Kovaa duunia

Olen ollut pari päivää hyvin läsnä. Ulkoisesti elämäni ei ole muuttunut yhtään. Teen samoja arjen askareita kuin ennekin, tapaan samoja ihmisiä, puhun samoista asioista. Jopa ajattelen samoja asioita, mutta jokin on muuttunut. 

Olen "tiennyt" jo pitkään, että minulla on ajatuksia, mutta en ole yhtä kuin ajatukseni. Minulla on mieli, mutta en ole mieleni. Minulla on myös keho, mutta en ole se. Minä olen jotain suurempaa siellä taustalla. Jee jee, ihan selvää pässinlihaa - teoriassa. Näin olen sen lukenut, kuullut ja itsekin totuutena julistanut.

Nyt olen alkanut nähdä, miten se eletään. Kyse ei ole suuresta oivalluksesta, kirkkaasta hetkestä, jonka jälkeen kaikki on toisin. Täytyy tehdä töitä. Joka sekunti. Aamusta iltaan. Päivästä päivään, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Mitä enemmän olen läsnä, täällä syvällä, aisteissani, sitä enemmän tunnen vetoa tänne hiljaiseen. Miten huikeaa olikaan olla ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa mieli tarjosi ajatusta tai emootiota johon tarttua, mutta valitsin mieluummin hiljaisuuden. Päästin vain irti, puff! En ollut uskonut, että se voisi tapahtua niin helposti, ihan itsestään. Olinhan harrastanut joogaa ja meditaatiota jo monta vuotta, ja tiesin mielen tyhjentämisen olevan rankkaa hommaa. Ensin tunnistetaan ajatus, sitten siihen tartutaan niska-perse-otteella, raahataan rimpuileva ajatus ovelle, potkaistaan pihalle ja huudetaan perään solvauksia, jumalauta tänne ei enää ole asiaa. Sitten ravistellaan kädet, annetaan hengityksen tasaantua ja käydään seuraavan - usein saman - ajatuksen kimppuun. Ei ihme, että olin meditaation jälkeen aivan uuvuksissa. Viikonloppukurssin jälkeen saatoin maata kaksi päivää sängyssä keräten voimia. 

Ihmisen mieli tuottaa keskimäärin 40 000 ajatusta päivässä. Siitä voi alkaa laskeskella, kuinka monta kertaa päivässä pitää päästää irti, ennen kuin mieli tyhjenee. Ajatusten kanssa tappelu ei kerta kaikkiaan toimi. Onneksi näen yhä selkeämmin toisen tien. Sen sijaan että ryntäisin taisteluun, otan askeleen taakse ja katson. Annan ajatuksille huomioni, mutta en mitään muuta. En arvota niitä. En leimaa niitä hyviksi tai huonoiksi, jolloin en myöskään reagoi ajatuksiin emotionaalisesti. Pysyn läsnä ja katson.

Esimerkiksi tänä aamuna mieleeni alkoi virrata ajatuksia heti herättyäni. Huomioita. Kello on puoli kymmenen. Illalla meni vähän myöhään. Keho tuntuu levänneeltä. Kaurapuuroa ja omenasosetta. Blogin kirjoitusta. Tapaaminen Helsingissä kahdelta ja Hiljaisuuden ilta kuudesta eteenpäin. Ajatukset virtasivat lävitseni, en takertunut mihinkään.

"Vanhan" aamun ajatusvirta olisi ollut tällainen: Kellon on jo puoli kymmenen, hitsi kun nukuin myöhään. Taas tuli valvottua ihan turhaan, mun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta saan unirytmin kohdalleen. Huh, onneksi kroppa tuntuu levänneeltä, se on kyllä ihme kun puskin joogaharjoituksen niin myöhään illalla. Tai no, enhän mä puskenut, vaan tein sen ihanan kevyellä energialla. Miksiköhän en ole aikaisemmin tehnyt harjoituksia kevyellä energialla? No just siks kun oon tällanen suorittaja. Vois kirjoittaa blogia. Ei hitsi, pitäiskö keittää puuro ensin. Pitää olla kahdelta stadissa, ei hitto se siis tarkoittaa, etten tänäänkään ehdi tehdä töitä. Kun on se Hiljaisuuden iltakin, eli olen vasta kympiltä kotona. Huokaus. 

Täällä minä olen. Olen havaitsija täällä syvällä, katson, mutten reagoi. Katsomista riittää, joka sekunti, joka minuutti, mutta tämä on minun elämätyöni. Tämä on sitä niin sanottua "henkistä elämää". Työn voi tehdä ainoastaan omassa arjessaan, nyt. Tämä on se tapa, jolla siirrän vuoria, parannan maailmaa ja menen kohti valoa. Ainoa tapa.