Naurua 3

Asun niin lähellä Osho Resortia, ettei minun tarvitse ylittää kuin yksi vilkas katu. Pelkään liikennettä ensimmäistä kertaa. Talutan pyöräni puoliväliin ja seison keskiviivalla pitkään. Yritän olla mahdollisimman pieni. Autoja, moottoripyöriä ja riksoja viuhuu molemmin puolin, en millään löydä sopivaa aukkoa, josta pääsisin ylittämään. Muut ihmiset ympärilläni ylittävät kadun rennosti, mutta minä seison keskellä tietä kuin patsas. Olen niin hidas, etten näe aukkoja ajoissa. Yksi moottoripyöräilijä hidastaa ja näyttää kädellään, mutta en mene. En luota keneenkään. Tässä maassa valojen vilkuttaminen ja käsimerkit eivät yleensä tarkoita, että kuski antaisi tietä. Ne tarkoittavat, että varo, minä tulen.

Tänään on helppo nauraa, kun on jo niin sanotusti kokemusta. Kun nauru tyrehtyy, osaan mennä selälleni koppakuoriais-asentoon ja tarttua varpaista kiinni. Keinuttelen itseäni ja jokeltelen. Tai päästelen lapsellisia tai tyttömäisiä, hentoja ja korkeita hihitysääniä. Niitä on välillä helpompi tuottaa kun kumeaa vatsanaurua.

Olen nauranut kovaäänistä vatsanaurua niin harvoin, että vatsani on varmasti kumissut näiden kolmen päivän aikana enemmän kuin koko elämäni aikana.

Keksin tänään uuden tavan löytää nauru. Hakkaan tyynyä lattiaan niin että koko sali raikuu, lataan siihen kaiken voiman, energian ja aggression. Noin kymmenen läimäytyksen jälkeen olen niin uuvuksissa, että purskahdan hysteeriseen nauruun ja kaadun vatsalleni. Kun olen koonnut itseni, uudestaan! Puran jotain. Uudestaan ja uudestaan.

Adim – ihana Adim. Aina kun ajattelen häntä, purskahdan nauruun. Nauran sen moskan läpi, jota olen kehitellyt ja pyöritellyt mielessäni. Huikeita fantasioita. Toiveita ja odotuksia, jotka vaihtuvat hetkessä vakavuudeksi ja ahdistukseksi. Mutta kun nauran sen läpi, kevenen. Pakkomielteiset ajatukset laantuvat. Jotain kirkkaampaa ja selkeämpää tulee tilalle. Päätän, että seuraavan kerran kun kohtaan Adimin, kommunikoin suoraan. Kiitän ja kerron kaiken. En halua enää tällaisia kuluttavia tulppia. Haluan, että energia virtaa vapaasti.

Mystic Rose -kurssin ohjaaja ärsyttää minua. En luota häneen, en koe oloani turvalliseksi. Hän on Etelä-Amerikasta, minä Pohjois-Euroopasta. Meillä ei klikkaa. Hän on (ärsyttävä) girly girl, minä en. Ja selvästi minä edustan jotain, jonka hän kokee uhaksi.

Tänään kokoonnumme myös iltapäivällä ryhmätapaamiseen, juttelemaan ja jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Avaudun ja kerron peloistani. Kerron, että minulla on vähän surkea olo, enkä koe olevani turvassa.

– Minähän sanoin jo ensimmäisenä päivänä, että ota riksa, älkää lähtekö pyörien ja skootterien kanssa liikenteeseen, ohjaaja kivahtaa.

Ja kääntyy pois juttelemaan jollekin toiselle. Kutistun. Näin minun pelkoni ohitettiin kädenheilautuksella. Halusin lohdutusta ja vakuutteluja, että kaikki on ihan hyvin, mutta saankin tällaisen ryöpyn. Olen vihainen ja pettynyt. Tunnen itseni mitätöidyksi.

Illalla tiedostan, että tämä kuvio tulee varmasti lapsuudestani. Ehkä on ollut tilanteita, joissa olen avautunut, olen ollut rehellinen ja auki, mutta en ole saanut vanhemmiltani vastakaikua. Ehkä heillä on ollut jotain muuta mielessä juuri sillä hetkellä, kuten kaikilla vanhemmilla aina joskus, eivätkä he ole tajunneet pienen Virpin asian tärkeyttä.

Törmään tähän mitätöimisteemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan itseni mitätöidyksi. Kunnes olen katsonut sitä tarpeeksi. Kunnes kipu on palanut loppuun.