"Mutta mitä mä voin tehdä?" kysyin monesti turhautuneena. Jooga- ja meditaatioharjoituksista huolimatta olin levoton. Olin kokenut hetkittäin, miltä tuntuu olla hiljaa, ajatukseton, rauhassa. Se täyteläinen tyhjyys oli parasta, mitä olin koskaan kokenut. Olin katkera elämälle, joka näytti jotain kaunista, mutta otti sen saman tien pois.
"Mitä mä voin tehdä?"
"Sä voit antaa enemmän", kuului vastaus.
Hyvä on. Aloin laatia suunnitelmaa. Rupean keharikaveriksi! Käyn kehitysvammaisen kanssa leffassa, kaupassa, ulkoilemassa. Alan ohjata vanhainkodissa joogaa! Helppoja liikkeitä, joita voi tehdä vaikka tuolilla istuen. Kun olisi pitänyt ryhtyä tuumasta toimeen, jänistin. Sitoutuminen ahdisti. Vastuu pelotti. Itseinho lannisti. En ollut oikeasti kiinnostunut ihmisistä, joita suunnittelin auttavani, heillä oli minulle vain välinearvoa. Tarvitsin antamisen kohteita.
Jos antaminen ei ole auttamissuoritteita, mitä se on? Olen nähnyt siitä vain välähdyksiä, mutta pienten pilkahdusten perusteella tiedän, että antaminen on jotain valtavaa, joka muuttaa elämäni. Kun otan, saan mitä haluan. Kun annan, saan mitä tarvitsen. Voiko kukaan pyytää enempää?
Annan kirjoittaessani tätä blogia. Ei niin, että tarvitsisin ne pari hassua lukijaa, jotka tänne eksyvät, ennen kuin voin antaa, tai että antaminen olisi riippuvainen siitä, kokevatko lukijat saavansa jotain. Annan itseni elämälle.
Minulla on toistaiseksi sellainen käsitys - mieleni rakentama teoria, josta en vielä pysty irrottautumaan vaikka näenkin jossain määrin sen läpi - että antaminen on erityisen voimallista, kun teen sen pelon tai häpeän läpi. Annan ollessani rohkea, uskaltaessani tuoda näkyville jotain herkkää ja haavoittuvaa. Hetket, jolloin olen auki ja paljastan itseni, ovat kuin pieni kuolema, mutta elämä on reilu. Saan palkintoni heti.
Tässä minä repsotan apposen auki ja nauran. Miten saatoin kuvitella, että sisimpäni olisi suojaton? Se pieni ja herkkä onkin suuri ja voimakas. Jumankekka miten vahva minä olen, miten tyyni, miten luja! Leijona! Soturi!
Hassua. Annan laittaessani itseni alttiiksi, vain huomatakseni, ettei mikään voi minua horjuttaa.
4 kommenttia:
Voisin rohkaista. Mene vain auttamaan. Ota homma, joka tehdään kerran, ei sitoutumista. Anna yllättää itsesi.
Kiitos rohkaisusta. Ehkä vapaaehtoistyö tuntuu vielä jokus luontevalta tavalta antaa.
Hei, eksyin tänne ja jäin lukemaan. Ajatuksesi pyörivät monta kertaa päivässä mielessäni, ja saan niistä lohtua ja voimaa. Ehkä johtuu väsymyksestä jota poden kun kahlaan tuolla vesisateessa ja päivät vierivät ohi niin etten ihan ehdi mukaan.
Jään odottelemaan jatkoa, ja toivotan kaikkea hyvää.
Nyt kahlaan joogaan.
Kiitos, Tuuli, kauniista viestistäsi. Itse en päässyt joogaan, mutta kävin lenkillä. Aluksi sade tuntui kylmältä ja inhalta, mutta sitten kun olin itsekin läpimärkä, olin jotenkin luontevammin osa luontoa ja elämää. Ajatus kirvoitti pienen hymyn, ja sen vuoksi kannatti hyvinkin lähteä pimeyteen kahlaamaan :-)
Voimia arkeen!
Lähetä kommentti