Miksi kannattaa meditoida?

Siis enhän minä varsinaisesti meditoi. En istu säännöllisesti risti-istunnassa ja tee meditaatiosuoritteita. Mutta käyn kursseilla, joilla hiljennytään ja lisätään itsetuntemusta erilaisten harjoitusten avulla. Tapaan ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla läsnä ja puhua läsnäolosta. Käyn tanssimassa, joogassa tai feldenkraisissa, jotka lisäävät tietoisuutta liikkeen avulla. Kun käyn lenkillä, ajatukseni eivät vaella, vaan pysyn tiiviisti kehossani. Olen läsnä ajaessani autoa, tehdessäni ruokaa, liikkuessani kaupungilla. Katson itseäni ja pyrin olemaan tietoinen ajatuksistani. Kuuntelen päivittäin äänitteitä, jotka auttavat minua muistamaan rakkauden ja totuuden arjessa. Joskus kun kaikki menee päin persettä eikä mikään muu auta, istun alas, suljen silmät ja olen hiljaa. Summa summarum: omalla tavallani meditoin monta tuntia päivässä.

Takaisin kysymykseen: Miksi kannattaa meditoida?

Alkaa nauttia taiteesta.
Hiljentyminen avaa aisteja. Kun kuuntelen musiikkia tai katson näytelmää, en enää katso silmillä ja ymmärrä järjellä, vaan katson koko kehollani, vaistollani ja intuitiollani. Aiemmin teatteritaide oli minusta kiusallista, kun ne tyypit ryntäilivät siellä lavalla ja lausuivat teennäisesti repliikkejä, mutta olen oppinut näkemään muodon läpi näytelmän syvempiin kerroksiin. Tanssitaide avautui aivan uudella tavalla, kun näin Tero Saarinen Companyn Hunt-esityksen. En ollutkaan ulkopuolinen tarkkailija, vaan aistin tanssin sisälläni. Olin osa esitystä.

Välit vanhempiin selkeytyvät.
Hiljentyminen tuo pintaan asioita ja ihmisiä, jotka aiheuttavat elämässäni häiriöitä. Jotkut häiriöt ovat niin vanhoja ja kauniisti paketoituja, että ne tekisi mieli jättää tonkimatta, mutta kun on sitoutunut rakkauteen, ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen ottanut pari kertaa yhteen äitini kanssa. Tilanteet olivat kamalia, täynnä räkää, kyyneliä ja paksuja tunteita joihin olimme tukehtua, mutta kun uskaltaa nostaa kissan pöydälle, jotain uutta ja hyvää avautuu. Jokin paikoilleen jämähtänyt alkaa taas virrata. Mikä parasta, olen sanonut äidilleni ääneen, että rakastan häntä. Ja hän on sanonut minulle rakastavansa. Ei meidän perheessä vaan ennen. Ne eivät todellakaan ole vain sanoja.

Osaa tanssia paremmin.
Hiljennyn parhaiten kehoni kautta. Tai oikeastaan se on ainoa tapa, minkä olen huomannut toimivan. Mitä paremmin olen tietoinen kehostani, sitä paremmin olen läsnä. Tämä perustuu loogiseen faktaan, että kun huomioni on kehoni sisällä, jossain fyysisessä aistimuksessa, on mahdotonta ajatella mitään. Täysi keho = tyhjä mieli. Tällainen kehotietoisuus on tuonut aivan uuden ulottuvuuden tanssiharrastukseeni. Kun en yritä tehdä koreografiaa oikein, vaan uskallan valahtaa kehooni ja annan sen liikkua luonnollisesti, kosketan jotain niin herkkää, että voin vain nauraa tai itkeä. Tanssin kauniimmin kuin koskaan.

Osaa rakastella paremmin.
Hiljentyminen opettaa näkemään oman seksuaalienergiansa. Ja sen, että kaikki elämässä on pohjimmiltaan seksuaalista. Kun olen täysin läsnä kehossani, astioiden tiskaamisesta tulee aistillinen, hurmaava elämys. R-kioskin jonossa seisoessani höyryän rakkautta niin, että kaikki - sekä miehet että naiset - kääntyvät katsomaan. Heillä ei ole aavistustakaan mikä heihin iski. Hiljentyminen auttaa löytämään seksuaalisuuden, johon ei liity pelkoa, halua, toiveita tai odotuksia. Ja kun ei pelkää, halua, toivo eikä odota, ei voi takertua. Voi vain olla. Ja se on i-ha-naa. Kyse ei enää ole seksistä vaan seksuaalisesta rakkaudesta. Tantrasta.

Päivän hyvä uutinen

Minulle tuli tästä hyvä olo. Intian puolisotilaalliset joukot ovat alkaneet käyttää Amman IAM-meditaatiotekniikkaa. 800 000 sotilasta on jo koulutettu, ja vuoden 2009 loppuun mennessä kaikki 2,5 miljoonaa sotilasta ovat käyneet kurssin.

Minua ilahduttaa se, että aloite tuli Intian hallitukselta. He pyysivät apua sotilaiden stressin ja psyykkisten ongelmien vähentämiseksi ja Amma tarjosi meditaatiota. Tietenkin. Läsnäolo (lue: meditaatio) on arvokkain lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa.

Huomaan, että minusta on valtavan helpottavaa huomata, että "maailma" (se ulkoinen, jossa kaikki olemassaolon hulluus tapahtuu) ja "totuus" (se sisäinen, joka antaa elämälle merkityksen) voivat kohdata. Minulla itselläni on ollut sellainen kokemus, että mitä enemmän sitoudun avaamaan sisäistä maailmaani, sitä kauemmaksi joudun (lue: pääsen) ulkoisesta. En voi muuttaa maailman sairautta ja hulluutta millään muulla tavalla kuin päästämällä siitä irti ja antautumalla sisäiselle todellisuudelle. Ja kun tiedän kokemuksesta, miten tajuttoman vaikeaa sisäänpäin meno on ja miten harvat tekevät samaa työtä, olen kai alistunut siihen, että maailma tulee olemaan karmea paikka hamaan tappiin asti.

Ja nyt jonkun maan hallitus, siis poliitikot ja virkamiehet, ovat päättäneet tuoda vuoren Muhammedin luokse. En minä osaa tätä oikein sanoiksi pukea, mutta tällaisia hyviä uutisia lukisin mielelläni enemmänkin.

Kävin itse Amman IAM-meditaatiotekniikkakurssin vajaa vuosi sitten. Kurssi oli mielenkiintoinen, mutta ei kolahtanut. En ole käyttänyt metodia kertaakaan kurssin jälkeen, mikä tarkoittanee, ettei tekniikka ollut minua varten. Ainakaan toistaiseksi. Mutta tiedän, että siitä on valtavasti apua jokaiselle, joka sitä harjoittaa - kuten mistä tahansa muustakin meditaatiotekniikasta. Olen tosi iloinen intialaisten solttujen puolesta!

Kiitti Pave

Elämän nälkä
hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn tempaisee
elämän nälkä
istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
(Pave Maijanen: Elämän nälkä, 1987)

Tämä biisi soi koko aamun päässäni, vaikken ole koskaan ollut Pave-fani. Lyriikka on aika kömpelöä, mutta biisissä on ihan sairaan hieno kertsi! Viiden kasin verran kauneutta.

Löysin biisin YouTubesta ja se soi parhaillaan. Ihmettelen, miksi juuri tämä kappale tupsahti tietoisuuteeni ja miksi se resonoi minussa niin voimakkaasti. Huomaan, että kertosäe on se kohta biisiä, jossa suljen silmät, nojaudun taakse, hengitän syvään sisään ja hitaasti ulos.

Haa, sama efekti kuin joskus joogaharjoituksessa! Nautin suunnattomasti hetkistä, jolloin hengitys on rauhoittunut niin hitaaksi, että tauot sisään- ja uloshengityksen välissä venyvät monen sekunnin mittaisiksi. Rakastan varsinkin taukoa uloshengityksen jälkeen. Niiden muutaman sekunnin aikana tunnen uppoavani todella syvälle. Siellä syvällä on suloista ja sykkivää, ja tunnen, kuinka todellisuus ympärilläni alkaa välkkyä ja väreillä. Vajoan hetkeksi sellaiseen ulottuvuuteen, jota ei näe silmillä eikä ymmärrä järjellä. Juuri kun olen sulamaisillani, yhtymäisilläni siihen, sisäänhengitys alkaa ja taianomainen hetki on ohi.   

Tämän biisin kertosäe on kuin 40 tahdin pituinen uloshengitys. 

Kiitti Pave!  

Krapulassa

Olen potenut lähes koko sunnuntain läsnäolokrapulaa. Olin ollut monta päivää hyvin läsnä ja levollinen, mikä huipentui eiliseen kokopäivä- ja kokovartaloeuforiaan. Oli huikeaa päästää irti vastustuksesta ja antautua elämän virtaan. Olin onnellinen ja kiitollinen, sillä kaikki vain tapahtui. Ei tarvinnut yrittää päästää ajatuksista irti, sillä ne haihtuivat ihan itsestään. Ei tarvinnut muistaa olla läsnä, kunhan vain olin.

Luulen, että läsnäolon helppous teki minusta vähän ylimielisen. Varomattoman. Julistin läsnäolon saavutetuksi eduksi, josta ei enää koskaan tarvitse tinkiä.

Kurssin vetäjä suositteli rauhoittamaan lauantai-illan ja antamaan hiljentymisen tehdä alitajuista työtään illalla ja yöllä, ennen kuin jatkaisimme työskentelyä sunnuntaina. Vietin illan tv- ja nettiviihteen äärellä, rupatellen ja unelmoiden. Päättelin ilmeisesti, että nyt kun tietoisuuteni on kehittynyt tällaisiin tantrisiin sfääreihin, minun ei enää tarvitse varoa emootioilla pelaavaa pintaviihdettä. Kattokaas meikä on niin stara, että pystyn olemaan läsnä samalla kun ajattelen jotain muuta!

Tänä aamuna tuntui kuin avaruusolio olisi vallannut kehoni. Epäuskoisena ajoin Helsinkiin, mutta muut kurssilaiset kohdatessani se oli pakko myöntää: olin pudonnut läsnäolosta. Olin ulkopuolella, enkä nähnyt mitään keinoa päästä takaisin sisälle.

Liikemeditaatiossa liikuin jäykästi ja vastentahtoisesti, pakotetusti. (Kamoon, muut alkavat tuijottaa ellet yritä heilua edes vähän.) Vielä eilen aivoni olivat narikassa, annoin itseni vain tehdä mitä tein ja havaitsija minussa sai ihmetellä: "Oho, nyt mä väännyin noin" ja "kas, nyt mä näköjään hytkyn näin". Tänään olin piinallisen tietoinen itsestäni, kehostani ja muista. Olin ärsyyntynyt, levoton ja särisevä.

Mitä sitten tapahtui? No eipä kummempia. Olin puoli päivää ahdistuksen ja itsesyytösten syövereissä, mutta vähitellen itsetietoisuus suli pois. Iltaan mennessä olo oli jo ihan ok. Perushyvä.

En väitä, että pari tuntia tv:n katselua tuo krapulan. Mutta hypettäminen kyllä kostautuu. Ja takertuminen. Hyvään on petollisen helppo takertua, mutta silloin se katoaa. Puff. 

Tantramankelissa

Olen saanut tänään läsnäolokylvyn. Osallistuin kaupunkiretriittiin, jossa teimme hiljentymis- ja meditaatioharjoituksia yhden toisensa perään. Olen istunut, maannut, kävellyt, tanssinut, huokaillut, jokeltanut, jodlannut, tuijottanut ruusua ja valkoista seinää. Syönyt vasemmalla kädellä, pureskellut hitaasti ja tietoisesti. Olen juonut teetä niin läsnäolevana ja ihmetellen, että tuntui kuin olisin maistanut teetä ensimmäistä kertaa eläissäni.

Lounastauolla lähdin yksin kävelylle. Tuntui todella hyvältä olla nahoissaan, aisteissaan. Aurinko paistoi matalalta suoraan silmiin, joten suljin silmät. Kävelin hitaasti pitkin Runeberginkatua ja raotin joka viidennellä askeleella silmiäni tarkistaakseni, että olen oikeassa kurssissa.

Kehoni tuntui niin elävältä, että hidastin vauhdin Dressman-kävelyksi pystyäkseni nauttimaan jokaisesta käden heilahduksesta ja jalan painalluksesta katuun. Olin vähän hengästynyt, joten raotin huuliani, jotta ilma pääsisi virtaamaan vapaammin. Tunsin, kuinka veri kohisi suonissani. Olin ajatukseton. Tiesin, että olotilassa oli jotain tuttua, mutta mitä? Oivallus häilyi pitkään tietoisuuden rajamailla, kunnes se yhtäkkiä kirkastui.

Tämä on ihastumisen tunne ilman toiveita ja odotuksia. Tämä on puhdasta seksuaalisuutta ilman halua. Tantraa.

Kiitos elämälle ja kiitos kaikille tänään mukana olleille. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-opettaja aikoinaan totesi: "Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Joukossa läsnäolo tiivistyy. Ihanaa, että saamme jatkaa yhdessä vielä huomisen päivän. 

Kovaa duunia

Olen ollut pari päivää hyvin läsnä. Ulkoisesti elämäni ei ole muuttunut yhtään. Teen samoja arjen askareita kuin ennekin, tapaan samoja ihmisiä, puhun samoista asioista. Jopa ajattelen samoja asioita, mutta jokin on muuttunut. 

Olen "tiennyt" jo pitkään, että minulla on ajatuksia, mutta en ole yhtä kuin ajatukseni. Minulla on mieli, mutta en ole mieleni. Minulla on myös keho, mutta en ole se. Minä olen jotain suurempaa siellä taustalla. Jee jee, ihan selvää pässinlihaa - teoriassa. Näin olen sen lukenut, kuullut ja itsekin totuutena julistanut.

Nyt olen alkanut nähdä, miten se eletään. Kyse ei ole suuresta oivalluksesta, kirkkaasta hetkestä, jonka jälkeen kaikki on toisin. Täytyy tehdä töitä. Joka sekunti. Aamusta iltaan. Päivästä päivään, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Mitä enemmän olen läsnä, täällä syvällä, aisteissani, sitä enemmän tunnen vetoa tänne hiljaiseen. Miten huikeaa olikaan olla ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa mieli tarjosi ajatusta tai emootiota johon tarttua, mutta valitsin mieluummin hiljaisuuden. Päästin vain irti, puff! En ollut uskonut, että se voisi tapahtua niin helposti, ihan itsestään. Olinhan harrastanut joogaa ja meditaatiota jo monta vuotta, ja tiesin mielen tyhjentämisen olevan rankkaa hommaa. Ensin tunnistetaan ajatus, sitten siihen tartutaan niska-perse-otteella, raahataan rimpuileva ajatus ovelle, potkaistaan pihalle ja huudetaan perään solvauksia, jumalauta tänne ei enää ole asiaa. Sitten ravistellaan kädet, annetaan hengityksen tasaantua ja käydään seuraavan - usein saman - ajatuksen kimppuun. Ei ihme, että olin meditaation jälkeen aivan uuvuksissa. Viikonloppukurssin jälkeen saatoin maata kaksi päivää sängyssä keräten voimia. 

Ihmisen mieli tuottaa keskimäärin 40 000 ajatusta päivässä. Siitä voi alkaa laskeskella, kuinka monta kertaa päivässä pitää päästää irti, ennen kuin mieli tyhjenee. Ajatusten kanssa tappelu ei kerta kaikkiaan toimi. Onneksi näen yhä selkeämmin toisen tien. Sen sijaan että ryntäisin taisteluun, otan askeleen taakse ja katson. Annan ajatuksille huomioni, mutta en mitään muuta. En arvota niitä. En leimaa niitä hyviksi tai huonoiksi, jolloin en myöskään reagoi ajatuksiin emotionaalisesti. Pysyn läsnä ja katson.

Esimerkiksi tänä aamuna mieleeni alkoi virrata ajatuksia heti herättyäni. Huomioita. Kello on puoli kymmenen. Illalla meni vähän myöhään. Keho tuntuu levänneeltä. Kaurapuuroa ja omenasosetta. Blogin kirjoitusta. Tapaaminen Helsingissä kahdelta ja Hiljaisuuden ilta kuudesta eteenpäin. Ajatukset virtasivat lävitseni, en takertunut mihinkään.

"Vanhan" aamun ajatusvirta olisi ollut tällainen: Kellon on jo puoli kymmenen, hitsi kun nukuin myöhään. Taas tuli valvottua ihan turhaan, mun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta saan unirytmin kohdalleen. Huh, onneksi kroppa tuntuu levänneeltä, se on kyllä ihme kun puskin joogaharjoituksen niin myöhään illalla. Tai no, enhän mä puskenut, vaan tein sen ihanan kevyellä energialla. Miksiköhän en ole aikaisemmin tehnyt harjoituksia kevyellä energialla? No just siks kun oon tällanen suorittaja. Vois kirjoittaa blogia. Ei hitsi, pitäiskö keittää puuro ensin. Pitää olla kahdelta stadissa, ei hitto se siis tarkoittaa, etten tänäänkään ehdi tehdä töitä. Kun on se Hiljaisuuden iltakin, eli olen vasta kympiltä kotona. Huokaus. 

Täällä minä olen. Olen havaitsija täällä syvällä, katson, mutten reagoi. Katsomista riittää, joka sekunti, joka minuutti, mutta tämä on minun elämätyöni. Tämä on sitä niin sanottua "henkistä elämää". Työn voi tehdä ainoastaan omassa arjessaan, nyt. Tämä on se tapa, jolla siirrän vuoria, parannan maailmaa ja menen kohti valoa. Ainoa tapa.

Jumalaa kiusaamassa

Vuosia sitten Hesarin Nyt-liitteessä oli pääsiäisen kunniaksi ajatusleikki: Mitä jos Jeesus eläisi tätä aikaa? Miten lehdistö reagoisi Golgatan verilöylyyn? Nyt-liite oli suunnitellut sarjan komeita kirkuvia lööppejä tyyliin: "Kansankiihottaja lynkattiin", "Nasaretilaisen ruumis varastettiin" jne. 

Toki lukija ymmärsi, että juttu oli tehty kieli poskessa, sillä eihän mitään jumalaa ole edes olemassa, mutta hitsi kun noi uskonnolliset pyhät pitää Nytissäkin jotenkin noteerata. Minun huomioni kiinnitti jutun läpi paistanut asenne, jota tekijät eivät ehkä itse tiedostaneet. Jutussa oli taustaoletuksena, että 2000 vuotta sitten eläneet ihmiset olivat tietämättömiä, suvaitsemattomia ja niin yksinkertaisia, etteivät tunnistaisi jumalan poikaa vaikka sellainen asuisi naapurissa. Mutta modernin tiedonvälityksen aikaan tällainen ihmiskunnan historiaa mullistava uutinen leviäisi kulovalkean tavoin ja päätyisi jopa pienen pohjoisen maan iltapäivälehtien lööppeihin.

Minua nauratti jo silloin tekijöiden usko nykyihmisen ylivertaiseen älykkyyteen ja huomiokykyyn. Siitä huolimatta, että nykyihmiset ovat tietämättömiä, suvaitsemattomia ja niin yksinkertaisia, etteivät he tunnistaisi valaistunutta ihmistä, vaikka sellainen istuisi heidän päälleen. Toki muutama vuosi sitten nähtiin sellainen ihme, että Äiti Amma pääsi lööppeihin, mutta sekin tapahtui missin siivellä. Saatiin naureskella ministeri Saarelalle.

Maailmassa on ollut pilvin pimein valaistuneita mestareita. Kaikilla on ollut omat seuraajansa, mutta suuret massat, tiedotusvälineet ja kirkko eivät ole heitä noteeranneet. Pitäisi olla todisteita. Näytä itsesi, jumala, kyllä minä sitten uskon. Tee temppu, tee ihme, heitä voltti, kyllä minä sitten armollisesti tunnustan sinut.

Minä en ymmärrä, miksi jumalalle olisi jotenkin tärkeää, että häneen uskotaan. Eikö se olisi vähän pikkumaista? Tai ehkä jumala on horoskooppimerkiltään leijona. Hänen on pakko päästä parrasvaloihin ja hän loukkaantuu verisesti aina kun häntä mitätöidään. Nytkin se murjottaa jossain taivasten valtakunnan perimmäisessä kolkassa, kun ihmiset eivät ymmärrä. Tosi huonona päivänä hän lähettää kiukuissaan muutaman tsunamin ja finanssikriisin maan päälle.    

Raamatussa sanotaan, että jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Metsään meni. Kyllä se taitaa olla niin, että ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. 

Tuomiolla

Välillä tämä itsensä katselu, itsetuntemuksen opettelu tuntuu toivottomalta. Ja epämiellyttävältä. Katson sisäänpäin, katson mitä minussa liikkuu, enkä näe kovin paljon hyvää tai kaunista. Näen oman pikkumaisuuteni. Ylpeyteni. Kateuteni. Heikkouteni. Pahansuopuuteni.

Järki kai sanoisi, että täytyy tiedostaa millainen on, ennen kuin voi muuttua. Jo se, että tiedostaa, on valtava saavutus, puoli voittoa. Jne. Näen, että voisin seurata tätä ajatusta, nähdä hyvän, keskittyä siihen, päästää irti muusta. Näen, mutta en silti tee niin. Negatiiviset ajatukset ovat paljon houkuttelevampia, koska niissä on mehua, draamaa ja kiihkeyttä, jotain sentään tapahtuu. Mitä sitten vaikka olen onneton ja ahdistunut, ainakin elämä tuntuu joltain, eikä tarvitse mennä hiljaisuuteen, siihen pirulliseen tylsyyteen.

Minussa on valtava kaipuu rakkauteen, pehmeyteen, mutta valitsen silti kovuuden. Se on helpompaa nyt, kun en pysty hengittämään kunnolla. Jos hengitän syvään, saan sähköiskun selkälihaksiin ja kylkiin. On vaikea seistä, on vaikea istua. Ihan kuin koko keho olisi tulehtunut. Päätä särkee, vaikka olen vetänyt joogin vuosikiintiön verran Buranaa.

Kaikki tämä siksi, että kävin perjantai-iltana tanssitunnilla ja heti perään astangasulkeisissa, ja lauantaiaamuna taas tanssitunnilla ja syvävenyttelyssä. Päänsärky alkoi venyttelyssä. Jaksoin hädin tuskin siirtyä asennosta toiseen, venytys sattui lihaksissa niin, että olisin voinut karjua kivusta. Kotona romahdin. Makasin tuntikaupalla sängyssä odottaen, että lääke alkaisi vaikuttaa (never happened). En pystynyt nukkumaan, makasin pimeässä silmät kiinni, liikkumatta, hengitystäni kuunnellen, kykenemättä pakenemaan kipua tai ajatuksiani.

Elämä lähettää aika vahvan viestin, kun keho pettää. Mitä jos rauhoittuisit, hiljentyisit. Mutta kieltäydyn ottamasta viestiä vastaan. Mieleni on ankara ja tuottaa syytöksen toisensa perään. Olen väsynyt, en jaksa taistella vastaan.

Saatanan idiootti, pitääkö sua iskeä lekalla päähän ennen kuin ymmärrät kuunnella itseäsi ja kehoasi paremmin? Oot haahuillut koko viikon tekemättä mitään mitä sun piti tehdä, päätät palkita itsesi jollain ihanalla kuten tanssilla, mutta pilaat sitten senkin, vai mitä? Senhän sä osaat, vetää kaiken överiksi niin että varmasti saat kärsiä. Ja mitä helvettiä sä jeesustelet täällä kaiken maailman läsnäolo-totuus-rohkeus-paskalla, kun sulla ei ole minkäänlaista otetta omaan elämääsi? Mikset sä kirjoita siitä, että valvoit taas yhden yön katsellen tv-visailuja ja jenkkireality-paskaa? Herätessäsi aamulla väsyneenä ensimmäinen ajatus oli voi vittu, ja siinäpä sulla olikin viehättävät lähtökohdat uuteen päivään. 

Joo, onhan sulla ne lentoliput sinne Intiaan ja joo, kyllähän sä nouset siihen koneeseen eikä maailma kaadu vaikka joitain asioita jäisikin tekemättä. Mutta arvaa mitä: sä jätät ihmisiä pulaan. Äitisi on huolissaan, kestätkö sen, senkin itsekäs paska? Ja luuletko sä, että asiat paranee sillä, että lähdet maailman toiselle puolelle? Joudut ottamaan itsesi mukaan, ja se on sulle ihan oikein!

No niin. Nyt julkaiset tän itsesäälissä uitetun ruikutuksen ja jatkat sitä missä olet niin hyvä: oman merkityksettömän elämäsi läpi lipumista. Makaa vaikka sängyllä, tai ole lukevinasi, turha suunnitella mitään muuta koska susta ei ole mihinkään muuhun.

Antamisesta

"Mutta mitä mä voin tehdä?" kysyin monesti turhautuneena. Jooga- ja meditaatioharjoituksista huolimatta olin levoton. Olin kokenut hetkittäin, miltä tuntuu olla hiljaa, ajatukseton, rauhassa. Se täyteläinen tyhjyys oli parasta, mitä olin koskaan kokenut. Olin katkera elämälle, joka näytti jotain kaunista, mutta otti sen saman tien pois.

"Mitä mä voin tehdä?"

"Sä voit antaa enemmän", kuului vastaus. 

Hyvä on. Aloin laatia suunnitelmaa. Rupean keharikaveriksi! Käyn kehitysvammaisen kanssa leffassa, kaupassa, ulkoilemassa. Alan ohjata vanhainkodissa joogaa! Helppoja liikkeitä, joita voi tehdä vaikka tuolilla istuen. Kun olisi pitänyt ryhtyä tuumasta toimeen, jänistin. Sitoutuminen ahdisti. Vastuu pelotti. Itseinho lannisti. En ollut oikeasti kiinnostunut ihmisistä, joita suunnittelin auttavani, heillä oli minulle vain välinearvoa. Tarvitsin antamisen kohteita.

Jos antaminen ei ole auttamissuoritteita, mitä se on? Olen nähnyt siitä vain välähdyksiä, mutta pienten pilkahdusten perusteella tiedän, että antaminen on jotain valtavaa, joka muuttaa elämäni. Kun otan, saan mitä haluan. Kun annan, saan mitä tarvitsen. Voiko kukaan pyytää enempää?

Annan kirjoittaessani tätä blogia. Ei niin, että tarvitsisin ne pari hassua lukijaa, jotka tänne eksyvät, ennen kuin voin antaa, tai että antaminen olisi riippuvainen siitä, kokevatko lukijat saavansa jotain. Annan itseni elämälle. 

Minulla on toistaiseksi sellainen käsitys - mieleni rakentama teoria, josta en vielä pysty irrottautumaan vaikka näenkin jossain määrin sen läpi - että antaminen on erityisen voimallista, kun teen sen pelon tai häpeän läpi. Annan ollessani rohkea, uskaltaessani tuoda näkyville jotain herkkää ja haavoittuvaa. Hetket, jolloin olen auki ja paljastan itseni, ovat kuin pieni kuolema, mutta elämä on reilu. Saan palkintoni heti.

Tässä minä repsotan apposen auki ja nauran. Miten saatoin kuvitella, että sisimpäni olisi suojaton? Se pieni ja herkkä onkin suuri ja voimakas. Jumankekka miten vahva minä olen, miten tyyni, miten luja! Leijona! Soturi! 

Hassua. Annan laittaessani itseni alttiiksi, vain huomatakseni, ettei mikään voi minua horjuttaa.

Kylmän viileää

Kännykkä soi, painan torkkunäppäintä. Vajoan takaisin siihen suloiseen pehmeyteen, jossa keho vain lepää, se ei vielä halua liikutella itseään. Jalat eivät ole vielä valmiit siirtymään pystyasentoon ja ottamaan minua kannettavakseen. Jalat eivät värähdäkään kun vyötärö kiertyy ja kyljet venyvät kurkottamaan kännykän lattialta. Makaan sängyssä kännykkä kädessä valmiina vaipumaan takaisin jonnekin syvälle, mutta mieleni pilaa kaiken.

Nousenkohan tänään ajoissa? (Ajoissa mihin?) Onnistunkohan tänään tekemään töitä? (Miksi en pysty toteamaan että joko teen tai en tee, koska lopputulos on kuitenkin sama: joko teen tai en tee.) Passi pitäisi uusia, jotta voisin hakea viiden vuoden viisumia, ammattiliittoon pitäisi liittyä, jotta voisin hakea apurahaa, kirjanpito pitäisi saada kuntoon, jotta tietäisin onko minulla oikeasti yhtään rahaa - en ole maksanut tänä vuonna senttiäkään veroa. (Miksi on niin, että kun en pysty tarttumaan siihen yhteen työprojektiin, en anna itselleni lupaa tehdä mitään muutakaan?)

Istun kroppa jäykkänä, kulmat kurtussa sängyn laidalla. Huomaan päästäneeni mieleni ylikierroksille, ja päästän ajatuksista irti. Jännitys laukeaa. Olin pakkautunut päähäni, mutta avarrun nyt alaspäin, kunnes olen taas kehossani. Tunnen kädet, takapuolen painon sängyllä, jalkapohjat lattiassa. Olen pehmeä.

Mittaan hiutaleita puurokattilaan, ajatukset surraavat täysillä, päästän irti. Raaputan palanutta maitoa kattilan pohjasta, päästän irti. Harjaan hampaita, päästän irti.

Tiedän kokemuksesta, etten saa mitään tehtyä yrittämällä, ajattelemalla että pitäisi, hoputtamalla tai pakottamalla. Se johtaa ahdistukseen ja lamaantumiseen. Ainoa tehtäväni on päästää irti, uudelleen ja uudelleen. Kun olen riittävän tyhjä, ilman emootioita, ja vain teen mitä teen, jonain hetkenä istun koneelle, tartun puhelimeen ja toimin. Kylmän viileästi.

Sananen rakkaudesta

Aamun julistus: En ole kiinnostunut mistään muusta kuin rakkaudesta. Olen huomannut, että minulle tulee puolivuosittain tai kvartaaleittain tarve sanoa ääneen jotain ylevää ja juhlallista. Julistuksen sisältö on yleensä sama.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa rakkaudesta, koska se saa minut tuntemaan rakkauden läsnäolon. Tulen tietoiseksi kehostani, kaikki solut täällä sisällä tuntuvat täyteläisiltä ja täytän nahkani mukavan pinkeästi. En kuitenkaan ole terävärajainen, vaan pehmeä. Aistin myös ympärilläni olevan tilan, joka ei suinkaan ole tyhjää. Se on jotain hienovaraista ja latautunutta. Kun huojun, se myötäilee, se antaa minun pyöritellä päätäni vapaasti. Kun hengitän syvään, sisääni virtaa jotain uutta ja raikasta. Uloshengityksellä annan pois jotain vanhaa.

Kun tunnen rakkauden läsnäolon, hengitykseni hidastuu, jännitys otsalla ja silmien pohjalla hellittää, ja jokin kupliva ja pulputtava vetää suupieliä hienoisesti ylöspäin. Tuntuu hyvältä olla näin.  

Kyse ei ole oikeastaan siitä, tunteeko rakkauden vai ei, vaan muistaako sen. Antaudunko töiden, kiireiden ja mielen vietäväksi, vai muistanko aina välillä pysähtyä, hengittää, rauhoittua, ja antaa rakkauden väreillä kehossani ja ympärilläni.

Tätä on rakkaus. Se ei ole tunne, vaan tila. Olen ollut kaksi vuotta sinkkuna, mutta minulla on elämässäni enemmän rakkautta kuin koskaan aikaisemmin. En tarvitse rakkaudelleni kohdetta, koska minä olen itse se rakkaus. Se lähtee täältä sisältä, läsnäolosta. Rakkaudessa ei ole vaatimusta, sitä voi vain olla ja antaa. Sitten joskus, kun aika on, saan rakastaa miestä ja miehen kanssa. Mutta minulla on jo kaikki se rakkaus, jonka tarvitsen. 

Toisten sanat

Sain ystävältä lainaksi Paulo Coelhon mietelausekirjan. Siinäpä mies, joka näkee. Hän on oivaltanut elämästä jotain aitoa ja todellista. Tuli kova hinku aloittaa merkintä siteeraamalla Coelhoa, mutta onnistuin täpärästi vastustamaan sitä. Sen sijaan siteeraan erästä toista, nimittäin Ralph Waldo Emersonia: 

"I hate quotations. Tell me what you know."

Vihaan sitaatteja. Kerro minulle jotain siitä, minkä tiedät.

Vaikka ajattelijat, opettajat ja gurut puhuvat kuinka viisaita, heidän totuutensa on vain kaunista sanahelinää, ellen pysty elämään sitä todeksi omassa elämässäni. Ellei se jalostu konkreettisiksi teoiksi arkeen. Tämä on ansa, johon niin sanotun henkisen tien kulkijoita lakoaa kuin heinää. Joudun harva se päivä kömpimään sudenkuopasta ylös.

Aina kun nostan jonkun toisen auktoriteetiksi, jalustalle, otteeni omasta totuudestani herpaantuu hieman. Kun annan jonkun toisen määritellä mikä on minulle totta, astun askeleen kauemmas selkeydestä. Henkisyyttä ei voi opiskella lukemalla kirjoja tai keräämällä mahdollisimman paljon tietoa idän filosofioista, joogasta, chakroista, energioista jne. Sen voi ainoastaan elää.

Mieli on sellainen, että se haluaa pyöritellä ajatuksia ja velloa ajatusten synnyttämissä emootioissa. Mielelle on ihan sama, koskevatko ajatukset työ- ja kotiasioita vai henkisten opettajien teorioita, kunhan härdelli pyörii ja ruokahuolto toimii. Voi tuntua hienolta pyöritellä mielessään eri meditaatiotekniikoiden teorioita tai vertailla eri koulukuntien käsityksiä jumalasta ja egosta, mutta se on silkkaa viihdettä mielelle. Ei paljonkaan jalostuneempaa kuin tv-viihteen seuraaminen.

Nyt kun olen aikani copy-peistaillut lauseita ja kappaleita uuteen järjestykseen siinä toivossa, että punainen lanka näyttäytyisi, minun on vain tunnustettava, etten pääse aiheen ytimeen. Jään itse käsitteelliselle tasolle, väitän, en näytä. Näin tänään. Mutta jotenkin haluan tällä pohdinnalla muistuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitse haalia informaatiota näistä ja noista asioista, ennen kuin voin edistyä omalla tielläni. Jo se, että käytän sanaa edistyminen osoittaa, että yritän saada asian hallintaan järkeilemällä, mielen avulla. Aivan kuin vastaus ei olisikaan tässä ja nyt, vaan jossain tulevaisuudessa, kun olen ensin suorittanut ja edistynyt riittävästi. On vain yksi tie totuuteen, ja se alkaa olemalla läsnä nyt.  

Oho, aloitin Paulo Coelhosta ja päädyin tänne. Miten tässä näin kävi? Taidan palata mietelauseiden pariin.

Kuorolaulua

Hei, olen ex tempore -Virpi. Nautin siitä, että minulla on vihdoin paikka jossa voin toteuttaa itseäni vapaasti, ilman kontrollia. Ei kaiken tarvitse olla täydellistä, turvallista, valmiiksipureksittua. Minulle tekee niin hyvää päästää irti kirjoittamiseen liittyvistä vaatimuksista ja odotuksista. Tuntuu vapauttavalta kirjoittaa mitä kirjoittaa ja sitten julkaista teksti vaikkei se olisikaan loppuun asti punnittu ja hiottu. Tuntuu hyvältä nähdä, että kestän myös keskeneräistä ja keskinkertaista. 

Hei, olen toimitussihteerinatsi-Virpi. Palaan blogimerkintöihin yhä uudestaan niiden julkaisun jälkeen. Editoin kohdan sieltä, toisen täältä, arvioin rakennetta ja tyyliä. En näe mitään syytä, miksei myös päiväkirjateksti voisi olla ammattimaisesti toimitettua. Hyvä toimitussihteeri on kirjoittajan paras ystävä, ei vihollinen. Tekemieni muutosten ainoa tarkoitus on palvella lukijaa, tehdä tekstistä helppolukuisempaa ja helpommin lähestyttävää.

Hei, olen kynnysmatto-Virpi. Mietin öisin, kuinka selviän aggressiivisesta ja loukkaavasta palautteesta, sitten kun sitä alkaa tulla. Odotan muun muassa jumalanpilkkasyytteitä uskonnollisilta piireiltä ja new age -hörhön leimaa järki-ihmisiltä, jotka vaativat minua esittämään tieteellisiä tutkimuksia väitteideni tueksi. Deletoinko palautteen kylmästi, ilman selityksiä, vai kirjoitanko vakiovastauksen, jossa kiitän palautteen antajaa ja selitän lyhyesti, että blogini ainoa tarkoitus on olla kanava totuudelle sellaisena kuin minä sen käytännön elämässäni näen ja koen? Etten osallistu mielen ja käsitteiden tasolla käytävään keskusteluun tai väittelyyn lainkaan. On tödennäköistä, että bloggaamiseni loppuu kokonaan sitten, kun vihamailia alkaa tulla. 

Hei, olen vapaustaistelija-Virpi. Olen suoraselkäinen, palavasilmäinen vapauden ja totuuden puolustaja. Olen luja ja varma ja näen totuuden niin selvästi, että olen valmis nousemaan barrikadeille ja jopa kuolemaan sen puolesta. Aion vapautua mielen vankilasta, ja sen tehdessäni vapautan mahdollisimman monta muutakin vankia. Nostan nyrkkini ilmaan, olen valmis taisteluun. Laittakaa vain se tuulikone päälle, jotta tukkani pääsee kunnolla hulmuamaan. 

Koukussa

Mieleni on ihan tyhjä, minä olen tyhjä. Istun tässä sormet näppäimillä, silmät kiinni ja odotan. Ei ole mitään aihetta. Odotan. Mitä nousee? 

Odotan vieläkin. Siirrän sormet pois näppäimiltä. 

Tiedän miksen nyt kirjoita. Siksi, että minussa on häiriö. Emootio. Keskeneräinen, epäselvä asia. Mieleni haluaa palata siihen takaisin. Haluan ajatella sitä, kärvistellä, lyödä löylyä ajattelemlla "sit mä sanoisin näin ja se sanois näin ja sit ja noin ja ooh ja aattele ja vähänkö ja ei helvetti".

Palaan kehooni, aisteihini, päästän ajatuksista irti, rauhoitun. Hentoinen ajatus luikertelee takaisin, kerää vaivihkaa voimia ja kohta show pyörii mielessäni taas. Miljoonas tuotantokausi, niin tuttua mutta aah niin koukuttavaa.

Jos en ole läsnä, en voi kirjoittaa läsnäolevasta paikasta käsin. Aika loogista.

Hiljaa istuminen tuntuu kuitenkin hyvältä. Taidan seurata sitä kutsua. Ihanaa nähdä selvästi, mitä pitää tehdä.

Tervetuloa

Minulla on neljä lukijaa. He, joille hätäpäissäni lähetin linkin blogiini heti sen julkaisun jälkeen, etten vain jänistäisi ja deletoisi koko blogia. Kiitos teille kauniista ja kannustavasta palautteesta.

Olen miettinyt tätä lukija-asiaa. Kenen haluaisin lukevan kirjoituksiani, kenen en toivoisi eksyvän blogiini? Toiset ovat tervetulleita, toisten en haluaisi missään tapauksessa lukevan kirjoituksiani. En halua, että he saavat tietää minusta näin henkilökohtaisia asioita. Entä entiset työkaverit tai nykyiset asiakkaat? Perhe ja sukulaiset?

Hankalaa. Todennäköisesti kirjoitan jossain vaiheessa myös seksuaalisuudesta, koska seksuaalisuus on yksi tämän maailmankaikkeuden mahtavimmista voimista ja liittyy saumattomasti aiheisiin, joita blogissani käsittelen: elämään, rakkauteen, sen jonkin suuremman läsnäoloon. Haluanko, että esimerkiksi vanhempani pääsevät näkemään myös tämän puolen minusta?

Aah, kysy lisää, näen miten ihanasti alan puhua itseäni pussiin! Mikä on se, minkä haluan piilottaa? Mitä ovat ne "henkilökohtaiset asiat", joita en halua ihmisten tietävän?

Kirjoitan tätä blogia täältä sisäpuolelta, mahdollisimman läsnäolevasta tilasta käsin. Haluan olla läsnä siksi, että vain silloin olen puhdas ja suora, vapaa pelosta, häpeästä, toiveista ja odotuksista, jotka vääristävät totuuden. Aito Virpi voi näyttäytyä. Haluanko minä siis salata itsestäni sen kaikkein aidoimman osan? Sen ainoan, jolla on mitään merkitystä? Ja näyttää sen epäaidon? Heh heh, miten huikean älytöntä!

Taidamme lähestyä käytännön esimerkkiä siitä, mitä tarkoitin kirjoittaessani, etten kykene enää tekemään kompromisseja. Jos näen itsessäni jonkin kohdan, jossa on pelkoa, ja näen tavan mennä sitä päin, niin minä menen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen nähnyt, miten hyvää läsnäolo, suoruus ja rehellisyys tekevät. Olen sitoutunut katsomaan yhä syvemmälle tänne sisäänpäin ja kohtaamaan kaiken, mitä täältä nousee. Olen nähnyt, miten häpeä, jota on kantanut mukanaan kymmeniä vuosia, häviää jäljettömiin kun siitä puhuu ääneen. Häpeä pysyy hengissä vain pimeässä, piilossa. Heti kun sen tuo valoon, se lakkaa olemasta.

"Omia" ja "henkilökohtaisia" asioita ei ole olemassakaan. Ihmiset ovat onnettomia, koska he tekevät asioista henkilökohtaisia. Kuvittelen eläväni ainutlaatuista elämää ja kokevani asiat yksilöllisellä, ainutlaatuisella tavallani, mutta tosiasiassa en ole koskaan kokenut tai tuntenut mitään sellaista, mitä miljoonat, miljardit muutkin eivät kokisi ja tuntisi. Kun kirjoitan tässä blogissa oman kokemukseni kautta, kirjoitan vain näennäisesti itsestäni. Oikeasti kirjoitan meistä kaikista. 

Potentiaalinen lukijakuntani siis laajenee. Toivotan perheeni ja ystäväni tervetulleeksi tutustumaan blogiini, jos heitä kiinnostaa. Voihan käydä niinkin, että ketään ei kiinnosta, mutta se on sitten uuden kriisin ja uuden kirjoituksen paikka. 

Hulluin siivin

Ostin Hulluilta päiviltä lennon Mumbaihin, 393 e. Lähtö keskiviikkona 3.12, paluupäiväksi arvottiin 31.12. Paluulippuhan jää joka tapauksessa käyttämättä. No miltä nyt tuntuu? Jotain ajatus- ja emootiosössöä tuossa olisi taas tarjolla, se vaanii tietoisuuden reunamilla kuin suriseva kärpäsparvi. Niin lähellä, yhden ajatuksen päässä. Toisaalta kun astun sinne myräkkään, olen yhden irtipäästämisen päässä rauhasta ja hiljaisuudesta. Tällaista rajalla huojumista tämä nyt on.

Ei minua Intiaan lähtö pelota tai kauhistuta, siellähän on ihanaa. Saa olla, kokea, tavata, oppia, hiljentyä, joogata, kirkastua, selkeytyä ja ennen kaikkea nauttia. Lepatus vatsassa on vain innostunutta odotusta. Surina alkaa häiritä, kun mietin mitä kaikkea pitää tehdä ennen lähtöä. Pitää hoitaa ihottuma, tavata kirjanpitäjä, järjestää raha- ja veroasiat, hommata rautaa, softaa ja mobiiliteknologiaa ja sitten se kauhein - pitää tehdä töitä. Kirjoittaa jutut, jotka ovat jääneet roikkumaan.

Tuonhan ei pitäisi olla mikään ongelma, aikaa on yllin kyllin. Mutta kun on ollut pitkään sairauslomalla sen takia, ettei pysty tarttumaan asioihin, mikään aika ei tunnu riittävän pitkältä. Miten puolitoista kuukautta voi riittää sellaiseen, mihin puoli vuotta ei ole riittänyt? Kun alkaa pyöritellä tällaista sumeaa ajatusta, päätyy juuri sinne sössöön ja mössöön. Peilaan menneisyydestä huolta ja ahdistusta, sitten kurkotan tulevaisuuteen, toiveisiin ja odotuksiin, jotka saavat minut taas ahdistumaan. Kun poistun tästä hetkestä, läsnäolosta, samastun velloviin emootioihin ja faktat menettävät merkityksensä. Kuten sellainen fakta, ettei minun tarvitsisi kuin palata nykyhetkeen, antaa ajatusten vaimeta, olla mitä olen ja tehdä mitä teen, niin jossain vaiheessa tekisin rästihommat parissa päivässä.

Vietin tässä tovin suunnitellen, että maalaan mahdollisimman tarkan kuvan siitä, miten kauhea tämä vuosi on ollut. Kuinka ahdistavalta tuntuu, kun menettää elämänsä hallinnan. Päättää yhä uudelleen ryhdistäytyä, ottaa itseään niskasta kiinni ja tarttua töihin, joista suoriutui ennen leikiten. Lähtee tomerasti koneelle havahtuakseen neljän tunnin kuluttua jostain ihan muualta, on kävellyt koneen ohi, on taas epäonnistunut, yrittää niin kauheasti ymmärtää mutta menee vain pahempaan solmuun. Mutta kun pysähdyn ja annan hiljaisuuden laskeutua kehooni ja mieleeni, en halua jatkaa sairauskertomuksen maalailua. Sen sijaan minussa nousee kiitollisuus. Kiitollisuus, joka on niin konkreettista, että tuntuu kuin minua paijattaisiin, lämmitettäisiin, rakastettaisiin sisältäpäin. Se aaltoilee minussa ja tuo kyyneleet silmiin.

Kaikki tämä sössö ja mössö, jossa olen tarponut tänä vuonna, on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Kiitos elämälle, joka järjesti niin, etten pysty tekemään kompromisseja. Olen porskuttanut pitkään järjen, tahdonvoiman ja tehokkaan suorituskyvyn varassa. Kiitos elämä, että otit ne pois. Kiitos siitä, ettei kehoni enää tottele mielen järkeviä käskyjä, että tahdonvoima on haihtunut tuuleen, ja että suorituskykyni suostuu aktivoitumaan toiminnaksi vain silloin, kun toiminta on avointa, rehellistä ja rohkeaa, ja palvelee jotain hyvää. Kiitos siitä, että puhalsit sumun pois ja toit näkyville kaikki alitajuiset pelot, jotka ovat tähän asti ohjanneet minua tehden elämästä tukahdutettua, puolinaista ja latteaa.

Samalla kun ulkoiset rakenteet ja kaavat ovat romahtaneet, kokemukseni täällä sisällä, ymmärryksen tällä puolen, on ollut täydempää ja runsaampaa kuin koskaan ennen. Kiitos, kiitos, kiitos.

Pelottaa

En pysty kirjoittamaan. Siispä kirjoitan.

Tämän blogin tarkoitus, ainakin näin aluksi, on liuottaa tulppa. En ole pitkään aikaan pystynyt tekemään töitä, siis kirjoittamaan. Jokin minussa on lamaantunut, jokin ei liiku, vaan rypee väljähtyneessä, ummehtuneessa lammikossa. 

Tapasin eilen ihmisen, joka sai mut tolaltani. Yritin kertoa hänelle jotain totuudestani ja kun koin etten tullut ymmärretyksi, turhauduin ja vihastuin. Menin ihan tilttiin ajatuksesta, että jollekin jää minusta väärä käsitys. En varsinkaan kestä sitä, että sen jälkeen kun olen rohkeasti avautunut ja kertonut totuudestani, se toinen ei ymmärrä olla samaa mieltä.

Kohtaaminen oli tärkeä, tiedän sen. Näen yhä selkeämmin, että kokemani ahdistus ei johdu siitä, mitä se toinen ajatteli, sanoi tai teki, vaan siitä, että mä haluan, että se toinen olisi toisenlainen. Olisi niin paljon helpompaa, jos kaikki ihmiset ajattelisivat samoin kuin minä. Eikä tarvitsisi koskaan tuntea itseään torjutuksi. Huokaus.

Tämä sama energia, torjutuksi tulemisen pelko, estää minua kirjoittamasta. Miksi edes aloittaa jotain, minkä tietää tuhoon tuomituksi? Miksi yrittää kommunikoida jotain, kun ei kuitenkaan tule ymmärretyksi?

Mieleni kävi ylikierroksilla kun yritin ymmärtää mitä oli tapahtunut ja miksi reagoin niin voimakkaasti. Olin yhtä ahdistunutta sössöä. Soitin ystävälleni, joka oli täysin läsnä, kirkas ja selkeä. Hän ei kysellyt tarkentavia kysymyksiä saadakseen kaikki keskustelun yksityiskohdat tietoonsa, hän ei tehnyt analyysejä eikä antanut neuvoja. Sen sijaan hän puhui omasta totuudestaan, sieltä omasta rauhastaan käsin. Ja pikku hiljaa minäkin rauhoituin. 

Oivalsin jotain tärkeää. Sen, että kauneinta, minkä ihminen voi toiselle antaa, on läsnäolo. Läsnäolo ilman emootiota, ilman odotuksia. Ahdistukseni johtui siitä, että olin antanut ajatuksille ja mielelleni vallan. En ollut läsnä nykyhetkessä. Onneksi ystäväni oli niin älykäs, ettei hän päästänyt mun sössöä omaan mieleensä eikä samastunut mun emootioihin, eikä siten alkanut setviä, selvittää ja analysoida tapahtumaa halki poikki ja pinoon. Sen sijaan hän auttoi energeettisesti, omalla olemuksellaan, tuomalla myös minut nykyhetkeen ja läsnäoloon.

Näin ja koin konkreettisesti, että oli ihan sama mistä ystäväni puhui tai mitä sanoja hän käytti. Olellista oli se, että hän oli läsnä. Kun ystäväni oli itse jossain rauhallisessa, selkeässä ja häiriöttömässä paikassa ja kommunikoi sieltä käsin, hän heijasti rauhaansa myös minulle. Sellainen heijastus puhdistaa, palvelee ja parantaa. 

Sain jännittävän ajatuksen: voisinko läsnäolon rauhoittavaa vaikutusta soveltaa myös kirjoittamisessa? Mitä tapahtuisi, jos olisin kirjoittaessa täysin läsnä, ilman pelkoja ja odotuksia? Mitä jos sillä ei olisikaan mitään väliä, mistä kirjoitan tai mitä sanoja käytän, kunhan kirjoittaisin läsnäolevasta, rauhallisesta paikasta käsin, parhaani mukaan?

Tässä se kirjoitus- ja kokeilualusta nyt on, oma blogi. Blogi meinasi tosin jäädä perustamatta, kun en keksinyt sopivaa nimeä. Hahmottelin jotain henkilökohtaista ja söpöä nimeä, joka sopisi tällaiselle vain itseä varten kirjoitetulle päiväkirjalle. Mutta samalla nimen pitäisi olla iskevä, älykäs, myyvä ja hauska, ihan siltä varalta, että blogillani olisi joskus miljoonia lukijoita ja sitä käännetään kymmenille kielille. Siinäpä toinen esimerkki ajattelumallista, joka lamaannuttaa. Kiemurtelen ajatuksesta, että yksikin ihminen, vieras tai tuttu, lukisi tätä sepustusta, koska olen niin suojaton ja näkyvillä. Mutta samalla vaadin itseltäni, että teksteissäni tulisi olla syvää, kulttuuri- ja kielirajat ylittävää, mielellään myös intergalaktista neroutta.

Päätin julkaista blogin viiden minuutin kuluttua riippumatta siitä, onko minulla "hyvää" nimeä vai ei. En takerru, en panttaa. Voihan nimen muuttaa myöhemmin.

Tässä se nyt on. Kirjoittaminen on tahmeaa, tökkivää. Ja välillä kirpaisee, ilmeisesti jotain pelon ja häpeän näykkäisyjä. Hengitän syvään, laskeudun aisteihini, annan lämmön ja rauhan levitä kehooni, jalat tuntuvat painavilta ja jalkapohjat juurtuvat jämäkästi lattiaan. Olen läsnä. Nyt on tärkeintä, että tuotan näitä sanoja, mitä tahansa sanoja, enkä takerru niihin. Päästän irti. En odota oikeaa fiilistä, palavaa inspiraatiota tai täydellistä lopputulosta. Kirjoitan mitä kirjoitan ja lopuksi painan tuota oikeassa yläkulmassa olevaa "Luo"-painiketta. Huh. Ihan kohta. Iik!