Peilin edessä

Ihmeellinen päivä. Puolalainen Lena vain nauroi minut nähdessään, kosketteli kasvojani, halasi, ja sanoi että minä olen kaunis.

Mystic Rosessa tuntui, että kolme miestä tuijotti minua ja hakeutui lähelleni. Katsoessani itseäni salin peiliseinistä en voinut kuin todeta, että kyllä, minä todellakin olen kaunis. Vaaleuteni on silmiinpistävää, ihoni suorastaan hehkuu valoa, aivan kuin olisin enkeli.

Totesin myös, että kun nauran aidosti ja rennosti, silmäni tuikkivat ja kasvoni hehkuvat. Se on ainoa asia, johon huomio kiinnittyy. Ei hassusti vääntyneeseen naamaan, ei kasvojen punoitukseen tai hieman vinoihin hampaisiin, kuten olen aina ennen kuvitellut.

Minua on aina hävettänyt nauraa ääneen. Olen lopettanut nopeasti ja siirtynyt vienoon hymyyn, tai jos en ole pystynyt lopettamaan naurua, olen vähintäänkin peittänyt kasvoni käsilläni. Tänään näin noin 20 peilistä, että naurava Virpi on ihana.

Illalla ryhmän vanhempi intialaisherra istui pääportilla ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi muun muassa, että minulla on “very strong, wonderful energy”. Hänen sanoistaan muistui mieleen joogakurssin englantilaismies, joka oli kuvaillut energiaani samoin sanoin. Ei suoraan minulle, mutta eräälle tutulle naiselle.

Nolostun kuullessani kaikki ne ihanat asiat, jotka Tara sanoo minulle. Mutta samalla kun kuulen ne, tiedän niiden olevan totta. Jokin osa minusta tietää, mutta se osa on ollut tähän asti piilossa. Tara kertoi muun muassa Satori-kurssin aikana saamastaan “visiosta”, että minulle sopisi Sannyas-nimeksi Vimala Sundari, pure beauty. Siis joku todellakin näkee minut näin.

Muistan hämmennykseni Satorin jälkeen, kun muut ryhmäläiset kiittivät vuolain sanankääntein: “Puhut suoraan sydämestäsi, mikä on todella harvinaista.” “Sinulla on uskomattoman kaunis ääni, jokainen lause päättyy kauniin pyöreästi.” “Olet todella kaunis.”

Kurssin aikana välttelin yhtä partneria, joka tapasi hymyillä minulle istuessamme vastakkain. En pitänyt siitä, että hän nauroi minulle. Kurssin päätyttyä samainen mies kertoi, että häntä alkoi aina hymyilyttää tupsahtaessani hänen parikseen, koska hän nautti niin kovasti työskentelystä kanssani.

Kertoo aika karua kieltä siitä, miten näen itseni. Miten kova ja armoton olen. Miten paljon hyvää ja kaunista onkin mennyt ohitseni, kun sisäinen tuomarini on tehnyt pisteliään ja rakkaudettoman arvionsa tapaamistani ihmisistä ja eteeni tulevista tilanteista. Huh huh.

Mutta nytpä tuomari on lomautettu ja voipi olla, että panen sen kokonaan varhaiseläkkeelle. Huudelkoon sieltä jostain kaukaa, kirjoittakoon tulikivenkatkuisia tuomioitaan vaikka johonkin huonosti toimitettuun kaupunkilehteen. Heitän ne suoraan paperinkeräykseen.

Heh, minähän uhkasin, etten kirjoittaisi Mystic Rosen aikana. Tässä se taas nähtiin: päästin irti odotuksista ja kirjoituspaineista. Kerroin suoraan, että odotukset ahdistavat ja pelkään menettäneeni kirjoituskyvyn ja -halun kokonaan. Kun löin pelon ja ahdistuksen tiskiin, toin ne julki, ne hälvenivät. Tilalle virtasi uutta luovaa energiaa, joka sai tällä kertaa tällaisen muodon.

Kiitos, elämä, tästäkin ihanasta kauniista päivästä. Avaudun päivä päivältä enemmän, näen sen jopa itse. Mutta kiitos myös siitä, että olet tuonut elämääni näitä ihmisiä, peilejä, jotka muistuttavat minua kauneudestani ja rakkaudestani. Itse en ehkä jaksaisi uskoa.