Paineet pihalle

Kirjoitin juuri elämäni ensimmäisen kolumnin. Yhteen lehteen. Siitä tuli ihan paska. Mitäköhän ihmiset ajattelevat? Että nykyään saa tällaista roskaa tilausmaksuaan vastaan?

Olen kirjoittanut satoja lehtijuttuja, mutta tämä on ihan eri juttu. Tämä on kolumni, ja siihen tulee mun kuva (joka otettiin marraskuussa, ihan karsea). Olen jo paniikkikohtauksen partaalla – miten helvetissä kolumneja tehdään? Meilaan toimitukseen, kehittelen tekosyitä, pyydän lisäaikaa: “Ymmärrättehän, että niin kauan kuin olen näissä yhteismajoituksissa, en voi pitää läppäriä esillä turvallisuussyistä.”

Läpsäytän horrokseen vaipunutta toimittajaminääni: “Herätys! Nyt ruvetaan hommiin!” Muistelen, että eikö kolumni ollutkin se tyylilaji, jossa objektiivinen raportoija saa siirtyä subjektiksi, näkijäksi ja kokijaksi? Kolumnissa voi tuoda esiin omat mielipiteensä, jotka uutis- ja asiatekstissä pitää suodattaa pois. Rohkeimmat kirjoittavat minä-muodossa, mutta saattavat mainita: “En ole normaalisti minä-journalismin ystävä.” Ihan varmuuden vuoksi, etteivät kollegat vaan ilku selän takana, että tuokin lankesi pinnalliseen minä-minä-ansaan.

No niin, keskityn, otan vakavan asenteen ja alan listata mielipiteitä, joita voisin tuoda kolumnissani julki. Nythän on niin että… Ihminen on aikojen alusta asti kuvitellut… Kuten me kaikki olemme joskus huomanneet… Toisaalta…. Mutta toisaalta… Itse olen päätynyt lopputulokseen…

Ei helvetti mitä puppua. Ei minulla ole mielipiteitä. Enkä haluakaan niitä. Kun asetun juhlalliseen väittäjän ja vaikuttajan rooliin, singahdan kilometrien päähän nykyhetkestä ja totuudesta. Pyörittelen käsitteitä, argumentoin, yritän ennakoida mahdolliset vasta-argumentit. Kaikki tapahtuu mielen tasolla, ilman häivähdystäkään siitä, mikä on oikeasti totta.

Minua ei enää kiinnosta jäsentää maailmaa käsitteellisellä, mentaalisella tasolla tai vaihtaa jonkun kanssa mielipiteitä. En kerta kaikkiaan halua, enkä pysty. Minua kiinnostaa vain totuus. Ja vain se voi olla totta, mikä tapahtuu oman kokemukseni piirissä, juuri nyt. Kaikki muu on spekulaatiota.

Nämä blogitekstini eivät ole mielipiteitä. Ne ovat minun kokemukseni eli totuuteni sillä hetkellä kun koen tai kirjoitan ne. Niitä ei voi kiistää. Tai tietysti voi, jos ei ole kosketuksessa omaan kehoonsa ja läsnäoloon, rakastaa ajatuksiaan, nauttii mielensä myräkästä ja haastamisen aiheuttamasta tunnekuohusta – mutta en osallistu sellaiseen keskusteluun.

Alan alusta. Laskeudun surraavasta ja panikoivasta mielestäni takaisin kehooni ja annan sen aiheen nousta, joka on tehnyt tuloaan jo jonkin aikaa. Näitä samoja teemoja, joita olen pyöritellyt blogissani, omakohtaisia kokemuksia ja oivalluksia. Koska mistä muusta minä muka tiedän yhtään mitään?

Naputan tunnin, käytän toisen tunnin editoimiseen. Lopulta toimittajan luontoni ei anna periksi luistaa sovitusta määräajasta. Deadline on pyhä.

Tekstistä tuli hyvä. Juuri niin hyvä kuin tällä hetkellä on mahdollista, sillä enhän minä tahallani huonoa yritä. Annan parhaani, ja sitten tulee mitä tulee.

Voisinhan minä olla huolissani, miten kolumni otetaan vastaan. Ihan varmuuden vuoksi, ettei huono palaute pääse yllättämään. Voisinhan minä pyöritellä mielessäni: “Olisiko sittenkin pitänyt sanoa näin? Mitä jos olisinkin valinnut tällaisen näkökulman? Olisiko se ollut lukijaystävällisempi? Neutraalimpi, ei niin omassa liemessä rypevä?”

Mutta miksi ihmeessä? Mitä hyötyä siitä olisi? Meni jo. Olen mieluummin läsnä ja päästän irti. Olen mitä olen ja teen mitä teen, nyt. Muuta en voi.