Piipahdus tämänpuolisessa

Klo 14. Istun jonottamassa nettiin. Pitää printata lentolippu, hotellivaraus ynnä muuta. Hyvä, että jäin Ammalle reiluksi viikoksi. Täällä on ollut ihanan rauhallista. Olen saanut olla hiljaisuudessa, ja ennen kaikkea puhumattomuudessa.

Ashramissa on ihan hirveästi ihmisiä, ilmeisesti tuhansia, mutta tänne pystyy katoamaan. Kun vetäydyn sisään päin, rauhaani kunnioitetaan. Juttuseuraa löytyy tarvittaessa, mutta jollen tee itse aloitetta tai viesti silmilläni tai muulla elekielellä kontaktihakuisesti ulospäin, saan olla rauhassa. Ihanaa! Juuri tätä olen kaivannut.

Samalla tunnen epäilyksen kaiherruksen. Onkohan minulle sittenkään hyväksi vetäytyä tänne sisälle? Astrologi muistutti jostain, minkä tiedän olevan totta: minulla on vahva taipumus hakeutua yksinäisyyteen. Todella vahva. Mutta astrologi sanoi myös, että voin itse valita, haluanko kumppanin vai en. Molemmat mahdollisuudet on piirretty syntymäkarttaani. Ja se pelottaa.

Kyllä minä haluan kumppanin! En halua olla loppuelämääni yksin! Seurattuani pariskuntia, joissa kumpikin osapuoli on sitoutunut läsnäoloon ja rakkauteen, ja varsinkin koettuani rakkauden ja sen seksuaalisen ulottuvuuden myös omassa elämässäni, ihan näin sinkkuna, päätöksestäni ei ole epäilystäkään. Tottakai haluan kumppanin, jonka kanssa voin elää ja rakastaa. Tietysti haluan!

Mutta tunnen myös vahvana tämän vetäytymisen kaipuun. Käännyn ennemmin poispäin ihmisistä kuin heitä kohti. Mitä jos erakkoluontoni vie sittenkin voiton ja estää minua olemasta avoin ja vastaanottavainen juuri sillä hetkellä, kun Mies olisi tulossa elämääni. Mitä jos niin sanotusti kävelen onneni ohi? Tämä on jäätävää pelkoa. Ei vaan kauhua. K-18.

Järjen tasolla voin naurahtaa, älä nyt höpsi. Ota iisisti, kyllä sinä löydät sen oikean sitten kun tarkoitus on, ihan turha huolehtia. Mutta kun nyt ei olla järjen tasolla. Minussa on tämä pelko, sillä siisti.

Katsotaanpas sitä. Mitä se kertoo minulle? Odotan. Ei mitään. En näköjään halua mennä sinne. Katsotaanpa uudestaan. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Unohdun pitkäksi aikaa tuijottamaan seinää, ajatukset harhailevat, mutta sitten se vain pulpahtaa pintaan. Hyvä tyttö!

(Kirjoittaminen keskeytyy, pääsen netin ja printterin ääreelle.)

Klo 19. Istun temppelin portailla, bhajanit eli henkiset laulut kaikuvat avonaisista ovista. Huh, miten kuuma! Kuulemma kuumempaa kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Pitäisikö lähteä suihkuun? En osaa päättää. Olen tässä kunnes nousen, ei kai sitä sen enempää tarvitse miettiä. Selkä ei kyllä tykkää. Jaarin jaarin.

Välttelenkö paluuta aiheeseen, joka jäi päivällä kesken? Mieleni on paljon kiinnostuneempi hyttysistä, joita pyörii ympärilläni. Vein juuri Hyttys-Ässän jämät kierrätykseen, koska en ole käyttänyt myrkkyä kuin kerran. Ja lasipullo painaa. Laitoin myös suomalaisnaiselta perinnöksi saamani Marrying Anita -kirjan kierrätettävien tavaroiden pinoon, mutta pelastin sen viime hetkellä. Jos kuitenkin lukisi junassa, kentällä tai koneessa. Joo, ja työnnän sen jonkun vastaantulijan käteen, kun pääsen loppuun. Seuraavaksi luen ostamani ayurveda-kirjat ja postitan ne sitten Suomeen.

Joko nyt? Kai se on pakko. Miksi pelkään jääväni yksin, ilman miestä? Siksi, että olen ruma. Luulin käsitelleeni tämän teeman jo, että tämä kipu oli jo katsottu ja sulatettu. Mutta ei. Minä en usko, että kukaan voi rakastaa minua, koska olen niin ruma. Epäviehättävä. Hampaat ovat vinot, huulet ohuet ja kroppani on pehmeää, valkoista pullataikinaa.

Joo joo, järjen tasolla tiedän, että olen normaalipainoinen, mutta tämä kipu ei ole järjen tasolla, vaan jossain syvällä naisen psyykessä. Naisen, joka on vuosisatojen, vuosituhansien ajan kärsinyt. Tuntenut alemmuutta. Yrittänyt miellyttää miestä. Miestä, joka samoin kuin nainen on kadottanut yhteyden rakkauteen. Jostain sieltä syvältä kumpuaa käsitys, etten voi koskaan olla riittävän viehättävä, vaikka mies suosiollisesti väittäisi toista. Koska aina löytyy joku kauniimpi ja tenhoavampi. En kerta kaikkiaan pärjää tässä kilpailussa.

Eräs minulle rakas ihminen sanoi kerran: “Virpi, sinä et ole viehättävä. Sinä olet kaunis.” Tässä lauseessa soi totuus. Sille, jolla on kyky nähdä ja kuulla. Katson kirjoittamiani sanoja, kuuntelen, makustelen, mutta ne eivät herää henkiin. Ne eivät avaudu siksi eläväksi totuudeksi, jonka olen joskus aikaisemmin kokenut. Muisto totuudesta ei ole totta nyt.

Huokaisu. Yritän jotain toista kautta. En voi perääntyä nyt, tässä on jotain tärkeää. Minun on katsottava pohjalle asti, mitä siellä sitten onkin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teen seuraavaksi, mutta jotain. Keho. Kehoni on viisas. Se ei jätä pulaan vaikka mieli pettää.

Tiedostan vain hämärästi, mitä olen tekemässä, seuraan vain mustan jäljen ilmestymistä paperille. Miten joku pystyy piirtämään silmukoita ja koukeroita noin nopeasti? Tuijotan kynän kärkeä ja uppoan mustaan pisteeseen, mustaan viivaan. Uppoan syvälle, syvälle, syvälle. Koko kehoni on pitkä, leveä, ikuinen, musta piste, mieleni on musta aukko, jonne ei mahdu muuta kuin mustaa mustaa. Niin mustaa, että se onkin valkoista.

Sisälläni ei ole kuin hengitystä. Hitautta. Jokin nousee ja laskee, en tiedä mikä, enkä välitä, mutta se tuntuu niin hyvältä ja rauhoittavalta, että kyyneleet nousevat silmiin. Olen hidas sisäänhengitys, joka täyttää nahkani ääriään myöten, pullistun. Hengitän tilaa varpaisiin, polvitaipeisiin, alaselkään, sisäelimiin, sydämeen, sydämeen. Tunnen värinän koko kehossani, tunnen hampaiden sykkeen, kielen paksuuden, suun sisäpuolen lämmön, sileyden ja märkyyden.

Täällä minä olen. Minä olen täällä. Olen tämä. Tämä rauha, kauneus, nämä kyyneleet. Tämä pelottomuus, paljaus, puhtaus, rakkaus. Kaunista. Täällä minä voin kohdata Miehen.