Maallista mammonaa

Jos tässä lähistöllä olisi nyt urheilukisat jotka televisioitaisiin, olisin katsomossa valtavan lakanan kanssa, jossa lukisi: “Hei isä ja äiti, lähettäkää lisää rahaa!” Maksoin juuri helmikuun luottolaskun: 2 600 euroa. Ei helvetti. Rahaa palaa siihen tahtiin, että asialle pitää alkaa tehdä jotain. Kohta. Joskus.

Istun ystäväni kanssa syömässä ja pyydän:

– Tara, voisitko please muistuttaa, miksi minun pitikään muuttaa?

Olen aiemmin päivällä jättänyt vaatimattoman, ylihintaisen 420 rupian (6,70 e) huoneeni, vaikka olen maksanut ennakkoon kuun loppuun asti, ja muuttanut 900 rupian (14,50 e ) kämppään. Lasken ahdistuneena, että vuokra on 442 euroa kuukaudessa.

Tara katsoo minua ja vastaa lopulta:

– Siksi, että se oli likainen, epäviihtyisä ja meluisa. Käytävällä oleva yhteinen kylppäri oli ällöttävä. Et pystynyt tekemään Chakra Breathing -meditaatiota, koska sinua häiritsi tieto, että jokainen päästämäsi inahdus kuuluu ympäri taloa. Sinusta ei tuntunut hyvältä, että pihat ja käytävät olivat täynnä intialaisia miehiä. Olit kyllästynyt retkeilemään ja halusit välillä jotain kaunista ympärillesi.

– Ai niin joo.

Asun nyt kauniin kerrostalon ylimmässä, seitsemännessä kerroksessa. Asunto on puhdas, kaunis, avara ja valoisa. On oma keittiö, parvekkeella kukkia. Olohuoneessa on sohvaryhmä ja ruokailuryhmä. Yhdessä huoneessa asuu saksalainen mies, Oshon kaapujengiä myös.

Portilla päivystää vartija. Huoneen vuokraan kuuluu ayahin, siivoojan palvelut. Ayah petaa sängyn, siivoaa huoneen, pesee pyykit ja tiskaa tiskit.

Huoneessani on kermanvärinen kaakelilattia ja leveä sänky, jossa on puhtaat lakanat. Isoista ikkunoista avautuu kaunis näköala joelle. Minulla on oma, tilava kylpyhuone, jonka seinät ja lattiat ovat vihreää marmoria. Valtava peili. Kuumaa vettä 24 tuntia vuorokaudessa!

Kaikki purkit ja purnukat ovat käden ulottuvilla. Nyt vasta tajuan, kuinka stressaavaa on ollut kuljettaa sampoita ja suihkugeelejä koko ajan mukanaan. Vasta suihkun alla, sampoovaahto päässä tajuaa, että ei helvetti, hoitoaine jäi taas huoneeseen. Hammasharja unohtui joka kerta. Iltatoimet olivat yhtä ramppaamista likaisen huoneen ja ällöttävän kylppärin väliä. Minä rakastan hampaiden pesemistä hyväntuoksuisessa kylppärissä puhtaan lavuaarin äärellä! Rakastan sitä, ettei minun tarvitse kerätä helmoja vyötärölle joka kerta kun astun vessaan!

Minulla on kaksi isoa vaatekaappia, joissa on kymmeniä hengareita. Toisessa kaapissa on maroon robes, toisessa street clothes. Kaikki vaatteeni on pesty oikealla pesukoneella ja ayah on silittänyt ne.

Minulla on jääkaapissa ihan omia hedelmiä, leipää, voita ja jogurttia! On lautasia, kulhoja ja kuorimaveitsi!

Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen valkoinen mäkkini nököttää söpösti kirjoituspöydällä ja pystyn käyttämään myös hiirtä. Minun ei tarvitse piilottaa läppäriä ja muita arvotavaroita joka kerta lähtiessäni huoneesta ja miettiä, ovatko ne palatessani vielä tallessa.

Ai niin, huoneessani on ilmastointi. Tajusivatko kaikki varmasti: ilmastointi! Joka toimii kauko-ohjaimen avulla! Pune käy päivä päivältä kuumemmaksi ja myös yöt alkavat olla ahdistavan hikisiä. Huoneeni on vilvoittava keidas.

Nytkin istun kirjoituspöydän ääressä, mangojäätelökulho vieressäni. En halua huoneesta liian kylmää, ettei lämpötilaero ulkoilman kanssa olisi liian suuri. Huoneessani on rapsakan viileät 27 astetta. Kuinkahan kuuma tuolla ulkona oikein on?

Avoimin kortein

Dear Adim,

Hope all is well with you. I’m writing to you because there’s something I need to communicate to you. It is a bit awkward to send an e-mail instead of talking to you face-to-face but what to do – I was too spaced out after the Satori and had to let things settle before making any decisions or taking action. Now you’ve left the Resort and I just can’t sit on this thing any longer. A Satori girl must communicate, there’s no other option left any more. What a long introduction… trying to avoid the inevitable but here we go.

You really got me. I don’t know what happended during the bodywork session after my first Satori, but something. During the session I was somewhere very deep and hardly aware of what was happening or who was giving the session, but afterwards I was thinking about you a lot. As if your energy had reached new places in me and stayed there haunting. Then again, you are a very intense person and I’m sure many people feel a bit shaken after having been in your presence.

When you joined the second Satori group your energy hit me with full force again. I was very present and focused and had some beautiful and stunning experiences with my koans, but at the same time I was very much aware of you. I felt your energy and even if it made me self-conscious at times, it mostly supported me in my inner work. Needless to say that the energy was highly charged sexually.

On the last day of Satori when we exchanged that hug I was really blown away. Let me tell you without going into too much detail that it was the deepest sexual experience I’ve ever had in my life. Me being in that open space where I was after Satori and feeling someone as present and charged as you filling that space was simply beautiful. It also gave me the confidence that yes, I’ve chosen the right path, this is what I want. I decided some time ago that conventional sex is not for me any more. I want to make love with awareness and this is something I won’t compromise.

I have been opening up very quickly and all this energy stuff is so new to me that it leaves me a bit confused. What I don’t know is why it’s you who affects me this strong. Is it my mind or is there something real there? Are these one-way things or is a mutual connection required? Or maybe it is you who should be more aware of your energy and careful with it, not messing with poor beginners’ energy fields. Well, what do I know. With time I’m sure I will learn.

I have a bit of a history with getting attracted to someone but instead of communicating it I run away and start a relationship in my head. Usually I pick someone who I feel is out of my league, in one way or another, which gives me a good excuse to pull back. After I’ve been daydreaming long enough it becomes virtually impossible to approach that person in real life. Often it takes months before I’m able to let go of the man.

Also, when I participate in groups or sit 10-day Vipassana retreats, for example, I tend to pick someone and start daydreaming. At the end of the retreat when I have finally the chance to change a couple of words with the man, the attraction and pressing need to be with him vanishes into thin air.

I see a very destructive pattern here. This has happened to me over and over again and it will continue unless I do something about it. I need to break free. As far as I can see the only way is to take action and start communicating.

There is nothing special or dramatic in what I’ve written to you. A girl likes a boy, happens all the time everywhere. Sometimes one thing leads to another, sometimes it doesn’t. No big deal. But this is revolutionary for me, because by writing to you and communicating openly I am breaking a habit of repression that doesn’t do good to me. I’m sick and tired of repressing my beautiful sexuality and dwelling in fantasies instead of living them. Thank God I can’t compromise my love any more.

What a relief to see that my love and hunger for truth is greater than my fear of being ridiculed or rejected. Just watching these words and sentences appearing on the screen makes me feel very strong and peaceful. Grounded. I’m doing the right thing, without compromising, and it feels sooooo good!

I’m sure you are able to see that I have no expectations. I’m not asking or needing anything from you, only that you are present enough to receive my communication and I know that you are. And I hope that you can appreciate my honesty.

All there is left to say is thanks. Thank you Adim for being the angel who made me experience what I did and become aware of these harmful conditionings and offering me a chance to communicate it. Thank you.

So that’s it then :-) See you if and when I see you.

Take care,

Love
Virpi

Peilin edessä

Ihmeellinen päivä. Puolalainen Lena vain nauroi minut nähdessään, kosketteli kasvojani, halasi, ja sanoi että minä olen kaunis.

Mystic Rosessa tuntui, että kolme miestä tuijotti minua ja hakeutui lähelleni. Katsoessani itseäni salin peiliseinistä en voinut kuin todeta, että kyllä, minä todellakin olen kaunis. Vaaleuteni on silmiinpistävää, ihoni suorastaan hehkuu valoa, aivan kuin olisin enkeli.

Totesin myös, että kun nauran aidosti ja rennosti, silmäni tuikkivat ja kasvoni hehkuvat. Se on ainoa asia, johon huomio kiinnittyy. Ei hassusti vääntyneeseen naamaan, ei kasvojen punoitukseen tai hieman vinoihin hampaisiin, kuten olen aina ennen kuvitellut.

Minua on aina hävettänyt nauraa ääneen. Olen lopettanut nopeasti ja siirtynyt vienoon hymyyn, tai jos en ole pystynyt lopettamaan naurua, olen vähintäänkin peittänyt kasvoni käsilläni. Tänään näin noin 20 peilistä, että naurava Virpi on ihana.

Illalla ryhmän vanhempi intialaisherra istui pääportilla ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi muun muassa, että minulla on “very strong, wonderful energy”. Hänen sanoistaan muistui mieleen joogakurssin englantilaismies, joka oli kuvaillut energiaani samoin sanoin. Ei suoraan minulle, mutta eräälle tutulle naiselle.

Nolostun kuullessani kaikki ne ihanat asiat, jotka Tara sanoo minulle. Mutta samalla kun kuulen ne, tiedän niiden olevan totta. Jokin osa minusta tietää, mutta se osa on ollut tähän asti piilossa. Tara kertoi muun muassa Satori-kurssin aikana saamastaan “visiosta”, että minulle sopisi Sannyas-nimeksi Vimala Sundari, pure beauty. Siis joku todellakin näkee minut näin.

Muistan hämmennykseni Satorin jälkeen, kun muut ryhmäläiset kiittivät vuolain sanankääntein: “Puhut suoraan sydämestäsi, mikä on todella harvinaista.” “Sinulla on uskomattoman kaunis ääni, jokainen lause päättyy kauniin pyöreästi.” “Olet todella kaunis.”

Kurssin aikana välttelin yhtä partneria, joka tapasi hymyillä minulle istuessamme vastakkain. En pitänyt siitä, että hän nauroi minulle. Kurssin päätyttyä samainen mies kertoi, että häntä alkoi aina hymyilyttää tupsahtaessani hänen parikseen, koska hän nautti niin kovasti työskentelystä kanssani.

Kertoo aika karua kieltä siitä, miten näen itseni. Miten kova ja armoton olen. Miten paljon hyvää ja kaunista onkin mennyt ohitseni, kun sisäinen tuomarini on tehnyt pisteliään ja rakkaudettoman arvionsa tapaamistani ihmisistä ja eteeni tulevista tilanteista. Huh huh.

Mutta nytpä tuomari on lomautettu ja voipi olla, että panen sen kokonaan varhaiseläkkeelle. Huudelkoon sieltä jostain kaukaa, kirjoittakoon tulikivenkatkuisia tuomioitaan vaikka johonkin huonosti toimitettuun kaupunkilehteen. Heitän ne suoraan paperinkeräykseen.

Heh, minähän uhkasin, etten kirjoittaisi Mystic Rosen aikana. Tässä se taas nähtiin: päästin irti odotuksista ja kirjoituspaineista. Kerroin suoraan, että odotukset ahdistavat ja pelkään menettäneeni kirjoituskyvyn ja -halun kokonaan. Kun löin pelon ja ahdistuksen tiskiin, toin ne julki, ne hälvenivät. Tilalle virtasi uutta luovaa energiaa, joka sai tällä kertaa tällaisen muodon.

Kiitos, elämä, tästäkin ihanasta kauniista päivästä. Avaudun päivä päivältä enemmän, näen sen jopa itse. Mutta kiitos myös siitä, että olet tuonut elämääni näitä ihmisiä, peilejä, jotka muistuttavat minua kauneudestani ja rakkaudestani. Itse en ehkä jaksaisi uskoa.

Saitko?

Kävin tänään Taran kanssa lounaalla Raga’sissa (herkullinen thali 50 rupiaa, alle euron) ja sitten German Bakeryssä suklaakakulla. Nautin siitä, miten Taran kanssa menemme aina suoraan asiaan. Ei mitään kaunisteluja tai alustuksia. Esimerkiksi illallispöydässä saatan aloittaa keskustelun näin:

– Vietin iltapäivän lukien Tantra-kirjaa ja masturboiden.

– No hyvä. Vai onko?

– No ei, koska tulen vaan entistä ahdistuneemmaksi, kireämmäksi ja turhautuneemmaksi.

– Ai jaa, miksi?

– Koska en tule. En saa orgasmia kun masturboin.

– Saatko miehen kanssa?

– En saa.

– No meidän pitää sitten tehdä asialle jotain.

Tämä keskustelu käytiin kepeään sävyyn, minun rouskutellessani öljyssä rapeaksi paistettuja chapateja ja Taran kauhoessa lusikalla vesimelonia suuhunsa.

Tällaista se on Taran kanssa. Ihan kuin Satori jatkuisi. Istun kumppania vastapäätä, katson häntä silmiin, minä puhun, hän kuuntelee. Olemme täysin läsnä. Ei minkäänlaista sensuuria, editointia tai filtteröintiä. Kommunikoin sen, mikä on tällä hetkellä totta. Jos jokin päivällä tapahtunut painaa mieltä nyt, sanon sen ääneen. Katson täältä syvältä, en anna kommunikaation pysähtyä tai jämähtää pelkoon tai häpeään, vaan annan sen soljua suoraan ulos.

Siinä se oli, minun suuri salaisuuteni, häpeän ja ahdistuksen aiheeni. Plop, se putkahti kevyesti ulos. Koska siinä ei ole mitään hävettävää. Se on vain asia, fakta, joka on tällä hetkellä tällä tavalla.

Juuri näin Satori toimii. Satori opettaa, kuinka ollaan arvostelun ja tuomion tällä puolen. Ei ole olemassa hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää, on vain asioita ja ajatuksia, jotka nousevat, kestävät aikansa ja päättyvät. On vain neutraali witness, sivustaseuraaja, joka katsoo kehossa ja mielessä tapahtuvia liikahduksia ja raportoi niistä yhtä neutraalisti. Kun katson itseäni tällä neutraalilla katseella, psyyken poimuista pullahtelee esiin vaikka minkälaisia traumoja, häpeää ja salaisuuksia. Sitten löyn ne tiskiin, kommunikoin niistä suoraan ja avoimesti ja puff – häpeä katoaa. Kuten kirjoitin joskus aiemminkin: häpeä elää ainoastaan pimeässä, piilossa. Kun sen tuo valoon, se yksinkertaisesti lakkaa olemasta.

Luulisi, että elämäni suurimman ja kipeimmän salaisuuden paljastaminen olisi herkkä hetki, jolloin tuntisin itseni haavoittuvaksi. Ehkä se tuntuukin siltä sekunnin ajan kun pusken pelkokerroksen läpi ja avaan suuni. Mutta kun salaisuus on ihmisten ilmoilla, kasvan suureksi ja vahvaksi. Olen täynnä voimaa ja energiaa. Siis todellakin: mikä ei tapa, vahvistaa, kirjaimellisesti. Ajatella, että olen kuvitellut jo pari vuosikymmentä, että jos joku saa tietää, kuolen. Aaah, on niin puhdas ja kevyt olo!

Tällainen suora ja rehellinen kommunikointi, jota harrastin Satorin aikana ja nyt Taran kanssa, muuttaa elämäni täysin. On jo muuttanut. Tämä on ainoa keino (ainakin minulle, ainakin tällä hetkellä) puhdistua, kirkastua ja selkeytyä. Mennä eteenpäin. Haluan olla suora ja peloton. Vain silloin energia virtaa vapaasti, tukokset liukenevat ja pystyn nauttimaan elämästäni täysillä, ilman pelon ja häpeän tuomaa painolastia. Tällaiset vaietut salaisuudet kummittelevat aina taustalla, vaikkei niistä olisikaan joka hetki tietoinen. Alitajuinen paljastumisen pelko tuo myös elämän hyviin asioihin väljähtyneen sivumaun.

Seuraavan kerran kun tapaan miehen, jonka kanssa aion rakastella, en voi kuin sanoa suoraan: “Minua pelottaa hirveästi, sillä en ole ollut 2,5 vuoteen sängyssä miehen kanssa. Minulla on tosi epävarma olo, aivan kuin olisin teini-ikäinen neitsyt. Pelkään, etten enää osaa, en enää tiedä mitä minun pitää tehdä.”

Tai sanon juuri sen, mikä silloin nousee, mutta veikkaan, että se voisi olla jotain tämän kaltaista. No hui, olipa kamala paljastus.

Hmm. Pitääkö näitä intiimejä juttuja latoa tänne, kaiken kansan nähtäville? Eivätkö nämä seksijutut ole ihan jokaisen ihmisen henkilökohtaisia asioita? Pitäisit kuule ihan omana tietonasi!

Hahaa! Nämä ovat minun henkilökohtaisia asioitani, ja juuri siksi vain minulla on sananvaltaa siihen, missä niitä levitellään. Minä en ole kiinnostunut kenenkään muun seksijutuista, ainoastaan omistani, ja otan niistä täten täyden vastuun. Otan vastuun, eli en enää suostu häpeämään tai pelkäämään paljastumista tai arvostelua. Kommunikoimalla suoraan, avoimesti ja rehellisesti luon mahdollisuuden jollekin uudelle tulla. Kun nämä eltaantuneet pelko- ja häpeämöykyt katoavat, sisälläni on yhtäkkiä valtavasti tilaa. Uusi energia virtaa ja vie minua kohti sellaista puhdasta seksuaalisuutta, jollaisesta en ole uskaltanut haaveillakaan.

Naurua 5

Helpoin naurupäivä tähän mennessä. Perusnauru ja -hytkyminen pysyvät yllä lähes koko kolme tuntia, ja sen päälle on helppo rakentaa isompaa naurua. Välillä vähän teeskennellen, mutta pääsääntöisesti ihan luontevasti.

Pystyn aika hyvin nauramaan pelottavien tai negatiivisten asioiden ja energioiden läpi. Tai oikeastaan nauran ajatuksilleni. Yritän oikein miettiä, mikä olisi kauheinta maailmassa, tai mitä pelkään eniten. Kun saan ajatuksen mieleeni, nauran nauran nauran sen läpi.

Ehkä en harrasta enää koskaan elämässäni seksiä. Hah hah hah hah haa! Minua pelottaa ihan hirveästi ajatus intiimiydestä, ajatus siitä, että harrastaisin lähiaikoina seksiä jonkun miehen kanssa. Hah hah hah hah haa! Tässä minä nyt makaan näiden miesten välissä ja kaipaan heidän kosketustaan, hah hah hah hah haa! Kierrän Jivanin kaukaa, hah hah hah hah haa. (En tainnut kertoakaan, että Jivan on mukana Mystic Rose -kurssilla) Makaan jonkun miehen vieressä ja tunnen hänen selkänsä takapuoltani vasten, ja tämä kaikki on niin piiloeroottista, hui olen vähän vaivautunut, hah hah hah hah haa! Olen niin kateellinen kuvankauniille Charlotalle, varsinkin kun ohjaaja oikein hehkutti aamulla Charlotan kauneutta, kateus kaihertaa minua, heh heh heh heh heee! Olen todella epävarma ja pelokas nainen, heh heh heh heh heee! Olen aika rumakin kun nauran, kun naamani vääntyy rumasti, heh heh heh heh heee! Ja niin edelleen, heh heh heee!

Tänään ei voi olla huomaamatta, että ilmassa on todella paljon seksuaalienergiaa. Varsinkin muutamat miehet ovat tosi horny. Skottimies änkeää vähän väliä kiehnäämään ja näyttää hilpeästi elekielellä, että I want to put my willie inside you. Halaan vanhempaa espanjalaismiestä, ja pääsen myös Jivanin kanssa kosketusetäisyydelle yhden Star-kuvion aikana. Tuntuu hyvältä, vaikkakin syntiseltä, sillä samaan aikaan skottimies puree minua käsivarresta.

Läheisyyden kaipuu tuntuu pakottavalta. Haluaisin jäädä makaamaan jonkun miehen lähelle ja nauttia hänen lämmöstään ja läsnäolostaan ja mieheydestään ja seksuaalisuudestaan. Oh my God, haluan niin kipeästi!

Ei tule yhtään jähmettynyttä I’m stoned -vaihetta, tai edes sellaista, että nauru kuolisi kokonaan. Hiljaisena hetkenä alan jokeltaa tai puhua siansaksaa, tai lähden liikkeelle.

Ohjaaja painottaa session lopuksi, että nauruviikon aikana ei saa missään tapauksessa itkeä, vaikka kuinka itkettäisi. Pitää skarpata. Olen kyynelehtinyt jo kahtena päivän Kundalini-meditaatiossa.

Syön kuin hevonen, varsinkin kaikkea makeaa ja rasvaista. Vehnää ja sokeria kaksin käsin. Vedän kaksi palaa suklaakakkua German Bakeryssä, ja minulla on tosi paha olo koko illan.

Mistä tunnet sä ystävän

Elämälle kiitos Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos! Ihan alkaa itkettää, kun ajattelen häntä. Tielleni on osunut jo useampia “enkeleitä”, jotka kaikki ovat opettaneet minulle jotain tärkeää – mutta kivun kautta. Olen heidän avullaan kohdannut jonkin keskeneräisen asian itsessäni, ensin rimpuillut kauheasti vastaan mutta lopulta antautunut ja niellyt oppiläksyni.

Tara-enkeli on eri rotua. Voisin sanoa, että hän on yli-yli-super-suojelusenkeli, mutta hän on jotain vieläkin parempaa: hän on ystävä. Tapasimme ensimmäisellä Satori-kurssillani helmikuussa, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Joka ilta Evening Meetingin jälkeen syömme Meera-ravintolassa dinnerin ja juttelemme.

Ja mistä kaikesta me puhummekaan! Elämästä, rakkaudesta, totuudesta, tantrasta, seksuaalisuudesta, Oshosta, Resortista ja niin edelleen. Tara on kuin lahja. Hän kuuntelee, kysyy, opastaa, rakastaa – ja samalla kohtelee minua kuin jotain todella arvokasta. Ihan kuin minä en olisikaan hänen opetuslapsensa, miltä minusta usein tuntuu, vaan hän näkee minussa jotain suurta, jumalallista. Merkityksellistä. Arvokasta. Aivan kuin olisi hänen etuoikeutensa auttaa minua.

En ymmärrä tätä, ja osa minusta haluaisi kuitata: “Pötyä, älä nyt satuile!” Mutta luotan yhä enemmän intuitiooni, ja tämä on ihan saletti juttu. Ja se saa minut tuntemaan niin suurta iloa ja kiitollisuutta, että sydämeni pakahtuu. Alan vasta pikku hiljaa nähdä, miten paljon rakkautta minussa onkaan Taraa kohtaan.

Tara pitää minut auki. Kun me puhumme iltaisin, tuntuu kuin Satori jatkuisi. Puhun tästä hetkestä käsin, ja jostain syvältä. Sanon ääneen asioita, joista yllätyn itsekin. Ai tuollaista pääsi suustani. Mutta kuka puhuu? Ei mieleni, ei kehoni, vaan se kuuluisa witness, todistaja.

Esimerkiksi tänään sanoin yllättäen, että tämä paikka on muuttanut minut. Täydellisesti ja peruuttamattomasti. Eikä nyt ole kyse siitä, että otan täältä nämä upeat kokemukset ja jatkan sitten matkaani. Jotain peruuttamatonta on tapahtunut, jotain joka sitoo minut tähän paikkaan ja näihin ihmisiin. Taraan ja moniin muihinkin. Maneeshaan ja Adimiin ainakin. Ehkä myös Jivaniin. Ja Premiin, hersyvään saksalaisnaiseen Mystic Rose -ryhmässäni. Olemme nauraneet yhdessä viitenä päivänä, muuta en hänestä tiedä, mutta hänestä huokuu valtava viisaus.

En halua mennä mieleeni ja alkaa analysoida, mitä muutos ja yhteys tarkoittavat, milloin, miten, miksi, ja missä järjestyksessä. En halua mennä sinne. Mutta suuria asioita nämä ovat, liikun todella syvillä vesillä. Olen keskellä transformaatiota, juuri nyt, muutosprosessi on käynnissä tälläkin sekunnilla, vaikken ilmeisesti ole siitä ihan tietoinenkaan.

Huomenna on Mystic Rosen viides päivä. Tätä hurjuutta on vielä kolme naurupäivää, sitten seitsemän itkupäivää, sitten seitsemän meditaatiopäivää. Mihinköhän minä vielä joudun tämän kaiken kanssa? Sehän tässä pelottaa. Se uusi, joka avautuu, pelottaa. Vaikka samalla voisin hyppiä ja kiljua riemusta: vihdoinkin, nyt mennään täysillä, rakkaus ja viisaus kohisevat suonissa, elämä pauhaa korvissa!

Tara sanoi minulle tänään jotain, mikä liikutti minua syvästi. Hän kertoi, että kun Satori-kurssiamme oli kulunut muutama päivä ja työskentelimme yhdessä, hän katsoi minua ja koki ahaa-elämyksen. Hän oivalsi, millaista on rakastaa pyyteettömästi jotakuta, vaikka tämä olisi mitä tahansa. Vaikka hänestä tulisi mitä tahansa, millainen tahansa. Hämmennyin, hieman nolostuinkin, onkohan tuo nainen erehtynyt henkilöstä, mutta samalla tiesin, että joka sana on totta. Ja tunne on molemminpuolinen. Jotenkin meidän kohtalomme ovat kietoutuneet yhteen, ja se tuntuu hyvältä. Oikealta.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: jotain todella suurta on syntymässä. Vaikka samalla ujostelenkin kauheasti. Ujostelen itseäni Resortissa ja tässä maailmassa. Mutta ihan turhaan, nyt vaan Satori-kurssilta tuttu Trust-koan käyttöön: luota, luota, luota! Leuka pystyyn, selkä suoraksi ja menoksi. Voin sukeltaa elämään luottavaisena, rakastavana ja kauniina, sillä tämä paikka tekee minusta kauniin – senkin sanoin tänään Taralle. Ja siksi rakastan Resortia. Tämä paikka antaa minulle lisää itseluottamusta, muuntaa minua, tekee minusta säihkyvän ja loistavan.

Minulle alkaa pikkuhiljaa paljastua, mikä on minun paikkani ja tehtäväni tässä maailmassa, miksi synnyin tähän kehoon, täksi ihmiseksi joka olen. Taas menee sekavuuden puolelle, mutta jälleen: minun mieleni ei kirjoita tätä. Nämä sanat tulevat jostain syvemmältä. Ja se tuntuu hyvältä. Alan nähdä yhä enemmän ja paremmin. Nyt kuitenkin lasken läppärin lattialle, otan piilarit pois, annan näkökentän sumentua ja kellahdan nukkumaan.

Vielä loppuun, ellei tullut selväksi: Kiitos elämälle Tarasta. Kiitos, kiitos, kiitos!

Naurua 4

TORTURE! Kidutusta! Olen heti aamusta ärtyneellä ja piikikkäällä tuulella. Muun muassa siksi, että tilitin illalla Taralle, etten luota kurssin ohjaajaan. Mielipaha ja ärtymys elää minussa vielä aamulla. Herään ajoissa, viideltä, dynaamiseen meditaatioon, mutta jalkoja särkee niin paljon, etten lähdekään. Kroppa on ollut nämä neljä päivää kuin tiejyrän alle jäänyt. Väsynyt, uupunut, kipeä. Särkee ja kolottaa. Mutta it’s part of the process, kuten mantra täällä kuuluu.

Nauru on vaikeaa, vaikeaa. Usein jään vain tuijottamaan jonnekin kauas. Kasvoni ovat kuin halvaantuneet. Vatsani ei suostu kramppaamaan ja hytkymään ollenkaan. Ei niin kuin edellisinä päivinä, jolloin pystyin pitämään yllä pientä perusnaurua ja -hytkymistä siitä huolimatta, ettei ollut yhtään hauskaa. Suu pysyi pienessä hymyssä, silmissä oli pieni tuike. Nyt ei.

Mutta ei minussa ole syyllisyyttäkään. Se osa minusta on jotenkin väsynyt. En jaksa tuntea syyllisyyttä. Hyväksyn, että nyt on näin. Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita, että jumiutuminen tuntuisi jotenkin hyvältä tai helpolta. Se on edelleen epämiellyttävää.

Kaikki tuntuvat olevan tänään samassa jamassa. Paljon hiljaisia, seisahtuneita hetkiä, tuijottelua silmät auki tai kiinni, suu auki tai kiinni. Hakkaan moneen kertaan tyynyä mattoon, välillä karjuen, välillä äänettömästi, ja se tuntuukin pistävän jotain liikkeelle. Mutta ei provosoi hervotonta naurua kuten eilen. Ryhmässä on myös amerikkalaistyttö, jolla on tänään “karjutaan ja hakataan tyynyä mattoon” -päivä. Tuntuu lohdulliselta. Usein Kathyn karjunta laukaisee minussakin halun karjua ja hakata.

Pitkiä piinallisia hetkiä, jolloin kasvoni jähmettyvät “en koskaan ikinä enää pysty nauramaan” -kiveksi. Nousen ylös ja kävelen ympyrää huoneessa. Aluksi tuntuu, että uupunut keho ei pysty ottamaan yhtään askelta, mutta pikku hiljaa kävely muuttuu juoksuksi, ja kohta ravaan niin lujaa kuin pääsen. Pölpötän siansaksaa tai jokellan vauvakieltä, laulan. Tai karjun. Mutta nauru ei tule.

Feikkinaurua on monenlaista. En enää edes häpeä sitä, sillä se kuuluu kuvioon. Voi tuottaa feikkinaurua ja siansaksaa sekaisin. Välillä voi hihittää korkealta, hersyvästi ja suloisesti. Tai sitten voi laskeutua alemmas ja tuottaa muutaman vatsanpohjasta kumpuavan hörähdyksen. Tai jos ei jaksa nauraa, voi vain tuottaa jotain ääntä, kuteen aaaa tai eeee, ja yrittää saada siihen jonkinlaisen naurun poljennon heittämällä h:ta väliin: ahahaha, ehehehehe.

Lounaalla valitan Taralle, että en ole koskaan osannut teeskennellä naurua. Hän siihen, että nythän sinä olet oppinut uuden taidon. Ja se on totta! Voin pistää cv:hen, että pystyn teeskentelemään naurua kolme tuntia putkeen. Kuinka moni oikeasti osaa?

Kundalini ja Evening Meeting tuntuvat hyvältä. Oshon sanat uppoavat niin syvälle, että tekee melkein kipeää. Olen vahvasti kehossani, seksuaalienergia jyllää täydellä teholla, vaikkei minulla olekaan niin hirveän paljon pakonomaisia ajatuksia seksistä. Tosin niitäkin riittää, luoja varjelkoon.

Naurua 3

Asun niin lähellä Osho Resortia, ettei minun tarvitse ylittää kuin yksi vilkas katu. Pelkään liikennettä ensimmäistä kertaa. Talutan pyöräni puoliväliin ja seison keskiviivalla pitkään. Yritän olla mahdollisimman pieni. Autoja, moottoripyöriä ja riksoja viuhuu molemmin puolin, en millään löydä sopivaa aukkoa, josta pääsisin ylittämään. Muut ihmiset ympärilläni ylittävät kadun rennosti, mutta minä seison keskellä tietä kuin patsas. Olen niin hidas, etten näe aukkoja ajoissa. Yksi moottoripyöräilijä hidastaa ja näyttää kädellään, mutta en mene. En luota keneenkään. Tässä maassa valojen vilkuttaminen ja käsimerkit eivät yleensä tarkoita, että kuski antaisi tietä. Ne tarkoittavat, että varo, minä tulen.

Tänään on helppo nauraa, kun on jo niin sanotusti kokemusta. Kun nauru tyrehtyy, osaan mennä selälleni koppakuoriais-asentoon ja tarttua varpaista kiinni. Keinuttelen itseäni ja jokeltelen. Tai päästelen lapsellisia tai tyttömäisiä, hentoja ja korkeita hihitysääniä. Niitä on välillä helpompi tuottaa kun kumeaa vatsanaurua.

Olen nauranut kovaäänistä vatsanaurua niin harvoin, että vatsani on varmasti kumissut näiden kolmen päivän aikana enemmän kuin koko elämäni aikana.

Keksin tänään uuden tavan löytää nauru. Hakkaan tyynyä lattiaan niin että koko sali raikuu, lataan siihen kaiken voiman, energian ja aggression. Noin kymmenen läimäytyksen jälkeen olen niin uuvuksissa, että purskahdan hysteeriseen nauruun ja kaadun vatsalleni. Kun olen koonnut itseni, uudestaan! Puran jotain. Uudestaan ja uudestaan.

Adim – ihana Adim. Aina kun ajattelen häntä, purskahdan nauruun. Nauran sen moskan läpi, jota olen kehitellyt ja pyöritellyt mielessäni. Huikeita fantasioita. Toiveita ja odotuksia, jotka vaihtuvat hetkessä vakavuudeksi ja ahdistukseksi. Mutta kun nauran sen läpi, kevenen. Pakkomielteiset ajatukset laantuvat. Jotain kirkkaampaa ja selkeämpää tulee tilalle. Päätän, että seuraavan kerran kun kohtaan Adimin, kommunikoin suoraan. Kiitän ja kerron kaiken. En halua enää tällaisia kuluttavia tulppia. Haluan, että energia virtaa vapaasti.

Mystic Rose -kurssin ohjaaja ärsyttää minua. En luota häneen, en koe oloani turvalliseksi. Hän on Etelä-Amerikasta, minä Pohjois-Euroopasta. Meillä ei klikkaa. Hän on (ärsyttävä) girly girl, minä en. Ja selvästi minä edustan jotain, jonka hän kokee uhaksi.

Tänään kokoonnumme myös iltapäivällä ryhmätapaamiseen, juttelemaan ja jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Avaudun ja kerron peloistani. Kerron, että minulla on vähän surkea olo, enkä koe olevani turvassa.

– Minähän sanoin jo ensimmäisenä päivänä, että ota riksa, älkää lähtekö pyörien ja skootterien kanssa liikenteeseen, ohjaaja kivahtaa.

Ja kääntyy pois juttelemaan jollekin toiselle. Kutistun. Näin minun pelkoni ohitettiin kädenheilautuksella. Halusin lohdutusta ja vakuutteluja, että kaikki on ihan hyvin, mutta saankin tällaisen ryöpyn. Olen vihainen ja pettynyt. Tunnen itseni mitätöidyksi.

Illalla tiedostan, että tämä kuvio tulee varmasti lapsuudestani. Ehkä on ollut tilanteita, joissa olen avautunut, olen ollut rehellinen ja auki, mutta en ole saanut vanhemmiltani vastakaikua. Ehkä heillä on ollut jotain muuta mielessä juuri sillä hetkellä, kuten kaikilla vanhemmilla aina joskus, eivätkä he ole tajunneet pienen Virpin asian tärkeyttä.

Törmään tähän mitätöimisteemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtaan jatkuvasti uusia ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan itseni mitätöidyksi. Kunnes olen katsonut sitä tarpeeksi. Kunnes kipu on palanut loppuun.

Naurua 2

Vaikea päivä. Olo on kuin rekan alle jääneellä. Joka paikkaan sattuu ja särkee. Osaksi varmaan siksi, että möyrin eilen estoitta patjoilla, tein päälläseisontoja, kuperkeikkoja ja siltoja kylmiltäni.

Tuntuu vaikealta nauraa, sillä oikeasti itkettäisi. Olen hieman huolissani, joten varmistan ohjaajalta:

– Riittääkö, että vatsani hytkyy aivan kuin nauraisin, vaikka minulla ei ole yhtään hauskaa? Oikeasti tekisi mieli itkeä.

– Juuri niin, naura surun läpi. Kaikkien tunteiden, myös pettymyksen tai vihan läpi voi nauraa.

Välttelen espanjalaispojan katsetta, koska hän on niin kaunis. Tyypillinen kuvio – annan kylmää ja kopeaa viestiä, vaikka oikeasti olisin vähän kiinnostunut. Välttelen myös Satori-kurssilta tuttua irlantilaista. Tunnemme jo sen verran, että jos hän näkisi silmäni, hän tietäisi minun teeskentelevän. Enkä halua jäädä kiinni. En halua paljastaa, etten oikeasti osaa nauraa.

Joo joo, tiedän, että tämä on kaikille yhtä vaikeaa. Vähän väliä joku hyytyy totaalisesti ja vetäytyy vakavaan hiljaisuuteen.

Ihmiset koskettelevat enemmän ja luontevammin. Makaame yhdessä läjässä ja nauramme, tai päät yhdessä tähti-kuviossa. Kun laitan pääni toisen vatsalle, joku laittaa päänsä minun vatsalleni ja niin edelleen, luomme nauruletkan. Pääni alla tuntuva hytke saa minutkin automaattisesti hekottamaan.

Olen helpottunut, sillä tuntuu, että olen vajonnut takaisin Satori-kurssin aikaiseen tilaan, jossa mieli pulisee vaimeasti jossain hyvin kaukana. Olen vahvasti läsnä kehossani ja aisteissani. Nauraminen saa myös seksuaalienergian liikkeelle. Kaipaan kosketusta ja läheisyyttä.

Hyrisen silmälaput silmillä. Nauru on vaihtunut Teletappi-tyyliseksi ääntelyksi. Levitän käteni ja tavoittelen jotakuta. Silittelen jonkun polvea. Pidän jotakuta hetken kädestä. Myöhemmin kohtaan hänet, edelleen silmälaput silmillä, ja halaamme. Hän tarttuu käsiini ja juoksuttaa minua sokkona ympäri huonetta. Trust, trust, luota, luota, hoen mielessäni ja seuraan rennosti. Olemme tikahtua nauruun. Lopulta on pakko kurkistaa, kenen kanssa minulla on näin kaunis ja välitön kohtaaminen – ahaa, sen vanhemman espanjalaismiehen.

Kolmen tunnin kuluttua tiibetiläinen kello kilahtaa, päivän naurut on naurettu. Astun ulos, auringon valo on liian kirkas. Olen spaced out. Lounaan jälkeen taluttaessani fillaria tien yli auto raapaisee takapyörää.

Päivän Nadabrahma- ja Kundalini-meditaatiot sekä Evening Meeting ovat turvallisia, rauhallisia keitaita. Ilmastoitu auditorio on niin viileä ja hiljainen. Olen jossain todella syvällä. Rauhassa. Täällä on hyvä olla. Kun astun auditoriosta ulos, ilmamassa iskee vastaan liian lämpimänä ja yöäänet lyövät ylitseni liian kovina. Huolestun.

Illalla liikennettä on vähemmän, mutta talutan fillarini riksan kylkeen. Pelottaa. Olen jossain todella syvällä, enkä koe olevani turvassa. Ympäröivä maailma tuntuu vihamieliseltä.

Naurua 1

Hihitän silkasta jännityksestä. Hullu, mitä sä täällä teet?

En ole naurajatyyppiä. Olen niitä tyttöjä, jotka hymyilevät vienosti suu kiinni, en paljasta hampaitani, heitä päätä taakse ja anna naurun hytkyttää kroppaani. Tai jos purskahdan nauruun, tajuan nopeasti, että naamani on ihan ihmeellisesti vääntynyt, hieman ulkonevat etuhampaat kuopivat ilmaa, ja nauruni laantuu nopeasti. Muut ovat ehkä päässeet vasta alkuun ja saattavat nauraa pitkään, mutta minun nauruni on jo laantunut hymyksi.

Kello on 9 aamulla ja on OSHO Mystic Rose -ryhmän ensimmäinen päivä. Pitäisi nauraa 3 tuntia putkeen. Kaikkia jännittää, haemme varovaisesti katsekontaktia ja heti silmät alkavat tuikkia. “Kyllä, tiedän, tämä on ihan hullua”, kaikkien muidenkin silmät tuntuvat viestittävän.

Ensimmäinen tunti menee helposti. Vatsastani löytyy hihityslihas, joka hytkyy ja kramppaa naurusta, vaikkei oikeasti nauratakaan. Nauru jää niin sanotusti päälle. Kun ei enää naurata, teeskentelen, kuten meitä neuvottiin. Annan vatsan hytkyä ja äänen tulla, se laukaisee jossain vaiheessa oikean naurun.

Möyrimme pehmeällä mattosaarekkeella kuin pikkulapset, teemme hassuja ilmeitä ja päästelemme ääniä. Kun katsoo toista silmiin ja näkee silmien vilkkuvan, tunnistaa ilon pilkahduksen, on itsekin helpompi nauraa. Meitä ohjeistettiin, että ensimmäisinä päivinä on ihan ok ottaa kontaktia toisiin ryhmäläisiin naurun löytämiseksi, mutta samalla tulisi tiedostaa, ettei ole tarkoitus laskea nauruaan toisten varaan. Ideana on löytää oma nauru. Kun oma nauru löytyy, kannattaa laittaa side silmille, ettei energia vuoda.

Viimeinen tunti on vaikea. Naamani on kuin vahaa, vetäytynyt naurun virneeseen, joka on täysin feikki. Ei naurata tippaakaan, mutta yritän päästellä naurun ääniä. Itsetietoisuus häiritsee, välttelen muiden silmiä.

Olen illalla aivan nääntynyt. Uuvuksissa. Satorin univelka painaa vielä, sillä olen valvonut monta yötä. Käyn edelleen ylikierroksilla.

Avomerellä

Hei vaan. Tällainen ujo tervehdys. Olen laiminlyönyt blogiani, tiedän sen. En lukijoitani, vaan blogiani. Jos ajattelisin olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistuisin, ja kirjoittaminen lakkaisi kokonaan. (Okei okei, korjaan: Koska tunnen olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistun, ja kirjoittaminen on vaikeaa.) Istun huovalla huoneeni lattialla ja kirjoitan, kun en muutakaan keksi. Sängylläni seisoo mies kiikkerällä muovituolilla ja korjaa kattotuuletinta.

Ehkä olen laiminlyönyt blogiani, mutta olen ollut itseni kanssa enemmän ja paremmin kuin koskaan. Pystyn pitämään itsestäni parempaa huolta, sillä näen yhä selkeämmin, kuka olen. En ole tämä keho, joka pukkaa hikeä keskipäivän kuumuudessa, enkä myöskään tämä mieli, joka pukkaa jatkuvalla syötöllä kuvia ja ajatuksia. Minä olen se, joka vain katsoo ja tarkkailee kehoani ja mieltäni. Olen witness, todistaja, kuten zen-termi kuuluu. Täysin neutraali. En ota kantaa. Minulle, todistajalle, hikoilu ei ole hyvä tai paha asia. Ei miellyttävää tai epämiellyttävää. Ajatukseni eivät ole toivottavia tai epätoivottavia. Miten ne voisivat olla kumpaakaan, kun en pidä niistä kiinni edes sen vertaa, että ehtisin tehdä jonkinlaisen arvion.

Toinen Satori vei minut syvyyksiin, joissa en ole ennen ollut. Sain suoran kokemuksen tuosta yllä kuvailemastani todistajasta, olin todistaja. Ja tuo sivustaseuraaja, todistaja, on yhtä kuin tietoisuus. Kun keho ja mieli putoavat pelistä, jäljelle jää puhdas tietoisuus. Koin suoraan myös toisen koanin, jonka kanssa työskentelin. Koin mitä luottamus on.

Tätä pelkäsinkin: ei ole olemassa sanoja, joilla pystyisin täsmällisesti kuvailemaan kokemustani. Suomenkieliset sanat kuulostavat erityisen kömpelöiltä. I had a direct experience. I experienced directly. Tiedostan myös, että kukaan ei ymmärrä sanaa koan. (Jos haluaa päänsä todella sekaisin, voi lukea Wikipedian selityksen.) Tunnustelen tätä pientä ärtymystä sisälläni… ja ei. Minulla ei ole minkäänlaista halua tai kykyä selittää. Tällä hetkellä en ole kyllin kiinnostunut siitä, tulenko ymmärretyksi vai en. Ehkä joskus kirjoitan yksityiskohtaisen selostuksen millainen prosessi Satori on, mutta nyt en halua mennä siihen osaan mieltäni, joka tuottaisi järkevän, johdonmukaisen ja rautalangasta väännetyn kuvauksen jostain, mikä ei ole järkevää tai johdonmukaista. Olen tehnyt pari viikkoa hurjaa työtä päästäkseni syvälle, oikeasti ymmärryksen tälle puolen, joten en kai minä nyt varta vasten ala kömpiä täältä ylös.

Satori päättyi sunnuntaina. Kirjoitin maanisen meilin yhdelle ystävälle ja purin krapula-ahdistusta toisen kanssa chatissa, mutta teemat ovat sen verran intiimejä, etten ole halunnut käsitellä niitä blogissa. Sensuuri iski ensimmäistä kertaa, ja hyvä niin. Olen nyt apposen auki energeettisesti (mitä se sitten tarkoittaakin, muita sanoja minulla ei ole). Liikun syvillä vesillä, avomerellä. Olen paljas, olen pudottanut naamiot, panssarit ja muut suojavarusteet, mutta sen verran itsesuojeluvaistoa minulla on, etten oksenna sitä kaikkea tänne. Ainakaan vielä. Olen tosin yllättänyt itseni ennenkin.

Vedin satorin jälkeen pari päivää henkeä ja sukelsin sitten uudestaan. En suunnitellut osallistuvani uudelle kurssille, enkä tehnyt päätöstä. Seurasin vain sivusta, nauraen ja ihmetellen, kun kehoni marssi keskiviikkoaamuna Mystic Rose -ryhmän alkutapaamiseen. Haluan lisää, lisää! Syvemmälle, vielä vain syvemmälle, niin syvälle ja niin nopeasti kuin kantti kestää, ja siinä vaiheessa kun kantti ei enää kestä, on liian myöhäistä katua. Tältä tieltä en pysty kääntymään takaisin, luojan kiitos.

Okei, lyhyesti: Mystic Rose on kolmen viikon ohjelma, niin sanottu “meditaatioterapia”. Meitä on 15 ja tapaamme joka päivä klo 9–12. Ensimmäisellä viikolla nauramme joka päivä kolme tuntia putkeen. Toisella viikolla itkemme kolme tuntia putkeen. Kolmannella viikolla istumme hiljaa kolme tuntia putkeen. Ihan sekopäistä hommaa, ja siksi minua niin naurattikin seuratessani, kuinka määrätietoisin askelin kehoni marssi ensimmäiseen tapaamiseen. Hullu, et voi olla tosissasi!

Mutta olen minä. Nyt on kolmas päivä menossa, enkä voi kuin olla kiitollinen. Syvästi kiitollinen. Minun kehoni on todella viisas, paljon viisaampi kuin mieleni.

Kirjoitin näköjään blogimerkinnän. Minun piti tänään olla skarppina: seurata ajankulua tarkasti ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan päästämässä sähkömies sisälle. Piti tsempata, että muistin käydä lounaalla ravintolassa, joka on lähimpänä fillariparkkia, jotta ehdin ajoissa. Piti keskittyä ja kertoa yksinkertaisella tankeroenglannilla, että välillä tuuletin ei lähde pyörimään. Sitten piti kirkua hieman, jotta mies ymmärtäisi millainen meteli tuulettimesta välillä lähtee. Kiitos skarppiuden aallon, tässä on nyt teksti. Ihmeellistä. En olisi muuten pystynyt.

En yhtään tiedä, kirjoitanko seuraavan kolmen viikon aikana mitään. Ajatus hieman ahdistaa. Minunhan piti tässä blogissa kirjoittaa siitä, mitä sisälläni tapahtuu kun hakkaan päätäni elämään, totuuteen ja rakkauteen. Ja nyt teen sitä sellaisella tasolla, etten pysty enää kuvaamaan kokemustani sanoin. Tähänkö tämä bloginpito sitten tyssäsi?

Näen, että osa minusta pelkää. Pelkää mennä syvemmälle. Jos siellä syvällä menettää kykynsä, ja mikä pahinta, halunsa kommunikoida, kannattaako sinne sittenkään laskeutua? Tuleeko minusta zombie, joka kulkee ympäriinsä silmät teevadin kokoisina, omissa sfääreissään? Zombie-viittaus ei ole vitsi. Kun katson peiliin, näen hehkuvat kasvot ja valtavan suuret, kiiltävät silmät, jotka seisovat päässä.

Heh, nyt on myöhäistä itkeä. Siispä hymyilen! Ei vaan nauran! Aaaaaaaaahhh, nyt mä menen taas, Kundalini-meditaatio odottaa!

OMG

Oh my God, here we go again. See you on the other side!