Naurua 2

Vaikea päivä. Olo on kuin rekan alle jääneellä. Joka paikkaan sattuu ja särkee. Osaksi varmaan siksi, että möyrin eilen estoitta patjoilla, tein päälläseisontoja, kuperkeikkoja ja siltoja kylmiltäni.

Tuntuu vaikealta nauraa, sillä oikeasti itkettäisi. Olen hieman huolissani, joten varmistan ohjaajalta:

– Riittääkö, että vatsani hytkyy aivan kuin nauraisin, vaikka minulla ei ole yhtään hauskaa? Oikeasti tekisi mieli itkeä.

– Juuri niin, naura surun läpi. Kaikkien tunteiden, myös pettymyksen tai vihan läpi voi nauraa.

Välttelen espanjalaispojan katsetta, koska hän on niin kaunis. Tyypillinen kuvio – annan kylmää ja kopeaa viestiä, vaikka oikeasti olisin vähän kiinnostunut. Välttelen myös Satori-kurssilta tuttua irlantilaista. Tunnemme jo sen verran, että jos hän näkisi silmäni, hän tietäisi minun teeskentelevän. Enkä halua jäädä kiinni. En halua paljastaa, etten oikeasti osaa nauraa.

Joo joo, tiedän, että tämä on kaikille yhtä vaikeaa. Vähän väliä joku hyytyy totaalisesti ja vetäytyy vakavaan hiljaisuuteen.

Ihmiset koskettelevat enemmän ja luontevammin. Makaame yhdessä läjässä ja nauramme, tai päät yhdessä tähti-kuviossa. Kun laitan pääni toisen vatsalle, joku laittaa päänsä minun vatsalleni ja niin edelleen, luomme nauruletkan. Pääni alla tuntuva hytke saa minutkin automaattisesti hekottamaan.

Olen helpottunut, sillä tuntuu, että olen vajonnut takaisin Satori-kurssin aikaiseen tilaan, jossa mieli pulisee vaimeasti jossain hyvin kaukana. Olen vahvasti läsnä kehossani ja aisteissani. Nauraminen saa myös seksuaalienergian liikkeelle. Kaipaan kosketusta ja läheisyyttä.

Hyrisen silmälaput silmillä. Nauru on vaihtunut Teletappi-tyyliseksi ääntelyksi. Levitän käteni ja tavoittelen jotakuta. Silittelen jonkun polvea. Pidän jotakuta hetken kädestä. Myöhemmin kohtaan hänet, edelleen silmälaput silmillä, ja halaamme. Hän tarttuu käsiini ja juoksuttaa minua sokkona ympäri huonetta. Trust, trust, luota, luota, hoen mielessäni ja seuraan rennosti. Olemme tikahtua nauruun. Lopulta on pakko kurkistaa, kenen kanssa minulla on näin kaunis ja välitön kohtaaminen – ahaa, sen vanhemman espanjalaismiehen.

Kolmen tunnin kuluttua tiibetiläinen kello kilahtaa, päivän naurut on naurettu. Astun ulos, auringon valo on liian kirkas. Olen spaced out. Lounaan jälkeen taluttaessani fillaria tien yli auto raapaisee takapyörää.

Päivän Nadabrahma- ja Kundalini-meditaatiot sekä Evening Meeting ovat turvallisia, rauhallisia keitaita. Ilmastoitu auditorio on niin viileä ja hiljainen. Olen jossain todella syvällä. Rauhassa. Täällä on hyvä olla. Kun astun auditoriosta ulos, ilmamassa iskee vastaan liian lämpimänä ja yöäänet lyövät ylitseni liian kovina. Huolestun.

Illalla liikennettä on vähemmän, mutta talutan fillarini riksan kylkeen. Pelottaa. Olen jossain todella syvällä, enkä koe olevani turvassa. Ympäröivä maailma tuntuu vihamieliseltä.