Mmmmm… Mumbai

Tämä on hullu, ihana kaupunki! En tajua, miksi tykkään Mumbaista kuin hullu puurosta, mutta jotenkin tämä menee ihon alle. Ja keuhkoihin, ja silmiin, mutta varsinkin sydämeen.

Tulin perille perjantain vastaisena yönä ja pääsin nukkumaan vasta kolmelta, mutta heräsin muutaman tunnin kuluttua. Aamuisin mökä on niin kova, ettei edes korvatulpista ole apua. Lähdin saman tien kaupungille ja kävelin, kävelin, kävelin. Suu hymyssä, täynnä energiaa, nauttien. Sama toisena päivänä, kävelin 6–7 tuntia putkeen. (Ehkä pakon edessä, koska eksyin.) Ensimmäiset kuusi viikkoa Intiassa ovat olleet fyysisesti aika vaativia, koska olen ollut koko ajan vähän hengästynyt ja voimaton, kuumuuden uuvuttama. Nyt väsymys on tiessään.

Olen vähän väliä hokenut mielessäni “These are my people.” Minulla ei ole aavistustakaan mistä muistipoimusta tai inkarnaatiosta lause ja liikutus nousevat, mutta eipä sen ole väliä. Tässä kaupungissa on vain jotain hyvää.

Nautin siitä, että sulaudun maisemaan. En ole nähnyt kovin paljon muita turisteja, eli kyllähän tällainen maitonaama erottuu, mutta minuun ei kiinnitetä sen kummemmin huomiota. Ei ole koko aikaa joku kerjäläinen tai kaupustelija roikkumassa hihassa tai huutamassa perään. Ja mikä parasta, en ole koko ajan miesten kiinteän tuijotuksen kohteena. Olin mielestäni jo tottunut siihen ja kehittänyt täysin välinpitämättömän asenteen toljottajia kohtaan. En katso silmiin, en vastaa tervehdyksiin tai hymyile hihitteleville nuorukaisille, jotka ottavat kuvia kännykkäkameroillaan. Mutta nyt kun sitä on selkeästi vähemmän, huomaan, miten paljon kevyemmältä elämä tuntuu.

Nautin myös siitä, miten tavalliselta kaupunkilaisten arki näyttää. Victoria Terminus -aseman seutu kuhisee aamuisin kouluun ja töihin rientäviä miehiä suorissa housuissa ja kauluspaidoissaan, ja naisia niukoissa t-paidoissa, farkuissa ja korkokengissään, kahvimuki toisessa, kännykkä toisessa kädessä. Keskustan kadut ovat siistejä, leveitä puistokatuja ja rantabulevardeilla hengailee iltaisin tyttöjä ja poikia halaillen ja suukotellen – siis ihan julkisesti!

On olemassa kaksi Intiaa. Tämä Mumbain ja Delhin “Uusi Intia” ja sitten se vanha. Molemmissa on puolensa, mutta olen kiitollinen, että saan nauttia tästä uudesta, groovista, sykkivästä ja energisestä juuri nyt.

Sunnuntaina juoksin Mumbain maratonin yhteydessä järjestetyn kuuden kilometrin Dream Runin. Aivan huikea elämys! Siis täällä todellakin tiedetään, että juoksutapahtumissa pitää huutaa, nauraa, laulaa ja tanssia, eli juhlia! Se juoksupuoli jäikin sitten vähemmälle. Oli ihan uskomattoman mukavaa. Vaikka olin yksi harvoista länsimaalaisista osallistujista, tunsin olevani kuin kala vedessä. Ihmiset olivat niin tavallisia, ja minä olin vain yksi juoksua harrastava nainen muiden harrastajien joukossa. Osallistujat olivat Mumbain keskiluokkaa, sitä samaa johon itsekin kuulun.

Minua ei tarvitse muistuttaa, että 60 prosenttia mumbailaisista asuu slummeissa ja että ne keskivertomumbailaiset löytyvät oikeasti sieltä. Nyt ei ole kyse siitä. Vaan siitä, että tunnen olevani kuin kotonani. Se on reppumatkailijalle tärkeää.

Jos olen ensi tammikuussa jossain Mumbain tienovilla, hölkötän puolimaratonin. Suorituspaineita ei ole, sillä sunnuntain puolimaratoonareistakin suuri osa ylitti maaliviivan kävellen.