Mamma mia

Kahdeksan päivää Amman ashramissa ovat hurahtaneet nopeasti. Olen todella kiitollinen tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, jonka olen saanut kokea. Nimenomaan sisäisestä rauhasta. Ashram on kuin sirkus, kuin partiolaisia kuhiseva kansainvälinen Jamboree. 3 000 vakituista asukkia ja vierailijat päälle. Kiireisimpinä halauspäivinä ashramissa käy 10 000 vierasta. Mutta alue on iso, ja vaaleanpunaiset kerrostalot nielevät satoja, tuhansia ihmisiä. Yhden kerrostalon 14. kerroksessa on minun huoneeni. Aluksi meitä oli neljä, viime päivinä vain kaksi. Amman Etelä-Intian-kiertue starttasi maanantaina. Hänen mukaansa lähti 400 ashramilaista, ja myös lyhytaikaisten vierailijoiden virta ashramiin tyrehtyi.

Minulla oli ristiriitaiset fiilikset ennen ashramiin tuloa. Mitä jäi käteen? Ainakin kolme darshania. Ensimmäisestä halauksesta kerroin jo, ja kaksi muutakin olivat mukavia kokemuksia. Yritin kuunnella tarkasti Amman sanoja. Toisella kerralla olin kuulevinani “Rakattan tinua, rakattan tinua”, mutta ehkä se oli toiveajattelua – en ole kuullut, että Ammalla olisi ässävika. Kolmannella kerralla hän sanoi mielestäni: “Makutota makutota maa maa, makutota makutota maa maa.”

Itse halaus on ohi nopeasti ja saa pitää varansa, ettei ärsyynny tönivistä ja riuhtovista avustajista. Mitään ohjeita ei anneta, mutta olen aina liian lähellä tai kaukana Ammasta, liian sivussa, menossa halaukseen väärässä kulmassa, tungen päätäni väärälle olalle. Avustajien harmin ja turhautumisen aistii. Mutta ymmärrän sen. He tekevät parhaansa, jotta Ammalla olisi mahdollisimman hyvä. Jos he onnistuvat leikkaamaan yhden sekunnin jokaisen halaajan kompuroinnista, Amma pääsee 10 000 sekuntia eli melkein kolme tuntia aikaisemmin lepäämään. Ja silti jonoa riittää myöhään yöhön.

Halaus tuntuu hyvältä, mutta jonotus vielä paremmalta. Tässä jonossa ei ole kiire mihinkään. Päin vastoin tuntuu, että jonotukset ovat viikon “parhaita”, keskittyneimpiä meditaatiokokemuksia. Amman läheisyydessä on helppoa ja luontevaa levätä ajatuksettomana. Tuntuu hyvältä seurata läheltä, kun Amma antaa darshania muille. Luottamus ja rauha ihmisten kasvoilla, Ammasta huokuva rakkaus, nauru ja keveys hänen ilahtuessaan jokaisen syleiltävän kohtaamisesta. Nautin erityisesti viimeisestä vartista, jolloin jono matelee vain muutaman metrin päässä Ammasta ja katseeni lukkiutuu hänen hymyileviin kasvoihinsa. Siinäpä nainen, joka osaa antaa. Hän vain antaa, antaa ja antaa, täysin epäitsekkäästi, aamusta yöhön.

Avustaja seisoo koko ajan Amman selän takana hieroen hänen hartioitaan. Välillä joku työntää Amman suuhun palan banaania. Tässä hommassa ei pidetä lakisääteisiä pausseja. Monet tuovat Ammalle lahjoja, mutta yhtenä päivänä kulmikkaiden esineiden lahjoittaminen on kielletty, sillä Ammalla on käsivarsissaan kovia kipuja.

Liityn prasad-avustajien jonoon. Amma antaa kaikille halauksen jälkeen prasadin, siunatun karkin, joka on kääritty vibhutia, ruusuntuoksuista tuhkaa sisältävään pussukkaan. Vuoro vaihtuu kahden minuutin välein. Saan tarkat ohjeet. Pitää seurata Amman vasenta kättä koko ajan. On helppo eksyä tuijottamaan Amman kasvoja, mutta käsi on tärkein. Kun Amma nostaa kätensä tietyllä tavalla, kämmen auki ja peukalo pystyssä, noustaan salamannopeasti polviseisontaan ja asetetaan kolmen karkin setti peukalon hankaan. Kosketuksen tulee olla kevyt ja pehmeä, kuin perhosen siipien pyyhkäisy.

Oman kaksiminuuttiseni aikana Amma puhuu pitkään halattaviensa kanssa, joten saan asettaa kallisarvoisen lastin hänen käteensä vain kaksi kertaa. Molemmat menevät pipariksi, vaikka harjoittelen avustajan kanssa monta kertaa. Lasken karkit liian alas, liian syvälle Amman kämmenelle, jolloin hän joutuu tekemään sormillaan ylimääräisiä liikkeitä saadakseen ensimmäisen karkin hyppysiinsä.

Eräänä iltana en syö yksin, kuten yleensä, vaan huonetoverini, saksalaisamerikkalaisen Clairin kanssa. Kerron hänelle ennakkoluuloistani ja epämääräisestä pelosta, jonka tulin tänne kohtaamaan. Nyt olen täällä, kaikki on perusmiellyttävää, mutta en ymmärrä mitä minun pitäisi kohdata. Mitä minun pitää täällä oppia?

Istumme länkkärien kanttiinissa kasviskeiton ja valkosipulileivän äärellä, kun yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Amma kävelee ohi! Tuolit kolahtavat nurin, kun ihmiset kimpoavat pystyyn ja nostavat kädet päänsä yläpuolelle intialaiseen tervehdykseen. Minä vain istun typertyneenä. Nostan käteni lapselliseen vilkutukseen, avaan ja suljen nyrkkiäni. Amma hymyilee ja vilkuttaa samalla tavalla takaisin.

Clair ja minä tuijotamme toisiamme posket punehtuneina, suupielet korvissa ja silmät loistaen. Kaikki hymyilevät. “Wau”, sanomme yhteen ääneen. Jokin ihana energia pyyhkäisi juuri lävitsemme. Ei minun tarvitse oivaltaa yhtään mitään. Ei minun tarvitse pinnistellä ja päntätä jotain merkittävää oppiläksyä poikki ja pinoon. Ei minun tarvitse kuin olla vain. Kiitos, Amma!

Olen törmännyt ashramissa myös niihin asioihin, joista kuulin kovaa kritiikkiä ennen tuloani. Monet vakituiset asukkaat ovat kärsimättömiä ja epäystävällisiä. Jotkut näyttävät onnettomilta ja masentuneilta, kuten viisikymppinen ranskalainen huonetoverini Piyusha, joka on asunut ashramissa viisi vuotta.

Amma on sanonut, että keskimääräinen ashramin asukas on kuin villiapina, joka on juuri saanut skorpionin piston ja kookospähkinän päähänsä. Ashramin elämää seurattuani en tunne minkäänlaista tarvetta arvostella heitä. Tunnen myötätuntoa, sillä elämä ashramissa on rankkaa. Ei yksityisyyttä, sillä varsinkin Amman ollessa “kotona” ashram on täyteen pakattu. Jokainen patjan mentävä neliömetri on käytössä. Ajattelemattomat turistit kulkevat spagettiolkaintopeissaan, huutavat käytävissä hiljaisina meditaatioaikoina, paukuttavat ovia ja lorottavat iltamyöhällä suihkussa, valvottaen koko kerrosta. Lomalaiset nukkuvat myöhään, kun taas Amman opetuslapset ovat aamuisin temppelissä kello 4.50. Hisseihin on vartin jono. Ja koko ajan on joku kysymässä jotain: missä on se ja se, moneltako kahvila aukeaa jne. Se ei tietenkään oikeuta olemaan epäystävällinen, mutta ymmärrän asukkaiden turhautumisen. Ashram on heidän kotinsa.

Samalla myös ihailen ashramiittien rohkeutta. Muutto ashramiin ei ole pakenemista maailmasta, päin vastoin. Maailma ihmisineen, ristiriitoineen ja haasteineen on erittäin vahvasti läsnä ashramissa. Amma on sanonut, että hän laittaa yhteen ihmisiä, joissa on erilaisia särmiä. Aluksi särmät nirhaavat kivuliaasti toisiaan vasten, mutta pikku hiljaa kulmat hioutuvat pyöreiksi, sileiksi. Kovaa duunia.

Kiitos sinulle, Piyusha, että jaksoit neuvoa minua ashramin tavoille, ja varsinkin siitä, että varasit minulle aitiopaikan puja-rituaaliani varten. Kaikkea hyvää, toivon sydämestäni, että voit pian paremmin.