Syytön

Tästä herkuttelua koskevasta syyllisyydestä täytyy päästä eroon. Sen kunniaksi ostan vanilja-pistaasipehmiksen. Taivaallista. Niin kylmää, että sattuu!

Jälleen kerran: täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, myös ne hetket, jolloin survon itseeni suklaata tai muffinssia, ovat täydellisiä. On elämän tahto, että herkuttelen. Ai miten niin muka? No siten niin, kun niin kerran tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua jotain muuta kuin elämän tahto?

Elämä on täydellinen. Vain minä, ajatuksiani uskova ja niihin samaistuva ihminen haraan vastaan. Joka kerta kun ärsyynnyn, turhaudun tai tunnen syyllisyyttä tai muita negatiivisia tunteita, vastustan elämän tahtoa. En antaudu, en luota siihen, että elämä kantaa, vaan rimpuilen. Ihan turhaan. Elämää vastaan taistellessa ei voi voittaa. Voi vain antautua. Ja ottaa vastaan se hyvä, jolla antautuja palkitaan.

Istun temppeliaukiolla jätskiä nuoleskellen ja raapustan taas päiväkirjaani. En keksi muutakaan tekemistä. Olen pelottavan pirteä. Saan vielä maksaa lunnaat pitkistä päikkäreistäni.

Päivällä kun marssin leponi jälkeen välipalalle, ajattelin, että toivottavasti kämppäkaverini ei löydä minua ja tule rupattelemaan. Sitten korjasin ajatustani: lähetä vain, elämä, luokseni juuri ne ihmiset kuin pitää. Kyllä minä voin rupatellakin, jos niin on tarkoitus. Silloin sain istua yksin. Nyt elämä lähettää seuraa.

Vasemmalle puolelleni tupsahti juuri parimetrinen, raamikas, kalju mies lukemaan kirjaansa. Tuntui hyvältä kohdata hänen katseensa. Oikealle puolelleni istahti toinen mies - ponnaripäistä, eteläeurooppalaista laatua. Kirjoittelen tässä kaikessa rauhassa, hienoisesti hymyillen. Olen kehosani, syvällä sisälläni, täysin läsnä. Tunnen miesten energian vahvasti. Tässä on hyvä olla.