Avomerellä

Hei vaan. Tällainen ujo tervehdys. Olen laiminlyönyt blogiani, tiedän sen. En lukijoitani, vaan blogiani. Jos ajattelisin olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistuisin, ja kirjoittaminen lakkaisi kokonaan. (Okei okei, korjaan: Koska tunnen olevani vastuussa lukijoilleni, ahdistun, ja kirjoittaminen on vaikeaa.) Istun huovalla huoneeni lattialla ja kirjoitan, kun en muutakaan keksi. Sängylläni seisoo mies kiikkerällä muovituolilla ja korjaa kattotuuletinta.

Ehkä olen laiminlyönyt blogiani, mutta olen ollut itseni kanssa enemmän ja paremmin kuin koskaan. Pystyn pitämään itsestäni parempaa huolta, sillä näen yhä selkeämmin, kuka olen. En ole tämä keho, joka pukkaa hikeä keskipäivän kuumuudessa, enkä myöskään tämä mieli, joka pukkaa jatkuvalla syötöllä kuvia ja ajatuksia. Minä olen se, joka vain katsoo ja tarkkailee kehoani ja mieltäni. Olen witness, todistaja, kuten zen-termi kuuluu. Täysin neutraali. En ota kantaa. Minulle, todistajalle, hikoilu ei ole hyvä tai paha asia. Ei miellyttävää tai epämiellyttävää. Ajatukseni eivät ole toivottavia tai epätoivottavia. Miten ne voisivat olla kumpaakaan, kun en pidä niistä kiinni edes sen vertaa, että ehtisin tehdä jonkinlaisen arvion.

Toinen Satori vei minut syvyyksiin, joissa en ole ennen ollut. Sain suoran kokemuksen tuosta yllä kuvailemastani todistajasta, olin todistaja. Ja tuo sivustaseuraaja, todistaja, on yhtä kuin tietoisuus. Kun keho ja mieli putoavat pelistä, jäljelle jää puhdas tietoisuus. Koin suoraan myös toisen koanin, jonka kanssa työskentelin. Koin mitä luottamus on.

Tätä pelkäsinkin: ei ole olemassa sanoja, joilla pystyisin täsmällisesti kuvailemaan kokemustani. Suomenkieliset sanat kuulostavat erityisen kömpelöiltä. I had a direct experience. I experienced directly. Tiedostan myös, että kukaan ei ymmärrä sanaa koan. (Jos haluaa päänsä todella sekaisin, voi lukea Wikipedian selityksen.) Tunnustelen tätä pientä ärtymystä sisälläni… ja ei. Minulla ei ole minkäänlaista halua tai kykyä selittää. Tällä hetkellä en ole kyllin kiinnostunut siitä, tulenko ymmärretyksi vai en. Ehkä joskus kirjoitan yksityiskohtaisen selostuksen millainen prosessi Satori on, mutta nyt en halua mennä siihen osaan mieltäni, joka tuottaisi järkevän, johdonmukaisen ja rautalangasta väännetyn kuvauksen jostain, mikä ei ole järkevää tai johdonmukaista. Olen tehnyt pari viikkoa hurjaa työtä päästäkseni syvälle, oikeasti ymmärryksen tälle puolen, joten en kai minä nyt varta vasten ala kömpiä täältä ylös.

Satori päättyi sunnuntaina. Kirjoitin maanisen meilin yhdelle ystävälle ja purin krapula-ahdistusta toisen kanssa chatissa, mutta teemat ovat sen verran intiimejä, etten ole halunnut käsitellä niitä blogissa. Sensuuri iski ensimmäistä kertaa, ja hyvä niin. Olen nyt apposen auki energeettisesti (mitä se sitten tarkoittaakin, muita sanoja minulla ei ole). Liikun syvillä vesillä, avomerellä. Olen paljas, olen pudottanut naamiot, panssarit ja muut suojavarusteet, mutta sen verran itsesuojeluvaistoa minulla on, etten oksenna sitä kaikkea tänne. Ainakaan vielä. Olen tosin yllättänyt itseni ennenkin.

Vedin satorin jälkeen pari päivää henkeä ja sukelsin sitten uudestaan. En suunnitellut osallistuvani uudelle kurssille, enkä tehnyt päätöstä. Seurasin vain sivusta, nauraen ja ihmetellen, kun kehoni marssi keskiviikkoaamuna Mystic Rose -ryhmän alkutapaamiseen. Haluan lisää, lisää! Syvemmälle, vielä vain syvemmälle, niin syvälle ja niin nopeasti kuin kantti kestää, ja siinä vaiheessa kun kantti ei enää kestä, on liian myöhäistä katua. Tältä tieltä en pysty kääntymään takaisin, luojan kiitos.

Okei, lyhyesti: Mystic Rose on kolmen viikon ohjelma, niin sanottu “meditaatioterapia”. Meitä on 15 ja tapaamme joka päivä klo 9–12. Ensimmäisellä viikolla nauramme joka päivä kolme tuntia putkeen. Toisella viikolla itkemme kolme tuntia putkeen. Kolmannella viikolla istumme hiljaa kolme tuntia putkeen. Ihan sekopäistä hommaa, ja siksi minua niin naurattikin seuratessani, kuinka määrätietoisin askelin kehoni marssi ensimmäiseen tapaamiseen. Hullu, et voi olla tosissasi!

Mutta olen minä. Nyt on kolmas päivä menossa, enkä voi kuin olla kiitollinen. Syvästi kiitollinen. Minun kehoni on todella viisas, paljon viisaampi kuin mieleni.

Kirjoitin näköjään blogimerkinnän. Minun piti tänään olla skarppina: seurata ajankulua tarkasti ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan päästämässä sähkömies sisälle. Piti tsempata, että muistin käydä lounaalla ravintolassa, joka on lähimpänä fillariparkkia, jotta ehdin ajoissa. Piti keskittyä ja kertoa yksinkertaisella tankeroenglannilla, että välillä tuuletin ei lähde pyörimään. Sitten piti kirkua hieman, jotta mies ymmärtäisi millainen meteli tuulettimesta välillä lähtee. Kiitos skarppiuden aallon, tässä on nyt teksti. Ihmeellistä. En olisi muuten pystynyt.

En yhtään tiedä, kirjoitanko seuraavan kolmen viikon aikana mitään. Ajatus hieman ahdistaa. Minunhan piti tässä blogissa kirjoittaa siitä, mitä sisälläni tapahtuu kun hakkaan päätäni elämään, totuuteen ja rakkauteen. Ja nyt teen sitä sellaisella tasolla, etten pysty enää kuvaamaan kokemustani sanoin. Tähänkö tämä bloginpito sitten tyssäsi?

Näen, että osa minusta pelkää. Pelkää mennä syvemmälle. Jos siellä syvällä menettää kykynsä, ja mikä pahinta, halunsa kommunikoida, kannattaako sinne sittenkään laskeutua? Tuleeko minusta zombie, joka kulkee ympäriinsä silmät teevadin kokoisina, omissa sfääreissään? Zombie-viittaus ei ole vitsi. Kun katson peiliin, näen hehkuvat kasvot ja valtavan suuret, kiiltävät silmät, jotka seisovat päässä.

Heh, nyt on myöhäistä itkeä. Siispä hymyilen! Ei vaan nauran! Aaaaaaaaahhh, nyt mä menen taas, Kundalini-meditaatio odottaa!