Hihitän silkasta jännityksestä. Hullu, mitä sä täällä teet?
En ole naurajatyyppiä. Olen niitä tyttöjä, jotka hymyilevät vienosti suu kiinni, en paljasta hampaitani, heitä päätä taakse ja anna naurun hytkyttää kroppaani. Tai jos purskahdan nauruun, tajuan nopeasti, että naamani on ihan ihmeellisesti vääntynyt, hieman ulkonevat etuhampaat kuopivat ilmaa, ja nauruni laantuu nopeasti. Muut ovat ehkä päässeet vasta alkuun ja saattavat nauraa pitkään, mutta minun nauruni on jo laantunut hymyksi.
Kello on 9 aamulla ja on OSHO Mystic Rose -ryhmän ensimmäinen päivä. Pitäisi nauraa 3 tuntia putkeen. Kaikkia jännittää, haemme varovaisesti katsekontaktia ja heti silmät alkavat tuikkia. “Kyllä, tiedän, tämä on ihan hullua”, kaikkien muidenkin silmät tuntuvat viestittävän.
Ensimmäinen tunti menee helposti. Vatsastani löytyy hihityslihas, joka hytkyy ja kramppaa naurusta, vaikkei oikeasti nauratakaan. Nauru jää niin sanotusti päälle. Kun ei enää naurata, teeskentelen, kuten meitä neuvottiin. Annan vatsan hytkyä ja äänen tulla, se laukaisee jossain vaiheessa oikean naurun.
Möyrimme pehmeällä mattosaarekkeella kuin pikkulapset, teemme hassuja ilmeitä ja päästelemme ääniä. Kun katsoo toista silmiin ja näkee silmien vilkkuvan, tunnistaa ilon pilkahduksen, on itsekin helpompi nauraa. Meitä ohjeistettiin, että ensimmäisinä päivinä on ihan ok ottaa kontaktia toisiin ryhmäläisiin naurun löytämiseksi, mutta samalla tulisi tiedostaa, ettei ole tarkoitus laskea nauruaan toisten varaan. Ideana on löytää oma nauru. Kun oma nauru löytyy, kannattaa laittaa side silmille, ettei energia vuoda.
Viimeinen tunti on vaikea. Naamani on kuin vahaa, vetäytynyt naurun virneeseen, joka on täysin feikki. Ei naurata tippaakaan, mutta yritän päästellä naurun ääniä. Itsetietoisuus häiritsee, välttelen muiden silmiä.
Olen illalla aivan nääntynyt. Uuvuksissa. Satorin univelka painaa vielä, sillä olen valvonut monta yötä. Käyn edelleen ylikierroksilla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti