Iltasatsang ja aaton konsertti ovat juuri päättyneet. Silmäluomet lurpsahtelevat ja minulla on valtava halu seurata sisimpäni kutsua johonkin hiljaiseen ja yksinäiseen.
Jokin on selvästi toisin kuin jouluaattona. Näen ulkoisen paineen, käyttäytymiskaavan, jota kaikkien oletetaan noudattavan, mutta en näe minkäänlaista tarvetta taipua siihen.
Mitä rakkaus tekisi nyt? Rakkaus ei yrittäisi miellyttää, rakkaus ei tekisi mitään vain siksi, että niin on tehty aina ennenkin. Rakkaus uskaltaisi katsoa tilannetta suoraan, rehellisesti, arvottamatta ja arvostelematta. Rakkaus uskaltaisi sanoa ääneen, että minua ei kiinnosta raportoida kymmenen minuutin välein vitsikkäästi: “Vuoden viimeinen sähkökatko”, “Vuoden viimeinen hyttysenpurema”, “Vuoden viimeinen papaijamehu” ja niin edelleen. Minua rakkautta ei kiinnosta hypettää, rakentaa draaman kaarta, ladata jännitystä siihen yhteen hetkeen, jolloin yksi numero vaihtuu toiseksi numeroksi. Minä rakkaus olen ajaton, ajanlaskun ja rituaalien tällä puolen.
Minä, rakkauden palvelija, palvelen jumalaani olemalla parhaani mukaan läsnä, lipumalla ajatuksettomana elämän virrassa. Jos olen tässä samassa tyhjässä ja tyynessä paikassa kellon lyödessä kaksitoista, olen ottanut uuden vuoden vastaan parhaalla mahdollisella tavalla: rakkaudella, rakkaudessa.
Hyvällä tuurilla olen vuoden vaihtuessa unessa. Syvässä unessa kytkeydyn siihen elämän alkulähteeseen, jumalalliseen rauhan tilaan, johon kaikki ihmiset palaavat joka yö, aivan luonnollisesti. Kun juhlijat kiljuvat vuoden viimeisiä sekunteja ja ihailevat ilotulitusta, minä olen syvemmällä kuin ihmismieli voi koskaan ymmärtää. Olen valaistunut. Voiko kukaan väittää tosissaan, että on olemassa jokin parempi tapa juhlia?
Tämä on ollut hieno päivä. Lauloin ja rummutin aamusatsangissa sydämeni kyllyydestä. Sain Mumbain-lentoni hankalan nettivaraussotkun selvitettyä ashramissa vierailleen matkatoimistoyrittäjän avustuksella. Palvelumaksu huikeat 2,20 euroa. Aamujooga oli meditatiivinen ja energisoiva. Päivän toisella tunnilla olin niin lämmin ja rento, että kehoni teki omia oivalluksiaan. Kobrassa päästin jostain pienestä jännityksestä irti, antauduin, ja rintarankani taipui 30 senttiä ylemmäs. Päivällisen jälkeen istuin hetken Health Hutissa ihanan banaani-suklaapirtelön äärellä, suomalaistyttöjen kanssa rupatellen. Odotan jo innokkaasti huomisaamun satsangia, joogaa ja ayurvedista hierontaa.
Sammutan valot ja käyn hymy huulillani maate.
keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008
maanantaina, joulukuuta 29, 2008
Olkoon voima kanssasi
Minulla on ollut parin päivän ajan lapojen välissä kipu, joka painuu kuin veitsi ylävartalon läpi, puristaa rintaa, vetää ryhtiä kumaraan, kaihertaa närästyksenä ja huonovointisuutena. Ajattelin syöneeni jotain sopimatonta ja kehitteleväni vatsatautia, mutta tajusin sitten oireilun olevan lihasperäistä. Rangassa on jumi, mikä lie fasettinikama on jäänyt puristuksiin. Onhan tämä ihan tuttu tunne paljon liikuntaa harrastavalle.
Yhtä kaikki, olen aivan uuvuksissa. Lyhyet yöt, liikarasitus, kuumuus ja jatkuva hälinä ympärilläni imevät kaikki mehut. Ei yksityisyyttä, ei hetken rauhaa. Survon ja huuhtelen nyrkkipyykkiäni voimattomasti ja jaksan jaksan hädin tuskin nousta portaat katolle ja ripustaa pyykin kuivumaan. Tarvitsen lepoa, lepoa ja lepoa. Asuntola on kuin sauna, joten makaan iltapäivän joogasalin lattialla torkkuen. Viileä kivilattia tuntuu taivaalliselta. Tunnen, kuinka leposyke alkaa vihdoin laskea lähemmäs normaalia.
Kun kongi kumahtaa joogatunnin alkamisen merkiksi, jätän vastahakoisesti viileän paratiisini ja lähden etsimään varjoa jostain muualta. Voi ei, tuossa kävelee Mangala vastaan, toivottavasti hän ei kiinnitä minuun huomiota, en jaksa nyt puhua kenenkään kanssa. Kävelen niin reunassa kuin pystyn katse alas luotuna, mutten tietysti Mangala harppoo tien poikki myötätuntoinen katse silmissään, koskettaa lohduttavasti olkapäätäni ja lausuu lontoolais-yorkshireläisellä nuotillaan juuri ne sanat, joita en nyt halua kuulla: “Aah Vööpi, is everything all right?”
“Yes!”, kivahdan ärtyneesti Mangalan katsetta vältellen, karistan käden olaltani ja läpsytän tieheni. Samalla minuun iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Miksi helvetissä menin reagoimaan noin? Miksi minun pitää olla niin äkkipikainen ja epäystävällinen? Täytyy pyytää anteeksi. Joogatunnin ja päivällisen jälkeen etsin hänet käsiini. Siihen saakka saan kiehua omassa liemessäni.
Tässäpä minulla on taas tällainen “pikkujuttu”, jonka taustalla muhii valtava kompleksivyyhti. Miksi reagoin niin ärhäkästi? Miksi minun on niin vaikea ottaa vastaan myötätuntoa? Jos joku lähestyy minua tuntiessani itseni epävarmaksi ja haavoittuvaksi, voin lyödä. Paljastumisen pelkoni on todellakin niin suuri, että voisin turvautua väkivaltaan. Koska mikä olisi se toinen vaihtoehto? Jos olisin päästänyt Mangalan lähelleni, jos olisin myöntänyt että ei, mikään ei ole nyt hyvin, olisin alkanut nyyhkyttää niin että räkä ja sylki lentävät. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Olisin joutunut koko ashramin silmätikuksi. Kaikki olisivat kerääntyneet ympärilleni seuraamaan showta. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Siinä minä olisin ollut täysin paljaana, vereslihalla, ilman minkäänlaista suojaa muiden ihmisten naurua ja vahingoniloa vastaan. He olisivat katsoneet uteliaina paljaaseen sisimpääni ja todenneet, että ai tuommoinen. Eipä kummoinen.
Miksi kuvittelin, että ihmiset nauraisivat? Nauroivathan he silloinkin, kun olin 11-vuotiaana Solvallassa suunnistusleirillä. Ensimmäisenä iltana iltapalalla kaadoin mukillisen kiehuvaa vettä syliini. Ponkaisin pystyyn ja kiljuin suoraa huutoa. Viereisen pöydän yleisurheilijat remahtivat nauruun. Kuulin myöhemmin, että he olivat luulleet minun pelästyneen ampiaista. Istuin seuraavat pari tuntia kylmän suihkun alla ja uikutin. Kuulin muiden tyttöjen päivittelevän oven ulkopuolella, että eihän täällä kukaan saa nukuttua, jos tuo yksi vinkuu koko yön. Vanhempani hakivat minut pois. Olin lähtenyt hieman arkana ruotsinkielisten seurojen yhteiselle leirille, kun en ollut oikea finlandssvensk, ja surkeana lähdin kotiin, jääpussi haaroissani.
Nauroivathan he myös toissa kesänä, kun kompuroin korkkareissani Sofiankadulla ravintola Nuevon edustalla ja kaaduin naama edellä katuun. Joillekin maistuu vähän liian hyvin. Olisin halunnut iskeä korkokenkäni sen ruskettuneen, hyvinpukeutuneen äijän huoliteltujen kulmakarvojen väliin ja huutaa MINÄ-EN-JUO-ALKOHOLIA-SENKIN-SAATANAN-KUSIPÄÄ! mutta olin niin nolo, että hipsin vaivihkaa sisään ravintolaan. Kaiken kukkuraksi futari Aki Riihilahti istui yhdessä terassipöydässä. Hän ei nauranut, mutta silti.
Takaisin Intiaan. Miksi juuri Mangalan sympatia sai minut hermostumaan? Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei kuka tahansa olisi herättänyt samanlaista ärtymystä. Ensinnäkin Mangala on kirjastonhoitajakollegani. Hän ehdotti tänään, että jakaisimme tunnin puoliksi, mutta minä sanoin tekeväni ihan mielelläni koko tunnin. Siellä minä sitten puhisin yksin kirjastossa, että kyllä minullekin olisi vapaapäivä kelvannut. En kuitenkaan kyennyt lintsaamaan silkasta syyllisyydestä. Karmajoogavastaava George on saanut minut jo pari kertaa kiinni lorvailusta. Syyllisyys on todella rasittava seuralainen. Ja on pirun ärsyttävää, kun toinen ei ymmärrä sitä tuntea.
Mangala on britti. Kannan kaunaa myös brittejä kohtaan siitä, etten koskaan oikein kotiutunut Cardiffiin ja Lontooseen. Opin kaikki tarvittavat small talk -fraasit, mutta tunsin itseni muukalaiseksi. (Lasketaanpa: 9,2 miljoonaa ruotsalaista plus 58,8 miljoonaa brittiä = 68 miljoonaa ihmistä, joille pitäisi jakaa tasapuolisesti tämä kauna ja katkeruus. Enkä ole vielä päässyt saksalaisiin ollenkaan!)
Lisäksi Mangalalla on kaunis kihara tukka, sileä ruskettunut iho, kyky jutella kenen tahansa kanssa mistä tahansa ja söpö joogipoikaystävä, jolla on suosikkijedini Ewan McGregorin hymy. Huokaus.
Mikseivät pikkuasiat voi säilyä pikkuasioina? Elämä oli paljon helpompaa, kun tunnekuohut ja -purkaukset saattoi laittaa huonon päivän piikkiin tai mikä parasta: syyttää niistä jotain toista ihmistä. Alan vakavissani miettiä lähtöä Varkala Beachille, hankin kivan huoneen ja lukkiudun sinne pariksi viikoksi. Olen saanut tarpeekseni näistä “enkeleistä”, jotka näyttävät minulle asioita, joitan en välittäisi itsestäni tietää. Minä en nyt oikeasti jaksaisi kaivella tunkioita. Eikö elämä voisi tarjoilla välillä jotain ihanaa? Vähän porkkanaa, ei pelkkää keppiä?
Okei, ehkä se ihana tuli saman tien: saan naureskella tälle minun ja elämän pienelle sisäpiirivitsille. Saatan tässä marista, kerätä säälipisteitä ja muka kaivata vanhaa autuasta tietämättömyyttäni, mutta en tietenkään halua sitä takaisin. Vanha elämäni oli latteaa. Jotain puuttui. Yritin löytää sitä jotain työstä, parisuhteesta, viihteestä ja harrastuksista, mutta mikään ei pystynyt täyttämään ammottavaa aukkoa sisälläni. Tiesin, että jokin oli pielessä, en vain tiennyt mikä.
Jokainen hetki näinä parina vaikeana päivänä on ollut parempi kuin yksikään hetki vanhassa, tietämättömyydellä siunatussa elämässäni. Koska nyt tiedän. Elämäni perusvire ei ole lattea vaan täyteläinen, koska olen löytänyt sen puuttuvan palasen, joka loksahtaa sisälläni olleeseen aukkoon. Se on rakkaus. Minulla on sitä yllin kyllin ja saan sitä koko ajan lisää. Minä suorastaan ryven rakkaudessa! Se, että saan välillä availla näitä matotölkkejä ja ongelmajätetynnyreitä, on myös rakkauden tekosia. Psyykeni puhdistuu ja kirkastuu, jotta rakkauden valo pääsee loistamaan!
Kun tämän elämäni viimeisimmän rakkauden oppitunnin jälkeen pyysin Mangalalta anteeksi, kaikki keveni. Väsymys väistyi, kyllästyminen kaikkosi, ja minulla on valtavasti energiaa. Kohtaan taas ihmisten katseet suoraan ja avoimesti, sillä tuntuu hyvältä kohdata toinen ihminen ja viestiä hymylläni jotain tästä hyvästä sisälläni.
Myös lapojen väliä ja rintaa puristanut pinne on poissa.
Yhtä kaikki, olen aivan uuvuksissa. Lyhyet yöt, liikarasitus, kuumuus ja jatkuva hälinä ympärilläni imevät kaikki mehut. Ei yksityisyyttä, ei hetken rauhaa. Survon ja huuhtelen nyrkkipyykkiäni voimattomasti ja jaksan jaksan hädin tuskin nousta portaat katolle ja ripustaa pyykin kuivumaan. Tarvitsen lepoa, lepoa ja lepoa. Asuntola on kuin sauna, joten makaan iltapäivän joogasalin lattialla torkkuen. Viileä kivilattia tuntuu taivaalliselta. Tunnen, kuinka leposyke alkaa vihdoin laskea lähemmäs normaalia.
Kun kongi kumahtaa joogatunnin alkamisen merkiksi, jätän vastahakoisesti viileän paratiisini ja lähden etsimään varjoa jostain muualta. Voi ei, tuossa kävelee Mangala vastaan, toivottavasti hän ei kiinnitä minuun huomiota, en jaksa nyt puhua kenenkään kanssa. Kävelen niin reunassa kuin pystyn katse alas luotuna, mutten tietysti Mangala harppoo tien poikki myötätuntoinen katse silmissään, koskettaa lohduttavasti olkapäätäni ja lausuu lontoolais-yorkshireläisellä nuotillaan juuri ne sanat, joita en nyt halua kuulla: “Aah Vööpi, is everything all right?”
“Yes!”, kivahdan ärtyneesti Mangalan katsetta vältellen, karistan käden olaltani ja läpsytän tieheni. Samalla minuun iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Miksi helvetissä menin reagoimaan noin? Miksi minun pitää olla niin äkkipikainen ja epäystävällinen? Täytyy pyytää anteeksi. Joogatunnin ja päivällisen jälkeen etsin hänet käsiini. Siihen saakka saan kiehua omassa liemessäni.
Tässäpä minulla on taas tällainen “pikkujuttu”, jonka taustalla muhii valtava kompleksivyyhti. Miksi reagoin niin ärhäkästi? Miksi minun on niin vaikea ottaa vastaan myötätuntoa? Jos joku lähestyy minua tuntiessani itseni epävarmaksi ja haavoittuvaksi, voin lyödä. Paljastumisen pelkoni on todellakin niin suuri, että voisin turvautua väkivaltaan. Koska mikä olisi se toinen vaihtoehto? Jos olisin päästänyt Mangalan lähelleni, jos olisin myöntänyt että ei, mikään ei ole nyt hyvin, olisin alkanut nyyhkyttää niin että räkä ja sylki lentävät. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Olisin joutunut koko ashramin silmätikuksi. Kaikki olisivat kerääntyneet ympärilleni seuraamaan showta. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Siinä minä olisin ollut täysin paljaana, vereslihalla, ilman minkäänlaista suojaa muiden ihmisten naurua ja vahingoniloa vastaan. He olisivat katsoneet uteliaina paljaaseen sisimpääni ja todenneet, että ai tuommoinen. Eipä kummoinen.
Miksi kuvittelin, että ihmiset nauraisivat? Nauroivathan he silloinkin, kun olin 11-vuotiaana Solvallassa suunnistusleirillä. Ensimmäisenä iltana iltapalalla kaadoin mukillisen kiehuvaa vettä syliini. Ponkaisin pystyyn ja kiljuin suoraa huutoa. Viereisen pöydän yleisurheilijat remahtivat nauruun. Kuulin myöhemmin, että he olivat luulleet minun pelästyneen ampiaista. Istuin seuraavat pari tuntia kylmän suihkun alla ja uikutin. Kuulin muiden tyttöjen päivittelevän oven ulkopuolella, että eihän täällä kukaan saa nukuttua, jos tuo yksi vinkuu koko yön. Vanhempani hakivat minut pois. Olin lähtenyt hieman arkana ruotsinkielisten seurojen yhteiselle leirille, kun en ollut oikea finlandssvensk, ja surkeana lähdin kotiin, jääpussi haaroissani.
Nauroivathan he myös toissa kesänä, kun kompuroin korkkareissani Sofiankadulla ravintola Nuevon edustalla ja kaaduin naama edellä katuun. Joillekin maistuu vähän liian hyvin. Olisin halunnut iskeä korkokenkäni sen ruskettuneen, hyvinpukeutuneen äijän huoliteltujen kulmakarvojen väliin ja huutaa MINÄ-EN-JUO-ALKOHOLIA-SENKIN-SAATANAN-KUSIPÄÄ! mutta olin niin nolo, että hipsin vaivihkaa sisään ravintolaan. Kaiken kukkuraksi futari Aki Riihilahti istui yhdessä terassipöydässä. Hän ei nauranut, mutta silti.
Takaisin Intiaan. Miksi juuri Mangalan sympatia sai minut hermostumaan? Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei kuka tahansa olisi herättänyt samanlaista ärtymystä. Ensinnäkin Mangala on kirjastonhoitajakollegani. Hän ehdotti tänään, että jakaisimme tunnin puoliksi, mutta minä sanoin tekeväni ihan mielelläni koko tunnin. Siellä minä sitten puhisin yksin kirjastossa, että kyllä minullekin olisi vapaapäivä kelvannut. En kuitenkaan kyennyt lintsaamaan silkasta syyllisyydestä. Karmajoogavastaava George on saanut minut jo pari kertaa kiinni lorvailusta. Syyllisyys on todella rasittava seuralainen. Ja on pirun ärsyttävää, kun toinen ei ymmärrä sitä tuntea.
Mangala on britti. Kannan kaunaa myös brittejä kohtaan siitä, etten koskaan oikein kotiutunut Cardiffiin ja Lontooseen. Opin kaikki tarvittavat small talk -fraasit, mutta tunsin itseni muukalaiseksi. (Lasketaanpa: 9,2 miljoonaa ruotsalaista plus 58,8 miljoonaa brittiä = 68 miljoonaa ihmistä, joille pitäisi jakaa tasapuolisesti tämä kauna ja katkeruus. Enkä ole vielä päässyt saksalaisiin ollenkaan!)
Lisäksi Mangalalla on kaunis kihara tukka, sileä ruskettunut iho, kyky jutella kenen tahansa kanssa mistä tahansa ja söpö joogipoikaystävä, jolla on suosikkijedini Ewan McGregorin hymy. Huokaus.
Mikseivät pikkuasiat voi säilyä pikkuasioina? Elämä oli paljon helpompaa, kun tunnekuohut ja -purkaukset saattoi laittaa huonon päivän piikkiin tai mikä parasta: syyttää niistä jotain toista ihmistä. Alan vakavissani miettiä lähtöä Varkala Beachille, hankin kivan huoneen ja lukkiudun sinne pariksi viikoksi. Olen saanut tarpeekseni näistä “enkeleistä”, jotka näyttävät minulle asioita, joitan en välittäisi itsestäni tietää. Minä en nyt oikeasti jaksaisi kaivella tunkioita. Eikö elämä voisi tarjoilla välillä jotain ihanaa? Vähän porkkanaa, ei pelkkää keppiä?
Okei, ehkä se ihana tuli saman tien: saan naureskella tälle minun ja elämän pienelle sisäpiirivitsille. Saatan tässä marista, kerätä säälipisteitä ja muka kaivata vanhaa autuasta tietämättömyyttäni, mutta en tietenkään halua sitä takaisin. Vanha elämäni oli latteaa. Jotain puuttui. Yritin löytää sitä jotain työstä, parisuhteesta, viihteestä ja harrastuksista, mutta mikään ei pystynyt täyttämään ammottavaa aukkoa sisälläni. Tiesin, että jokin oli pielessä, en vain tiennyt mikä.
Jokainen hetki näinä parina vaikeana päivänä on ollut parempi kuin yksikään hetki vanhassa, tietämättömyydellä siunatussa elämässäni. Koska nyt tiedän. Elämäni perusvire ei ole lattea vaan täyteläinen, koska olen löytänyt sen puuttuvan palasen, joka loksahtaa sisälläni olleeseen aukkoon. Se on rakkaus. Minulla on sitä yllin kyllin ja saan sitä koko ajan lisää. Minä suorastaan ryven rakkaudessa! Se, että saan välillä availla näitä matotölkkejä ja ongelmajätetynnyreitä, on myös rakkauden tekosia. Psyykeni puhdistuu ja kirkastuu, jotta rakkauden valo pääsee loistamaan!
Kun tämän elämäni viimeisimmän rakkauden oppitunnin jälkeen pyysin Mangalalta anteeksi, kaikki keveni. Väsymys väistyi, kyllästyminen kaikkosi, ja minulla on valtavasti energiaa. Kohtaan taas ihmisten katseet suoraan ja avoimesti, sillä tuntuu hyvältä kohdata toinen ihminen ja viestiä hymylläni jotain tästä hyvästä sisälläni.
Myös lapojen väliä ja rintaa puristanut pinne on poissa.
torstaina, joulukuuta 25, 2008
Business as Usual, part 2
Jouluaatto. Pitää soittaa Suomeen. Ääni tuntuu aamusta asti ohuelta ja narisevalta, kaikki puhe tulee ulos jotenkin vastahakoisesti. Selvä merkki siitä, että on häiriö päällä. Pelkoa porstuassa.
Vanhempien kanssa rupattelu on yllättäen oikein iloista ja mukavaa, veljen perheen kanssa vaikeampaa. Varsinkin veljenpoikien äänen kuuleminen tuo palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Ihan hyvä, että joulupukin odottaminen on niin hermostuttavaa puuhaa, etteivät he malta jutella pitkään.
Ashramin aatto-ohjelma alkaa iltakahdeksalta. Olen kiusallisen tietoinen itsestäni ja painostavasta olostani. Voisin purskahtaa hetkenä minä hyvänsä itkuun. Näen ympärilläni iloisia ihmisiä, jotka nauttivat joulusta ja toistensa seurasta, mutta minä en kykene yhtymään iloon. Olen ikuinen ulkopuolinen. Tällaistahan elämäni on pitkälti ollut. Seuraan muita ihmisiä ja elämää sivusta. Haluan palavasti osallistua, unohtaa itseni ja vain heittäytyä mukaan, mutten osaa. En tiedä miten.
Tutut tytöt vieressäni höpöttelevät ja nauravat. Yritän hymyillä ja loihtia jokinlaista tuiketta silmiinkin, mutta heti kun keskittyminen herpaantuu, hymy hyytyy ja katse samenee. Olen helpottunut, että voin seistä tässä, kiitollinen, kun joku välillä puhuu minulle, koska silloin sumutustekniikkani toimii: tässä minä olen mukana niin kuin kuka tahansa, katsokaa vaikka, näin tässä seurustellaan ja nauretaan kovalla äänellä! Mutta puheeni on teennäistä, nauru väkinäistä, epätoivo kiristää poskia. Sanat takertuvat kurkkuun, en keksi sanottavaa, keskustelu hiipuu ja keskustelukumppani kääntyy aivan luonnollisesti jonkun toisen, säihkyvämmän ja aidomman puoleen.
Jään kuitenkin seisomaan porukan liepeille, sillä toimiihan sumutustekniikka näinkin. Jos joku katsoo tähän suuntaan, näytän ihan siltä kuin olisin mukana, en vain satu juttelemaan kenenkään kanssa juuri tällä minuutilla. Pitäähän muillekin antaa suunvuoro! En pysty keskittymään, ajatukset vaeltavat, ja kohta huomaan olevani yksin. En tiedä, missä vaiheessa kulissikaverini katosivat tai minne. He kulkevat elämän virrassa, kelluvat lempeän virran mukana tilanteesta ja paikasta toiseen. Minulla on jäykkä lyijykuori, joka ei kellu. Olen muukalainen, jonka avaruuspuku kiristää.
No niin, tässä sitä nyt seisoskellaan yksin. Yritän rentoutua, kuuntelen hengityksen rahinaa keuhkoissani ja käsken koko kehoni rentoutua. Mitä väliä sillä on, vaikka olenkin yksin? Kun olen rento ja tyyni, en tarvitse muita ihmisiä kulissiksi. Kun olen rento ja tyyni, minun ei tarvitse tehdä mitään, sillä juuri oikeat ihmiset hakeutuvat seuraani. Rakkaus on kuin kärpäspaperi.
Mutta valitettavasti en ole rento ja tyyni. Ahdistaa. Ihoa kutittaa, yritän ensin silitellä, mutta sitten alan raapia. Kiroilen mielessäni. Kävelen ulos ja etsin ayurveda-klinikan pihasta taskulampun valossa basilikanoksan. Kämpillä survon lehtiä vesitilkkasessa, kunnes basilikan mehu värjää veden. Murennan sekaan lääkäriltä saamani tabletin ja sekoitan keitoksen ruskeaksi, hiekkaiseksi mössöksi. Vaatteet pois, mutaa ihottumalle, muutaman minuutin odottelu, vaatteet takaisin päälle.
Mietin hetken, jäisinkö sänkyyn kuuntelemaan musiikkia ja lueskelemaan. Jos jään sänkyyn, paljastun. Joku tulisi kysymään myötätuntoisella äänellä, enkö voi hyvin, mikä hätänä, jolloin purskahtaisin itkuun tai vetäisin kysyjää turpaan. Sitä paitsi en halua olla kuten nainen, joka makaa surkeana parin sängyn päässä peitto korvissa. Mikä luuseri! Nyt on sentään jouluaatto! Vai pitäisikö käydä varmistamassa, että naisella on kaikki hyvin? Ei. Alkaisimme vain molemmat ulvoa. Raahaudun takaisin meditaatiosaliin iloisten joulunviettäjien joukkoon.
Puheensorina ei ole kutsuva vaan luotaantyötävä. Aivan kuin näkymätön muuri minun ja muun maailman välissä olisi tullut entistä lujemmaksi ja korkeammaksi. Huokaisen syvään. Liimaan kasvoilleni ilmeen, jonka toivon olevan mahdollisimman neutraali. Yritän loihtia ympärilleni energiakentän, joka ei herätä kenenkään huomiota. Yritän viestiä mahdolliselle sivustaseuraajalle, että tässä menee ihminen, joka on ihan kohta menossa jonnekin muualle, joten sitä ei nyt kannata lähestyä. Mutta se on ihan ookoo, sen kanssa voi jutella joku toinen päivä.
Joulupäivänä herään kovaan päänsärkyyn. Skippaan aamumeditaation. Sitten joogan ja luennon. Kun muut ovat päivän toisella joogatunnilla, istun tyhjässä asuntolassa läppäri sylissä ja naputan raivokkaasti. Minun pitää vain mennä tämän kivun ja olon läpi. Kirjoitan siitä tänne, koska haluan antaa sen pois. Annan sinulle, elämä, tämän uhrin. Ihmisuhrin.
Jaksan kyllä odottaa, että ashram palaa takaisin normaaliin rytmiinsä. Ei ylimääräistä ohjelmaa, seitsemän ruokalajin eteläintialaisia juhla-aterioita tai vapaamuotoista seurustelua, eikä varsinkaan peloin, toivein ja odotuksin ladattuja perinteisiä juhlapyhiä.
Vanhempien kanssa rupattelu on yllättäen oikein iloista ja mukavaa, veljen perheen kanssa vaikeampaa. Varsinkin veljenpoikien äänen kuuleminen tuo palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Ihan hyvä, että joulupukin odottaminen on niin hermostuttavaa puuhaa, etteivät he malta jutella pitkään.
Ashramin aatto-ohjelma alkaa iltakahdeksalta. Olen kiusallisen tietoinen itsestäni ja painostavasta olostani. Voisin purskahtaa hetkenä minä hyvänsä itkuun. Näen ympärilläni iloisia ihmisiä, jotka nauttivat joulusta ja toistensa seurasta, mutta minä en kykene yhtymään iloon. Olen ikuinen ulkopuolinen. Tällaistahan elämäni on pitkälti ollut. Seuraan muita ihmisiä ja elämää sivusta. Haluan palavasti osallistua, unohtaa itseni ja vain heittäytyä mukaan, mutten osaa. En tiedä miten.
Tutut tytöt vieressäni höpöttelevät ja nauravat. Yritän hymyillä ja loihtia jokinlaista tuiketta silmiinkin, mutta heti kun keskittyminen herpaantuu, hymy hyytyy ja katse samenee. Olen helpottunut, että voin seistä tässä, kiitollinen, kun joku välillä puhuu minulle, koska silloin sumutustekniikkani toimii: tässä minä olen mukana niin kuin kuka tahansa, katsokaa vaikka, näin tässä seurustellaan ja nauretaan kovalla äänellä! Mutta puheeni on teennäistä, nauru väkinäistä, epätoivo kiristää poskia. Sanat takertuvat kurkkuun, en keksi sanottavaa, keskustelu hiipuu ja keskustelukumppani kääntyy aivan luonnollisesti jonkun toisen, säihkyvämmän ja aidomman puoleen.
Jään kuitenkin seisomaan porukan liepeille, sillä toimiihan sumutustekniikka näinkin. Jos joku katsoo tähän suuntaan, näytän ihan siltä kuin olisin mukana, en vain satu juttelemaan kenenkään kanssa juuri tällä minuutilla. Pitäähän muillekin antaa suunvuoro! En pysty keskittymään, ajatukset vaeltavat, ja kohta huomaan olevani yksin. En tiedä, missä vaiheessa kulissikaverini katosivat tai minne. He kulkevat elämän virrassa, kelluvat lempeän virran mukana tilanteesta ja paikasta toiseen. Minulla on jäykkä lyijykuori, joka ei kellu. Olen muukalainen, jonka avaruuspuku kiristää.
No niin, tässä sitä nyt seisoskellaan yksin. Yritän rentoutua, kuuntelen hengityksen rahinaa keuhkoissani ja käsken koko kehoni rentoutua. Mitä väliä sillä on, vaikka olenkin yksin? Kun olen rento ja tyyni, en tarvitse muita ihmisiä kulissiksi. Kun olen rento ja tyyni, minun ei tarvitse tehdä mitään, sillä juuri oikeat ihmiset hakeutuvat seuraani. Rakkaus on kuin kärpäspaperi.
Mutta valitettavasti en ole rento ja tyyni. Ahdistaa. Ihoa kutittaa, yritän ensin silitellä, mutta sitten alan raapia. Kiroilen mielessäni. Kävelen ulos ja etsin ayurveda-klinikan pihasta taskulampun valossa basilikanoksan. Kämpillä survon lehtiä vesitilkkasessa, kunnes basilikan mehu värjää veden. Murennan sekaan lääkäriltä saamani tabletin ja sekoitan keitoksen ruskeaksi, hiekkaiseksi mössöksi. Vaatteet pois, mutaa ihottumalle, muutaman minuutin odottelu, vaatteet takaisin päälle.
Mietin hetken, jäisinkö sänkyyn kuuntelemaan musiikkia ja lueskelemaan. Jos jään sänkyyn, paljastun. Joku tulisi kysymään myötätuntoisella äänellä, enkö voi hyvin, mikä hätänä, jolloin purskahtaisin itkuun tai vetäisin kysyjää turpaan. Sitä paitsi en halua olla kuten nainen, joka makaa surkeana parin sängyn päässä peitto korvissa. Mikä luuseri! Nyt on sentään jouluaatto! Vai pitäisikö käydä varmistamassa, että naisella on kaikki hyvin? Ei. Alkaisimme vain molemmat ulvoa. Raahaudun takaisin meditaatiosaliin iloisten joulunviettäjien joukkoon.
Puheensorina ei ole kutsuva vaan luotaantyötävä. Aivan kuin näkymätön muuri minun ja muun maailman välissä olisi tullut entistä lujemmaksi ja korkeammaksi. Huokaisen syvään. Liimaan kasvoilleni ilmeen, jonka toivon olevan mahdollisimman neutraali. Yritän loihtia ympärilleni energiakentän, joka ei herätä kenenkään huomiota. Yritän viestiä mahdolliselle sivustaseuraajalle, että tässä menee ihminen, joka on ihan kohta menossa jonnekin muualle, joten sitä ei nyt kannata lähestyä. Mutta se on ihan ookoo, sen kanssa voi jutella joku toinen päivä.
Joulupäivänä herään kovaan päänsärkyyn. Skippaan aamumeditaation. Sitten joogan ja luennon. Kun muut ovat päivän toisella joogatunnilla, istun tyhjässä asuntolassa läppäri sylissä ja naputan raivokkaasti. Minun pitää vain mennä tämän kivun ja olon läpi. Kirjoitan siitä tänne, koska haluan antaa sen pois. Annan sinulle, elämä, tämän uhrin. Ihmisuhrin.
Jaksan kyllä odottaa, että ashram palaa takaisin normaaliin rytmiinsä. Ei ylimääräistä ohjelmaa, seitsemän ruokalajin eteläintialaisia juhla-aterioita tai vapaamuotoista seurustelua, eikä varsinkaan peloin, toivein ja odotuksin ladattuja perinteisiä juhlapyhiä.
keskiviikkona, joulukuuta 24, 2008
Business as Usual
Jouluaatto.
5.20 Kongi soi, aamutoimet.
6 Hiljainen kävelymeditaatio läheiselle järvelle, jossa hengellisiä lauluja.
7.30 Tee.
8 Joogatunti.
10 Aamupala.
11 Karmajoogaa: kirjaston lakaisu ja lattian pesu.
12 Suihkuun.
12.30 Riksa puolen tunnin ajomatkan päässä olevaan Kattakadiin. Piipahdus ayurvedisessa apteekissa ja kioskilla: joulun kunniaksi litra mangomehua, pussi seesaminsiemenpalleroita ja cashew-pähkinöitä.
13.30 Tee.
14 Luento: Intialainen kuvataiteilija esittelee maalauksiaan. Lintsaan. Surffailua.
16 Joogatunti.
18 Päivällinen.
18.30 Suihkuun
19 Lääkärin konsultaatio. Respaan: varauksen pidennys 15.1. asti.
19.30 Puhelut Suomeen.
20 Satsang, konsertti, joululaulut, joulupukki.
00 Krooh, pyyh.
5.20 Kongi soi, aamutoimet.
6 Hiljainen kävelymeditaatio läheiselle järvelle, jossa hengellisiä lauluja.
7.30 Tee.
8 Joogatunti.
10 Aamupala.
11 Karmajoogaa: kirjaston lakaisu ja lattian pesu.
12 Suihkuun.
12.30 Riksa puolen tunnin ajomatkan päässä olevaan Kattakadiin. Piipahdus ayurvedisessa apteekissa ja kioskilla: joulun kunniaksi litra mangomehua, pussi seesaminsiemenpalleroita ja cashew-pähkinöitä.
13.30 Tee.
14 Luento: Intialainen kuvataiteilija esittelee maalauksiaan. Lintsaan. Surffailua.
16 Joogatunti.
18 Päivällinen.
18.30 Suihkuun
19 Lääkärin konsultaatio. Respaan: varauksen pidennys 15.1. asti.
19.30 Puhelut Suomeen.
20 Satsang, konsertti, joululaulut, joulupukki.
00 Krooh, pyyh.
tiistaina, joulukuuta 23, 2008
Moi Muru!
Epäjouluinen tervehdys täältä kuumasta ja hikisestä Intian talvesta!
Täällä päivät seuraavat sujuvasti toisiaan. Ei mitään hurjan hienoa ja mullistavaa, muttei mitään ikävääkään. Sellaista perushyvää, jollaista elämä saa mielellään ollakin. Vähän ihmettelin, ettei minulla ollut ensimmäisinäkään viikkoina uutuudenviehätyksen tai -jännityksen oireita, vaan kaikki tuntui alusta asti niin tavalliselta ja tutulta. Mutta hyvä niin. Ehkä sekin on osoitus siitä, etten enää reagoi kovin emotionaalisesti mihinkään. Paitsi silloin kun reagoin, mutta sehän onkin sitten eri juttu :-)
On tuntunut suorastaan vaikealta kirjoitella meilejä Suomeen, ja kotiinkaan en ole vielä soittanut. Tuntuu, että pitäisi olla jotenkin kauheasti kerrottavaa ja päiviteltävää, olenhan sentään asunut Intiassa jo kolmisen viikkoa. Mutta kun tuntuu, ettei ole mitään kerrottavaa. Kaikki on niin tavallista. Kuitenkin tiedän, että kaverit ja perhe haluavat kuulla kaikenlaista, ja sitten pitää alkaa oikein kaivella tätä tavallista, jotta keksisi siitä jotain sanottavaa. Kun mieluiten vain jättäisin menneet hetket sinne menneisyyteen ja olisin vain tässä. If you know what I mean and I think you do.
No, blogistahan voi katsella mitä mulle niin sanotusti kuuluu. Tosin luulen, että viimeisin Zorro-merkintä herättää vain lisää uteliaisuutta ja kysymyksiä. Mutta ei mulla ole siitäkään mitään sanottavaa. Näin meidän kesken: en ole nähnyt häntä uudestaan sen yhden päivän jälkeen. Hän on taas häipynyt. Minun takiani vai ei - ihan sama. Sillä ei ole mitään merkitystä. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Ehkä hänen oli tarkoitus näyttäytyä pikaisesti, jotta jokin sai aktivoitua minussa ja inspiroiduin muun muassa kirjoittamaan blogimerkinnän. Sen keskeneräisenhän voin saattaa loppuun muillakin tavoilla, muidenkin ihmisten (lue: miesten) kanssa.
En toivota sinulle hyvää joulua, vaan hyvää ikuista nykyhetkeä! Siinä ovat jotkut joulut pieniä pihahduksia vain.
Puss och kram, kunnes jälleen!
Terkuin Virpi
Täällä päivät seuraavat sujuvasti toisiaan. Ei mitään hurjan hienoa ja mullistavaa, muttei mitään ikävääkään. Sellaista perushyvää, jollaista elämä saa mielellään ollakin. Vähän ihmettelin, ettei minulla ollut ensimmäisinäkään viikkoina uutuudenviehätyksen tai -jännityksen oireita, vaan kaikki tuntui alusta asti niin tavalliselta ja tutulta. Mutta hyvä niin. Ehkä sekin on osoitus siitä, etten enää reagoi kovin emotionaalisesti mihinkään. Paitsi silloin kun reagoin, mutta sehän onkin sitten eri juttu :-)
On tuntunut suorastaan vaikealta kirjoitella meilejä Suomeen, ja kotiinkaan en ole vielä soittanut. Tuntuu, että pitäisi olla jotenkin kauheasti kerrottavaa ja päiviteltävää, olenhan sentään asunut Intiassa jo kolmisen viikkoa. Mutta kun tuntuu, ettei ole mitään kerrottavaa. Kaikki on niin tavallista. Kuitenkin tiedän, että kaverit ja perhe haluavat kuulla kaikenlaista, ja sitten pitää alkaa oikein kaivella tätä tavallista, jotta keksisi siitä jotain sanottavaa. Kun mieluiten vain jättäisin menneet hetket sinne menneisyyteen ja olisin vain tässä. If you know what I mean and I think you do.
No, blogistahan voi katsella mitä mulle niin sanotusti kuuluu. Tosin luulen, että viimeisin Zorro-merkintä herättää vain lisää uteliaisuutta ja kysymyksiä. Mutta ei mulla ole siitäkään mitään sanottavaa. Näin meidän kesken: en ole nähnyt häntä uudestaan sen yhden päivän jälkeen. Hän on taas häipynyt. Minun takiani vai ei - ihan sama. Sillä ei ole mitään merkitystä. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Ehkä hänen oli tarkoitus näyttäytyä pikaisesti, jotta jokin sai aktivoitua minussa ja inspiroiduin muun muassa kirjoittamaan blogimerkinnän. Sen keskeneräisenhän voin saattaa loppuun muillakin tavoilla, muidenkin ihmisten (lue: miesten) kanssa.
En toivota sinulle hyvää joulua, vaan hyvää ikuista nykyhetkeä! Siinä ovat jotkut joulut pieniä pihahduksia vain.
Puss och kram, kunnes jälleen!
Terkuin Virpi
Ihan tavallinen työpäivä
Kun olen parhaani mukaan läsnä ja kohtaan vastaan tulevat asiat tietoisesti, saan tehdä töitä 24/7. Yksikään kohtaaminen tai tapahtuma ei ole merkityksetön. Kun antaudun elämälle/rakkaudelle ja sitoudun ottamaan vastaan kaiken sen tiedon ja itsetuntemuksen, jonka elämä kulloinkin minulle tarjoilee, ei ole enää “pikkujuttuja, joilla ei kannata vaivata päätään”. Jokainen hetki on mahdollisuus katsoa itseään, omia tunteitaan ja reaktioitaan. Varsinkin jos jokin "pikkujuttu" alkaa ärsyttää, voi saman tien alkaa zoomata johonkin isoon siellä taustalla.
Istuin muutaman naisen kanssa odottamassa pääsyä ayurveda-lääkärin pakeille, kun ruotsalaisnainen tilitti ongelmaansa. Hänellä on kirja, jota hän lukee ruotsiksi, vaikka hän on lukenut sen jo englanniksi, mutta nyt hän ei tiedä mitä tekisi, koska sitten kun hän pääsee kirjan loppuun, hänen pitäisi vielä reissata monta kuukautta Vietnamissa, ja tämä 800-sivuinen kirja painaa ihan hirveästi, eikä hän jaksaisi kantaa sitä, mutta kirjaa ei voi antaa pois, koska se on niin rakas, eikä sitä voi lähettää postissa, koska postimaksu olisi varmasti yhtä paljon kuin kirjan ostohinta, joten nyt pitäisi löytää joku, joka veisi kirjan mukanaan Ruotsiin, tietääkö kukaan ketään?
Yritin olla kuulematta naisen jaarittelua ja juttelin hiljaa erään toisen naisen kanssa, kun ruotsalainen kääntyi puoleeni:
- Mistä sinä olet kotoisin?
- Suomesta.
- Aijaa, aksenttisi kuulostaa ihan ruotsalaiselta.
Jokin nappula painui pohjaan asti ja vastasin pilkallisesti naurahtaen:
- No ei todellakaan kuulosta! No way!
Minulla on suomalainen aksentti jossa on Britanniassa asuttujen ja brittimiehen kanssa elettyjen vuosien jäljiltä hienoinen brittinuotti. Kukaan muu kuin ruotsalainen ei voi olla niin täynnä itseään, että kuulee brittinuotin ruotsalaisena!
Siinäpä tuli varmistettua, että tämä nainen ei enää hakeudu puheisiin kanssani. Olenko tyytyväinen? No en todellakaan. Jäi ikävä fiilis, sillä reaktioni oli täysin ylimitoitettu. Ei nainen ansainnut minun vihamielisyyttäni. Hän oli vain peili. Antauduin tunnekuohulle, jonka nainen minussa nostatti. Jos olisin pysynyt läsnä, en olisi reagoinut tunteella, vaan olisin nähnyt nappulan, jota nainen painoi. Häiriö on minussa, minun sisälläni. Ei hänessä, ulkopuolella.
Olen nyt jonkin aikaa katsellut tunnekuohuani ja reaktiotani, ja näen selvästi kipeän kohdan. Vanhan haavan. Perheeni asui Ruotsissa 1978-80 ja kannan vieläkin kaunaa. Siitä, etten aluksi osannut ilmaista itseäni ja minua haukuttiin Finnjäveliksi. Siitä, että vaikka itse lopulta opin kielen, näin kuinka vanhempieni ruotsille hymyiltiin alentuvasti heidän selkänsä takana. Olen katkera koko Ruotsin kansalle siitä kaikesta mitätöimisestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta, jotka jouduin lapsena kokemaan.
Ja nyt tämä naisparka sai sen kaiken niskaansa. Pari viatonta sanaa, mutta niiden mukana oksensin pilantuneen, haisevan ongelmajätesuihkun hänen päälleen. Ei ihme, että nainen meni hiljaiseksi.
Minun täytyy päästää kaunastani irti. Jätän sen tähän, nyt. Ja jos kaikki ei suostu irtoamaan, luotan siihen, että elämä järjestää minulle pian uuden mahdollisuuden kohdata tämä kipu. Kunnes se pikku hiljaa haihtuu pois. Ei ole sellaista maailman kolkkaa, jonne pääsisin pakoon ruotsalaisia. Jostain tupsahtaa aina joku Jan-Erik tai Anna-Karin painelemaan nappuloitani.
En aio selittää naiselle mitään. Mutta voin hyvittää. Voin antaa hänelle vaivihkaa sen parhaan mitä minulla on annettavanani, eli läsnäoloni. Voin antaa hänelle jotain siitä ongelmattomasta rauhasta ja rakkaudesta, johon kytkeydyn kun olen täysin läsnä ja tyyni.
Puhutaan vaikka siitä kirjasta.
Istuin muutaman naisen kanssa odottamassa pääsyä ayurveda-lääkärin pakeille, kun ruotsalaisnainen tilitti ongelmaansa. Hänellä on kirja, jota hän lukee ruotsiksi, vaikka hän on lukenut sen jo englanniksi, mutta nyt hän ei tiedä mitä tekisi, koska sitten kun hän pääsee kirjan loppuun, hänen pitäisi vielä reissata monta kuukautta Vietnamissa, ja tämä 800-sivuinen kirja painaa ihan hirveästi, eikä hän jaksaisi kantaa sitä, mutta kirjaa ei voi antaa pois, koska se on niin rakas, eikä sitä voi lähettää postissa, koska postimaksu olisi varmasti yhtä paljon kuin kirjan ostohinta, joten nyt pitäisi löytää joku, joka veisi kirjan mukanaan Ruotsiin, tietääkö kukaan ketään?
Yritin olla kuulematta naisen jaarittelua ja juttelin hiljaa erään toisen naisen kanssa, kun ruotsalainen kääntyi puoleeni:
- Mistä sinä olet kotoisin?
- Suomesta.
- Aijaa, aksenttisi kuulostaa ihan ruotsalaiselta.
Jokin nappula painui pohjaan asti ja vastasin pilkallisesti naurahtaen:
- No ei todellakaan kuulosta! No way!
Minulla on suomalainen aksentti jossa on Britanniassa asuttujen ja brittimiehen kanssa elettyjen vuosien jäljiltä hienoinen brittinuotti. Kukaan muu kuin ruotsalainen ei voi olla niin täynnä itseään, että kuulee brittinuotin ruotsalaisena!
Siinäpä tuli varmistettua, että tämä nainen ei enää hakeudu puheisiin kanssani. Olenko tyytyväinen? No en todellakaan. Jäi ikävä fiilis, sillä reaktioni oli täysin ylimitoitettu. Ei nainen ansainnut minun vihamielisyyttäni. Hän oli vain peili. Antauduin tunnekuohulle, jonka nainen minussa nostatti. Jos olisin pysynyt läsnä, en olisi reagoinut tunteella, vaan olisin nähnyt nappulan, jota nainen painoi. Häiriö on minussa, minun sisälläni. Ei hänessä, ulkopuolella.
Olen nyt jonkin aikaa katsellut tunnekuohuani ja reaktiotani, ja näen selvästi kipeän kohdan. Vanhan haavan. Perheeni asui Ruotsissa 1978-80 ja kannan vieläkin kaunaa. Siitä, etten aluksi osannut ilmaista itseäni ja minua haukuttiin Finnjäveliksi. Siitä, että vaikka itse lopulta opin kielen, näin kuinka vanhempieni ruotsille hymyiltiin alentuvasti heidän selkänsä takana. Olen katkera koko Ruotsin kansalle siitä kaikesta mitätöimisestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta, jotka jouduin lapsena kokemaan.
Ja nyt tämä naisparka sai sen kaiken niskaansa. Pari viatonta sanaa, mutta niiden mukana oksensin pilantuneen, haisevan ongelmajätesuihkun hänen päälleen. Ei ihme, että nainen meni hiljaiseksi.
Minun täytyy päästää kaunastani irti. Jätän sen tähän, nyt. Ja jos kaikki ei suostu irtoamaan, luotan siihen, että elämä järjestää minulle pian uuden mahdollisuuden kohdata tämä kipu. Kunnes se pikku hiljaa haihtuu pois. Ei ole sellaista maailman kolkkaa, jonne pääsisin pakoon ruotsalaisia. Jostain tupsahtaa aina joku Jan-Erik tai Anna-Karin painelemaan nappuloitani.
En aio selittää naiselle mitään. Mutta voin hyvittää. Voin antaa hänelle vaivihkaa sen parhaan mitä minulla on annettavanani, eli läsnäoloni. Voin antaa hänelle jotain siitä ongelmattomasta rauhasta ja rakkaudesta, johon kytkeydyn kun olen täysin läsnä ja tyyni.
Puhutaan vaikka siitä kirjasta.
perjantaina, joulukuuta 19, 2008
Kunnes jälleen
Vuosi sitten täällä samaisessa jooga-ashramissa kohtasin miehen. Olin bambukahvilassa hedelmäsalaatilla, kun tunsin pehmeän tuttuuden tunteen pyyhkäisevän lävitseni. Nostin katseeni vastapäiseen pöytään ja siinä hän oli: pitkätukkainen espanjalainen, jonka myöhemmin ristin Zorroksi.
Parin päivän aikana huomasin, että tiesin koko ajan missä mies oli. Minun ei tarvinnut ajatella häntä, sillä tunsin hänet. Joogatunnilla tein harjoitusta täydellisen keskittyneesti, mutta samaan aikaan olin äärimmäisen tietoinen miehestä salin toisella puolella. Yhteys välillämme melkein rätisi, ja sain siitä valtavasti voimaa. Lepäsin hänen energiassaan. Haastavat asanat tuntuivat kevyiltä, sillä hän kannatteli minua.
Ei minulla ollut epäilystäkään, mistä oli kyse. Rakkaudesta. Valtavasta voimasta, joka sykki kehoni jokaisessa solussa. Yhtä varmasti tiesin, että olimme miehen kanssa vanhoja tuttuja. Olimme olleet jossain toisessa elämässä rakastavaisia ja jollain syvällä tasolla muistin hänet.
Miehessä ei näkynyt minkäänlaisia tunnistamisen merkkejä, joten päätin jättää asian sikseen. Riittää, että minä tiedän mistä on kyse ja iloitsen tästä yllättävästä kohtaamisesta. Puhumattakaan niistä fantasioista, joita mieleni pyöritteli. Mutta elämä ei antanut vetäytyä. Mies alkoi vainota minua. Kun kävelin kulman ympäri, melkein törmäsin häneen. Kun kävelin aamulla pimeään meditaatiosaliin, huomasin asettuneeni miehen lähelle. Kun ruokalassa nostin katseeni lautasesta, hän istui vastapäätä. En voinut kävellä pihan poikki ilman, että näin ponnarin vilahtavan näköpiirissäni. Emme koskaan vaihtaneet sanaakaan. Emme edes katseita, koska menin miehen lähellä aivan lukkoon enkä vahingossakaan vilkaissut häntä.
Olin voipunut, mutta ymmärsin viestin. Kun näin miehen seuraavan kerran istuskelemassa penkillä, porhalsin hänen luokseen.
- Hola. (Epävarma hymy.)
- Hola. (Hymy.)
- Kuule, minun pitää puhua sinulle yhdestä asiasta. Tämä voi kuulostaa vähän oudolta, mutta luulen, että olemme tavanneet joskus aiemmin.
(Hämmentynyt katse.)
- Emme tässä elämässä, mutta jossain aiemmassa elämässä. Tunnen sinun energiasi vahvasti, ja siinä on jotain todella tuttua ja hyvää. Saan siitä paljon voimaa. Se auttaa minua myös joogassa.
(Lasittunut katse.)
Kerroin hänelle, miltä hänen läsnäolonsa tuntuu. Kerroin, kuinka olin päättänyt ignoroida koko asian, mutta elämä oli päättänyt toisin. Kerroin, että ilmeisesti oli tarkoitus, että uskallan kohdata hänet ja sanoa sanottavani ääneen, ja ilmeisesti oli tarkoitus, että hän kuulee minun puhuvan. Sanoin myös, että meidän ei tarvitse tehdä asialle mitään sen kummempaa. Jatkamme vain tätä nykyistä elämäämme entiseen malliin.
Tässä vaiheessa mieskin sai puhekykynsä takaisin, ehkä helpottuneena tajuttuaan, etten aio ripustautua häneen.
- Vau. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Hyvä, että kerroit.
Sanoimme käsipäivää, esittäydyimme, ja lähdin pois ennen kuin tilanne muuttuisi vieläkin kiusallisemmaksi
Kävelin pois kevein askelin, helpottuneena, suupielet korvissa, täynnä voimaa, onnea ja riemua. Minä uskalsin! En suojautunut, vaan kohtasin miehen sydän edellä! Uskalsin asettaa itseni alttiiksi ja naurunalaiseksi! Eikä mitään pahaa tapahtunut.
Tämä oli ensimmäisiä kertoja, jolloin koin konkreettisesti, että rakkaus ei ole henkilökohtaista. Se rakkaus, joka meidän välillämme on joskus ollut, on minussa. Ja tulee aina olemaan. Muistan tämän miehen hengen ja energian, mutta en halua häneltä mitään. Vaikka tunnistan “vanhan” rakkauden, se ei vaadi uusintaa, täytäntöönpanoa tässä elämässä.
Minä en tarvitse miestä rakkautta varten. Edes torjutuksi tuleminen ei voi tappaa rakkautta, koska minä olen se rakkaus. Rakkautta ei voi haluta tai vaatia, sitä voi vain antaa.
Tämän jälkeen moikkailimme muutaman kerran, saatoimme vaihtaa pari sanaakin, mutta kohtaamiset eivät olleet kovin luontevia. Minusta tuntui, että hän piti minua uhkaavana ja pelottavana. Tunsin hänet ja hänen energiansa edelleen hyvin vahvasti, mutta hänen nykivä käytöksensä alkoi ärsyttää. Minulla oli paljon mieheen liittyviä, häiritseviä ajatuksia. Eräänä päivänä havahduin vahvaan tunteeseen, että mies on lähtenyt. Aloin hokea mielessäni mantraa, joka resonoi koko kehossani, ja johon palasin monta kertaa lähipäivien aikana. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää.
Kaiken sen, mikä on minussa keskeneräistä, joudun kohtaamaan uudestaan ja uudestaan. Myös nämä Mieheen liittyvät asiat paiskataan eteeni yhä uudelleen, kunnes kohtaan ne oikein. Avoimesti, rehellisesti ja rohkeasti. Törmään kerta toisensa jälkeen tilanteisiin ja ihmisiin (lue: ongelmiin), jotka antavat minulle mahdollisuuden työstää jotain keskeneräistä.
Nyt elämä haluaa ilmeisesti alleviivata, että kuules Virpi, tässä olisi tällainen juttu jonka voisit tällä kertaa katsoa loppuun asti.
Zorro asteli pari päivää sitten ashramiin.
Parin päivän aikana huomasin, että tiesin koko ajan missä mies oli. Minun ei tarvinnut ajatella häntä, sillä tunsin hänet. Joogatunnilla tein harjoitusta täydellisen keskittyneesti, mutta samaan aikaan olin äärimmäisen tietoinen miehestä salin toisella puolella. Yhteys välillämme melkein rätisi, ja sain siitä valtavasti voimaa. Lepäsin hänen energiassaan. Haastavat asanat tuntuivat kevyiltä, sillä hän kannatteli minua.
Ei minulla ollut epäilystäkään, mistä oli kyse. Rakkaudesta. Valtavasta voimasta, joka sykki kehoni jokaisessa solussa. Yhtä varmasti tiesin, että olimme miehen kanssa vanhoja tuttuja. Olimme olleet jossain toisessa elämässä rakastavaisia ja jollain syvällä tasolla muistin hänet.
Miehessä ei näkynyt minkäänlaisia tunnistamisen merkkejä, joten päätin jättää asian sikseen. Riittää, että minä tiedän mistä on kyse ja iloitsen tästä yllättävästä kohtaamisesta. Puhumattakaan niistä fantasioista, joita mieleni pyöritteli. Mutta elämä ei antanut vetäytyä. Mies alkoi vainota minua. Kun kävelin kulman ympäri, melkein törmäsin häneen. Kun kävelin aamulla pimeään meditaatiosaliin, huomasin asettuneeni miehen lähelle. Kun ruokalassa nostin katseeni lautasesta, hän istui vastapäätä. En voinut kävellä pihan poikki ilman, että näin ponnarin vilahtavan näköpiirissäni. Emme koskaan vaihtaneet sanaakaan. Emme edes katseita, koska menin miehen lähellä aivan lukkoon enkä vahingossakaan vilkaissut häntä.
Olin voipunut, mutta ymmärsin viestin. Kun näin miehen seuraavan kerran istuskelemassa penkillä, porhalsin hänen luokseen.
- Hola. (Epävarma hymy.)
- Hola. (Hymy.)
- Kuule, minun pitää puhua sinulle yhdestä asiasta. Tämä voi kuulostaa vähän oudolta, mutta luulen, että olemme tavanneet joskus aiemmin.
(Hämmentynyt katse.)
- Emme tässä elämässä, mutta jossain aiemmassa elämässä. Tunnen sinun energiasi vahvasti, ja siinä on jotain todella tuttua ja hyvää. Saan siitä paljon voimaa. Se auttaa minua myös joogassa.
(Lasittunut katse.)
Kerroin hänelle, miltä hänen läsnäolonsa tuntuu. Kerroin, kuinka olin päättänyt ignoroida koko asian, mutta elämä oli päättänyt toisin. Kerroin, että ilmeisesti oli tarkoitus, että uskallan kohdata hänet ja sanoa sanottavani ääneen, ja ilmeisesti oli tarkoitus, että hän kuulee minun puhuvan. Sanoin myös, että meidän ei tarvitse tehdä asialle mitään sen kummempaa. Jatkamme vain tätä nykyistä elämäämme entiseen malliin.
Tässä vaiheessa mieskin sai puhekykynsä takaisin, ehkä helpottuneena tajuttuaan, etten aio ripustautua häneen.
- Vau. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Hyvä, että kerroit.
Sanoimme käsipäivää, esittäydyimme, ja lähdin pois ennen kuin tilanne muuttuisi vieläkin kiusallisemmaksi
Kävelin pois kevein askelin, helpottuneena, suupielet korvissa, täynnä voimaa, onnea ja riemua. Minä uskalsin! En suojautunut, vaan kohtasin miehen sydän edellä! Uskalsin asettaa itseni alttiiksi ja naurunalaiseksi! Eikä mitään pahaa tapahtunut.
Tämä oli ensimmäisiä kertoja, jolloin koin konkreettisesti, että rakkaus ei ole henkilökohtaista. Se rakkaus, joka meidän välillämme on joskus ollut, on minussa. Ja tulee aina olemaan. Muistan tämän miehen hengen ja energian, mutta en halua häneltä mitään. Vaikka tunnistan “vanhan” rakkauden, se ei vaadi uusintaa, täytäntöönpanoa tässä elämässä.
Minä en tarvitse miestä rakkautta varten. Edes torjutuksi tuleminen ei voi tappaa rakkautta, koska minä olen se rakkaus. Rakkautta ei voi haluta tai vaatia, sitä voi vain antaa.
Tämän jälkeen moikkailimme muutaman kerran, saatoimme vaihtaa pari sanaakin, mutta kohtaamiset eivät olleet kovin luontevia. Minusta tuntui, että hän piti minua uhkaavana ja pelottavana. Tunsin hänet ja hänen energiansa edelleen hyvin vahvasti, mutta hänen nykivä käytöksensä alkoi ärsyttää. Minulla oli paljon mieheen liittyviä, häiritseviä ajatuksia. Eräänä päivänä havahduin vahvaan tunteeseen, että mies on lähtenyt. Aloin hokea mielessäni mantraa, joka resonoi koko kehossani, ja johon palasin monta kertaa lähipäivien aikana. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää.
Kaiken sen, mikä on minussa keskeneräistä, joudun kohtaamaan uudestaan ja uudestaan. Myös nämä Mieheen liittyvät asiat paiskataan eteeni yhä uudelleen, kunnes kohtaan ne oikein. Avoimesti, rehellisesti ja rohkeasti. Törmään kerta toisensa jälkeen tilanteisiin ja ihmisiin (lue: ongelmiin), jotka antavat minulle mahdollisuuden työstää jotain keskeneräistä.
Nyt elämä haluaa ilmeisesti alleviivata, että kuules Virpi, tässä olisi tällainen juttu jonka voisit tällä kertaa katsoa loppuun asti.
Zorro asteli pari päivää sitten ashramiin.
torstaina, joulukuuta 18, 2008
Uuden äärellä
Viime päivät ovat olleet melkoista draamaa. Olin jo päättänyt, etten lähde täältä Amman ashramiin vaan jouluksi Varkala Beachille chillailemaan. Sitten olin 24 tuntia helvetissä. Ihottuma roihahti, kutina ja kuumotus jaloissa, käsissä ja kaulassa oli niin karmea, etten voinut kuin hangata ihon vereslihalle. Samaan aikaan herkistyin valolle, joka sai ihon kihisemään. Jokainen iholleni laskeutunut ötökkä ja murkku jätti jälkeensä valtavan, kutisevan paukaman. Kämmenet olivat täynnä pientä vesikelloa ja niin turvonneet, että joogatessa käsiin varaaminen oli tuskallista.
Valvoin koko yön hornankattilassa ja suunnittelin jopa lähtöä Varkalan sijasta lentokentälle ja takaisin Suomeen. Sitten jokin kirkastui: Tännehän minun pitää jäädä! Miksi suunnittelen lähtöä muualle, kun minun on hyvä täällä? Vehreässä ashramissa on paljon varjoa ja oma ayurveda-klinikka. Tarvitsen nyt kaiken mahdollisen tuen pysyäkseni tyynenä ja läsnä, ja täällähän sitä saa. Miksi edes kuvittelin voivani viihtyä biitsillä, kun en voi ottaa aurinkoa tai muutenkaan oleilla päiväsaikaan ulkona? Buukkasin saman tien pari viikkoa lisää. Olen täällä niin kauan kuin viihdyn, vaikka koko tammikuun. Mihin minulla muka on kiire?
Jokin osa minusta haluaa edelleen ennakoida ja varmistella, tehdä suunnitelmia ja suorittaa jonkinlaista etsijän opetusohjelmaa, jossa kierretään nuo ashramit, tutustutaan näihin tekniikoihin ja siinä sivussa kultivoidutaan Intian kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien äärellä. Onneksi sain muistutuksen, että olen matkalla tänne sisään päin. En voi kuin olla kiitollinen niistä karmeista 24 tunnista, jotka palauttivat minut taas oikeille raiteille.
Olen meilaillut päivittäin homeopaattini kanssa, ja löysimme uuden, toimivan annostuksen. Ayurveda-lääkärin suosituksesta aloitin lisäksi viiden päivän puhdistuskuurin, jonka jälkeen aloitamme varsinaisen lääkehoidon. Olen taas tyyni ja rauhallinen ja pystyn asettumaan pienen kutinan tälle puolen. Olen herran kukkarossa.
Naureskelimme eilen naapuripedin Marjutin kanssa muurahaisvanalle, joka kulki kuin jonkin ihmeellisen voiman ajamana ylös ja alas seinää. Kunnes huomasimme, että vana kulki kaikkien tavaroideni yli rinkan sivutaskuun. Minulla oli siellä suljetussa minigrip-pussissa keksipaketti. Repusta löytyi vajaa pähkinäpussi, jonka murkut olivat nakertaneet jauhoksi. Muurahaiset olivat löytäneet myös Marjutin avaamattoman pähkinäkarkkilevyn ja joogamaton tahran. Siirsin kauhuissani rinkan nojaamaan sänkyä vasten, jolloin sievä muurahaisvana alkoi kiipeillä sängyllä. Ei muuta kuin kumihanskat ja kloriittiriepu käteen ja suursiivoamaan. Tästäkin kiitos elämälle: sain lakaistua ja pestyä lattian, pyyhittyä hyllyt ja vihdoin järjestettyä tavarani. Olen tällaisissa asioissa niin saamaton, että jonkinlainen jumalallinen väliintulo on näköjään tarpeellinen.
Tämän päivän draama on vielä edessä: Marjut lähtee parin tunnin kuluttua. Törmäsimme tulomatkalla Trivandrumin lentokentällä ja olemme siitä lähtien olleet toistemme tukena ja turvana. Kiitos näistä kahdesta viikosta! Kiitos, että teit sopeutumisen uuteen elämääni niin miellyttäväksi ja kotoisaksi. On ollut ilo olla kanssasi!
Jokin uusi saa taas alkaa.
Valvoin koko yön hornankattilassa ja suunnittelin jopa lähtöä Varkalan sijasta lentokentälle ja takaisin Suomeen. Sitten jokin kirkastui: Tännehän minun pitää jäädä! Miksi suunnittelen lähtöä muualle, kun minun on hyvä täällä? Vehreässä ashramissa on paljon varjoa ja oma ayurveda-klinikka. Tarvitsen nyt kaiken mahdollisen tuen pysyäkseni tyynenä ja läsnä, ja täällähän sitä saa. Miksi edes kuvittelin voivani viihtyä biitsillä, kun en voi ottaa aurinkoa tai muutenkaan oleilla päiväsaikaan ulkona? Buukkasin saman tien pari viikkoa lisää. Olen täällä niin kauan kuin viihdyn, vaikka koko tammikuun. Mihin minulla muka on kiire?
Jokin osa minusta haluaa edelleen ennakoida ja varmistella, tehdä suunnitelmia ja suorittaa jonkinlaista etsijän opetusohjelmaa, jossa kierretään nuo ashramit, tutustutaan näihin tekniikoihin ja siinä sivussa kultivoidutaan Intian kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien äärellä. Onneksi sain muistutuksen, että olen matkalla tänne sisään päin. En voi kuin olla kiitollinen niistä karmeista 24 tunnista, jotka palauttivat minut taas oikeille raiteille.
Olen meilaillut päivittäin homeopaattini kanssa, ja löysimme uuden, toimivan annostuksen. Ayurveda-lääkärin suosituksesta aloitin lisäksi viiden päivän puhdistuskuurin, jonka jälkeen aloitamme varsinaisen lääkehoidon. Olen taas tyyni ja rauhallinen ja pystyn asettumaan pienen kutinan tälle puolen. Olen herran kukkarossa.
Naureskelimme eilen naapuripedin Marjutin kanssa muurahaisvanalle, joka kulki kuin jonkin ihmeellisen voiman ajamana ylös ja alas seinää. Kunnes huomasimme, että vana kulki kaikkien tavaroideni yli rinkan sivutaskuun. Minulla oli siellä suljetussa minigrip-pussissa keksipaketti. Repusta löytyi vajaa pähkinäpussi, jonka murkut olivat nakertaneet jauhoksi. Muurahaiset olivat löytäneet myös Marjutin avaamattoman pähkinäkarkkilevyn ja joogamaton tahran. Siirsin kauhuissani rinkan nojaamaan sänkyä vasten, jolloin sievä muurahaisvana alkoi kiipeillä sängyllä. Ei muuta kuin kumihanskat ja kloriittiriepu käteen ja suursiivoamaan. Tästäkin kiitos elämälle: sain lakaistua ja pestyä lattian, pyyhittyä hyllyt ja vihdoin järjestettyä tavarani. Olen tällaisissa asioissa niin saamaton, että jonkinlainen jumalallinen väliintulo on näköjään tarpeellinen.
Tämän päivän draama on vielä edessä: Marjut lähtee parin tunnin kuluttua. Törmäsimme tulomatkalla Trivandrumin lentokentällä ja olemme siitä lähtien olleet toistemme tukena ja turvana. Kiitos näistä kahdesta viikosta! Kiitos, että teit sopeutumisen uuteen elämääni niin miellyttäväksi ja kotoisaksi. On ollut ilo olla kanssasi!
Jokin uusi saa taas alkaa.
sunnuntai, joulukuuta 14, 2008
Solu muistaa
Olen tehnyt kolmena päivänä peräkkäin kaksi joogaharjoitusta päivässä. Tänään oli aamusatsangin sijaan hiljainen kävelymeditaatio, joka osoitti, että keho tarvitsee nyt lepoa. Hidaskin kävely pisti puuskuttamaan. Ihan kiva istuskella ja makoilla. Sain tänään myös uuden karmajoogatehtävän: menen hoitamaan kirjastoa klo 13-14.
Viime päivinä olen saanut vahvan muistutuksen siitä, miksi halusin tulla Sivananda-ashramiin ja Intiaan. Jooga on hyvää. Suorastaan taivaallista. Lämmössä venyn asanoihin aivan eri tavalla kuin Suomessa, ja intensiivinen harjoittelu avaa uusia ulottuvuuksia - kirjaimellisesti. Löydän sisältäni tilan, jossa en enää samastu näkemääni ja tuntemaani, vaan katson kauempaa. Päälläseisonnassa tunnen fyysisiä tuntemuksia kuten lihasväsymystä, ja vähän pelkoakin, hullu tule jo alas ennen kuin romahdat selällesi. Mutta kun en samastu ajatuksiin ja tuntemuksiin, niillä ei ole minuun vaikutusta. Olen ajatusten tällä puolen. Tällä puolella on vain tyhjä mieli ja joustava, rento keho, joka sojottaa kaksi minuuttia nurin niskoin.
Viikossa olen tavoittanut ihanan, luottavaisen tilan: en joogaa, vaan minua joogataan. Kehoni menee itsestään asanoihin, joita en ole aikaisemmin osannut tai uskaltanut tehdä. Olen varmaankin ollut jossain aiemmassa elämässäni sivanandajoogi ja puran nyt vanhaa tietoa solumuistista. Olen tehnyt sivanandajoogaa vain täällä, vuosi sitten kaksi viikkoa ja nyt viikon. Silti minusta tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Kehollinen kokemus on niin tuttu ja rakas.
Swami Sivananda antoi aikoinaan metodilleen nimen Synthesis of Yoga. Täällä ashramissakin joogataan monella eri tasolla. Asanatunnit, meditaatio ja hengitysharjoitukset ovat rajajoogaa. Aamu- ja iltasatsangin hengelliset laulut ovat bhaktijoogaa. Päivittäisillä luennoilla harjoitetaan jnanajoogaa, ja tunti vapaaehtoistyötä on karmajoogaa. Tunnen olevani henkisessä mankelissa. Ryppyjen höyryttäminen ei tunnu koko ajan hyvältä, mutta mankeloinnin päätteeksi olo on sileä, tasainen ja kiiltävä. Ihan uusi.
Niin absurdilta kuin se tuntuukin tällaisessa kehitysmaassa, minulla on nyt kännykän kautta langaton nettiyhteys. Rajoittamaton käyttöoikeus hintaan 11 e / kk. Enää ei tarvitse varastoida tekstejä muistitikulle ja julkaista niitä satunnaisesti nettikahviloista, vaan voin päivittää tämänkin merkinnän kätevästi omalta koneelta. Kas näin.
Viime päivinä olen saanut vahvan muistutuksen siitä, miksi halusin tulla Sivananda-ashramiin ja Intiaan. Jooga on hyvää. Suorastaan taivaallista. Lämmössä venyn asanoihin aivan eri tavalla kuin Suomessa, ja intensiivinen harjoittelu avaa uusia ulottuvuuksia - kirjaimellisesti. Löydän sisältäni tilan, jossa en enää samastu näkemääni ja tuntemaani, vaan katson kauempaa. Päälläseisonnassa tunnen fyysisiä tuntemuksia kuten lihasväsymystä, ja vähän pelkoakin, hullu tule jo alas ennen kuin romahdat selällesi. Mutta kun en samastu ajatuksiin ja tuntemuksiin, niillä ei ole minuun vaikutusta. Olen ajatusten tällä puolen. Tällä puolella on vain tyhjä mieli ja joustava, rento keho, joka sojottaa kaksi minuuttia nurin niskoin.
Viikossa olen tavoittanut ihanan, luottavaisen tilan: en joogaa, vaan minua joogataan. Kehoni menee itsestään asanoihin, joita en ole aikaisemmin osannut tai uskaltanut tehdä. Olen varmaankin ollut jossain aiemmassa elämässäni sivanandajoogi ja puran nyt vanhaa tietoa solumuistista. Olen tehnyt sivanandajoogaa vain täällä, vuosi sitten kaksi viikkoa ja nyt viikon. Silti minusta tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Kehollinen kokemus on niin tuttu ja rakas.
Swami Sivananda antoi aikoinaan metodilleen nimen Synthesis of Yoga. Täällä ashramissakin joogataan monella eri tasolla. Asanatunnit, meditaatio ja hengitysharjoitukset ovat rajajoogaa. Aamu- ja iltasatsangin hengelliset laulut ovat bhaktijoogaa. Päivittäisillä luennoilla harjoitetaan jnanajoogaa, ja tunti vapaaehtoistyötä on karmajoogaa. Tunnen olevani henkisessä mankelissa. Ryppyjen höyryttäminen ei tunnu koko ajan hyvältä, mutta mankeloinnin päätteeksi olo on sileä, tasainen ja kiiltävä. Ihan uusi.
Niin absurdilta kuin se tuntuukin tällaisessa kehitysmaassa, minulla on nyt kännykän kautta langaton nettiyhteys. Rajoittamaton käyttöoikeus hintaan 11 e / kk. Enää ei tarvitse varastoida tekstejä muistitikulle ja julkaista niitä satunnaisesti nettikahviloista, vaan voin päivittää tämänkin merkinnän kätevästi omalta koneelta. Kas näin.
keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008
Jälkipyykkiä
Sataa taas, kuten on satanut joka päivä Intiaan tuloni jälkeen. Näin öisin tuntikaupalla, mutta päivisin onneksi vain kevyitä kuuroja. Sadetta, joka ei kunnolla edes kastele. Monsuunin rippeitä.
Kirjoitin viimeksi, miten ihanaa on kirjoitella huvikseen. No enää ei kauheasti huvita. Ajatus blogin päivittämisestä on tuntunut vastenmieliseltä. Äsken raapustin muutaman sivun päiväkirjaan mutta totesin sitten, että kyllä tämä asia pitää käsitellä täällä.
Viime merkinnästä jäi ikävä olo. Siitä, jossa kerroin olleeni/olevani toimittaja. Jotenkin tuntuu, että se oli tarpeeton/liian suuri paljastus. En ymmärrä miksi ajattelen niin, koska onhan se varmasti käynyt jo muista asiayhteyksistä ilmi.
Miksi minusta tuntuu, että olen nyt laittanut itseni alttiiksi jollekin pelottavalle? Olen tehnyt täällä paljon henkilökohtaisempia “paljastuksia”, jotka eivät ole jääneet vaivaamaan - päin vastoin olen tuntenut itseni vapaaksi ja keveäksi. Minulla on ollut vahva tunne, etten piirrä täällä kuvaa itsestäni, vaan ihmisestä, inhimillisyydestä, ja on tuntunut hyvältä päästää irti tarpeesta takertua “omaan” tai “henkilökohtaiseen”.
Se, mitä kirjoitin toimittajana olosta tai journalismista oli kaikki totta, mutta jätti jälkeensä tarpeen täydentää, selittää, varmistaa. Muotoilla toisin, paremmin, neutraalimmin. Liittyyköhän tämä jotenkin siihen, että kuvittelin ensimmäistä kertaa lukijoikseni muita toimittajia? Minä niin haluaisin, että he ymmärtäisivät. Ja ehkä jopa hyväksyisivät, antaisivat kollegiaalisen taputuksen olalle, hyvä tyttö, onnea ja menestystä valitsemallanne uralla.
Aivan kuin minusta tuntuisi, että olen polttanut sillan takanani. Minulla ei todellakaan ole enää paluuta vanhaan. Jokin kylmä lopullisuuden tuntu tässä on. Onko tämä kuolemista? Sekö sattuu?
En edes yritä ymmärtää.
Kirjoitin viimeksi, miten ihanaa on kirjoitella huvikseen. No enää ei kauheasti huvita. Ajatus blogin päivittämisestä on tuntunut vastenmieliseltä. Äsken raapustin muutaman sivun päiväkirjaan mutta totesin sitten, että kyllä tämä asia pitää käsitellä täällä.
Viime merkinnästä jäi ikävä olo. Siitä, jossa kerroin olleeni/olevani toimittaja. Jotenkin tuntuu, että se oli tarpeeton/liian suuri paljastus. En ymmärrä miksi ajattelen niin, koska onhan se varmasti käynyt jo muista asiayhteyksistä ilmi.
Miksi minusta tuntuu, että olen nyt laittanut itseni alttiiksi jollekin pelottavalle? Olen tehnyt täällä paljon henkilökohtaisempia “paljastuksia”, jotka eivät ole jääneet vaivaamaan - päin vastoin olen tuntenut itseni vapaaksi ja keveäksi. Minulla on ollut vahva tunne, etten piirrä täällä kuvaa itsestäni, vaan ihmisestä, inhimillisyydestä, ja on tuntunut hyvältä päästää irti tarpeesta takertua “omaan” tai “henkilökohtaiseen”.
Se, mitä kirjoitin toimittajana olosta tai journalismista oli kaikki totta, mutta jätti jälkeensä tarpeen täydentää, selittää, varmistaa. Muotoilla toisin, paremmin, neutraalimmin. Liittyyköhän tämä jotenkin siihen, että kuvittelin ensimmäistä kertaa lukijoikseni muita toimittajia? Minä niin haluaisin, että he ymmärtäisivät. Ja ehkä jopa hyväksyisivät, antaisivat kollegiaalisen taputuksen olalle, hyvä tyttö, onnea ja menestystä valitsemallanne uralla.
Aivan kuin minusta tuntuisi, että olen polttanut sillan takanani. Minulla ei todellakaan ole enää paluuta vanhaan. Jokin kylmä lopullisuuden tuntu tässä on. Onko tämä kuolemista? Sekö sattuu?
En edes yritä ymmärtää.
maanantaina, joulukuuta 08, 2008
Päivityksiä
Ashramissa on periaatteessa mahdollisuus päästä nettiin. Puoli ashramia änkeää pieneen huoneeseen jonottamaan kolmelle koneelle, mutta yhteydet ovat olleet jo viikon poikki.
Hurautin riksalla läheiseen Neyyar Damin kylään nettikahvilaan. Yllättävän hyvät koneet ja kirkas näyttö, ei sellaista särisevää, sumeaa huttua kuin monesti näkee. Jes!
Olen ahkeroinut läppärin äärellä ja alta löytyykin kaikkiaan neljä merkintää. Tällaista tämä blogin päivitys tulee varmasti jatkossakin olemaan - käyn harvemmin netissä ja julkaisen isomman satsin kerralla.
Pusihalit kaikille ihanille sinne Suomeen!
ps. Huomaattehan palvelun tason: omin pikku kätösin copy-peistatut ä:t ja ö:t.
Hurautin riksalla läheiseen Neyyar Damin kylään nettikahvilaan. Yllättävän hyvät koneet ja kirkas näyttö, ei sellaista särisevää, sumeaa huttua kuin monesti näkee. Jes!
Olen ahkeroinut läppärin äärellä ja alta löytyykin kaikkiaan neljä merkintää. Tällaista tämä blogin päivitys tulee varmasti jatkossakin olemaan - käyn harvemmin netissä ja julkaisen isomman satsin kerralla.
Pusihalit kaikille ihanille sinne Suomeen!
ps. Huomaattehan palvelun tason: omin pikku kätösin copy-peistatut ä:t ja ö:t.
sunnuntai, joulukuuta 07, 2008
Tyhjää toimittamassa
Siis täh, eikö siitä ole kuin kymmenen tuntia kun kirjoitin edellisen merkinnän? Aika on todella suhteellinen käsite täällä päin maailmaa.
Olen tervehtynyt, särky ja uupumus ovat poissa ja ruoka maistuu taas. Päätin pyhittää vielä tämän päivän levolle, vaikka aloillaan olo on vaikeaa. Tekisi mieli rynnätä joogaamaan, mutta on minulla onneksi vähän järkeä päässä. Toivottavasti järkeä riittää huomennakin, etten tempoile tunnilla silkasta onnesta, kuin hieho kevätlaitumella.
Hauska huomata, että kirjoittelen ihan huvikseni. Aiemmin päivällä jopa toppuuttelin itseäni, et kai sä nyt taas kehtaa naputtaa, keksi nyt jotain muuta ajanvietettä.
Kirjoittaminen on ollut minulle pitkään hankalaa, koska siinä on ollut ikävä suorittamisen maku. Jonkinlainen teennäinen vivahde, joka vei kirjoitushalun ja -taidon joksikin aikaa kokonaan. En pystynyt tekemään niitä kompromisseja, joita toimittajan täytyy työssään tehdä. En kestänyt sitä näennäisobjektiivisuutta, jossa siteerataan asiantuntijoita ja vetäydytään itse kaikesta vastuusta.
Kaupallisessa aikakauslehdessä “hyvin tehty” juttu ratkaisee lukijan ongelman. Aiheesta riippumatta juttu rakennetaan siten, että se esittelee ongelman, jota lukija ei tajunnut itsellään olevankaan, ja tarjoaa siihen ratkaisun. Näin lukija saa lukiessaan kokemuksen, että vau, tästä lehdestähän on minulle hyötyä! Ja hän ostaa myös seuraavan numeron tai parhaassa tapauksessa ryhtyy kestotilaajaksi. Lukijan koukuttaminen on osa toimittajan ammattitaitoa.
Suhtauduin työhöni kunnianhimoisesti ja minulla oli vahva ammatti-identiteetti. Siinä määrin, että aloin nähdä koko ympärilläni olevan maailman ongelmalähtöisesti. Hieman kärjistäen voisi sanoa, etten nähnyt ympärilläni asioita, vaan ongelmia ja ratkaisuja. Lähestyin kaikkia asioita negaation kautta, ja aloin voida huonosti.
Kuten tämän blogin sisällöstä voi huomata, olen siirtynyt aika kauas perinteisestä journalismista. Ja onneksi tämä on yksisuuntainen tie - en voi enkä halua enää koskaan kääntyä takaisin. Joko löydän jonkin uuden tavan elättää itseni kirjoittamalla tai alan tehdä jotain ihan muuta.
Mutta juuri nyt, istuessani sängyllä tyhjässä asuntolassa, kuunnellessani toisen joogatunnin skipanneen nyrkkipyykin ääniä, voin kirjoitella mitä haluan, ilman paineita. Niitä näitä. Diiba daaba. Pimpeli pom. Kivaa!
Olen tervehtynyt, särky ja uupumus ovat poissa ja ruoka maistuu taas. Päätin pyhittää vielä tämän päivän levolle, vaikka aloillaan olo on vaikeaa. Tekisi mieli rynnätä joogaamaan, mutta on minulla onneksi vähän järkeä päässä. Toivottavasti järkeä riittää huomennakin, etten tempoile tunnilla silkasta onnesta, kuin hieho kevätlaitumella.
Hauska huomata, että kirjoittelen ihan huvikseni. Aiemmin päivällä jopa toppuuttelin itseäni, et kai sä nyt taas kehtaa naputtaa, keksi nyt jotain muuta ajanvietettä.
Kirjoittaminen on ollut minulle pitkään hankalaa, koska siinä on ollut ikävä suorittamisen maku. Jonkinlainen teennäinen vivahde, joka vei kirjoitushalun ja -taidon joksikin aikaa kokonaan. En pystynyt tekemään niitä kompromisseja, joita toimittajan täytyy työssään tehdä. En kestänyt sitä näennäisobjektiivisuutta, jossa siteerataan asiantuntijoita ja vetäydytään itse kaikesta vastuusta.
Kaupallisessa aikakauslehdessä “hyvin tehty” juttu ratkaisee lukijan ongelman. Aiheesta riippumatta juttu rakennetaan siten, että se esittelee ongelman, jota lukija ei tajunnut itsellään olevankaan, ja tarjoaa siihen ratkaisun. Näin lukija saa lukiessaan kokemuksen, että vau, tästä lehdestähän on minulle hyötyä! Ja hän ostaa myös seuraavan numeron tai parhaassa tapauksessa ryhtyy kestotilaajaksi. Lukijan koukuttaminen on osa toimittajan ammattitaitoa.
Suhtauduin työhöni kunnianhimoisesti ja minulla oli vahva ammatti-identiteetti. Siinä määrin, että aloin nähdä koko ympärilläni olevan maailman ongelmalähtöisesti. Hieman kärjistäen voisi sanoa, etten nähnyt ympärilläni asioita, vaan ongelmia ja ratkaisuja. Lähestyin kaikkia asioita negaation kautta, ja aloin voida huonosti.
Kuten tämän blogin sisällöstä voi huomata, olen siirtynyt aika kauas perinteisestä journalismista. Ja onneksi tämä on yksisuuntainen tie - en voi enkä halua enää koskaan kääntyä takaisin. Joko löydän jonkin uuden tavan elättää itseni kirjoittamalla tai alan tehdä jotain ihan muuta.
Mutta juuri nyt, istuessani sängyllä tyhjässä asuntolassa, kuunnellessani toisen joogatunnin skipanneen nyrkkipyykin ääniä, voin kirjoitella mitä haluan, ilman paineita. Niitä näitä. Diiba daaba. Pimpeli pom. Kivaa!
Täydellistä
Ashramin väki lähti aamun hiljaiselle meditaatiokävelylle, minä parantelen. Muistan kyllä viime vuodelta, että kokemus on hieno. Kolmen vartin kävely päättyy kukkulan laelle parahiksi auringon nousun aikaan. Korkealta avautuu upea näkymä Keralan vehreyteen.
Tämä kaikki, mitä sisälläni on viime aikoina tapahtunut, ei aina heijastu suoraan ulos. Päin vastoin tuntuu, että minussa on kuori, joka reagoi asioihin vanhalla tavalla ja sanoo ulkomuistista asioita, jotka eivät ole enää totta. On vaikea laittaa poikki tapoja ja tottumuksia, joihin mieleni on kymmenien vuosien aikana ehdollistunut.
Esimerkiksi eilen aamulla naapuripedin Marjut kysyi, mikä on olo. Vastasin voipuneesti, etten ole nukkunut koko yönä. Eihän se ollut totta. Nukuin pari tuntia. Senkin ajan jonka valvoin, olin täysin sujut asian kanssa. Ei minulla ollut mitään tarvetta kerätä säälipisteitä, mutta jokin minussa tekee niin automaattisesti. Sain myötätuntoisen katseen ja äännähdyksen, ja tunsin itseni suureksi huijariksi.
Koin jotain samanlaista kun juttelimme Marjutin ja srilankalaisen Divian kanssa uskonnosta ja henkisyydestä - hyvin yleinen aihe tällaisessa ympäristössä. Jossain vaiheessa julistin: “I’m strictly against organised religion.” Vastustan voimallisesti kirkkouskontoja. Ihanko totta vastustan? Ja vieläpä voimallisesti? Eihän se ole ollenkaan totta! Vanha Virpi olisi hyvinkin voinut sanoa jotain näin hyökkäävää ja uskoakin siihen, mutta nyt väite tuntuu vieraalta.
Samoin väitin, että kaikkien ihmisten pitäisi löytää jotain henkisempää sisältöä elämäänsä. Että kukaan, joka elää pinnallista ja materialistista elämää, ei voi olla oikeasti onnellinen, vaikka itse niin väittäisikin. Mitä kukkua. Niin kauan kuin minussa on tarve luokitella ja arvottaa ihmisiä ja asioita, ja mikä pahinta, muuttaa heitä, olen suvaitsematon fariseus. Jeesuksen kivittäjä.
Täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, myös muiden ihmisten jokainen hetki on täydellinen. He ovat juuri mitä heidän pitääkin olla ja tekevät juuri sitä mitä heidän pitääkin tehdä.
Kun naapuri palaa kohta kävelyltä ja kysyy: “Saitko nukuttua?”, aion vastata juuri niin kuin asia on: “Riittävästi.”
Tämä kaikki, mitä sisälläni on viime aikoina tapahtunut, ei aina heijastu suoraan ulos. Päin vastoin tuntuu, että minussa on kuori, joka reagoi asioihin vanhalla tavalla ja sanoo ulkomuistista asioita, jotka eivät ole enää totta. On vaikea laittaa poikki tapoja ja tottumuksia, joihin mieleni on kymmenien vuosien aikana ehdollistunut.
Esimerkiksi eilen aamulla naapuripedin Marjut kysyi, mikä on olo. Vastasin voipuneesti, etten ole nukkunut koko yönä. Eihän se ollut totta. Nukuin pari tuntia. Senkin ajan jonka valvoin, olin täysin sujut asian kanssa. Ei minulla ollut mitään tarvetta kerätä säälipisteitä, mutta jokin minussa tekee niin automaattisesti. Sain myötätuntoisen katseen ja äännähdyksen, ja tunsin itseni suureksi huijariksi.
Koin jotain samanlaista kun juttelimme Marjutin ja srilankalaisen Divian kanssa uskonnosta ja henkisyydestä - hyvin yleinen aihe tällaisessa ympäristössä. Jossain vaiheessa julistin: “I’m strictly against organised religion.” Vastustan voimallisesti kirkkouskontoja. Ihanko totta vastustan? Ja vieläpä voimallisesti? Eihän se ole ollenkaan totta! Vanha Virpi olisi hyvinkin voinut sanoa jotain näin hyökkäävää ja uskoakin siihen, mutta nyt väite tuntuu vieraalta.
Samoin väitin, että kaikkien ihmisten pitäisi löytää jotain henkisempää sisältöä elämäänsä. Että kukaan, joka elää pinnallista ja materialistista elämää, ei voi olla oikeasti onnellinen, vaikka itse niin väittäisikin. Mitä kukkua. Niin kauan kuin minussa on tarve luokitella ja arvottaa ihmisiä ja asioita, ja mikä pahinta, muuttaa heitä, olen suvaitsematon fariseus. Jeesuksen kivittäjä.
Täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, myös muiden ihmisten jokainen hetki on täydellinen. He ovat juuri mitä heidän pitääkin olla ja tekevät juuri sitä mitä heidän pitääkin tehdä.
Kun naapuri palaa kohta kävelyltä ja kysyy: “Saitko nukuttua?”, aion vastata juuri niin kuin asia on: “Riittävästi.”
lauantaina, joulukuuta 06, 2008
Savanni nukahtaa
Ei siinä kauan mennyt. Saavuin jooga-ashramiin torstaina ja perjantaina alkoi heikottaa. Nyt makaan sängyssä odottaen, että lihaskipu ja ihosärky menisivät ohi. Jotain pahoinvoinnin ja ripulin kaltaistakin on vilautellut, mutta ne eivät ole onneksi yltyneet.
Ajattelen 4-vuotiasta veljenpoikaa, jota kävin moikkaamassa lähtöäni edeltävänä päivänä. Hän oli ollut monta päivää kipeänä. Poika makasi sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja vain oli. Ihailin sitä tyyneyttä ja luonnollisuutta, jolla hän kohtasi tilansa. Ei itkua tai narinaa, ei yhtään ylimääräistä sanaa tai liikettä. Suuret silmät seurasivat tarkkaavaisina ympäristöään, mutta muuten poika oli stoalaisen tyyni.
Sanoin hänelle, että juuri noin leijonanpennutkin sairastavat, makaavat vain hiljaa aloillaan hengitellen ja säästäen jokaisen energian hippusen paranemiseen. Poika tykkäsi ajatuksesta ja antautui samalla eleettömyydellä leijonatädin rapsuteltavaksi ja siliteltäväksi.
Viime yönä valvoessani pyrin samaan. En taistellut vastaan, vaan antauduin parhaani mukaan. Olin vain siinä pitkässä, syvässä ja leveässä paikassa, jossa ei liiku yhtään ajatusta. Vain hengitys nosti ja laski rintakehää, muuten makasin liikkumattomana. Kuin kuollut.
Täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, ei ole olemassa “hyviä” ja “huonoja” hetkiä. Vain luonnollisia, täydellisiä hetkiä, mitä ne ikinä pitävätkin sisällään. Kun huoli, harmi tai itsesääli yrittivät tulla minuun, palasin sinnikkäästi täydelliseen nykyhetkeen. Näin kivun ja huonovointisuuden aaltoilevan jossain reunamilla, mutta kun pysyin ajatuksettomana, ne eivät päässeet perille asti.
Olen hurjan kiitollinen siitä, että pysyn yhä paremmin läsnä myös näinä ns. haasteellisina hetkinä. Näen nyt konkreettisesti, miten parin viime vuoden aikana tekemäni työ kantaa hedelmää. Minun ei tarvitse käskeä itseäni rauhoittumaan, vaan minussa on paikka jossa irtipäästäminen tapahtuu itsestään. Minun ei tarvitse taistella, vaan ainoastaan kytkeytyä siihen hyvään.
On muuten nerokasta pitää läppäriä auki pilkkopimeässä. Kaikki siivekkäät hyttysverkon sisällä lentävät valoon ja saan listittyä ne näyttöruutuun.
Ajattelen 4-vuotiasta veljenpoikaa, jota kävin moikkaamassa lähtöäni edeltävänä päivänä. Hän oli ollut monta päivää kipeänä. Poika makasi sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja vain oli. Ihailin sitä tyyneyttä ja luonnollisuutta, jolla hän kohtasi tilansa. Ei itkua tai narinaa, ei yhtään ylimääräistä sanaa tai liikettä. Suuret silmät seurasivat tarkkaavaisina ympäristöään, mutta muuten poika oli stoalaisen tyyni.
Sanoin hänelle, että juuri noin leijonanpennutkin sairastavat, makaavat vain hiljaa aloillaan hengitellen ja säästäen jokaisen energian hippusen paranemiseen. Poika tykkäsi ajatuksesta ja antautui samalla eleettömyydellä leijonatädin rapsuteltavaksi ja siliteltäväksi.
Viime yönä valvoessani pyrin samaan. En taistellut vastaan, vaan antauduin parhaani mukaan. Olin vain siinä pitkässä, syvässä ja leveässä paikassa, jossa ei liiku yhtään ajatusta. Vain hengitys nosti ja laski rintakehää, muuten makasin liikkumattomana. Kuin kuollut.
Täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, ei ole olemassa “hyviä” ja “huonoja” hetkiä. Vain luonnollisia, täydellisiä hetkiä, mitä ne ikinä pitävätkin sisällään. Kun huoli, harmi tai itsesääli yrittivät tulla minuun, palasin sinnikkäästi täydelliseen nykyhetkeen. Näin kivun ja huonovointisuuden aaltoilevan jossain reunamilla, mutta kun pysyin ajatuksettomana, ne eivät päässeet perille asti.
Olen hurjan kiitollinen siitä, että pysyn yhä paremmin läsnä myös näinä ns. haasteellisina hetkinä. Näen nyt konkreettisesti, miten parin viime vuoden aikana tekemäni työ kantaa hedelmää. Minun ei tarvitse käskeä itseäni rauhoittumaan, vaan minussa on paikka jossa irtipäästäminen tapahtuu itsestään. Minun ei tarvitse taistella, vaan ainoastaan kytkeytyä siihen hyvään.
On muuten nerokasta pitää läppäriä auki pilkkopimeässä. Kaikki siivekkäät hyttysverkon sisällä lentävät valoon ja saan listittyä ne näyttöruutuun.
torstaina, joulukuuta 04, 2008
Sleepless in Mumbai
Mumbain lentokenttä, kuuden tunnin vaihto. Muodollisuuksissa saa onneksi tuhrattua pari tuntia, joten notkumisaika on ihan siedettävä.
Ei ole väliä, milloin olen nukkunut viimeksi, koska olen väsymyksen tällä puolen. Tällä puolen ei ole tunnekuohua, jännitystä tai ikävöintiä. En ennakoi tai odota yhtään mitään, edes Trivandrumin-lennon kuulutuksia. On ihan sama, olenko Mumbaissa vai New Yorkissa, kestääkö matkani kuukauden, vuoden vai kymmenen vuotta - koska olen täällä. Tällä puolen, jossa on vain tämä yksi ikuinen nykyhetki.
Kaikki ympärilläni on niin perin tavallista ja luonnollista. Elämä väreilee ympärilläni kuten aina ennenkin, ja tässä fyysisessä olemassaolossa on juuri sopiva, minun kehoni mentävä reikä. Tila, jonka muoto muuttuu tarpeen mukaan: se antaa periksi kun venytän kädet kohti kattoa, se täyttää hetkeksi suuni kun haukottelen makeasti. Tuntuu hyvältä tietää, että on juuri oikeassa paikassa. En voisi olla tai tehdä mitään muuta kuin mitä olen ja teen.
Kaksi sanaa on noussut tämän pitkän yön aikana tietoisuuteeni. Ensimmäinen on rakas. Olen kuiskutellut sitä, ja nautin siitä miten viimeinen s-kirjain jää sisälleni soimaan. Rakastan tätä elämää, jonka osa olen. Kuten joskus ennenkin, yllätän itseni välillä kohottamasta kasvojani ylös, ikään kuin suudeltaviksi.
Toinen sana on kiitos. Kiitos elämä, että olet järjestänyt asiani näin hyvin. Olen tehnyt 16-tuntisia päiviä, viimeistellyt työprojekteja, solminut langanpäitä, selvittänyt ja järjestänyt. Ääni on laskenut monta sävelaskelta unen puutteesta, mutta missään vaiheessa ei tullut kiire. Kun 4-vuotias kummityttö soitti ja kysyi tulisiko Virpi-täti leipomaan pipareita, hyppäsin saman tien autoon. Suljin sähköpostin ja koneen vasta kun olin saanut flip-flopit jalkaan ja rinkan ovensuuhun. Kaikki tarvittava tuli tehtyä.
Olen myös kiitollinen rakkaista ihmisistä, jotka ovat muistaneet minua soitoilla tai viesteillä. Minusta välitetään, ja se tuntuu hyvältä. Kun ajattelen rakkaitani, en pakahdu tai ikävöi. Olen vain kiitollinen.
Ei ole väliä, milloin olen nukkunut viimeksi, koska olen väsymyksen tällä puolen. Tällä puolen ei ole tunnekuohua, jännitystä tai ikävöintiä. En ennakoi tai odota yhtään mitään, edes Trivandrumin-lennon kuulutuksia. On ihan sama, olenko Mumbaissa vai New Yorkissa, kestääkö matkani kuukauden, vuoden vai kymmenen vuotta - koska olen täällä. Tällä puolen, jossa on vain tämä yksi ikuinen nykyhetki.
Kaikki ympärilläni on niin perin tavallista ja luonnollista. Elämä väreilee ympärilläni kuten aina ennenkin, ja tässä fyysisessä olemassaolossa on juuri sopiva, minun kehoni mentävä reikä. Tila, jonka muoto muuttuu tarpeen mukaan: se antaa periksi kun venytän kädet kohti kattoa, se täyttää hetkeksi suuni kun haukottelen makeasti. Tuntuu hyvältä tietää, että on juuri oikeassa paikassa. En voisi olla tai tehdä mitään muuta kuin mitä olen ja teen.
Kaksi sanaa on noussut tämän pitkän yön aikana tietoisuuteeni. Ensimmäinen on rakas. Olen kuiskutellut sitä, ja nautin siitä miten viimeinen s-kirjain jää sisälleni soimaan. Rakastan tätä elämää, jonka osa olen. Kuten joskus ennenkin, yllätän itseni välillä kohottamasta kasvojani ylös, ikään kuin suudeltaviksi.
Toinen sana on kiitos. Kiitos elämä, että olet järjestänyt asiani näin hyvin. Olen tehnyt 16-tuntisia päiviä, viimeistellyt työprojekteja, solminut langanpäitä, selvittänyt ja järjestänyt. Ääni on laskenut monta sävelaskelta unen puutteesta, mutta missään vaiheessa ei tullut kiire. Kun 4-vuotias kummityttö soitti ja kysyi tulisiko Virpi-täti leipomaan pipareita, hyppäsin saman tien autoon. Suljin sähköpostin ja koneen vasta kun olin saanut flip-flopit jalkaan ja rinkan ovensuuhun. Kaikki tarvittava tuli tehtyä.
Olen myös kiitollinen rakkaista ihmisistä, jotka ovat muistaneet minua soitoilla tai viesteillä. Minusta välitetään, ja se tuntuu hyvältä. Kun ajattelen rakkaitani, en pakahdu tai ikävöi. Olen vain kiitollinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
