Voe voe voe, mihin minä vielä joudun näiden kirjoitusteni kanssa. Hullu, hullu, osa minusta vaikertaa. Mielessäni kävi eilisen merkinnän kirjoitettuani, että tätä ei ehkä tarvitse laittaa kaiken kansan nähtäväksi. Mutta tietäähän sen mihin tuollaiset ajatukset johtavat. Pelkoa päin!
Miten ihmeessä minä olenkin valinnut tällaisen tien? Miksi juuri minun piti ottaa tehtäväkseni antaa todistus oman kokemukseni kautta? Annan todistuksen itseni läpi. Paljastan yksityisen avulla jotain yhteistä.
Tämä blogi on minun tärkein henkinen harjoitukseni. Täällä sitä ollaan Intiassa, jonkin jumalallisen olennon ashramissa yhteismeditaatioiden, temppeleiden ja uskonnollisten rituaalien äärellä, mutta minä vain raapustan ja näpytän. Joogaan, nukun ja kirjoitan. Ei muuta.
Arki on aika sekavaa. Hiljaista ja rauhallista, mutta kuitenkin sekavaa, en saa oikein mistään kiinni. Kun kirjoitan, sekavuus järjestyy, palat loksahtelevat paikoilleen. Kirjoittaminen avaa ovia huoneisiin, joiden ulkopuolella en tajunnut seisovani. Kirjoittaessa sisältäni nousee kipua, jonka olemassaoloa en tiedostanut. Katson sitä, kunnes se alkaa hajota, ja lapioin jätteen kompostiin. Siellä se saa muhia ja muuntua ruusujen ravinnoksi!
Tämä, että saan ja pystyn kirjoittamaan, on siunaus. Tiedostamaton kirkastuu tietoisuudeksi, piiloteltu tulee näkyviin, pelon kuristus hellittää ja häpeän lemu haihtuu pois.
Kiitos.
Annan objektiivisen todistuksen itseni läpi
koska asiat kulkevat minun lävitseni
se on ainoa pätevä todistus
- Aila Meriluoto -
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tiedostamaton kirkastuu tietoisuudeksi, piiloteltu tulee näkyviin, pelon kuristus hellittää ja häpeän lemu haihtuu pois.
Jep, hyvä että uskallat kirjoittaa. Se avaa sua, mutta myös lukijoita.
kiitos, kun kirjoitat! vierailu blogissasi kuuluu päivän kohokohtiin.
Lähetä kommentti