Unelma anelma

Uusi, ihana Mumbain aamu! Matkaan lautalla Elephanta Islandille, kaupungin edustalla sijaitsevalle saarelle katsomaan luolaan rakennettua vanhaa Siva-temppeliä. Tunnin merimatka on aivan luksusta. On ihan sama seilaako Runebergillä Helsingistä Porvooseen vai Floralla Mumbaista Elephantalle, meri ei petä koskaan: ihana raikas, viileä tuuli ja auringossa tuikkiva meri.

Huomaan, että, mieleni haluaisi tuottaa päiväunia ja fantasioita, joten kaivan vastalääkkeeksi päiväkirjan esiin. Tänään mielessäni on vilkkunut saippuaoopperan pätkä, jossa olen kuuluisa, persoonallinen valokuvaaja. Koska olen entinen malli, olen tietysti myös hurjan kaunis. (Tutut saattavat huomata, että hahmo perustuu erääseen arvostettuun, persoonalliseen ja kauniiseen, aikaisemmin mallina työskennelleeseen valokuvaajaan :-)

Olen kuvaamassa Mumbaissa, joten minun on tietysti pitänyt palkata raamikas mies henkivartijaksi ja kameralaukun vahtijaksi. Olemme aluksi strictly business, mutta kun opimme päivien mittaan arvostamaan toisiamme ja ammattitaitoamme (mies on tietysti adoniksen ulkonäöstään huolimatta erittäin välkky ja hyvin koulutettu, ja on oma värikäs tarinansa, kuinka hän päätyi goran suojelijaksi), suhteemme muuttuu luontevammaksi ja välittömämmäksi ja sitten… En mene haaveissanikaan noita kolmea pistettä pidemmälle, sillä ihastumisen kehittyminen ja odotuksen jännitys tuntuvat niin ihanalta.

Päiväuni sai minut huomaamaan, että näitä fantasioita on nykyään huomattavasti vähemmän. Ja se on hyvä juttu. Huomaan, että myös eräs toistuva “perusfantasia” loistaa poissaolollaan. Unelmointikaava, jota olen toistanut säännöllisesti matkoillani, missä tahansa olen reissannut. Jos olen jossain ihanassa paikassa kuten Barcelonassa tai Pariisissa, alan pian haaveilla, millaista olisi asua Barcelonassa tai Pariisissa. Kohta listaan huolestuneena ongelmia ja vastoinkäymisiä, joita en voi välttää. En osaa kieltä, ja vaikka oppisinkin, en tuntisi koskaan oloani kotoisaksi. Minulla tulisi aina olemaan aksentti ja myös ulkonäköni pistäisi silmään. Pariisilaiset ja barcelonalaiset eivät koskaan hyväksyisi minua yhdeksi heistä, kuten olen jo kokenut Ruotsissa, Saksassa ja Britanniassa. Ja kas – innokas ihastus on muuttunut ahdistukseksi. En enää pysty nauttimaan ympärilläni olevasta ihanuudesta, vaan se on katkera muistutus jostain, jonka haluan mutta en voi koskaan saada.

Tiedostin tämän kaavan muutama vuosi sitten, kun silloinen poikaystäväni huomautti ärtyneenä: “Miksi sun pitää aina alkaa suunnitella muuttoa joka paikkaan, jossa käymme?” Loukkaannuin hänen äänensävystään, mutta olin myös hämmentynyt – eivätkö kaikki ajattelekaan näin?

Kuten sanottu, on siunaus, että minulla on yhä vähemmän päiväunia ja -unelmia. Se, että minulla on vilkas mielikuvitus ja kyky kuvitella itseni mitä ihmeellisempien tarinoiden ja seikkailuiden sankarittareksi, ei ole lahja, vaan pakonomainen taipumus vältellä nykyhetkeä. Mieli pakenee kuvitelmiin, sillä se ei kestä nykyhetken hiljaisuutta ja pysähtyneisyyttä.

Miksi minun pitää täyttää tyhjät hetket mielikuvituksen tuottamalla viihteellä? Siksi, että olen tyytymätön. Ruoho nyt vaan on vihreämpää aidan toisella puolella. Jos asuisin jossain ihanassa paikassa, kaikki olisi toisin, paremmin. Jos olisin kaunis ja kuuluisa valokuvaaja, eläisin jännittävämpää elämää. Jos olisin kansainvälinen bestseller-kirjailija, kyllä minä varmasti olisin jotain, kun niin monet ostavat kirjani ja katsovat minua ihaillen.

Vihreää ruohoa. Olen elänyt tällä asenteella melkein koko ikäni. En ole osannut nauttia nykyhetkestä, koska siellä joutuu kohtaamaan itsensä. Sen kaiken häpeän ja pelon, jota olen nyt katsellut järjestelmällisesti parin vuoden ajan. En tiennyt silloin, että kun vain uskallan pysähtyä ja olla läsnä nykyhetken “tylsyydessä”, sen kaiken pelon alla on jotain huikeaa. Siellä on rakkaus. Kolaan rakkauden päältä kuonaa kerros kerrokselta. Välillä heilutan kevyesti pölyhuiskua, välilä käytän dynamiittia. Ja sieltä se pilkottaa, loistaa yhä enemmän ja kirkkaammin. Rakkauden valo. Minä olen rakkauden valo.

Minulta kysyttiin tähän merkintään liittyen, onko unelmointi muka niin pahasta? Eikö ole tärkeää, että ihmisellä on unelmia ja haaveita – miten unelmat muuten voisivat koskaan toteutua? Niin, mitä pahaa siinä on, että olen lapsesta asti haaveillut olevani kuuluisa kirjailija? Miksi viaton haave pitää murskata niin kipeällä tavalla?

Viattomat unelmat eivät ole ollenkaan niin viattomia, kuin miltä ne näyttävät. Kun raaputin tuota kirjailijaunelmaani, mitä sen alta paljastui? Tukahdutettua kauhua, häpeää ja itseinhoa. Toisin sanoin se haave sanoi, että olen oikeasti mitätön, lahjaton paska, mutta jos olisin kuuluisa kirjailija, olisin onnistunut huijaamaan kaikkia. Joka kerta kun vaivuin unelmoimaan, ylläpidin ja vahvistin tätä armotonta ja rakkaudetonta kuvaa itsestäni. Luojan kiitos se on nyt murskattu.

Näen nyt, että minulla on kirjoittajana kaksi “kaistaa”. Vasemmalla kaistalla unelmoin menestyksestä, suunnittelen uraani, hypetän itseni täyteen toiveita ja odotuksia, päätän kirjoittaa hyvin, päätän kirjoittaa kirjan. Tämä kaista ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Päin vastoin lamaannuin täysin, enkä pystynyt pitkään aikaan tuottamaan minkäänlaista tekstiä, edes perusjournalismia.

Huristelen nyt oikeaa kaistaa. Päästän irti toiveista, odotuksista ja varsinkin yrittämisestä. Olen läsnä parhaani mukaan ja vain katson mitä tapahtuu. Kuten olen jo monta kertaa todennut: olen mitä olen ja teen mitä teen. Tällä asenteella löydän itseni yhä uudelleen tilanteista, joissa en ole päättänyt kirjoittaa, mutta havahdun siihen että kynä sauhuaa tai näppäimistö rapisee. Olen auki ja annan sen tulla, mikä on kullakin hetkellä tullakseen. En suunnittele, analysoi tai arvostele sitä mitä kirjoitan. Kirjoitan, koska en muuta voi.

Luulen, että vasemmalta kaistalta löytyy ahdistuneita, kärsiviä wannabe-kirjailijoita. Oikealta niitä, jotka saavat tekstinsä julkaistua.