen ilahtuessaan jokaisen syleiltävän kohtaamisesta. Nautin erityisesti viimeisestä vartista, jolloin jono matelee vain muutaman metrin päässä Ammasta ja katseeni lukkiutuu hänen hymyileviin kasvoihinsa. Siinäpä nainen, joka osaa antaa. Hän vain antaa, antaa ja antaa, täysin epäitsekkäästi, aamusta yöhön.
Avustaja seisoo koko ajan Amman selän takana hieroen hänen hartioitaan. Välillä joku työntää Amman suuhun palan banaania. Tässä hommassa ei pidetä lakisääteisiä pausseja. Monet tuovat Ammalle lahjoja, mutta yhtenä päivänä kulmikkaiden esineiden lahjoittaminen on kielletty, sillä Ammalla on käsivarsissaan kovia kipuja.
Liityn prasad-avustajien jonoon. Amma antaa kaikille halauksen jälkeen prasadin, siunatun karkin, joka on kääritty vibhutia, ruusuntuoksuista tuhkaa sisältävään pussukkaan. Vuoro vaihtuu kahden minuutin välein. Saan tarkat ohjeet. Pitää seurata Amman vasenta kättä koko ajan. On helppo eksyä tuijottamaan Amman kasvoja, mutta käsi on tärkein. Kun Amma nostaa kätensä tietyllä tavalla, kämmen auki ja peukalo pystyssä, noustaan salamannopeasti polviseisontaan ja asetetaan kolmen karkin setti peukalon hankaan. Kosketuksen tulee olla kevyt ja pehmeä, kuin perhosen siipien pyyhkäisy.
Oman kaksiminuuttiseni aikana Amma puhuu pitkään halattaviensa kanssa, joten saan asettaa kallisarvoisen lastin hänen käteensä vain kaksi kertaa. Molemmat menevät pipariksi, vaikka harjoittelen avustajan kanssa monta kertaa. Lasken karkit liian alas, liian syvälle Amman kämmenelle, jolloin hän joutuu tekemään sormillaan ylimääräisiä liikkeitä saadakseen ensimmäisen karkin hyppysiinsä.
Eräänä iltana en syö yksin, kuten yleensä, vaan huonetoverini, saksalaisamerikkalaisen Clairin kanssa. Kerron hänelle ennakkoluuloistani ja epämääräisestä pelosta, jonka tulin tänne kohtaamaan. Nyt olen täällä, kaikki on perusmiellyttävää, mutta en ymmärrä mitä minun pitäisi kohdata. Mitä minun pitää täällä oppia?
Istumme länkkärien kanttiinissa kasviskeiton ja valkosipulileivän äärellä, kun yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Amma kävelee ohi! Tuolit kolahtavat nurin, kun ihmiset kimpoavat pystyyn ja nostavat kädet päänsä yläpuolelle intialaiseen tervehdykseen. Minä vain istun typertyneenä. Nostan käteni lapselliseen vilkutukseen, avaan ja suljen nyrkkiäni. Amma hymyilee ja vilkuttaa samalla tavalla takaisin.
Clair ja minä tuijotamme toisiamme posket punehtuneina, suupielet korvissa ja silmät loistaen. Kaikki hymyilevät. “Wau”, sanomme yhteen ääneen. Jokin ihana energia pyyhkäisi juuri lävitsemme. Ei minun tarvitse oivaltaa yhtään mitään. Ei minun tarvitse pinnistellä ja päntätä jotain merkittävää oppiläksyä poikki ja pinoon. Ei minun tarvitse kuin olla vain. Kiitos, Amma!
Olen törmännyt ashramissa myös niihin asioihin, joista kuulin kovaa kritiikkiä ennen tuloani. Monet vakituiset asukkaat ovat kärsimättömiä ja epäystävällisiä. Jotkut näyttävät onnettomilta ja masentuneilta, kuten viisikymppinen ranskalainen huonetoverini Piyusha, joka on asunut ashramissa viisi vuotta.
Amma on sanonut, että keskimääräinen ashramin asukas on kuin villiapina, joka on juuri saanut skorpionin piston ja kookospähkinän päähänsä. Ashramin elämää seurattuani en tunne minkäänlaista tarvetta arvostella heitä. Tunnen myötätuntoa, sillä elämä ashramissa on rankkaa. Ei yksityisyyttä, sillä varsinkin Amman ollessa “kotona” ashram on täyteen pakattu. Jokainen patjan mentävä neliömetri on käytössä. Ajattelemattomat turistit kulkevat spagettiolkaintopeissaan, huutavat käytävissä hiljaisina meditaatioaikoina, paukuttavat ovia ja lorottavat iltamyöhällä suihkussa, valvottaen koko kerrosta. Lomalaiset nukkuvat myöhään, kun taas Amman opetuslapset ovat aamuisin temppelissä kello 4.50. Hisseihin on vartin jono. Ja koko ajan on joku kysymässä jotain: missä on se ja se, moneltako kahvila aukeaa jne. Se ei tietenkään oikeuta olemaan epäystävällinen, mutta ymmärrän asukkaiden turhautumisen. Ashram on heidän kotinsa.
Samalla myös ihailen ashramiittien rohkeutta. Muutto ashramiin ei ole pakenemista maailmasta, päin vastoin. Maailma ihmisineen, ristiriitoineen ja haasteineen on erittäin vahvasti läsnä ashramissa. Amma on sanonut, että hän laittaa yhteen ihmisiä, joissa on erilaisia särmiä. Aluksi särmät nirhaavat kivuliaasti toisiaan vasten, mutta pikku hiljaa kulmat hioutuvat pyöreiksi, sileiksi. Kovaa duunia.
Kiitos sinulle, Piyusha, että jaksoit neuvoa minua ashramin tavoille, ja varsinkin siitä, että varasit minulle aitiopaikan puja-rituaaliani varten. Kaikkea hyvää, toivon sydämestäni, että voit pian paremmin.
keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009
Voe tokkiisa
Voe voe voe, mihin minä vielä joudun näiden kirjoitusteni kanssa. Hullu, hullu, osa minusta vaikertaa. Mielessäni kävi eilisen merkinnän kirjoitettuani, että tätä ei ehkä tarvitse laittaa kaiken kansan nähtäväksi. Mutta tietäähän sen mihin tuollaiset ajatukset johtavat. Pelkoa päin!
Miten ihmeessä minä olenkin valinnut tällaisen tien? Miksi juuri minun piti ottaa tehtäväkseni antaa todistus oman kokemukseni kautta? Annan todistuksen itseni läpi. Paljastan yksityisen avulla jotain yhteistä.
Tämä blogi on minun tärkein henkinen harjoitukseni. Täällä sitä ollaan Intiassa, jonkin jumalallisen olennon ashramissa yhteismeditaatioiden, temppeleiden ja uskonnollisten rituaalien äärellä, mutta minä vain raapustan ja näpytän. Joogaan, nukun ja kirjoitan. Ei muuta.
Arki on aika sekavaa. Hiljaista ja rauhallista, mutta kuitenkin sekavaa, en saa oikein mistään kiinni. Kun kirjoitan, sekavuus järjestyy, palat loksahtelevat paikoilleen. Kirjoittaminen avaa ovia huoneisiin, joiden ulkopuolella en tajunnut seisovani. Kirjoittaessa sisältäni nousee kipua, jonka olemassaoloa en tiedostanut. Katson sitä, kunnes se alkaa hajota, ja lapioin jätteen kompostiin. Siellä se saa muhia ja muuntua ruusujen ravinnoksi!
Tämä, että saan ja pystyn kirjoittamaan, on siunaus. Tiedostamaton kirkastuu tietoisuudeksi, piiloteltu tulee näkyviin, pelon kuristus hellittää ja häpeän lemu haihtuu pois.
Kiitos.
Annan objektiivisen todistuksen itseni läpi
koska asiat kulkevat minun lävitseni
se on ainoa pätevä todistus
- Aila Meriluoto -
Miten ihmeessä minä olenkin valinnut tällaisen tien? Miksi juuri minun piti ottaa tehtäväkseni antaa todistus oman kokemukseni kautta? Annan todistuksen itseni läpi. Paljastan yksityisen avulla jotain yhteistä.
Tämä blogi on minun tärkein henkinen harjoitukseni. Täällä sitä ollaan Intiassa, jonkin jumalallisen olennon ashramissa yhteismeditaatioiden, temppeleiden ja uskonnollisten rituaalien äärellä, mutta minä vain raapustan ja näpytän. Joogaan, nukun ja kirjoitan. Ei muuta.
Arki on aika sekavaa. Hiljaista ja rauhallista, mutta kuitenkin sekavaa, en saa oikein mistään kiinni. Kun kirjoitan, sekavuus järjestyy, palat loksahtelevat paikoilleen. Kirjoittaminen avaa ovia huoneisiin, joiden ulkopuolella en tajunnut seisovani. Kirjoittaessa sisältäni nousee kipua, jonka olemassaoloa en tiedostanut. Katson sitä, kunnes se alkaa hajota, ja lapioin jätteen kompostiin. Siellä se saa muhia ja muuntua ruusujen ravinnoksi!
Tämä, että saan ja pystyn kirjoittamaan, on siunaus. Tiedostamaton kirkastuu tietoisuudeksi, piiloteltu tulee näkyviin, pelon kuristus hellittää ja häpeän lemu haihtuu pois.
Kiitos.
Annan objektiivisen todistuksen itseni läpi
koska asiat kulkevat minun lävitseni
se on ainoa pätevä todistus
- Aila Meriluoto -
tiistaina, tammikuuta 13, 2009
Piipahdus tämänpuolisessa
Klo 14. Istun jonottamassa nettiin. Pitää printata lentolippu, hotellivaraus ynnä muuta. Hyvä, että jäin Ammalle reiluksi viikoksi. Täällä on ollut ihanan rauhallista. Olen saanut olla hiljaisuudessa, ja ennen kaikkea puhumattomuudessa.
Ashramissa on ihan hirveästi ihmisiä, ilmeisesti tuhansia, mutta tänne pystyy katoamaan. Kun vetäydyn sisään päin, rauhaani kunnioitetaan. Juttuseuraa löytyy tarvittaessa, mutta jollen tee itse aloitetta tai viesti silmilläni tai muulla elekielellä kontaktihakuisesti ulospäin, saan olla rauhassa. Ihanaa! Juuri tätä olen kaivannut.
Samalla tunnen epäilyksen kaiherruksen. Onkohan minulle sittenkään hyväksi vetäytyä tänne sisälle? Astrologi muistutti jostain, minkä tiedän olevan totta: minulla on vahva taipumus hakeutua yksinäisyyteen. Todella vahva. Mutta astrologi sanoi myös, että voin itse valita, haluanko kumppanin vai en. Molemmat mahdollisuudet on piirretty syntymäkarttaani. Ja se pelottaa.
Kyllä minä haluan kumppanin! En halua olla loppuelämääni yksin! Seurattuani pariskuntia, joissa kumpikin osapuoli on sitoutunut läsnäoloon ja rakkauteen, ja varsinkin koettuani rakkauden ja sen seksuaalisen ulottuvuuden myös omassa elämässäni, ihan näin sinkkuna, päätöksestäni ei ole epäilystäkään. Tottakai haluan kumppanin, jonka kanssa voin elää ja rakastaa. Tietysti haluan!
Mutta tunnen myös vahvana tämän vetäytymisen kaipuun. Käännyn ennemmin poispäin ihmisistä kuin heitä kohti. Mitä jos erakkoluontoni vie sittenkin voiton ja estää minua olemasta avoin ja vastaanottavainen juuri sillä hetkellä, kun Mies olisi tulossa elämääni. Mitä jos niin sanotusti kävelen onneni ohi? Tämä on jäätävää pelkoa. Ei vaan kauhua. K-18.
Järjen tasolla voin naurahtaa, älä nyt höpsi. Ota iisisti, kyllä sinä löydät sen oikean sitten kun tarkoitus on, ihan turha huolehtia. Mutta kun nyt ei olla järjen tasolla. Minussa on tämä pelko, sillä siisti.
Katsotaanpas sitä. Mitä se kertoo minulle? Odotan. Ei mitään. En näköjään halua mennä sinne. Katsotaanpa uudestaan. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Unohdun pitkäksi aikaa tuijottamaan seinää, ajatukset harhailevat, mutta sitten se vain pulpahtaa pintaan. Hyvä tyttö!
(Kirjoittaminen keskeytyy, pääsen netin ja printterin ääreelle.)
Klo 19. Istun temppelin portailla, bhajanit eli henkiset laulut kaikuvat avonaisista ovista. Huh, miten kuuma! Kuulemma kuumempaa kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Pitäisikö lähteä suihkuun? En osaa päättää. Olen tässä kunnes nousen, ei kai sitä sen enempää tarvitse miettiä. Selkä ei kyllä tykkää. Jaarin jaarin.
Välttelenkö paluuta aiheeseen, joka jäi päivällä kesken? Mieleni on paljon kiinnostuneempi hyttysistä, joita pyörii ympärilläni. Vein juuri Hyttys-Ässän jämät kierrätykseen, koska en ole käyttänyt myrkkyä kuin kerran. Ja lasipullo painaa. Laitoin myös suomalaisnaiselta perinnöksi saamani Marrying Anita -kirjan kierrätettävien tavaroiden pinoon, mutta pelastin sen viime hetkellä. Jos kuitenkin lukisi junassa, kentällä tai koneessa. Joo, ja työnnän sen jonkun vastaantulijan käteen, kun pääsen loppuun. Seuraavaksi luen ostamani ayurveda-kirjat ja postitan ne sitten Suomeen.
Joko nyt? Kai se on pakko. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Siksi, että olen ruma. Luulin käsitelleeni tämän teeman jo, että tämä kipu oli jo katsottu ja sulatettu. Mutta ei. Minä en usko, että kukaan voi rakastaa minua, koska olen niin ruma. Epäviehättävä. Hampaat ovat vinot, huulet ohuet ja kroppani on pehmeää, valkoista pullataikinaa.
Joo joo, järjen tasolla tiedän, että olen normaalipainoinen, mutta tämä kipu ei ole järjen tasolla, vaan jossain syvällä naisen psyykessä. Naisen, joka on vuosisatojen, vuosituhansien ajan kärsinyt. Tuntenut alemmuutta. Yrittänyt miellyttää miestä. Miestä, joka samoin kuin nainen on kadottanut yhteyden rakkauteen. Jostain sieltä syvältä kumpuaa käsitys, etten voi koskaan olla riittävän viehättävä, vaikka mies suosiollisesti väittäisi toista. Koska aina löytyy joku kauniimpi ja tenhoavampi. En kerta kaikkiaan pärjää tässä kilpailussa.
Eräs minulle rakas ihminen sanoi kerran: “Virpi, sinä et ole viehättävä. Sinä olet kaunis.” Tässä lauseessa soi totuus. Sille, jolla on kyky nähdä ja kuulla. Katson kirjoittamiani sanoja, kuuntelen, makustelen, mutta ne eivät herää henkiin. Ne eivät avaudu siksi eläväksi totuudeksi, jonka olen joskus aikaisemmin kokenut. Muisto totuudesta ei ole totta nyt.
Huokaisu. Yritän jotain toista kautta. En voi perääntyä nyt, tässä on jotain tärkeää. Minun on katsottava pohjalle asti, mitä siellä sitten onkin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teen seuraavaksi, mutta jotain. Keho. Kehoni on viisas. Se ei jätä pulaan vaikka mieli pettää.
Tiedostan vain hämärästi, mitä olen tekemässä, seuraan vain mustan jäljen ilmestymistä paperille. Miten joku pystyy piirtämään silmukoita ja koukeroita noin nopeasti? Tuijotan kynän kärkeä ja uppoan mustaan pisteeseen, mustaan viivaan. Uppoan syvälle, syvälle, syvälle. Koko kehoni on pitkä, leveä, ikuinen, musta piste, mieleni on musta aukko, jonne ei mahdu muuta kuin mustaa mustaa. Niin mustaa, että se onkin valkoista.
Sisälläni ei ole kuin hengitystä. Hitautta. Jokin nousee ja laskee, en tiedä mikä, enkä välitä, mutta se tuntuu niin hyvältä ja rauhoittavalta, että kyyneleet nousevat silmiin. Olen hidas sisäänhengitys, joka täyttää nahkani ääriään myöten, pullistun. Hengitän tilaa varpaisiin, polvitaipeisiin, alaselkään, sisäelimiin, sydämeen, sydämeen. Tunnen värinän koko kehossani, tunnen hampaiden sykkeen, kielen paksuuden, suun sisäpuolen lämmön, sileyden ja märkyyden.
Täällä minä olen. Minä olen täällä. Olen tämä. Tämä rauha, kauneus, nämä kyyneleet. Tämä pelottomuus, paljaus, puhtaus, rakkaus. Kaunista. Täällä minä voin kohdata Miehen.
Ashramissa on ihan hirveästi ihmisiä, ilmeisesti tuhansia, mutta tänne pystyy katoamaan. Kun vetäydyn sisään päin, rauhaani kunnioitetaan. Juttuseuraa löytyy tarvittaessa, mutta jollen tee itse aloitetta tai viesti silmilläni tai muulla elekielellä kontaktihakuisesti ulospäin, saan olla rauhassa. Ihanaa! Juuri tätä olen kaivannut.
Samalla tunnen epäilyksen kaiherruksen. Onkohan minulle sittenkään hyväksi vetäytyä tänne sisälle? Astrologi muistutti jostain, minkä tiedän olevan totta: minulla on vahva taipumus hakeutua yksinäisyyteen. Todella vahva. Mutta astrologi sanoi myös, että voin itse valita, haluanko kumppanin vai en. Molemmat mahdollisuudet on piirretty syntymäkarttaani. Ja se pelottaa.
Kyllä minä haluan kumppanin! En halua olla loppuelämääni yksin! Seurattuani pariskuntia, joissa kumpikin osapuoli on sitoutunut läsnäoloon ja rakkauteen, ja varsinkin koettuani rakkauden ja sen seksuaalisen ulottuvuuden myös omassa elämässäni, ihan näin sinkkuna, päätöksestäni ei ole epäilystäkään. Tottakai haluan kumppanin, jonka kanssa voin elää ja rakastaa. Tietysti haluan!
Mutta tunnen myös vahvana tämän vetäytymisen kaipuun. Käännyn ennemmin poispäin ihmisistä kuin heitä kohti. Mitä jos erakkoluontoni vie sittenkin voiton ja estää minua olemasta avoin ja vastaanottavainen juuri sillä hetkellä, kun Mies olisi tulossa elämääni. Mitä jos niin sanotusti kävelen onneni ohi? Tämä on jäätävää pelkoa. Ei vaan kauhua. K-18.
Järjen tasolla voin naurahtaa, älä nyt höpsi. Ota iisisti, kyllä sinä löydät sen oikean sitten kun tarkoitus on, ihan turha huolehtia. Mutta kun nyt ei olla järjen tasolla. Minussa on tämä pelko, sillä siisti.
Katsotaanpas sitä. Mitä se kertoo minulle? Odotan. Ei mitään. En näköjään halua mennä sinne. Katsotaanpa uudestaan. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Unohdun pitkäksi aikaa tuijottamaan seinää, ajatukset harhailevat, mutta sitten se vain pulpahtaa pintaan. Hyvä tyttö!
(Kirjoittaminen keskeytyy, pääsen netin ja printterin ääreelle.)
Klo 19. Istun temppelin portailla, bhajanit eli henkiset laulut kaikuvat avonaisista ovista. Huh, miten kuuma! Kuulemma kuumempaa kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Pitäisikö lähteä suihkuun? En osaa päättää. Olen tässä kunnes nousen, ei kai sitä sen enempää tarvitse miettiä. Selkä ei kyllä tykkää. Jaarin jaarin.
Välttelenkö paluuta aiheeseen, joka jäi päivällä kesken? Mieleni on paljon kiinnostuneempi hyttysistä, joita pyörii ympärilläni. Vein juuri Hyttys-Ässän jämät kierrätykseen, koska en ole käyttänyt myrkkyä kuin kerran. Ja lasipullo painaa. Laitoin myös suomalaisnaiselta perinnöksi saamani Marrying Anita -kirjan kierrätettävien tavaroiden pinoon, mutta pelastin sen viime hetkellä. Jos kuitenkin lukisi junassa, kentällä tai koneessa. Joo, ja työnnän sen jonkun vastaantulijan käteen, kun pääsen loppuun. Seuraavaksi luen ostamani ayurveda-kirjat ja postitan ne sitten Suomeen.
Joko nyt? Kai se on pakko. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Siksi, että olen ruma. Luulin käsitelleeni tämän teeman jo, että tämä kipu oli jo katsottu ja sulatettu. Mutta ei. Minä en usko, että kukaan voi rakastaa minua, koska olen niin ruma. Epäviehättävä. Hampaat ovat vinot, huulet ohuet ja kroppani on pehmeää, valkoista pullataikinaa.
Joo joo, järjen tasolla tiedän, että olen normaalipainoinen, mutta tämä kipu ei ole järjen tasolla, vaan jossain syvällä naisen psyykessä. Naisen, joka on vuosisatojen, vuosituhansien ajan kärsinyt. Tuntenut alemmuutta. Yrittänyt miellyttää miestä. Miestä, joka samoin kuin nainen on kadottanut yhteyden rakkauteen. Jostain sieltä syvältä kumpuaa käsitys, etten voi koskaan olla riittävän viehättävä, vaikka mies suosiollisesti väittäisi toista. Koska aina löytyy joku kauniimpi ja tenhoavampi. En kerta kaikkiaan pärjää tässä kilpailussa.
Eräs minulle rakas ihminen sanoi kerran: “Virpi, sinä et ole viehättävä. Sinä olet kaunis.” Tässä lauseessa soi totuus. Sille, jolla on kyky nähdä ja kuulla. Katson kirjoittamiani sanoja, kuuntelen, makustelen, mutta ne eivät herää henkiin. Ne eivät avaudu siksi eläväksi totuudeksi, jonka olen joskus aikaisemmin kokenut. Muisto totuudesta ei ole totta nyt.
Huokaisu. Yritän jotain toista kautta. En voi perääntyä nyt, tässä on jotain tärkeää. Minun on katsottava pohjalle asti, mitä siellä sitten onkin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teen seuraavaksi, mutta jotain. Keho. Kehoni on viisas. Se ei jätä pulaan vaikka mieli pettää.
Tiedostan vain hämärästi, mitä olen tekemässä, seuraan vain mustan jäljen ilmestymistä paperille. Miten joku pystyy piirtämään silmukoita ja koukeroita noin nopeasti? Tuijotan kynän kärkeä ja uppoan mustaan pisteeseen, mustaan viivaan. Uppoan syvälle, syvälle, syvälle. Koko kehoni on pitkä, leveä, ikuinen, musta piste, mieleni on musta aukko, jonne ei mahdu muuta kuin mustaa mustaa. Niin mustaa, että se onkin valkoista.
Sisälläni ei ole kuin hengitystä. Hitautta. Jokin nousee ja laskee, en tiedä mikä, enkä välitä, mutta se tuntuu niin hyvältä ja rauhoittavalta, että kyyneleet nousevat silmiin. Olen hidas sisäänhengitys, joka täyttää nahkani ääriään myöten, pullistun. Hengitän tilaa varpaisiin, polvitaipeisiin, alaselkään, sisäelimiin, sydämeen, sydämeen. Tunnen värinän koko kehossani, tunnen hampaiden sykkeen, kielen paksuuden, suun sisäpuolen lämmön, sileyden ja märkyyden.
Täällä minä olen. Minä olen täällä. Olen tämä. Tämä rauha, kauneus, nämä kyyneleet. Tämä pelottomuus, paljaus, puhtaus, rakkaus. Kaunista. Täällä minä voin kohdata Miehen.
Planeettojen tanssia
Kävin siis astrologin, sri Mohanjin pakeilla. Koska tein muistiinpanoja ja kirjoitin ne itselleni puhtaaksi, olisi silkkaa materiaalin haaskausta jättää ne julkaisematta täällä.
En tiedä veedisestä astrologiasta paljon, enkä kyllä länsimaisestakaan, mutta ymmärtääkseni veedisessä versiossa annetaan paljon konkreettisia käytännön neuvoja tyyliin syö näin, toimi näin, niin elät harmoniassa syntymäkarttasi kanssa ja elät terveempää, täydempää elämää. Veedinen astrologi myös ennustaa hanakammin kuin länsimainen. Ohessa siis puolen tunnin session anti. Muutaman läheisiäni koskevan kohdan olen jättänyt pois.
Terveys
Ihottumasi johtuu ensisijaisesti kuumuudesta ja ruoka-allergiasta. Söitkö jotain erityistä ihottuman puhjetessa. Saitko ruokamyrkytyksen? Mitä sellaista söit, joka laukaisi oireet? Mausteita? Pikkelssiä? Kalaa? (Toim.huom: Ihottuma puhkesi vuosi sitten Intiassa. Edellinen pari vuotta aiemmin Malesiassa.)
Tarkista säännöllisesti rinnat, sydän ja keuhkot. Näillä alueilla voi tulla terveysongelmia, jos olet huolimaton.
Kehosi on vesipitoinen (water oriented). Siksi syö 2–3 mustapippuria aamuisin, ennen kuin syöt mitään muuta. Pureskele hitaasti ja juo vettä päälle.
Älä koskaan anna tulla ummetusta. Syö kuituja, banaania ja käytä tarvittaessa lääkettä, jotta suoli toimii normaalisti. Pidä huoli, että vatsa on täysin tyhjä. Suolistoon jäävät kaasut aiheuttavat allergisia reaktioita. Tämä auttaa myös iho-ongelmaasi.
Onko kotimaasi hyvin kylmä? Elimistösi ei siedä kuumuutta.
Ravinto
Kun syöt aamuisin 2–3 mustapippuria ja juot 2–3 litraa vettä päivässä, ihosi alkaa voida paremmin.
Kontrolloi haluasi syödä. Liikaa syöminen ei ole sinulle hyväksi. Älä syö sitä sun tätä milloin sattuu, vaan nauti säännöllisiin aikoihin aamupala, lounas ja päivällinen.
Vältä kolesterolia sisältäviä ruokia, lihaa ja öljyisiä ruokia. Älä syö paistettuja ruokia. Vältä vahvoja mausteita. Vähennä tupakanpolttoa ja alkoholin käyttöä. Alkoholi on sinulle erittäin vaarallinen aine.
Vältä kylmiä ruokia ja juomia. Valmista ateriat tuoreista ruoka-aineista, äläkä lämmitä uudelleen jääkaapissa säilytettyä ruokaa. Vältä munakoisoa.
Ihmissuhteet
Sinulla on oikein hyvä Jupiter ja positiivinen Saturnus. Saturnus kuitenkin indikoi yksinoloa ja yksinäisyyttä, olet eronnut kumppanistasi tai tulet eroamaan. Yhteiselämä kumppanin kanssa voi onnistua vain elämällä henkisempää, spirituaalisempaa elämää.
Saturnuksen vaikutusta on sekin, että olet yleensä varautunut, etkä pysty tai halua olla ihmisten kanssa. Älä ajattele tätä asiaa pessimistisesti, koska silloin siitä seuraa masennusta ja yksinäisyyden tunteita. Ota tämä piirre henkisenä voimavarana. Mitä enemmän kehität ja parannat henkistä puoltasi, sitä vähemmän tunnet olosi yksinäiseksi. Sen sijaan nautit siitä.
Kun saat lahjan, varmista, että annat jotain vastalahjaksi. Vältä tilanteita, joissa saat lahjoja. On tärkeää, ettet jää kiitollisuudenvelkaan vaan pysyt itsenäisenä.
Perhe
Äitisi tukee sinua monin tavoin. Äidilläsi on myös hyvin henkinen luonto (spiritual nature).
Omalle perheelle ei ole esteitä. Sinulla on mahdollisuus saada kaksi lasta, jos yrität. Mutta mahdollisuus myös adoptioon. Sinulle on annttu vapaus päättää, mahdollisuus molempiin on olemassa.
Jos saat lapsia, heistä pidetään kyllä huolta. Sinun ei tarvitse huolehtia.
Työ
Sinulle sopivia töitä ovat opettaminen, kirjoittaminen, kustannustoiminta, journalismi, joogan opettaminen, parantaminen (healing). Julkisuus, joukkotiedotus, julkisuuden luominen. Mahdollisesti myös lääketiede, työskentely kirjastossa tai kirjanpitäjänä. Valokuvaus - voit koota valokuvakansion tai -teoksen. Voit tehdä myös editointityötä elokuva- tai tv-alalla.
(Kerron tässä vaiheessa, että kyllä, olen todellakin kirjoittaja/toimittaja, ja astrologi sanoo: “Jos haluat kirjoittaa kirjan, nyt on sopiva aika aloittaa. Julkaiset sen vuonna 2011.”)
Raha
Sinulla on mahdollisuus pieneen perintöön äidin puolelta, mutta muuten sinun pitää tienata omaisuutesi omalla työllä. Nyt on hyvä aika aloittaa mikä tahansa uusi työ.
Elämäsi on hyvin tasapainossa, ei äkkinäisiä nousuja tai rikastumisia, mutta ei myöskään laskuja. Sinusta ei tule rikasta, mutta ei myöskään kerjäläistä. Elämäsi on henkistä elämää, kohtuullista. Yritä vähentää tarpeita ja haluja, sillä silloin voit tulla todelliseksi miljonääriksi. On parempi olla köyhä keisari kuin rikas kerjäläinen.
Rahallisesti elämässäsi on aina ylä- ja alamäkiä. Jos saat rahaa, kannattaa hankkia valkoisia helmiä. Ne ovat hyväksi sinulle.
Henkisyys
Yritä kehittää henkistä elämää meditaation avulla. Se on elämäsi, se on vastaus. Sinulla on hyvä sydän ja hyvät kyvyt ja mahdollisuudet löytää yhteys opettajaan tai mestariin.
Planeetat
Rahu, Mars ja Saturnus ovat vaarallisia planeettoja, mutta sinulla ne ovat suotuisissa, positiivisissa asemissa. Saturnus aiheuttaa kuitenkin sen verran kränää, että ilmassa on “ihmissuhteiden katkeamisia”, mikä johtaa yksinoloon, mutta se on henkisestä näkökulmasta hyvä asia.
Aikataulu
2001 “Spirit of Moon”. Henkinen elämäsi alkoi, sait vahvan buustin.
2009 Jupiter on oikein hyvässä asemassa henkisen kehityksen kannalta. Tänä vuonna sinulla on myös mahdollisuus löytää itsellesi kumppani, jos niin haluat. Sinun ei tarvitse, sillä kartallasi on myös vahvana mahdollisuus olla yksin. Sinulle on annettu vapaus valita. Tämä vuosi on myös hyvä vuosi tehdä lapsia, jos niin haluat.
2011 “Spirit of Mars”. Terveys paranee, samoin ihmissuhteet, suhteet ystäviin ja sukulaisiin. Ihottuma tulee ja menee, se ei ole suuri ongelma, mutta yleinen terveydentilasi paranee selvästi vuodesta 2011 alkaen.
2018 Jos menet naimisiin, saat lapsen ja imetät, älä lopeta imettämistä liian aikaisin. Voi tulla tukoksia. Pidä muutenkin huoli rinnoista. Jotkut naiset lopettavat imettämisen liian aikaisin kauneussyistä, mutta se voi johtaa vakaviin sairauksiin.
Muuta
Älä käytä norsunluusta valmistettuja esineitä tai koruja.
Hanki pieni, intialainen saviruukku. Laita ruukkuun hunajaa, sulje ja kääri muoviin. Ripusta ruukku seinälle. Lounaisnurkka on paras.
Hanki pala puhdasta hopeaa ja hautaa se maahan neem-puun alle.
Voit myös hankkia hopeisen rannerenkaan. Tee siihen punaisella tussilla punainen piste.
Keltaiset safiirikorut ovat hyviä sinulle.
Laita kultaiset renkaat korviin. Ei isoja, vaan ihan pienet.
Älä pidä kotonasi rahapuuta tai tulasia.
Pujat (rituaalit)
Tee joka vuosi Saturn Puja. Se edistää henkistä oppimistasi, mutta auttaa myös kehittymään työssä, poistaa esteitä ja viivytyksiä.
Tee tänä vuonna yksi Rahu Puja. Vähän negatiivisuutta. Tänä vuonna on mahdollista, että ajaudut jonkun läheisen kanssa riitoihin, be careful.
Tee Thila Homa -rituaali kerran elämäsi aikana. Joillekin se on tarpeen joka vuosi, sinulle kerran elämässä. Tällä pujalla rukoillaan rauhaa esi-isille. Sinun olisi hyvä rukoilla päivittäin rauhaa esi-isiesi sieluille.
Jos läheisesi sairastuu tai tulee riitaa tai muita ongelmia sukulaisten tai naapurien kanssa, kannattaa tehdä puja Rahulle ja/tai Marsille.
En tiedä veedisestä astrologiasta paljon, enkä kyllä länsimaisestakaan, mutta ymmärtääkseni veedisessä versiossa annetaan paljon konkreettisia käytännön neuvoja tyyliin syö näin, toimi näin, niin elät harmoniassa syntymäkarttasi kanssa ja elät terveempää, täydempää elämää. Veedinen astrologi myös ennustaa hanakammin kuin länsimainen. Ohessa siis puolen tunnin session anti. Muutaman läheisiäni koskevan kohdan olen jättänyt pois.
Terveys
Ihottumasi johtuu ensisijaisesti kuumuudesta ja ruoka-allergiasta. Söitkö jotain erityistä ihottuman puhjetessa. Saitko ruokamyrkytyksen? Mitä sellaista söit, joka laukaisi oireet? Mausteita? Pikkelssiä? Kalaa? (Toim.huom: Ihottuma puhkesi vuosi sitten Intiassa. Edellinen pari vuotta aiemmin Malesiassa.)
Tarkista säännöllisesti rinnat, sydän ja keuhkot. Näillä alueilla voi tulla terveysongelmia, jos olet huolimaton.
Kehosi on vesipitoinen (water oriented). Siksi syö 2–3 mustapippuria aamuisin, ennen kuin syöt mitään muuta. Pureskele hitaasti ja juo vettä päälle.
Älä koskaan anna tulla ummetusta. Syö kuituja, banaania ja käytä tarvittaessa lääkettä, jotta suoli toimii normaalisti. Pidä huoli, että vatsa on täysin tyhjä. Suolistoon jäävät kaasut aiheuttavat allergisia reaktioita. Tämä auttaa myös iho-ongelmaasi.
Onko kotimaasi hyvin kylmä? Elimistösi ei siedä kuumuutta.
Ravinto
Kun syöt aamuisin 2–3 mustapippuria ja juot 2–3 litraa vettä päivässä, ihosi alkaa voida paremmin.
Kontrolloi haluasi syödä. Liikaa syöminen ei ole sinulle hyväksi. Älä syö sitä sun tätä milloin sattuu, vaan nauti säännöllisiin aikoihin aamupala, lounas ja päivällinen.
Vältä kolesterolia sisältäviä ruokia, lihaa ja öljyisiä ruokia. Älä syö paistettuja ruokia. Vältä vahvoja mausteita. Vähennä tupakanpolttoa ja alkoholin käyttöä. Alkoholi on sinulle erittäin vaarallinen aine.
Vältä kylmiä ruokia ja juomia. Valmista ateriat tuoreista ruoka-aineista, äläkä lämmitä uudelleen jääkaapissa säilytettyä ruokaa. Vältä munakoisoa.
Ihmissuhteet
Sinulla on oikein hyvä Jupiter ja positiivinen Saturnus. Saturnus kuitenkin indikoi yksinoloa ja yksinäisyyttä, olet eronnut kumppanistasi tai tulet eroamaan. Yhteiselämä kumppanin kanssa voi onnistua vain elämällä henkisempää, spirituaalisempaa elämää.
Saturnuksen vaikutusta on sekin, että olet yleensä varautunut, etkä pysty tai halua olla ihmisten kanssa. Älä ajattele tätä asiaa pessimistisesti, koska silloin siitä seuraa masennusta ja yksinäisyyden tunteita. Ota tämä piirre henkisenä voimavarana. Mitä enemmän kehität ja parannat henkistä puoltasi, sitä vähemmän tunnet olosi yksinäiseksi. Sen sijaan nautit siitä.
Kun saat lahjan, varmista, että annat jotain vastalahjaksi. Vältä tilanteita, joissa saat lahjoja. On tärkeää, ettet jää kiitollisuudenvelkaan vaan pysyt itsenäisenä.
Perhe
Äitisi tukee sinua monin tavoin. Äidilläsi on myös hyvin henkinen luonto (spiritual nature).
Omalle perheelle ei ole esteitä. Sinulla on mahdollisuus saada kaksi lasta, jos yrität. Mutta mahdollisuus myös adoptioon. Sinulle on annttu vapaus päättää, mahdollisuus molempiin on olemassa.
Jos saat lapsia, heistä pidetään kyllä huolta. Sinun ei tarvitse huolehtia.
Työ
Sinulle sopivia töitä ovat opettaminen, kirjoittaminen, kustannustoiminta, journalismi, joogan opettaminen, parantaminen (healing). Julkisuus, joukkotiedotus, julkisuuden luominen. Mahdollisesti myös lääketiede, työskentely kirjastossa tai kirjanpitäjänä. Valokuvaus - voit koota valokuvakansion tai -teoksen. Voit tehdä myös editointityötä elokuva- tai tv-alalla.
(Kerron tässä vaiheessa, että kyllä, olen todellakin kirjoittaja/toimittaja, ja astrologi sanoo: “Jos haluat kirjoittaa kirjan, nyt on sopiva aika aloittaa. Julkaiset sen vuonna 2011.”)
Raha
Sinulla on mahdollisuus pieneen perintöön äidin puolelta, mutta muuten sinun pitää tienata omaisuutesi omalla työllä. Nyt on hyvä aika aloittaa mikä tahansa uusi työ.
Elämäsi on hyvin tasapainossa, ei äkkinäisiä nousuja tai rikastumisia, mutta ei myöskään laskuja. Sinusta ei tule rikasta, mutta ei myöskään kerjäläistä. Elämäsi on henkistä elämää, kohtuullista. Yritä vähentää tarpeita ja haluja, sillä silloin voit tulla todelliseksi miljonääriksi. On parempi olla köyhä keisari kuin rikas kerjäläinen.
Rahallisesti elämässäsi on aina ylä- ja alamäkiä. Jos saat rahaa, kannattaa hankkia valkoisia helmiä. Ne ovat hyväksi sinulle.
Henkisyys
Yritä kehittää henkistä elämää meditaation avulla. Se on elämäsi, se on vastaus. Sinulla on hyvä sydän ja hyvät kyvyt ja mahdollisuudet löytää yhteys opettajaan tai mestariin.
Planeetat
Rahu, Mars ja Saturnus ovat vaarallisia planeettoja, mutta sinulla ne ovat suotuisissa, positiivisissa asemissa. Saturnus aiheuttaa kuitenkin sen verran kränää, että ilmassa on “ihmissuhteiden katkeamisia”, mikä johtaa yksinoloon, mutta se on henkisestä näkökulmasta hyvä asia.
Aikataulu
2001 “Spirit of Moon”. Henkinen elämäsi alkoi, sait vahvan buustin.
2009 Jupiter on oikein hyvässä asemassa henkisen kehityksen kannalta. Tänä vuonna sinulla on myös mahdollisuus löytää itsellesi kumppani, jos niin haluat. Sinun ei tarvitse, sillä kartallasi on myös vahvana mahdollisuus olla yksin. Sinulle on annettu vapaus valita. Tämä vuosi on myös hyvä vuosi tehdä lapsia, jos niin haluat.
2011 “Spirit of Mars”. Terveys paranee, samoin ihmissuhteet, suhteet ystäviin ja sukulaisiin. Ihottuma tulee ja menee, se ei ole suuri ongelma, mutta yleinen terveydentilasi paranee selvästi vuodesta 2011 alkaen.
2018 Jos menet naimisiin, saat lapsen ja imetät, älä lopeta imettämistä liian aikaisin. Voi tulla tukoksia. Pidä muutenkin huoli rinnoista. Jotkut naiset lopettavat imettämisen liian aikaisin kauneussyistä, mutta se voi johtaa vakaviin sairauksiin.
Muuta
Älä käytä norsunluusta valmistettuja esineitä tai koruja.
Hanki pieni, intialainen saviruukku. Laita ruukkuun hunajaa, sulje ja kääri muoviin. Ripusta ruukku seinälle. Lounaisnurkka on paras.
Hanki pala puhdasta hopeaa ja hautaa se maahan neem-puun alle.
Voit myös hankkia hopeisen rannerenkaan. Tee siihen punaisella tussilla punainen piste.
Keltaiset safiirikorut ovat hyviä sinulle.
Laita kultaiset renkaat korviin. Ei isoja, vaan ihan pienet.
Älä pidä kotonasi rahapuuta tai tulasia.
Pujat (rituaalit)
Tee joka vuosi Saturn Puja. Se edistää henkistä oppimistasi, mutta auttaa myös kehittymään työssä, poistaa esteitä ja viivytyksiä.
Tee tänä vuonna yksi Rahu Puja. Vähän negatiivisuutta. Tänä vuonna on mahdollista, että ajaudut jonkun läheisen kanssa riitoihin, be careful.
Tee Thila Homa -rituaali kerran elämäsi aikana. Joillekin se on tarpeen joka vuosi, sinulle kerran elämässä. Tällä pujalla rukoillaan rauhaa esi-isille. Sinun olisi hyvä rukoilla päivittäin rauhaa esi-isiesi sieluille.
Jos läheisesi sairastuu tai tulee riitaa tai muita ongelmia sukulaisten tai naapurien kanssa, kannattaa tehdä puja Rahulle ja/tai Marsille.
maanantaina, tammikuuta 12, 2009
Paineet pihalle
Kirjoitin juuri elämäni ensimmäisen kolumnin. Yhteen lehteen. Siitä tuli ihan paska. Mitäköhän ihmiset ajattelevat? Että nykyään saa tällaista roskaa tilausmaksuaan vastaan?
Olen kirjoittanut satoja lehtijuttuja, mutta tämä on ihan eri juttu. Tämä on kolumni, ja siihen tulee mun kuva (joka otettiin marraskuussa, ihan karsea). Olen jo paniikkikohtauksen partaalla – miten helvetissä kolumneja tehdään? Meilaan toimitukseen, kehittelen tekosyitä, pyydän lisäaikaa: “Ymmärrättehän, että niin kauan kuin olen näissä yhteismajoituksissa, en voi pitää läppäriä esillä turvallisuussyistä.”
Läpsäytän horrokseen vaipunutta toimittajaminääni: “Herätys! Nyt ruvetaan hommiin!” Muistelen, että eikö kolumni ollutkin se tyylilaji, jossa objektiivinen raportoija saa siirtyä subjektiksi, näkijäksi ja kokijaksi? Kolumnissa voi tuoda esiin omat mielipiteensä, jotka uutis- ja asiatekstissä pitää suodattaa pois. Rohkeimmat kirjoittavat minä-muodossa, mutta saattavat mainita: “En ole normaalisti minä-journalismin ystävä.” Ihan varmuuden vuoksi, etteivät kollegat vaan ilku selän takana, että tuokin lankesi pinnalliseen minä-minä-ansaan.
No niin, keskityn, otan vakavan asenteen ja alan listata mielipiteitä, joita voisin tuoda kolumnissani julki. Nythän on niin että… Ihminen on aikojen alusta asti kuvitellut… Kuten me kaikki olemme joskus huomanneet… Toisaalta…. Mutta toisaalta… Itse olen päätynyt lopputulokseen…
Ei helvetti mitä puppua. Ei minulla ole mielipiteitä. Enkä haluakaan niitä. Kun asetun juhlalliseen väittäjän ja vaikuttajan rooliin, singahdan kilometrien päähän nykyhetkestä ja totuudesta. Pyörittelen käsitteitä, argumentoin, yritän ennakoida mahdolliset vasta-argumentit. Kaikki tapahtuu mielen tasolla, ilman häivähdystäkään siitä, mikä on oikeasti totta.
Minua ei enää kiinnosta jäsentää maailmaa käsitteellisellä, mentaalisella tasolla tai vaihtaa jonkun kanssa mielipiteitä. En kerta kaikkiaan halua, enkä pysty. Minua kiinnostaa vain totuus. Ja vain se voi olla totta, mikä tapahtuu oman kokemukseni piirissä, juuri nyt. Kaikki muu on spekulaatiota.
Nämä blogitekstini eivät ole mielipiteitä. Ne ovat minun kokemukseni eli totuuteni sillä hetkellä kun koen tai kirjoitan ne. Niitä ei voi kiistää. Tai tietysti voi, jos ei ole kosketuksessa omaan kehoonsa ja läsnäoloon, rakastaa ajatuksiaan, nauttii mielensä myräkästä ja haastamisen aiheuttamasta tunnekuohusta – mutta en osallistu sellaiseen keskusteluun.
Alan alusta. Laskeudun surraavasta ja panikoivasta mielestäni takaisin kehooni ja annan sen aiheen nousta, joka on tehnyt tuloaan jo jonkin aikaa. Näitä samoja teemoja, joita olen pyöritellyt blogissani, omakohtaisia kokemuksia ja oivalluksia. Koska mistä muusta minä muka tiedän yhtään mitään?
Naputan tunnin, käytän toisen tunnin editoimiseen. Lopulta toimittajan luontoni ei anna periksi luistaa sovitusta määräajasta. Deadline on pyhä.
Tekstistä tuli hyvä. Juuri niin hyvä kuin tällä hetkellä on mahdollista, sillä enhän minä tahallani huonoa yritä. Annan parhaani, ja sitten tulee mitä tulee.
Voisinhan minä olla huolissani, miten kolumni otetaan vastaan. Ihan varmuuden vuoksi, ettei huono palaute pääse yllättämään. Voisinhan minä pyöritellä mielessäni: “Olisiko sittenkin pitänyt sanoa näin? Mitä jos olisinkin valinnut tällaisen näkökulman? Olisiko se ollut lukijaystävällisempi? Neutraalimpi, ei niin omassa liemessä rypevä?”
Mutta miksi ihmeessä? Mitä hyötyä siitä olisi? Meni jo. Olen mieluummin läsnä ja päästän irti. Olen mitä olen ja teen mitä teen, nyt. Muuta en voi.
Olen kirjoittanut satoja lehtijuttuja, mutta tämä on ihan eri juttu. Tämä on kolumni, ja siihen tulee mun kuva (joka otettiin marraskuussa, ihan karsea). Olen jo paniikkikohtauksen partaalla – miten helvetissä kolumneja tehdään? Meilaan toimitukseen, kehittelen tekosyitä, pyydän lisäaikaa: “Ymmärrättehän, että niin kauan kuin olen näissä yhteismajoituksissa, en voi pitää läppäriä esillä turvallisuussyistä.”
Läpsäytän horrokseen vaipunutta toimittajaminääni: “Herätys! Nyt ruvetaan hommiin!” Muistelen, että eikö kolumni ollutkin se tyylilaji, jossa objektiivinen raportoija saa siirtyä subjektiksi, näkijäksi ja kokijaksi? Kolumnissa voi tuoda esiin omat mielipiteensä, jotka uutis- ja asiatekstissä pitää suodattaa pois. Rohkeimmat kirjoittavat minä-muodossa, mutta saattavat mainita: “En ole normaalisti minä-journalismin ystävä.” Ihan varmuuden vuoksi, etteivät kollegat vaan ilku selän takana, että tuokin lankesi pinnalliseen minä-minä-ansaan.
No niin, keskityn, otan vakavan asenteen ja alan listata mielipiteitä, joita voisin tuoda kolumnissani julki. Nythän on niin että… Ihminen on aikojen alusta asti kuvitellut… Kuten me kaikki olemme joskus huomanneet… Toisaalta…. Mutta toisaalta… Itse olen päätynyt lopputulokseen…
Ei helvetti mitä puppua. Ei minulla ole mielipiteitä. Enkä haluakaan niitä. Kun asetun juhlalliseen väittäjän ja vaikuttajan rooliin, singahdan kilometrien päähän nykyhetkestä ja totuudesta. Pyörittelen käsitteitä, argumentoin, yritän ennakoida mahdolliset vasta-argumentit. Kaikki tapahtuu mielen tasolla, ilman häivähdystäkään siitä, mikä on oikeasti totta.
Minua ei enää kiinnosta jäsentää maailmaa käsitteellisellä, mentaalisella tasolla tai vaihtaa jonkun kanssa mielipiteitä. En kerta kaikkiaan halua, enkä pysty. Minua kiinnostaa vain totuus. Ja vain se voi olla totta, mikä tapahtuu oman kokemukseni piirissä, juuri nyt. Kaikki muu on spekulaatiota.
Nämä blogitekstini eivät ole mielipiteitä. Ne ovat minun kokemukseni eli totuuteni sillä hetkellä kun koen tai kirjoitan ne. Niitä ei voi kiistää. Tai tietysti voi, jos ei ole kosketuksessa omaan kehoonsa ja läsnäoloon, rakastaa ajatuksiaan, nauttii mielensä myräkästä ja haastamisen aiheuttamasta tunnekuohusta – mutta en osallistu sellaiseen keskusteluun.
Alan alusta. Laskeudun surraavasta ja panikoivasta mielestäni takaisin kehooni ja annan sen aiheen nousta, joka on tehnyt tuloaan jo jonkin aikaa. Näitä samoja teemoja, joita olen pyöritellyt blogissani, omakohtaisia kokemuksia ja oivalluksia. Koska mistä muusta minä muka tiedän yhtään mitään?
Naputan tunnin, käytän toisen tunnin editoimiseen. Lopulta toimittajan luontoni ei anna periksi luistaa sovitusta määräajasta. Deadline on pyhä.
Tekstistä tuli hyvä. Juuri niin hyvä kuin tällä hetkellä on mahdollista, sillä enhän minä tahallani huonoa yritä. Annan parhaani, ja sitten tulee mitä tulee.
Voisinhan minä olla huolissani, miten kolumni otetaan vastaan. Ihan varmuuden vuoksi, ettei huono palaute pääse yllättämään. Voisinhan minä pyöritellä mielessäni: “Olisiko sittenkin pitänyt sanoa näin? Mitä jos olisinkin valinnut tällaisen näkökulman? Olisiko se ollut lukijaystävällisempi? Neutraalimpi, ei niin omassa liemessä rypevä?”
Mutta miksi ihmeessä? Mitä hyötyä siitä olisi? Meni jo. Olen mieluummin läsnä ja päästän irti. Olen mitä olen ja teen mitä teen, nyt. Muuta en voi.
lauantaina, tammikuuta 10, 2009
Säpäleitä
Iltayhdeksän, hengailen darshan-hallissa ja odottelen, milloin Amma antaa käskyn ottaa myös länsimaalaisia jonoon. Tänään intialaiset ovat olleet etusijalla, ja hyvä niin. Länsimaalaiset vieraat yleensä yöpyvät ashramissa, kun taas monilla intialaisilla on vielä kotimatka edessään. Näen, että “kansainvälisten numeroiden” seinälle ilmestyy sana ALL ja kipitän jonoon.
On aika hauras olo. Unohdun tuijottelemaan ja huokailemaan. Katson kynän kärkeä paperilla, enkä jaksa suunnitella lauseita. Tällä kertaa käteni on nopeampi kuin ajatukseni, ja seuraan vain tylsänä, kun kynän kärki piirtää paperille koukeroita. Ai tuommoisia kirjaimia, tuollaisia sanoja.
Olen kirjoittanut viime päivinä paljon. Ensin laveasti päiväkirjaan, sitten saman editoituna blogiin. On tuntunut hyvältä kirjoittaa, mutta blogin päivittämisessä on ollut vähän tehtailun makua. Teennäinen sivumaku tulee viiveestä. Tätä blogia oli tarkoitus kirjoittaa täältä, mahdollisimman läsnäolevasta tilasta käsin. Teenkin niin kirjoittaessani päiväkirjaa, mutta kun kirjoitan merkintää puhtaaksi blogiin, olen kärsimätön. Tuntuu tyhmältä ja turhalta pyöritellä samoja asioita uudestaan.
Tämä on ollut herkkä päivä, koska olen surullinen ja pettynyt. Olen vain ollut ja katsonut tänne sisälle. Seurannut tunteiden aaltoilua ja odottanut. Nyt vasta alan nähdä, mistä melankolia johtuu.
Kävin aamulla astrologilla. Hän sanoi muun muassa, että nyt on oikea hetki aloittaa kirjoittaminen, sillä julkaisen kirjan vuonna 2011. Session päätteeksi kysyin puoliksi leikilläni, mutta vain puoliksi: Mitenkäs nämä finanssiasiat? Jos minusta kerran tulee kirjailija, elän myyntituloilla varmasti aika leveästi?
Astrologi vastasi, että minulla on hyvä ja tasapainoinen elämä. Välillä on pieniä myötä- ja vastoinkäymisiä, mutta ei mitään radikaalia kumpaankaan suuntaan. Sama juttu raha-asioissa: en tule rikastumaan, mutten myöskään elämään köyhyydessä. Minulla ei tule olemaan paljon, mutta tarpeeksi.
Juu juu, enhän minä enempää pyytäisikään. Kunhan on tarpeeksi. Tietysti. Valehtelija!
Astrologin puhuessa kuulen, kuinka unelmani murskautuu säpäleiksi. Minustahan piti tulla kansainvälinen bestseller-kirjailija. Minun piti uudistaa koko henkisen kirjallisuuden genre rohkealla ja maanläheisellä tyylilläni. Tekstejäni piti kääntää kymmenille kielille, ja minun piti tavoittaa aivan uusia lukijaryhmiä. Sellaisia, joilla on tähän asti ollut suuria ennakkoluuloja kaikkea “henkistä” kohtaan. Ja kansainväliset bestseller-kirjailijat ovat miljonäärejä.
En minä siitä rahasta niinkään välitä. Mutta se fakta, ettei minusta tule koskaan varakasta naista, tarkoittaa samalla myös sitä, ettei minusta tule koskaan kansainvälistä bestseller-kirjailijaa. Ja se sattuu. Olen haaveillut lapsesta asti, että minusta tulisi kuuluisa kirjailija. Tämä on ensimmäinen kerta kun sanon sen ääneen. Olen haaveillut salaa, aina silloin kuin olen uskaltanut päästää moisen naurettavan ajatuksen mieleeni. Koska samalla olen tiennyt, ettei minun kaltaiseni mitättömyys voi koskaan saavuttaa mitään suurta. Viime vuosina, kun olen löytänyt uuden tavan katsoa itseäni ja maailmaa, olen alkanut ajatella, että miksi ei? Kuka sitten, ellen minä?
Nyt ei ole kyse siitä, uskonko minä astrologia vai en. Kyse on siitä, että hän aktivoi minussa jotain, jonka tiedän olevan totta. Olen tieni valinnut, ja se tie johtaa yhä syvemmälle tänne sisälle. Täällä elän hyvää, kohtuullista, ulkoisesti jopa vaatimatonta elämää. Syvemmälle laskeutumisen prosessiin kuuluu, että minun täytyy “kill my darlings”, tappaa rakkaita unelmia ja ajatuksia. Ne ovat niin rakkaita, että sydämeni särkyy.
Astrologin mukaan kirjoitan siis kirjan, ja se julkaistaan vuonna 2011. Don’t worry, it will be very easy for you. Miksei tällainen mahtava ennustus riitä minulle? Siksi, että tiesin sen jo. Julkaisen tai en, tuolloin tai jonain muuna ajankohtana, yksi ja sama, mutta minä nyt vain satun tietämään, että niin tulee käymään. Eli tuleva kustannussopimus kirjasta, jonka kirjoittamista en ole vielä aloittanut ja jonka sisällöstä minulla ei ole vielä hajuakaan, on minulle saavutettu etu, josta en osaa edes iloita.
Miksei minulle riitä, että kirjoitan kirjan ja saan sen jopa julkaistua? Miksi minulle kelpaa vain kansainvälinen bestseller-kirjailijuus? Siksi, että haluan sen mukanaan tuoman statuksen ja arvostuksen. Haluan, että minut tunnistetaan kadulla, että ihmiset alkavat hymyillä kohdatessaan minut, että heidän silmistään loistaa ihailu ja arvostus. Ja minä ottaisin sen kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, kuin olisin syntynyt julkisuuden valokeilaan.
Mikä ei tietysti voisi olla kauempana totuudesta. Oikeassa elämässä en kestä huomion kohteena olemista ollenkaan. Jopa kaveriporukassa tai sukulaisten kesken vaivaannun, jännitän ja ahdistun, jos kaikki katsovat tai kuuntelevat minua. Päiväunelmissani voin olla mitä vain: kaunis, lahjakas, kuuluisa ja menestynyt.
Enkö siis usko, että minulla voisi olla kirjoittajana mitään annettavaa, ennen kuin saan todistukseksi miljoonien ihmisten ostopäätöksen? Silloinko vasta uskon, että minulla on jotain arvoa? Tosiasiat tiskiin: jos minulle annettaisiin moinen menestys, olisin ehkä päällisin puolin tyyni ja arvokas, mutta sisälläni uikuttaisi se pelokas ja epävarma pikkutyttö, joka vieläkin pitäisi itseään mitättömänä. En voisi kuin ihmetellä, miten olen onnistunut sumuttamaan kaikkia. Ja pelkäisin koko ajan kuollakseni paljastuvani.
Ajatus blogistakin alkoi tympiä, kun tajusin, että maailmanvalloitukseni ei ehkä alakaan ensi viikolla tai ensi kuussa. Jonkin suuren suomalaisen kustantajan edustaja ei eksykään blogiini, liikutu kyyneliin ja tarjoa rahakasta kustannussopimusta, jonka turvin voisin heti muuttaa vähän parempitasoiseen hotelliin. Päiväuneeni tietysti kuuluu kustannustoimittajan suitsutus, että blogitekstini ovat niin täydellisiä, ettei niitä tarvitse editoida ollenkaan. Kiitos, kumarrus ja rahat tilille, thank-you-very-much.
Tätä olen itkenyt ja surrut tänään.
On aika hauras olo. Unohdun tuijottelemaan ja huokailemaan. Katson kynän kärkeä paperilla, enkä jaksa suunnitella lauseita. Tällä kertaa käteni on nopeampi kuin ajatukseni, ja seuraan vain tylsänä, kun kynän kärki piirtää paperille koukeroita. Ai tuommoisia kirjaimia, tuollaisia sanoja.
Olen kirjoittanut viime päivinä paljon. Ensin laveasti päiväkirjaan, sitten saman editoituna blogiin. On tuntunut hyvältä kirjoittaa, mutta blogin päivittämisessä on ollut vähän tehtailun makua. Teennäinen sivumaku tulee viiveestä. Tätä blogia oli tarkoitus kirjoittaa täältä, mahdollisimman läsnäolevasta tilasta käsin. Teenkin niin kirjoittaessani päiväkirjaa, mutta kun kirjoitan merkintää puhtaaksi blogiin, olen kärsimätön. Tuntuu tyhmältä ja turhalta pyöritellä samoja asioita uudestaan.
Tämä on ollut herkkä päivä, koska olen surullinen ja pettynyt. Olen vain ollut ja katsonut tänne sisälle. Seurannut tunteiden aaltoilua ja odottanut. Nyt vasta alan nähdä, mistä melankolia johtuu.
Kävin aamulla astrologilla. Hän sanoi muun muassa, että nyt on oikea hetki aloittaa kirjoittaminen, sillä julkaisen kirjan vuonna 2011. Session päätteeksi kysyin puoliksi leikilläni, mutta vain puoliksi: Mitenkäs nämä finanssiasiat? Jos minusta kerran tulee kirjailija, elän myyntituloilla varmasti aika leveästi?
Astrologi vastasi, että minulla on hyvä ja tasapainoinen elämä. Välillä on pieniä myötä- ja vastoinkäymisiä, mutta ei mitään radikaalia kumpaankaan suuntaan. Sama juttu raha-asioissa: en tule rikastumaan, mutten myöskään elämään köyhyydessä. Minulla ei tule olemaan paljon, mutta tarpeeksi.
Juu juu, enhän minä enempää pyytäisikään. Kunhan on tarpeeksi. Tietysti. Valehtelija!
Astrologin puhuessa kuulen, kuinka unelmani murskautuu säpäleiksi. Minustahan piti tulla kansainvälinen bestseller-kirjailija. Minun piti uudistaa koko henkisen kirjallisuuden genre rohkealla ja maanläheisellä tyylilläni. Tekstejäni piti kääntää kymmenille kielille, ja minun piti tavoittaa aivan uusia lukijaryhmiä. Sellaisia, joilla on tähän asti ollut suuria ennakkoluuloja kaikkea “henkistä” kohtaan. Ja kansainväliset bestseller-kirjailijat ovat miljonäärejä.
En minä siitä rahasta niinkään välitä. Mutta se fakta, ettei minusta tule koskaan varakasta naista, tarkoittaa samalla myös sitä, ettei minusta tule koskaan kansainvälistä bestseller-kirjailijaa. Ja se sattuu. Olen haaveillut lapsesta asti, että minusta tulisi kuuluisa kirjailija. Tämä on ensimmäinen kerta kun sanon sen ääneen. Olen haaveillut salaa, aina silloin kuin olen uskaltanut päästää moisen naurettavan ajatuksen mieleeni. Koska samalla olen tiennyt, ettei minun kaltaiseni mitättömyys voi koskaan saavuttaa mitään suurta. Viime vuosina, kun olen löytänyt uuden tavan katsoa itseäni ja maailmaa, olen alkanut ajatella, että miksi ei? Kuka sitten, ellen minä?
Nyt ei ole kyse siitä, uskonko minä astrologia vai en. Kyse on siitä, että hän aktivoi minussa jotain, jonka tiedän olevan totta. Olen tieni valinnut, ja se tie johtaa yhä syvemmälle tänne sisälle. Täällä elän hyvää, kohtuullista, ulkoisesti jopa vaatimatonta elämää. Syvemmälle laskeutumisen prosessiin kuuluu, että minun täytyy “kill my darlings”, tappaa rakkaita unelmia ja ajatuksia. Ne ovat niin rakkaita, että sydämeni särkyy.
Astrologin mukaan kirjoitan siis kirjan, ja se julkaistaan vuonna 2011. Don’t worry, it will be very easy for you. Miksei tällainen mahtava ennustus riitä minulle? Siksi, että tiesin sen jo. Julkaisen tai en, tuolloin tai jonain muuna ajankohtana, yksi ja sama, mutta minä nyt vain satun tietämään, että niin tulee käymään. Eli tuleva kustannussopimus kirjasta, jonka kirjoittamista en ole vielä aloittanut ja jonka sisällöstä minulla ei ole vielä hajuakaan, on minulle saavutettu etu, josta en osaa edes iloita.
Miksei minulle riitä, että kirjoitan kirjan ja saan sen jopa julkaistua? Miksi minulle kelpaa vain kansainvälinen bestseller-kirjailijuus? Siksi, että haluan sen mukanaan tuoman statuksen ja arvostuksen. Haluan, että minut tunnistetaan kadulla, että ihmiset alkavat hymyillä kohdatessaan minut, että heidän silmistään loistaa ihailu ja arvostus. Ja minä ottaisin sen kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, kuin olisin syntynyt julkisuuden valokeilaan.
Mikä ei tietysti voisi olla kauempana totuudesta. Oikeassa elämässä en kestä huomion kohteena olemista ollenkaan. Jopa kaveriporukassa tai sukulaisten kesken vaivaannun, jännitän ja ahdistun, jos kaikki katsovat tai kuuntelevat minua. Päiväunelmissani voin olla mitä vain: kaunis, lahjakas, kuuluisa ja menestynyt.
Enkö siis usko, että minulla voisi olla kirjoittajana mitään annettavaa, ennen kuin saan todistukseksi miljoonien ihmisten ostopäätöksen? Silloinko vasta uskon, että minulla on jotain arvoa? Tosiasiat tiskiin: jos minulle annettaisiin moinen menestys, olisin ehkä päällisin puolin tyyni ja arvokas, mutta sisälläni uikuttaisi se pelokas ja epävarma pikkutyttö, joka vieläkin pitäisi itseään mitättömänä. En voisi kuin ihmetellä, miten olen onnistunut sumuttamaan kaikkia. Ja pelkäisin koko ajan kuollakseni paljastuvani.
Ajatus blogistakin alkoi tympiä, kun tajusin, että maailmanvalloitukseni ei ehkä alakaan ensi viikolla tai ensi kuussa. Jonkin suuren suomalaisen kustantajan edustaja ei eksykään blogiini, liikutu kyyneliin ja tarjoa rahakasta kustannussopimusta, jonka turvin voisin heti muuttaa vähän parempitasoiseen hotelliin. Päiväuneeni tietysti kuuluu kustannustoimittajan suitsutus, että blogitekstini ovat niin täydellisiä, ettei niitä tarvitse editoida ollenkaan. Kiitos, kumarrus ja rahat tilille, thank-you-very-much.
Tätä olen itkenyt ja surrut tänään.
perjantaina, tammikuuta 09, 2009
Syytön
Tästä herkuttelua koskevasta syyllisyydestä täytyy päästä eroon. Sen kunniaksi ostan vanilja-pistaasipehmiksen. Taivaallista. Niin kylmää, että sattuu!
Jälleen kerran: täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, myös ne hetket, jolloin survon itseeni suklaata tai muffinssia, ovat täydellisiä. On elämän tahto, että herkuttelen. Ai miten niin muka? No siten niin, kun niin kerran tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua jotain muuta kuin elämän tahto?
Elämä on täydellinen. Vain minä, ajatuksiani uskova ja niihin samaistuva ihminen haraan vastaan. Joka kerta kun ärsyynnyn, turhaudun tai tunnen syyllisyyttä tai muita negatiivisia tunteita, vastustan elämän tahtoa. En antaudu, en luota siihen, että elämä kantaa, vaan rimpuilen. Ihan turhaan. Elämää vastaan taistellessa ei voi voittaa. Voi vain antautua. Ja ottaa vastaan se hyvä, jolla antautuja palkitaan.
Istun temppeliaukiolla jätskiä nuoleskellen ja raapustan taas päiväkirjaani. En keksi muutakaan tekemistä. Olen pelottavan pirteä. Saan vielä maksaa lunnaat pitkistä päikkäreistäni.
Päivällä kun marssin leponi jälkeen välipalalle, ajattelin, että toivottavasti kämppäkaverini ei löydä minua ja tule rupattelemaan. Sitten korjasin ajatustani: lähetä vain, elämä, luokseni juuri ne ihmiset kuin pitää. Kyllä minä voin rupatellakin, jos niin on tarkoitus. Silloin sain istua yksin. Nyt elämä lähettää seuraa.
Vasemmalle puolelleni tupsahti juuri parimetrinen, raamikas, kalju mies lukemaan kirjaansa. Tuntui hyvältä kohdata hänen katseensa. Oikealle puolelleni istahti toinen mies - ponnaripäistä, eteläeurooppalaista laatua. Kirjoittelen tässä kaikessa rauhassa, hienoisesti hymyillen. Olen kehosani, syvällä sisälläni, täysin läsnä. Tunnen miesten energian vahvasti. Tässä on hyvä olla.
Jälleen kerran: täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, myös ne hetket, jolloin survon itseeni suklaata tai muffinssia, ovat täydellisiä. On elämän tahto, että herkuttelen. Ai miten niin muka? No siten niin, kun niin kerran tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua jotain muuta kuin elämän tahto?
Elämä on täydellinen. Vain minä, ajatuksiani uskova ja niihin samaistuva ihminen haraan vastaan. Joka kerta kun ärsyynnyn, turhaudun tai tunnen syyllisyyttä tai muita negatiivisia tunteita, vastustan elämän tahtoa. En antaudu, en luota siihen, että elämä kantaa, vaan rimpuilen. Ihan turhaan. Elämää vastaan taistellessa ei voi voittaa. Voi vain antautua. Ja ottaa vastaan se hyvä, jolla antautuja palkitaan.
Istun temppeliaukiolla jätskiä nuoleskellen ja raapustan taas päiväkirjaani. En keksi muutakaan tekemistä. Olen pelottavan pirteä. Saan vielä maksaa lunnaat pitkistä päikkäreistäni.
Päivällä kun marssin leponi jälkeen välipalalle, ajattelin, että toivottavasti kämppäkaverini ei löydä minua ja tule rupattelemaan. Sitten korjasin ajatustani: lähetä vain, elämä, luokseni juuri ne ihmiset kuin pitää. Kyllä minä voin rupatellakin, jos niin on tarkoitus. Silloin sain istua yksin. Nyt elämä lähettää seuraa.
Vasemmalle puolelleni tupsahti juuri parimetrinen, raamikas, kalju mies lukemaan kirjaansa. Tuntui hyvältä kohdata hänen katseensa. Oikealle puolelleni istahti toinen mies - ponnaripäistä, eteläeurooppalaista laatua. Kirjoittelen tässä kaikessa rauhassa, hienoisesti hymyillen. Olen kehosani, syvällä sisälläni, täysin läsnä. Tunnen miesten energian vahvasti. Tässä on hyvä olla.
Hopi hopi
Olen tänään saanut katsoa kiirettä. Ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään, mutta kiire syntyykin minun sisälläni. Totesin, että Kiire = Epätietoisuus. Kun ei tiedä, tulee levottomaksi ja kiireiseksi. Totesin myös, että Kiire = Odotukset. Sitä, että asettaa itselleen odotuksia ja toiveita, joita ei sitten pysty täyttämään. Kiire syntyy ajatuksesta, että nyt pitäisi olla jossain muualla tekemässä jotain muuta. Eli summa summarum: Kiire = Ajatus. Kiirettä ei ole olemassa muualla kuin mielessä, ajatuksissa.
Kello soi 5.45. Olin laskenut illalla, että se olisi täydellinen aika nousta. Aamulla väsytti, joten laskin pikaisesti uudestaan: jos nousen klo 6.15, ehdin silti aloittamaan joogaharjoitukseni klo 6.30 ja ehdin sujuvasti sevaan (pakolliseen vapaaehtoistyöhön) puoli yhdeksäksi.
Juoksin portaat temppelin katolle ja levitin mattoni klo 6.45. Hitto soikoon, olen myöhässä. Nyt tulee kiire. Harjoitusta pitää leikata jostain, mutta mistä?
Tein eilen elämäni ensimmäisen (kokonaisen) omatoimisen joogaharjoituksen. Kiitos jooga-ashramissa viettämäni kuukauden, klassinen sivanandaharjoitus tuli selkärangasta. Vilkuilin välillä kännykän kelloa, jotta oppisin arvioimaan ajan kulkua ja taimaamaan harjoituksen oikein.
Aloitin pranayaman eli hengitysharjoitukset kolmella kierroksella kabalabhatia. 40 pallean iskua on näköjään minulle sopiva määrä. Väliin hengityksen pidätykset, jotka asettuivat luontevasti 55, 65 ja 80 sekunnin mittaisiksi. Sitten kuusi kierrosta anuloma vilomaa: sisäänhengitys vasemman sieraimen kautta (4 laskua), hengityksen pidätys (16 laskua) ja uloshengitys oikean sieraimen kautta (8 laskua). Yllätyksekseni kierrosten laskeminen ei yhtään häiritse keskittymistä ja rentoutumista, päin vastoin se tuo harjoitukseen turvallisen ja jämäkän rakenteen. Laskin kierrokset yhtä vaivattomasti kuin uimahallissa käännökset altaan päädyissä. Ajattelin painokkaasti “yksi”, jatkoin harjoitusta keskittyneesti, ja osasin automaattisesti ajatella “kaksi” kun aloitin uuden kierroksen. Lopuksi välirentoutus savasanassa. Hengitysharjoitukset ovat näköjään näppärä 15 minuutin blokki.
Sitten kuusi kierrosta aurinkotervehdyksiä, välirentoutus, yhden ja kahden jalan nostot variaatioineen. Puoli tuntia.
Vihdoin asiaan eli asanoihin, jotka sivanandajoogassa alkavat shirsasanalla eli päälläseisonnalla. Viihdyin asanassa neljä minuuttia. Olin ajatellut omatoimisen joogaamisen olevan hankalaa, kun ei yhtään tiedä milloin on aika siirtyä seuraavaan asanaan, mutta eihän minun tarvitsekaan tietää. Kehoni tekee päätökset ihan itse. Tein pari testikellotusta ja totesin, että “helpoissa” asanoissa hengitän kuusi kertaa minuutissa. Kun olen supussa, esimerkiksi halasanassa eli aurassa, hengitän noin kymmenen kertaa minuutissa.
Tarkkailin valppaasti kehoani ja hengitystäni, mutta olin täydellisen keskittynyt ja läsnä. Asanoiden jälkeen vielä loppurentoutus ja -mantra. Koko harjoitus minuutilleen kaksi tuntia. Oli helppoa ja mukavaa. Ehkä minusta on sittenkin joogiksi!
Näin siis eilen. Nyt on nyt. Tänään on vain puolitoista tuntia aikaa, eli harjoitus on valmiiksi pilalla. En pysty rauhoittumaan hengitysharjoituksissa, koska suunnittelen, mistä tiristäisin puoli tuntia. Ja kun en pysty virittymään, asanatkin menevät ajatusten huiskiessa sinne tänne. Apua, olenko minä ollut tässä muutaman sekunnin vai jo pari minuuttia? Kuuntelen askelia portaissa: joko ohjattu “naisten jooga” alkaa? Ajetaanko minut pois vai menevätkö he verhon toiselle puolelle? Mitä jos nukahdan ja myöhästyn töistä?
Harjoituksen jälkeen ryntään puolijuoksua kanttiiniin. Astioiden kuivausta ja kuljetusta aamupalapöytään ja kahvilaan. Puoli kymmeneltä siirryn itse aamupalajonoon: puuro on juuri loppunut. Tietysti. Myöhästyin. Olisi pitänyt ennakoida paremmin, olla ripeämpi. Siirryn kahvilan puolelle ja tilaan kaksi juusto-tomaatti-paahtoleipää ja vedän jälkiruoaksi levyn sokerilla kovetettua pähkinäkarkkia. Tunnen syyllisyyttä jatkuvasta snäkkäilystä ja herkuttelusta. Eilenkin suklaakakkua ja suklaalevy. Blääh.
Kello on vasta 10 aamulla, mutta tuntuu kuin olisi rankka, kiireinen työpäivä takana. Raahustan kämpille kirjoittelemaan pakollisia meilejä, maksamaan kiireellisiä laskuja ja tarkistamaan netistä tärkeitä asioita. Miten sivujen latautumien voi kestää näin kauan? Minulla ei todellakaan ole nyt aikaa odottaa.
Käyn suihkussa, valelen ihottumat ayurvedisella öljyllä ja käyn maate odottamaan öljyn imeytymistä. Kuulokkeet korviin. Vietän nelisen tuntia torkkuen ja totuuden sanoja kuunnellen. Kun nousen, olo on hidas. Olen tietoinen hengityksestäni, joka on piiiiitkä ja rauhallinen. Huomioni palautuu aivan luonnollisesti yhä uudelleen kuuntelemaan hengitystä, tuntemaan rintakehän nousun ja laskun hengityksen tahdissa. Olen syvä ja täyteläinen olento.
Anteeksi vain tämä pitkä, polveileva ja pikkutarkka merkintä. Mutta kun minulla on aikaa jaaritella. Ei ole kiire yhtään mihinkään.
Kello soi 5.45. Olin laskenut illalla, että se olisi täydellinen aika nousta. Aamulla väsytti, joten laskin pikaisesti uudestaan: jos nousen klo 6.15, ehdin silti aloittamaan joogaharjoitukseni klo 6.30 ja ehdin sujuvasti sevaan (pakolliseen vapaaehtoistyöhön) puoli yhdeksäksi.
Juoksin portaat temppelin katolle ja levitin mattoni klo 6.45. Hitto soikoon, olen myöhässä. Nyt tulee kiire. Harjoitusta pitää leikata jostain, mutta mistä?
Tein eilen elämäni ensimmäisen (kokonaisen) omatoimisen joogaharjoituksen. Kiitos jooga-ashramissa viettämäni kuukauden, klassinen sivanandaharjoitus tuli selkärangasta. Vilkuilin välillä kännykän kelloa, jotta oppisin arvioimaan ajan kulkua ja taimaamaan harjoituksen oikein.
Aloitin pranayaman eli hengitysharjoitukset kolmella kierroksella kabalabhatia. 40 pallean iskua on näköjään minulle sopiva määrä. Väliin hengityksen pidätykset, jotka asettuivat luontevasti 55, 65 ja 80 sekunnin mittaisiksi. Sitten kuusi kierrosta anuloma vilomaa: sisäänhengitys vasemman sieraimen kautta (4 laskua), hengityksen pidätys (16 laskua) ja uloshengitys oikean sieraimen kautta (8 laskua). Yllätyksekseni kierrosten laskeminen ei yhtään häiritse keskittymistä ja rentoutumista, päin vastoin se tuo harjoitukseen turvallisen ja jämäkän rakenteen. Laskin kierrokset yhtä vaivattomasti kuin uimahallissa käännökset altaan päädyissä. Ajattelin painokkaasti “yksi”, jatkoin harjoitusta keskittyneesti, ja osasin automaattisesti ajatella “kaksi” kun aloitin uuden kierroksen. Lopuksi välirentoutus savasanassa. Hengitysharjoitukset ovat näköjään näppärä 15 minuutin blokki.
Sitten kuusi kierrosta aurinkotervehdyksiä, välirentoutus, yhden ja kahden jalan nostot variaatioineen. Puoli tuntia.
Vihdoin asiaan eli asanoihin, jotka sivanandajoogassa alkavat shirsasanalla eli päälläseisonnalla. Viihdyin asanassa neljä minuuttia. Olin ajatellut omatoimisen joogaamisen olevan hankalaa, kun ei yhtään tiedä milloin on aika siirtyä seuraavaan asanaan, mutta eihän minun tarvitsekaan tietää. Kehoni tekee päätökset ihan itse. Tein pari testikellotusta ja totesin, että “helpoissa” asanoissa hengitän kuusi kertaa minuutissa. Kun olen supussa, esimerkiksi halasanassa eli aurassa, hengitän noin kymmenen kertaa minuutissa.
Tarkkailin valppaasti kehoani ja hengitystäni, mutta olin täydellisen keskittynyt ja läsnä. Asanoiden jälkeen vielä loppurentoutus ja -mantra. Koko harjoitus minuutilleen kaksi tuntia. Oli helppoa ja mukavaa. Ehkä minusta on sittenkin joogiksi!
Näin siis eilen. Nyt on nyt. Tänään on vain puolitoista tuntia aikaa, eli harjoitus on valmiiksi pilalla. En pysty rauhoittumaan hengitysharjoituksissa, koska suunnittelen, mistä tiristäisin puoli tuntia. Ja kun en pysty virittymään, asanatkin menevät ajatusten huiskiessa sinne tänne. Apua, olenko minä ollut tässä muutaman sekunnin vai jo pari minuuttia? Kuuntelen askelia portaissa: joko ohjattu “naisten jooga” alkaa? Ajetaanko minut pois vai menevätkö he verhon toiselle puolelle? Mitä jos nukahdan ja myöhästyn töistä?
Harjoituksen jälkeen ryntään puolijuoksua kanttiiniin. Astioiden kuivausta ja kuljetusta aamupalapöytään ja kahvilaan. Puoli kymmeneltä siirryn itse aamupalajonoon: puuro on juuri loppunut. Tietysti. Myöhästyin. Olisi pitänyt ennakoida paremmin, olla ripeämpi. Siirryn kahvilan puolelle ja tilaan kaksi juusto-tomaatti-paahtoleipää ja vedän jälkiruoaksi levyn sokerilla kovetettua pähkinäkarkkia. Tunnen syyllisyyttä jatkuvasta snäkkäilystä ja herkuttelusta. Eilenkin suklaakakkua ja suklaalevy. Blääh.
Kello on vasta 10 aamulla, mutta tuntuu kuin olisi rankka, kiireinen työpäivä takana. Raahustan kämpille kirjoittelemaan pakollisia meilejä, maksamaan kiireellisiä laskuja ja tarkistamaan netistä tärkeitä asioita. Miten sivujen latautumien voi kestää näin kauan? Minulla ei todellakaan ole nyt aikaa odottaa.
Käyn suihkussa, valelen ihottumat ayurvedisella öljyllä ja käyn maate odottamaan öljyn imeytymistä. Kuulokkeet korviin. Vietän nelisen tuntia torkkuen ja totuuden sanoja kuunnellen. Kun nousen, olo on hidas. Olen tietoinen hengityksestäni, joka on piiiiitkä ja rauhallinen. Huomioni palautuu aivan luonnollisesti yhä uudelleen kuuntelemaan hengitystä, tuntemaan rintakehän nousun ja laskun hengityksen tahdissa. Olen syvä ja täyteläinen olento.
Anteeksi vain tämä pitkä, polveileva ja pikkutarkka merkintä. Mutta kun minulla on aikaa jaaritella. Ei ole kiire yhtään mihinkään.
torstaina, tammikuuta 08, 2009
Numerologiaa
Tähtikartallani on pieni neitsytnurkka. Ehkä sieltä kumpuaa tarve tähän:
Joulukuu (4.–31.12.)
Sivananda-ashram (sis. majoitus, 2 ateriaa, joogat ja luennot) 13 850 rs = 206,70 e
Välipalat ja pikkuostokset ashramissa 1 479 rs = 22,10 e
Kirjat 500 rs = 7,50 e
Joogamatto 500 rs = 7,50 e
Taksit ja riksat 865 rs = 12,90 e
Puhelin ja internet 1 815 rs = 27,10 e
Ayurvediset lääkkeet 721 rs = 10,80 e
Pyykki 92 rs = 1,40 e
Snäksit 287 rs = 4,30 e
Yhteensä 300,30 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 497,66 e
Joulukuu (4.–31.12.)
Sivananda-ashram (sis. majoitus, 2 ateriaa, joogat ja luennot) 13 850 rs = 206,70 e
Välipalat ja pikkuostokset ashramissa 1 479 rs = 22,10 e
Kirjat 500 rs = 7,50 e
Joogamatto 500 rs = 7,50 e
Taksit ja riksat 865 rs = 12,90 e
Puhelin ja internet 1 815 rs = 27,10 e
Ayurvediset lääkkeet 721 rs = 10,80 e
Pyykki 92 rs = 1,40 e
Snäksit 287 rs = 4,30 e
Yhteensä 300,30 e
Lisäksi kiinteät kulut Suomessa:
Kirjanpitäjä 50 e / kk
Matkavakuutus 62,25 e / kk
YEL 85,11 e / kk
Yhteensä 497,66 e
keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009
Se pidentää ikää
Tulin juuri Amman darshanista eli halauksesta. Vähän hassu olo. Amma nauroi minulle. Hän piti minua ensin rinnuksillaan, nosti sitten pääni ylös, katsoi silmiin ja nauroi hersyvästi. Ja veti takaisin syliin. Finland, Finland, huusivat avustajat, ja Amma sopotti jotain korvaani. En ymmärtänyt, mutta kuulosti mukavalta.
Nyt istun niin sanotussa länkkärikahvilassa teellä ja suklaakakulla. Hyvää! Kyllä mua itseänikin hymyilyttää kovasti. Siis Amma tosiaan nauroi mulle päin naamaa!
Nyt istun niin sanotussa länkkärikahvilassa teellä ja suklaakakulla. Hyvää! Kyllä mua itseänikin hymyilyttää kovasti. Siis Amma tosiaan nauroi mulle päin naamaa!
Pelkoa päin
Istun junassa matkalla Amman ashramiin. Kaikesta huolimatta. Viime vuonna sain nyrjäytettyä nilkkani tuntia ennen Ammalle lähtöä. En pystynyt kantamaan rinkkaani, joten peruin menon. Tänä vuonna kehitin järkyttävän ihottuman, jonka turvin jäin Sivananda-ashramiin. Luulin jo onnistuneeni siirtämään Amritapuri-vierailun ensi vuoteen, mutta sitten törmäsin Mari-enkeliin, joka toi minulle energeettiset terveiset Ammalta.
Olen monesti julistanut, myös täällä blogissa, että jos näen ja tiedostan jossain pelkoa, minun on mentävä sitä kohti ja katsottava sitä suoraan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Marin kanssa jutellessani oivalsin, että minähän pelkään! Pelkään, ja siksi pakenen. Kun tajusin tämän, en voinut kuin huokaista ja alkaa kasata kimpsujani ja kampsujani. En halua mennä, mutta minun täytyy. Nyt kun tiedostan pelkoni, en voi mitenkään odottaa kokonaista vuotta, ennen kuin Amma on seuraavan kerran Amritapurissa. Amma lähtee maanantaina 12.1. Intian-kiertueelle ja sen jälkeen maailmankiertueelle. Eli minulla on viisi päivää aikaa, neljä mahdollisuutta Amman halaukseen, jos siltä tuntuu.
Mitä minä sitten pelkään? Monia asioita. Kaikkea en varmasti edes tiedosta. Ehkä eniten pelkään sitä, että Amma ei noteeraa minua mitenkään. Mitä jos en saa voimakkaita kokemuksia ja elämyksiä, kuten niin monet muut? Miksi he, enkä minä? Mikä minussa on vikana? Pelkään, etten osaa “uskoa” oikein, samoin kuin en koskaan osannut olla lestadiolaisten sukulaisteni tai seurakuntanuorten kanssa, joiden riennoissa pyörin teininä.
Eräällä seurakunnan leirillä meillä oli muun kivan ohjelman lisäksi jumalanpalvelus. Kun tuli ehtoollisen aika, jämähdin penkkiin kuin kivipatsas. Kaikki muut menivät, minä en kyennyt nousemaan. Jos olisinkin jollain ihmeen voimalla saanut jalkani tottelemaan, saanut käveltyä ja polvistuttua alttarille, ja vieläpä kammettua leukaluuni auki, olisin tukehtunut öylättiin ja kohdannut karmean kuoleman. Istuin ahdistuneena penkissä ja tunsin toisten katseet. Jäin kiinni. En ollut oikea uskovainen, vaan feikki. Paljastuin.
Muistan olleeni lukion ensimmäisellä luokalla ahdistunut siitä, että saatan joutua helvettiin, jos en usko jumalaan. Halusin, yritin uskoa, varmuuden vuoksi, mutta en osannut.
Ehkä pelkään vähän sitäkin, että hurahdan ja jään Amman ashramiin asumaan, jolloin koko hieno Intian-seikkailuni on pilalla. Jämähtää nyt jonkin intialaisen gurun helmoihin, kun olisi niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa.
Mutta nyt lähestyn Amman ashramia ja kohtaan sen jonkin, mikä se sitten onkin. Voi olla, ettei mitään ihmeellistä tapahdu, mutta sitten oli tarkoitus, että kohtaan juuri sen ei-ihmeellisen.
Olen monesti julistanut, myös täällä blogissa, että jos näen ja tiedostan jossain pelkoa, minun on mentävä sitä kohti ja katsottava sitä suoraan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Marin kanssa jutellessani oivalsin, että minähän pelkään! Pelkään, ja siksi pakenen. Kun tajusin tämän, en voinut kuin huokaista ja alkaa kasata kimpsujani ja kampsujani. En halua mennä, mutta minun täytyy. Nyt kun tiedostan pelkoni, en voi mitenkään odottaa kokonaista vuotta, ennen kuin Amma on seuraavan kerran Amritapurissa. Amma lähtee maanantaina 12.1. Intian-kiertueelle ja sen jälkeen maailmankiertueelle. Eli minulla on viisi päivää aikaa, neljä mahdollisuutta Amman halaukseen, jos siltä tuntuu.
Mitä minä sitten pelkään? Monia asioita. Kaikkea en varmasti edes tiedosta. Ehkä eniten pelkään sitä, että Amma ei noteeraa minua mitenkään. Mitä jos en saa voimakkaita kokemuksia ja elämyksiä, kuten niin monet muut? Miksi he, enkä minä? Mikä minussa on vikana? Pelkään, etten osaa “uskoa” oikein, samoin kuin en koskaan osannut olla lestadiolaisten sukulaisteni tai seurakuntanuorten kanssa, joiden riennoissa pyörin teininä.
Eräällä seurakunnan leirillä meillä oli muun kivan ohjelman lisäksi jumalanpalvelus. Kun tuli ehtoollisen aika, jämähdin penkkiin kuin kivipatsas. Kaikki muut menivät, minä en kyennyt nousemaan. Jos olisinkin jollain ihmeen voimalla saanut jalkani tottelemaan, saanut käveltyä ja polvistuttua alttarille, ja vieläpä kammettua leukaluuni auki, olisin tukehtunut öylättiin ja kohdannut karmean kuoleman. Istuin ahdistuneena penkissä ja tunsin toisten katseet. Jäin kiinni. En ollut oikea uskovainen, vaan feikki. Paljastuin.
Muistan olleeni lukion ensimmäisellä luokalla ahdistunut siitä, että saatan joutua helvettiin, jos en usko jumalaan. Halusin, yritin uskoa, varmuuden vuoksi, mutta en osannut.
Ehkä pelkään vähän sitäkin, että hurahdan ja jään Amman ashramiin asumaan, jolloin koko hieno Intian-seikkailuni on pilalla. Jämähtää nyt jonkin intialaisen gurun helmoihin, kun olisi niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa.
Mutta nyt lähestyn Amman ashramia ja kohtaan sen jonkin, mikä se sitten onkin. Voi olla, ettei mitään ihmeellistä tapahdu, mutta sitten oli tarkoitus, että kohtaan juuri sen ei-ihmeellisen.
tiistaina, tammikuuta 06, 2009
Rusketusraitoja
Terveiset rantsusta! Tulin eilen Varkala Beachille, Keralan toiselle kuuluisalle hiekkarannalle. (Toinen on Kovalam Beach.) Lähtöpäätös Sivananda-ashramista syntyi äkkiä, joten mitä sitä enää jahkailemaan. Tuntuu hyvältä tietää, mitä pitää tehdä. Näitä tietämisen hetkiä aion odottaa vastakin, enkä ylisuunnittele ja ylihuolehdi. Parhaani mukaan.
Oli tarkoitus käyttää nämä kaksi päivää kirjoitushommiin, meilailuun, skypettämiseen sekä yksityisyydestä nauttimiseen, ennen kuin lähden seuraavaan ashramiin. Jouduin taas huomaamaan, että aika on tässä maassa hyvin suhteellinen käsite. Arjesta suoriutuminen vie hurjasti aikaa ja energiaa, ja jos ohjelmassa on jotain spesiaalia, kuten apteekin etsiminen, juna-aikataulujen selvittäminen tai rinkan kantaminen parisataa metriä keskipäivän auringossa, päivä onkin pulkassa. Ja seuraava päivä kannattaa pyhittää rasituksesta toipumiseen ja palautumiseen.
Matka Sivananda-ashramista Varkalaan (85 km) vei kolme tuntia. Ensin tunti riksan höykytyksessä Trivandrumin juna-asemalle (5,40 e). Unohdin taas, että pitkiin riksamatkoihin varustaudutaan samalla tavoin kuin kameliratsastukseen: pukemalla tukevat sporttiliivit päälle. Sitten hikinen tunnin odotus asemalla ja tunti junalla Varkalaan (0,50 e). Ihmettelinkin, miksi junassa oli viime vuonna vain miehiä - nyt osasin kavuta naisten vaunuun. Istuimme limittäin ja lomittain kuin sillit purkissa, kahdeksan naista viidelle tarkoitetulla penkillä. Lopulta pari kilometriä riksalla (0,90 e) Jibin Beach Resortiin (5,40 e / yö).
Loppupäivä menikin sykettä tasoitellen. Pieni kävely biitsillä, surffailua ja meilailua oman huoneen rauhassa. Skypettäminen ei näköjään onnistu läppäriltä. Ilmeisesti kännykän kautta kulkeva nettiyhteys on liian “ohut”. Harmi. Askeettisen joogielämän päättymisen kunniaksi nautin illalliseksi tonnikalapizzan ja hedelmälassin (3 e) ja kymmenen tunnin yöunet.
Aamun joogatunti oli ihana! Progressive Yoga & Ayurvedic Centerin tarjoama hathajooga (3,10 e) on mukava sekoitus sivanandasta, astangasta ja kundaliinijoogasta tuttuja asanoita ja hengitysharjoituksia. On helppo vaipua kehoonsa, kun meri kohisee ja pauhaa sadan metrin päässä. Joogasta kävelen aamupalalle kahvilaan, josta on suora näkymä merelle. Tilaan Aloo Parathan, kaksi vehnäjauhoista ja perunasta leivottua lättystä, jotka on maustettu sipulilla, korianterilla ja masalalla. Valelen slicelle varovaisesti tymäkkää pikkelsiä, käärin rullalle ja dippaan jogurttiin. Kyytipojaksi minttuteetä. Taivaallista! (1,10 e)
Iltapäivä katoaa jonnekin huoneessa haahuillen ja kirjoitushommia aloitellen. Viideltä otan tietoisen riskin: valelen itseni aurinkovoiteella, puen bikinit ja kävelen rantsuun. Makoilen leppeässä iltatuulessa, ihailen korkeita aaltoja ja niiden pauketta. Aurinko laskee kello 18.10.
Illalliseni on Dahl Fried eli linssejä tomaatti-sipulikastikkeessa. Lisäkkeeksi riisiä, raitaa ja litra vettä (1,80 e). Katson ravintolan avoimelta parvelta taas merelle. Iltahämyn syventyessä pimeydeksi horisontti täyttyy lukemattomista tuikkivista pisteistä. Kalastajaveneet siellä vilkuttelevat. Ne palaavat rantaan vasta aamulla, kun virkuimmat lomailijat kävelevät joogatunneilleen.
Kämpillä tarkastan ihoni. Ihottuma ei ihan tykkää auringosta, muttei järjestänyt kohtaustakaan. Kutittaa hieman. Mutta rinnuksilla on hento rusketusraja! Jee!
Huomenna aamulla on aikainen lähtö juna-asemalle. Sain hädin tuskin levitettyä rinkkani sisällön ympäri huonetta, kun pitää taas alkaa tunkea tätä tavaran paljoutta liian pieneen tilaan. Ehkä minun pitää tosiaan alkaa mitata aikaa viikoissa päivien sijaan. Kahden päivän takia ei todellakaan kannata vaivautua.
Valot sammuvat ja tuuletin hiljenee. Ötökät napsahtelevat läppärin kirkkaaseen näyttöön. Unohdin näköjään, että jatkuvien satunnaisten sähkökatkosten lisäksi Varkalassa pannaan sähköt poikki joka ilta klo 21. Säästämme energiaa. Ei voi muistaa kaikkea, kun on koko ajan niin kiire!
Alan pakata taskulampun valossa.
PS. Voin suositella lämpimästi Jibin Beach Resortia. Budget-tason hotelliksi huone on tilava ja perussiisti, ja nuori isäntä Stanley on fiksu, mukava ja erittäin avulias. On helpottavaa asioida sellaisen miehen kanssa, joka kohtaa länsimaisen naisen suoraan ja asiallisesti, ilman sitä epämiellyttävää jännitettä, joka intialaisista miehistä usein huokuu. Lisätiedot: crystalshades@yahoo.com.
Oli tarkoitus käyttää nämä kaksi päivää kirjoitushommiin, meilailuun, skypettämiseen sekä yksityisyydestä nauttimiseen, ennen kuin lähden seuraavaan ashramiin. Jouduin taas huomaamaan, että aika on tässä maassa hyvin suhteellinen käsite. Arjesta suoriutuminen vie hurjasti aikaa ja energiaa, ja jos ohjelmassa on jotain spesiaalia, kuten apteekin etsiminen, juna-aikataulujen selvittäminen tai rinkan kantaminen parisataa metriä keskipäivän auringossa, päivä onkin pulkassa. Ja seuraava päivä kannattaa pyhittää rasituksesta toipumiseen ja palautumiseen.
Matka Sivananda-ashramista Varkalaan (85 km) vei kolme tuntia. Ensin tunti riksan höykytyksessä Trivandrumin juna-asemalle (5,40 e). Unohdin taas, että pitkiin riksamatkoihin varustaudutaan samalla tavoin kuin kameliratsastukseen: pukemalla tukevat sporttiliivit päälle. Sitten hikinen tunnin odotus asemalla ja tunti junalla Varkalaan (0,50 e). Ihmettelinkin, miksi junassa oli viime vuonna vain miehiä - nyt osasin kavuta naisten vaunuun. Istuimme limittäin ja lomittain kuin sillit purkissa, kahdeksan naista viidelle tarkoitetulla penkillä. Lopulta pari kilometriä riksalla (0,90 e) Jibin Beach Resortiin (5,40 e / yö).
Loppupäivä menikin sykettä tasoitellen. Pieni kävely biitsillä, surffailua ja meilailua oman huoneen rauhassa. Skypettäminen ei näköjään onnistu läppäriltä. Ilmeisesti kännykän kautta kulkeva nettiyhteys on liian “ohut”. Harmi. Askeettisen joogielämän päättymisen kunniaksi nautin illalliseksi tonnikalapizzan ja hedelmälassin (3 e) ja kymmenen tunnin yöunet.
Aamun joogatunti oli ihana! Progressive Yoga & Ayurvedic Centerin tarjoama hathajooga (3,10 e) on mukava sekoitus sivanandasta, astangasta ja kundaliinijoogasta tuttuja asanoita ja hengitysharjoituksia. On helppo vaipua kehoonsa, kun meri kohisee ja pauhaa sadan metrin päässä. Joogasta kävelen aamupalalle kahvilaan, josta on suora näkymä merelle. Tilaan Aloo Parathan, kaksi vehnäjauhoista ja perunasta leivottua lättystä, jotka on maustettu sipulilla, korianterilla ja masalalla. Valelen slicelle varovaisesti tymäkkää pikkelsiä, käärin rullalle ja dippaan jogurttiin. Kyytipojaksi minttuteetä. Taivaallista! (1,10 e)
Iltapäivä katoaa jonnekin huoneessa haahuillen ja kirjoitushommia aloitellen. Viideltä otan tietoisen riskin: valelen itseni aurinkovoiteella, puen bikinit ja kävelen rantsuun. Makoilen leppeässä iltatuulessa, ihailen korkeita aaltoja ja niiden pauketta. Aurinko laskee kello 18.10.
Illalliseni on Dahl Fried eli linssejä tomaatti-sipulikastikkeessa. Lisäkkeeksi riisiä, raitaa ja litra vettä (1,80 e). Katson ravintolan avoimelta parvelta taas merelle. Iltahämyn syventyessä pimeydeksi horisontti täyttyy lukemattomista tuikkivista pisteistä. Kalastajaveneet siellä vilkuttelevat. Ne palaavat rantaan vasta aamulla, kun virkuimmat lomailijat kävelevät joogatunneilleen.
Kämpillä tarkastan ihoni. Ihottuma ei ihan tykkää auringosta, muttei järjestänyt kohtaustakaan. Kutittaa hieman. Mutta rinnuksilla on hento rusketusraja! Jee!
Huomenna aamulla on aikainen lähtö juna-asemalle. Sain hädin tuskin levitettyä rinkkani sisällön ympäri huonetta, kun pitää taas alkaa tunkea tätä tavaran paljoutta liian pieneen tilaan. Ehkä minun pitää tosiaan alkaa mitata aikaa viikoissa päivien sijaan. Kahden päivän takia ei todellakaan kannata vaivautua.
Valot sammuvat ja tuuletin hiljenee. Ötökät napsahtelevat läppärin kirkkaaseen näyttöön. Unohdin näköjään, että jatkuvien satunnaisten sähkökatkosten lisäksi Varkalassa pannaan sähköt poikki joka ilta klo 21. Säästämme energiaa. Ei voi muistaa kaikkea, kun on koko ajan niin kiire!
Alan pakata taskulampun valossa.
PS. Voin suositella lämpimästi Jibin Beach Resortia. Budget-tason hotelliksi huone on tilava ja perussiisti, ja nuori isäntä Stanley on fiksu, mukava ja erittäin avulias. On helpottavaa asioida sellaisen miehen kanssa, joka kohtaa länsimaisen naisen suoraan ja asiallisesti, ilman sitä epämiellyttävää jännitettä, joka intialaisista miehistä usein huokuu. Lisätiedot: crystalshades@yahoo.com.
sunnuntai, tammikuuta 04, 2009
Tyttö nimeltä Sori
Minulla on valtava yksityisyyden tarve. Harkitsen laittavani rintaan lapun “I’m in Silence”, joka antaisi luvan vetäytyä sisäänpäin ja olla osallistumatta sosiaaliseen pintakommunikointiin. Haaveilen, miten ihanalta tuntuisi jäädä meditaation ja joogan jälkeen vain lepäämään tänne syvälle.
Mutta en voi. Australialainen Libby tekee lähtöä, ja olisi epäkohteliasta kääntyä pois juuri kun on aika suorittaa erilaisia jäähyväisrituaaleja. Sitä paitsi Mari on tullut ashramiin, tuttu tyttö Suomesta. Ajattelen, että minun kuuluu olla hänen kanssaan, jos hän niin toivoo, ja olla apuna, jos hänellä on jotain kysyttävää.
Ashramin taika, josta olen nauttinut neljä viikkoa, alkaa hälvetä. Aamuteellä katselen ympärilleni ja näen vain muutamat tutut kasvot. Kohta alkaa uusi TTC (Teacher Training Course), mikä tarkoittaa sitä, että ashramiin on tullut parin päivän aikana vajaat 200 uutta ihmistä. Maailman stressaamia, matkan väsyttämiä ihmisiä, jotka odottavat kurssin alkua pelokkaina ja jännittyneinä. Pystyn aistimaan levottomuuden, ja haluaisin paeta jonnekin syvemmälle. Levottomuuden tälle puolen.
Marilla on ollut pari voimakasta, rakkaudentäyteistä päivää Amman ashramissa. Joka toisessa lauseessa hän sirkuttaa Amritapurin ihanuutta ja joka toisessa kritisoi Sivananda-ashramia. Energia on kuulemma huono eivätkä ihmiset tunnu kovin henkisiltä. Mari tulee joogatunnilta raivoissaan: surkeat opettajat huutavat korvaan ja avustajat vääntävät ihmisiä väkisin asanoihin. Tiukka aikataulu ja säännöt ovat älyttömiä ja on tyhmää kun ruokailun aikana ei saa puhua.
Yritän pysyä läsnä ja kertoa tyynesti omista kokemuksistani sekä sivanandajoogan taustoista ja tavoista, mutta huomaan asettuvani puolustuskannalle. Hoen itselleni, että ei se ole minun ihanista kokemuksistani pois, jos jollain toisella on huono kokemus, mutta turhaan. Toivoin niin, että Mari nauttisi yhtä paljon kuin minä, ja tunnen syyllisyyttä, kun näin ei käynyt. Tästä minulla on kokemusta myös muista yhteyksistä: tunnen syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Esimerkiksi jollain kurssilla saatan jännittää pari päivää, miten uudet tulokkaat ottavat minulle rakkaan metodin ja opettajan vastaan, ja kärsin huomatessani, etteivät he pysty rentoutumaan läsnäoloon. Samoin ahdistun, jos huomaan jonkun läheiseni voivan huonosti. Haluan auttaa, mutta kehitänkin jonkinlaisen konfliktin.
Tuttua kaavaa noudattaen en nytkään pysy omassa rauhassani, vaan annan Marin kritiikin ja negatiivisuuden virrata sisääni. Oikein imen sitä itseeni ja annan pahan olon kasvaa. Lopulta olen kireä kuin viulun kieli ja niin ärsyyntynyt Mariin, etten pysty katsomaan häntä silmiin. Illalla vihamielisyyteni tihkuu yli. Ei mitään kohtausta, mutta pieniä töksähteleviä vihjailuja paksulla pimeällä energialla höystettynä. Jonka jälkeen iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Asuntolassa näen Marin istuvan sängyllään meditoimassa, ja kuiskaan hiljaa: “Hyvää yötä, Mari.”
Seuraavana päivänä pyydän anteeksi tylyä käytöstäni. Selitän, että minulla on jossain syvällä psyykessäni kipeä kohta, sokea piste, jonka takia otan asioita liikaa itseeni ja puran pahan olon toiseen. Meillä on hyvä ja puhdistava keskustelu. Luulen, että kaikki on jo hyvin ja ohi, mutta sitten Mari haluaa antaa rakentavaa palautetta.
- Haluaisin vain sanoa siitä eilisestä, kun meditoin ja tulit sanomaan minulle hyvää yötä. Vaikka kuiskasitkin, se tuntui maanjäristykseltä. Ehkä ei kannata häiritä toista silloin, kun hän meditoi. Ymmärrän kyllä, että sinun ehkä piti sanoa se, jotta saisit nukuttua.
Tunnekuohu pyyhkäisee ylitseni ja sydän pomppaa kurkkuun. Onpa naisella pokkaa! Minä olen pari päivää niellyt toisen marinaa ja valitusta, rupatellut ruokailun aikana vaikka olisin halunnut syödä hiljaa, tietoisena ja kiitollisena. Entä minun rauhani! Minuako saa häiritä mielin määrin!
Onneksi ei mennyt kuin pari sekuntia, ja pääsin tunteideni herraksi. Niin, miksi minä annan toisen häiritä itseäni? Miksi luovun niin alttiisti oikeudestani olla tyyni? Eikö se ollut minun oma suuni, joka muodosti sanoja ja lauseita suupalojen välissä? Minulla on joka hetki kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyn asiat sellaisina kuin ne ovat tai teen asialle jotain. Olisin voinut sanoa, etten halua puhua ruokailun aikana. Olisin voinut vetäytyä omiin oloihini. Mutta toista en voi syyttää.
Pyydän anteeksi, että häiritsin Marin hiljaista hetkeä, ja jatkan sekavaan puheenvuoroon. En halua mennä tunnekuohuun ja iskeä takaisin emootiosta käsin, joten jaarittelen ja pyörittelen sanoja. Viimeiseen lauseeseen saan vihdoin tiivistettyä, mitä haluan sanoa:
- Mitä tahansa meille tapahtuu, olemme aina itse vastuussa siitä, miten reagoimme.
Mari vastaa:
- Tekisi mieli sanoa mutta, mutta en sano. Itse olisin käyttäytynyt siinä tilanteessa toisin.
Haluan vängätä, lisätä, selittää, mutta hengitän syvään ja päästän irti. Ymmärrän nyt, mitä Barry Long tarkoitti sanoessaan: “Jos haluat tietää, miltä kuolema tuntuu, jätä viimeinen sana sanomatta”.
Pyydän toistamiseen Marilta anteeksi, että häiritsin, ja saan anteeksi. Tuntuu hyvältä ja kevyeltä.
Kiitos sinulle, elämä, tästä viimeisimmästä enkelistä, jonka lähetit luokseni antamaan uuden rakkauden oppitunnin. Lisää vaan, kyllä mä kestän!
Mutta en voi. Australialainen Libby tekee lähtöä, ja olisi epäkohteliasta kääntyä pois juuri kun on aika suorittaa erilaisia jäähyväisrituaaleja. Sitä paitsi Mari on tullut ashramiin, tuttu tyttö Suomesta. Ajattelen, että minun kuuluu olla hänen kanssaan, jos hän niin toivoo, ja olla apuna, jos hänellä on jotain kysyttävää.
Ashramin taika, josta olen nauttinut neljä viikkoa, alkaa hälvetä. Aamuteellä katselen ympärilleni ja näen vain muutamat tutut kasvot. Kohta alkaa uusi TTC (Teacher Training Course), mikä tarkoittaa sitä, että ashramiin on tullut parin päivän aikana vajaat 200 uutta ihmistä. Maailman stressaamia, matkan väsyttämiä ihmisiä, jotka odottavat kurssin alkua pelokkaina ja jännittyneinä. Pystyn aistimaan levottomuuden, ja haluaisin paeta jonnekin syvemmälle. Levottomuuden tälle puolen.
Marilla on ollut pari voimakasta, rakkaudentäyteistä päivää Amman ashramissa. Joka toisessa lauseessa hän sirkuttaa Amritapurin ihanuutta ja joka toisessa kritisoi Sivananda-ashramia. Energia on kuulemma huono eivätkä ihmiset tunnu kovin henkisiltä. Mari tulee joogatunnilta raivoissaan: surkeat opettajat huutavat korvaan ja avustajat vääntävät ihmisiä väkisin asanoihin. Tiukka aikataulu ja säännöt ovat älyttömiä ja on tyhmää kun ruokailun aikana ei saa puhua.
Yritän pysyä läsnä ja kertoa tyynesti omista kokemuksistani sekä sivanandajoogan taustoista ja tavoista, mutta huomaan asettuvani puolustuskannalle. Hoen itselleni, että ei se ole minun ihanista kokemuksistani pois, jos jollain toisella on huono kokemus, mutta turhaan. Toivoin niin, että Mari nauttisi yhtä paljon kuin minä, ja tunnen syyllisyyttä, kun näin ei käynyt. Tästä minulla on kokemusta myös muista yhteyksistä: tunnen syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Esimerkiksi jollain kurssilla saatan jännittää pari päivää, miten uudet tulokkaat ottavat minulle rakkaan metodin ja opettajan vastaan, ja kärsin huomatessani, etteivät he pysty rentoutumaan läsnäoloon. Samoin ahdistun, jos huomaan jonkun läheiseni voivan huonosti. Haluan auttaa, mutta kehitänkin jonkinlaisen konfliktin.
Tuttua kaavaa noudattaen en nytkään pysy omassa rauhassani, vaan annan Marin kritiikin ja negatiivisuuden virrata sisääni. Oikein imen sitä itseeni ja annan pahan olon kasvaa. Lopulta olen kireä kuin viulun kieli ja niin ärsyyntynyt Mariin, etten pysty katsomaan häntä silmiin. Illalla vihamielisyyteni tihkuu yli. Ei mitään kohtausta, mutta pieniä töksähteleviä vihjailuja paksulla pimeällä energialla höystettynä. Jonka jälkeen iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Asuntolassa näen Marin istuvan sängyllään meditoimassa, ja kuiskaan hiljaa: “Hyvää yötä, Mari.”
Seuraavana päivänä pyydän anteeksi tylyä käytöstäni. Selitän, että minulla on jossain syvällä psyykessäni kipeä kohta, sokea piste, jonka takia otan asioita liikaa itseeni ja puran pahan olon toiseen. Meillä on hyvä ja puhdistava keskustelu. Luulen, että kaikki on jo hyvin ja ohi, mutta sitten Mari haluaa antaa rakentavaa palautetta.
- Haluaisin vain sanoa siitä eilisestä, kun meditoin ja tulit sanomaan minulle hyvää yötä. Vaikka kuiskasitkin, se tuntui maanjäristykseltä. Ehkä ei kannata häiritä toista silloin, kun hän meditoi. Ymmärrän kyllä, että sinun ehkä piti sanoa se, jotta saisit nukuttua.
Tunnekuohu pyyhkäisee ylitseni ja sydän pomppaa kurkkuun. Onpa naisella pokkaa! Minä olen pari päivää niellyt toisen marinaa ja valitusta, rupatellut ruokailun aikana vaikka olisin halunnut syödä hiljaa, tietoisena ja kiitollisena. Entä minun rauhani! Minuako saa häiritä mielin määrin!
Onneksi ei mennyt kuin pari sekuntia, ja pääsin tunteideni herraksi. Niin, miksi minä annan toisen häiritä itseäni? Miksi luovun niin alttiisti oikeudestani olla tyyni? Eikö se ollut minun oma suuni, joka muodosti sanoja ja lauseita suupalojen välissä? Minulla on joka hetki kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyn asiat sellaisina kuin ne ovat tai teen asialle jotain. Olisin voinut sanoa, etten halua puhua ruokailun aikana. Olisin voinut vetäytyä omiin oloihini. Mutta toista en voi syyttää.
Pyydän anteeksi, että häiritsin Marin hiljaista hetkeä, ja jatkan sekavaan puheenvuoroon. En halua mennä tunnekuohuun ja iskeä takaisin emootiosta käsin, joten jaarittelen ja pyörittelen sanoja. Viimeiseen lauseeseen saan vihdoin tiivistettyä, mitä haluan sanoa:
- Mitä tahansa meille tapahtuu, olemme aina itse vastuussa siitä, miten reagoimme.
Mari vastaa:
- Tekisi mieli sanoa mutta, mutta en sano. Itse olisin käyttäytynyt siinä tilanteessa toisin.
Haluan vängätä, lisätä, selittää, mutta hengitän syvään ja päästän irti. Ymmärrän nyt, mitä Barry Long tarkoitti sanoessaan: “Jos haluat tietää, miltä kuolema tuntuu, jätä viimeinen sana sanomatta”.
Pyydän toistamiseen Marilta anteeksi, että häiritsin, ja saan anteeksi. Tuntuu hyvältä ja kevyeltä.
Kiitos sinulle, elämä, tästä viimeisimmästä enkelistä, jonka lähetit luokseni antamaan uuden rakkauden oppitunnin. Lisää vaan, kyllä mä kestän!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
