10.00
– Good morning Premdipa!
– Umph.
– Remember what day it is today? The day you start working again!
– Really. (In mock surprise)
– You said so yourself yesterday. You have two big stories to write plus, quote-unquote, “one million other things to do” before flying to Holland on Friday.
– Can I please eat my breakfast in peace?
– Sure.
11.20
– Hey girl!
– Hi.
– What’s happening?
– Uuh, I got lost again watching telly and surfing. It’s so difficult to get started.
– Take one step at the time. What could the first step look like?
– I have to go through an interview recording. It's a 2,5-hour-long medical interview and it will take forever to process it.
– Do you need to transcribe it?
– No, I just listen to it and fill in gaps in my notes.
– That’s not so bad, is it?
– Well it is because I don’t want to do it!
– Who’s talking now?
– Little Virpi, aged 5.
– Who else is there?
– Premdipa, 39, is also there but she’s bored with all this shit. She’s busy planning escape routes. She’s daydreaming about India again: getting overwhelmed by the beauty of silence, disappearing in her body in dance parties, wearing maroon robes without underwear, writing a bestseller in Dharamsala in a room overlooking the Himalayas, and re-uniting with her soulmate in USA. She’s also busy planning how to spend the millions she will get after the book is published. She’s not really here.
– Well bring her back.
– She doesn’t really want to come back.
– Just do it. Hey, remember the quote you came across the other day and found inspiring? The one from the Jedi master Yoda: “Do or do not. There is no try.”
(Deep sigh.)
– Okay I’ll get her.
12.30
– And…?
– This resistance is fucking frustrating! I keep forgetting what I’m doing. I took out the recorder, notebook, pens and markers but got lost again while looking for the headphones. And that’s over an hour ago!
– Hey, keep reminding yourself why you’re doing this.
(Stubborn silence.)
– You are doing this because you need money. You want the money because you want to return to Humaniversity and continue your programme there. I thought you said this was your priority. Is it?
– Yes.
– So, what are you going to do?
– I will press Play (grabbing the recorder).
– Good girl!
13.30
– How is it going?
– Suddenly I found myself writing down this inner dialogue and it started looking like a blog entry. And since I haven’t updated the blog in a long time I thought this is important, too. I’ve been anxious about not being able to write. At least I’m writing something now and that’s good. No?
– Hmph.
– Yeah I know… Any excuse to avoid doing what I need to do. Why do I torture myself like this?
– Hey cheer up! Don’t give up! As soon as you start with the medical article you will feel much better. You know that.
– I know. I only wish I could start things in good time. I hate the way I’m setting myself up with deadlines, building up a last-minute-panic. It will feel like dying again. I’m constantly beating myself up for not doing what I should do. I don’t have time for exercising, meditating, relaxing or meeting friends because I need to work. In reality, I don’t work. I’m just busy being anxious about it.
– Yeah that’s what you keep doing and that’s why I try to push you a little bit. I would like you to start doing things differently. I know you have a big no there. But there’s also a small yes. Keep looking for that yes. Tune in with that little yes and let it expand.
– Yes. I want to find that yes. And I will! I will not give up! Thanks for supporting me by the way. I really appreciate the way you don’t give up on me. Oh, Mum just shouted lunch is ready. She’s great. I’ll go and eat now. After food I’ll start with the article.
– I trust you. Remember you’re doing great. It will be okay.
– Thanks. I love you.
– I love you too.
lauantaina, heinäkuuta 09, 2011
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2011
Playing with Fire
I want to stuff myself with sugar. Right now.
I drive to Helsinki to the yoga school. I'm eating a snack in the dressing room (one banana and a handful of walnuts and seeds), wondering why I don’t change. I get the answer a minute later when I stand up and walk out.
This is not irratic, I tell myself. I’m flying to Oslo tomorrow morning and have a million things to do. I have no time for yoga.
On my way to the parking lot I pass two supermarkets. Fuck fuck fuck! I start getting angry. I really want to walk in. I remember I’ve run out of deodorant and almost rush in but somewhere I know. If I walk into that shop now I will not be able to control myself.
Outside the City Centre I almost take a scenery route to Sipoo because it’s so beautiful but manage to catch myself there, as well. The scenery route leads to a big mall and I already saw myself walking along the shiny corridors. Stop bullshitting yourself Premdipa, I tell myself angrily. You don’t even like slow scenery routes because you want to drive fast and overtake everyone! Obediently, I turn to the motorway.
A couple of kilometres before home I pull to a petrol station. I turn off the engine and close my eyes for a moment. I feel uncomfortable. There’s something for me to see, what is it….? Oh my God, I almost fooled myself.
I activate the pump with a credit card in order to avoid stepping into the shop. For the first time, I see this game. This is the first time I don’t go inside to pay. I like to go in because I always buy something sweet. Always.
I arrive home, exhausted. It takes a lot of energy to fight the craving. Unless I’m alert every second I will loose the battle. At home I walk straight to the fridge.
– There’s nothing for me to eat, I complain.
– There’s some lentil soup and carrot burgers, mother suggests.
She has started cooking vegetarian, dairy-free and gluten-free meals.
– Yaiks they don’t help much I want sugar! I reply, irriteted.
– Have some fruit. There’s grapes, mum suggests.
– No they are too sour, I complain.
Mum walks to me, pondering.
– What could help you now? Maybe you could drink water to fill your stomach?
– It’s totally irrelevant whether my stomach is full or not, I snap at her.
I see I would like to react on mum and go for a childish tantrum. I want to dump all these uncomfortable feelings on her. I want to get angry because that would give me the perfect excuse to say fuck-it and act out. I could easily start stuffing myself with sugar now and it would be her fault.
Don’t go there, Premdipa, don’t go there, I warn myself and take a few deep breaths. I take some grapes and start chatting about something else, my voice soft again. That was close.
Mum and dad go to my brother’s to do some garden work. I’m alone in the house. I’m writing this using mum’s desk. Mum’s Magic Cupboard is less than one meter away.
There are no M&M’s left but there’s an unopened bag of crispy mint chocolate, one box of Marabou’s chocolates and half a bag of eucalyptus drops... Interesting. How do I know this? I haven’t had any sugar in a week but there’s also a box of sugarfree chewing gum in the cupboard. Every day I put my hand in, carefully avoiding touching the sweets and grab the gum instead.
I’m playing with fire.
I think I will talk to mum about The Cupboard. So far I haven’t because I haven’t seen a solution. Sometimes in the past mum got angry at me and tried to hide the bisquits and sweets but to be honest, it was quite pathetic. I can find anything hidden in this house in no time.
At the same time, I don’t want to become too busy with my mother and why she’s stashing ice-cream “for the kids” and bisquits and sweets “for guests”. It’s nothing to do with her. If I want to act out I always find a way. Even if the house was clean all I needed to do is walk out. There’s a corner shop only 20 steps away from the front door and the petrol station is open 24/7.
Before I started writing this I wanted to go to the supermarket and buy some nuts and seeds but became paranoid: Do I really need the nuts or is this just another game? Is this a set-up so that I can glide through the long isles in the supermarket, the ice-creams on my left and the bisquits on my right? Even if I don’t act out I like to play with the fire. It’s very entertaining and gives me an adrenaline hit.
Big sigh.
This food story is endless. Actually, I feel a little bit embarrassed now. I know how it works: as long as I keep myself busy with food and sugar I don’t have space to look at anything else. Such as feelings.
La la la la la I don’t want to go there…
I’m flying to Norway for five days tomorrow and have a million things to do. I’m too busy to feel.
I drive to Helsinki to the yoga school. I'm eating a snack in the dressing room (one banana and a handful of walnuts and seeds), wondering why I don’t change. I get the answer a minute later when I stand up and walk out.
This is not irratic, I tell myself. I’m flying to Oslo tomorrow morning and have a million things to do. I have no time for yoga.
On my way to the parking lot I pass two supermarkets. Fuck fuck fuck! I start getting angry. I really want to walk in. I remember I’ve run out of deodorant and almost rush in but somewhere I know. If I walk into that shop now I will not be able to control myself.
Outside the City Centre I almost take a scenery route to Sipoo because it’s so beautiful but manage to catch myself there, as well. The scenery route leads to a big mall and I already saw myself walking along the shiny corridors. Stop bullshitting yourself Premdipa, I tell myself angrily. You don’t even like slow scenery routes because you want to drive fast and overtake everyone! Obediently, I turn to the motorway.
A couple of kilometres before home I pull to a petrol station. I turn off the engine and close my eyes for a moment. I feel uncomfortable. There’s something for me to see, what is it….? Oh my God, I almost fooled myself.
I activate the pump with a credit card in order to avoid stepping into the shop. For the first time, I see this game. This is the first time I don’t go inside to pay. I like to go in because I always buy something sweet. Always.
I arrive home, exhausted. It takes a lot of energy to fight the craving. Unless I’m alert every second I will loose the battle. At home I walk straight to the fridge.
– There’s nothing for me to eat, I complain.
– There’s some lentil soup and carrot burgers, mother suggests.
She has started cooking vegetarian, dairy-free and gluten-free meals.
– Yaiks they don’t help much I want sugar! I reply, irriteted.
– Have some fruit. There’s grapes, mum suggests.
– No they are too sour, I complain.
Mum walks to me, pondering.
– What could help you now? Maybe you could drink water to fill your stomach?
– It’s totally irrelevant whether my stomach is full or not, I snap at her.
I see I would like to react on mum and go for a childish tantrum. I want to dump all these uncomfortable feelings on her. I want to get angry because that would give me the perfect excuse to say fuck-it and act out. I could easily start stuffing myself with sugar now and it would be her fault.
Don’t go there, Premdipa, don’t go there, I warn myself and take a few deep breaths. I take some grapes and start chatting about something else, my voice soft again. That was close.
Mum and dad go to my brother’s to do some garden work. I’m alone in the house. I’m writing this using mum’s desk. Mum’s Magic Cupboard is less than one meter away.
There are no M&M’s left but there’s an unopened bag of crispy mint chocolate, one box of Marabou’s chocolates and half a bag of eucalyptus drops... Interesting. How do I know this? I haven’t had any sugar in a week but there’s also a box of sugarfree chewing gum in the cupboard. Every day I put my hand in, carefully avoiding touching the sweets and grab the gum instead.
I’m playing with fire.
I think I will talk to mum about The Cupboard. So far I haven’t because I haven’t seen a solution. Sometimes in the past mum got angry at me and tried to hide the bisquits and sweets but to be honest, it was quite pathetic. I can find anything hidden in this house in no time.
At the same time, I don’t want to become too busy with my mother and why she’s stashing ice-cream “for the kids” and bisquits and sweets “for guests”. It’s nothing to do with her. If I want to act out I always find a way. Even if the house was clean all I needed to do is walk out. There’s a corner shop only 20 steps away from the front door and the petrol station is open 24/7.
Before I started writing this I wanted to go to the supermarket and buy some nuts and seeds but became paranoid: Do I really need the nuts or is this just another game? Is this a set-up so that I can glide through the long isles in the supermarket, the ice-creams on my left and the bisquits on my right? Even if I don’t act out I like to play with the fire. It’s very entertaining and gives me an adrenaline hit.
Big sigh.
This food story is endless. Actually, I feel a little bit embarrassed now. I know how it works: as long as I keep myself busy with food and sugar I don’t have space to look at anything else. Such as feelings.
La la la la la I don’t want to go there…
I’m flying to Norway for five days tomorrow and have a million things to do. I’m too busy to feel.
lauantaina, kesäkuuta 18, 2011
Taking steps
– Good morning Premdipa!
– Good morning.
– How are you?
– I’m okay, thanks.
– What have you been up to?
– Well I’ve spent some time with mum. Yesterday we visited my brother. It was great, I was really juiced up after hanging out with my goddaughter, chatting with my sister-in-law and sharing with my brother. And I’ve been connecting with friends a lot via skype and facebook.
– But…?
– But what?
– Do I hear a but there?
– Well yeah, maybe.
– What’s up?
– I don’t know. I just feel restless somehow. I don’t know what it is.
– But sweetheart, you do know what it is. Just look.
Sighing
– Okay then.
Looking, a bit irritated.
– I suppose I’m disappointed with myself.
– Because…?
– I feel I’m just floating around, I’m not taking responsibility of myself and of my life. I’ve taken a step back and I'm just waiting. Actually, I'm lazy. I’m not doing anything.
– What is it that you should be doing?
– Well I’m avoiding work. On Friday I didn’t start until 1 pm and finished at 4 pm because couldn’t reach anyone anymore. I have to wait until Monday. I should start writing an article but have other plans for the weekend. And then I have a book to write but I’m avoiding even thinking about it. It all makes me anxious.
– You said you don’t take responsibility. How would it look like if you took responsibility right now?
– I’m sure this will sound stupid…
– It’s okay. Go ahead.
– Well my room is a mess and I feel guilty about it. I arrived over a week ago but haven’t unpacked yet. Or to be precise, the bags are empty but the stuff is lying on the sofa and the floor. Plus the stuff I had stored here - there are piles of books and papers, skiing outfits, thermal underwear and bits and bobs all over the place. Plus the collection of over 30 magazines I’ve accumulated in one week, plus unopened mail from the last 12 months. I have to leap from the door to the bed because there’s no free floor space. Every time I see it I feel guilty but don’t do anything about it.
– Why did you say it’s stupid?
– Because I feel it’s something so mundane and insignificant. And embarrassing.
– But you know it's not true, right?
– Yeah, it’s not insignificant. It’s a big thing for me. If I want to take responsibility this is where I need to start. Somewhere close. How can I even think of being responsible with the “big things” such as work and relationships if I’m not able to fold a couple of shirts!
– What if you forgot about the work for now. What if you folded those shirts? How would that feel like?
– I suppose I could try.
– Try?
– Okay, I’ll do it!
– What exactly are you going to do?
– I will sort out the mess in my room. Then I will pick up Jaana and her daughter and we’ll drive to a sannyasin party in Karjalohja, around 100 km from Helsinki. Pragita and Sudeva will arrange a breathing day tomorrow. I will go and have fun! There’s no need to feel guilty. I will enjoy myself fully!
– Wow sounds great!
– Yeah it does, doesn’t it! See you on Sunday evening!
– See you, have fun!
– Good morning.
– How are you?
– I’m okay, thanks.
– What have you been up to?
– Well I’ve spent some time with mum. Yesterday we visited my brother. It was great, I was really juiced up after hanging out with my goddaughter, chatting with my sister-in-law and sharing with my brother. And I’ve been connecting with friends a lot via skype and facebook.
– But…?
– But what?
– Do I hear a but there?
– Well yeah, maybe.
– What’s up?
– I don’t know. I just feel restless somehow. I don’t know what it is.
– But sweetheart, you do know what it is. Just look.
Sighing
– Okay then.
Looking, a bit irritated.
– I suppose I’m disappointed with myself.
– Because…?
– I feel I’m just floating around, I’m not taking responsibility of myself and of my life. I’ve taken a step back and I'm just waiting. Actually, I'm lazy. I’m not doing anything.
– What is it that you should be doing?
– Well I’m avoiding work. On Friday I didn’t start until 1 pm and finished at 4 pm because couldn’t reach anyone anymore. I have to wait until Monday. I should start writing an article but have other plans for the weekend. And then I have a book to write but I’m avoiding even thinking about it. It all makes me anxious.
– You said you don’t take responsibility. How would it look like if you took responsibility right now?
– I’m sure this will sound stupid…
– It’s okay. Go ahead.
– Well my room is a mess and I feel guilty about it. I arrived over a week ago but haven’t unpacked yet. Or to be precise, the bags are empty but the stuff is lying on the sofa and the floor. Plus the stuff I had stored here - there are piles of books and papers, skiing outfits, thermal underwear and bits and bobs all over the place. Plus the collection of over 30 magazines I’ve accumulated in one week, plus unopened mail from the last 12 months. I have to leap from the door to the bed because there’s no free floor space. Every time I see it I feel guilty but don’t do anything about it.
– Why did you say it’s stupid?
– Because I feel it’s something so mundane and insignificant. And embarrassing.
– But you know it's not true, right?
– Yeah, it’s not insignificant. It’s a big thing for me. If I want to take responsibility this is where I need to start. Somewhere close. How can I even think of being responsible with the “big things” such as work and relationships if I’m not able to fold a couple of shirts!
– What if you forgot about the work for now. What if you folded those shirts? How would that feel like?
– I suppose I could try.
– Try?
– Okay, I’ll do it!
– What exactly are you going to do?
– I will sort out the mess in my room. Then I will pick up Jaana and her daughter and we’ll drive to a sannyasin party in Karjalohja, around 100 km from Helsinki. Pragita and Sudeva will arrange a breathing day tomorrow. I will go and have fun! There’s no need to feel guilty. I will enjoy myself fully!
– Wow sounds great!
– Yeah it does, doesn’t it! See you on Sunday evening!
– See you, have fun!
torstaina, kesäkuuta 16, 2011
Feelings
Last night, at 11 pm I was stretching in front of the TV. Suddenly I’m standing in the kitchen, hand on the freezer door handle. Fuck! I start to panic. How did this happen? How did I end up here?
I open the door, pick up a chocolate cone, slip it under my shirt and smuggle it to my room. I hide the ice-cream under a cushion and walk out of the room again. Father is sitting in the living room, concentrated in his papers with the tv shouting loud in the background. I can hear mother move in the bedroom. I’m standing in the hall, heart hammering and blood gushing in the veins. I walk back to my room.
I can still take it back. I hold the ice-cream in my hands. You can still put it back. This is the point where you can take responsibility and put it back. I’m still not sure. You will feel like shit tomorrow when people will find out… That’s it, I’m pissed off now! Fuck you, nobody will know because I’m not going to tell anyone! In a few seconds, the ice-cream is gone.
I feel helpless. I watch in panic how my body walks to the freezer again, picking up another cone.
I don’t get it! I’ve had such a good day! I started working again despite of the resistance, getting organised, doing research and setting up interviews. I went for one hour jog in the forest, enjoying to the max. I even did Our Sacred Earth Meditation, dancing and shaking away. And now this!
It’s too late to regret. I pick up the third ice-cream, then the fourth. When mum goes to the bathroom I stand outside the door, listening. The water is running. She’s washing her face. Surely she will dry her face and put some moisturiser on, I calculate. I have at least 30 seconds. I leap to mum’s cupboard, fill my pockets with M&M’s in horror because of the loud noise, and walk away again. 10 seconds.
I feel super sharp, awake and alive. I’ve got everything under control. I know exactly where everyone is and what they are doing. I can’t believe they are so blind. Don’t they feel how thick and electric the air is? A part of me is judging my parents. Wake up! You must know, you must see and hear! It’s in the middle of the night and your junkie daughter is sneaking around, going to the freezer every 5 minutes, rattling the wrapping papers. I know it’s unfair to judge them but I’m missing my HAPI family. By now, someone would have asked: “Are you okay, Premdipa?” They would know from the way I walk or stand, or from the look in my eyes that something’s off. They would smell it. And call it.
I’m sitting on my bed, back towards the closed door, reading a book and eating ice-cream. Just the way I used to do when I was a child. The only difference is that back then, I would have hidden the book inside a biology or physics book. Back then, I wasn’t aware of what I was doing. Now I know exactly what I’m doing but I do it anyway.
I’m on sugar high and don’t sleep well. I wake up feeling guilty. The inside of my mouth is coated with the stale, slimy aftertaste of sugar and dairy.
I switch on the computer and my heart jumps - there’s a message from Him. Yesterday, I mentioned to my mother casually that I had sent him an e-mail saying hello. He had replied, saying hello, adding that he’s removed my name from his skype contacts. He needs to protect himself, too. Mum looked at me for a moment and said: “And it pisses you off, doesn’t it?” Casually I answered: “Yes” and smiled.
Now he’s dropping me a short line, commenting my blog. I start crying. I’m sad but also relieved because finally the tears come. Finally I allow myself to feel.
Now I know why I acted out yesterday and what I tried to supress with all that ice-cream. I had received his e-mail and had pretended I didn’t care. Obviously, I do care.
I make myself a healthy breakfast and start the day with a telephone interview. Funnily enough, the topic is Psychology of Eating. I Drive to Helsinki to Shanti for an Essential Motion class, followed by a Sound Healing session. Some retail therapy. Evening jog in the magical Sipoo forests.
Breathe, move and make a sound. Keep feeling. Everything will be okay.
I open the door, pick up a chocolate cone, slip it under my shirt and smuggle it to my room. I hide the ice-cream under a cushion and walk out of the room again. Father is sitting in the living room, concentrated in his papers with the tv shouting loud in the background. I can hear mother move in the bedroom. I’m standing in the hall, heart hammering and blood gushing in the veins. I walk back to my room.
I can still take it back. I hold the ice-cream in my hands. You can still put it back. This is the point where you can take responsibility and put it back. I’m still not sure. You will feel like shit tomorrow when people will find out… That’s it, I’m pissed off now! Fuck you, nobody will know because I’m not going to tell anyone! In a few seconds, the ice-cream is gone.
I feel helpless. I watch in panic how my body walks to the freezer again, picking up another cone.
I don’t get it! I’ve had such a good day! I started working again despite of the resistance, getting organised, doing research and setting up interviews. I went for one hour jog in the forest, enjoying to the max. I even did Our Sacred Earth Meditation, dancing and shaking away. And now this!
It’s too late to regret. I pick up the third ice-cream, then the fourth. When mum goes to the bathroom I stand outside the door, listening. The water is running. She’s washing her face. Surely she will dry her face and put some moisturiser on, I calculate. I have at least 30 seconds. I leap to mum’s cupboard, fill my pockets with M&M’s in horror because of the loud noise, and walk away again. 10 seconds.
I feel super sharp, awake and alive. I’ve got everything under control. I know exactly where everyone is and what they are doing. I can’t believe they are so blind. Don’t they feel how thick and electric the air is? A part of me is judging my parents. Wake up! You must know, you must see and hear! It’s in the middle of the night and your junkie daughter is sneaking around, going to the freezer every 5 minutes, rattling the wrapping papers. I know it’s unfair to judge them but I’m missing my HAPI family. By now, someone would have asked: “Are you okay, Premdipa?” They would know from the way I walk or stand, or from the look in my eyes that something’s off. They would smell it. And call it.
I’m sitting on my bed, back towards the closed door, reading a book and eating ice-cream. Just the way I used to do when I was a child. The only difference is that back then, I would have hidden the book inside a biology or physics book. Back then, I wasn’t aware of what I was doing. Now I know exactly what I’m doing but I do it anyway.
I’m on sugar high and don’t sleep well. I wake up feeling guilty. The inside of my mouth is coated with the stale, slimy aftertaste of sugar and dairy.
I switch on the computer and my heart jumps - there’s a message from Him. Yesterday, I mentioned to my mother casually that I had sent him an e-mail saying hello. He had replied, saying hello, adding that he’s removed my name from his skype contacts. He needs to protect himself, too. Mum looked at me for a moment and said: “And it pisses you off, doesn’t it?” Casually I answered: “Yes” and smiled.
Now he’s dropping me a short line, commenting my blog. I start crying. I’m sad but also relieved because finally the tears come. Finally I allow myself to feel.
Now I know why I acted out yesterday and what I tried to supress with all that ice-cream. I had received his e-mail and had pretended I didn’t care. Obviously, I do care.
I make myself a healthy breakfast and start the day with a telephone interview. Funnily enough, the topic is Psychology of Eating. I Drive to Helsinki to Shanti for an Essential Motion class, followed by a Sound Healing session. Some retail therapy. Evening jog in the magical Sipoo forests.
Breathe, move and make a sound. Keep feeling. Everything will be okay.
tiistaina, kesäkuuta 14, 2011
Maximum Exposure
Yesterday, I was ashamed. I was stuffing myself with food and sugar and was thinking: "If someone at Humaniversity finds out I fucked it up as soon as I reached the other shore I will DIE!"
I imagined two therapists standing in the corridor outside Four Seasons dining hall. One would say: "Did you hear about Premdipa?" The other would sigh deeply. End of discussion.
Just the thought of it made me squirm in anxiety. Noooooo! I don't want anyone to know!
Well, as soon as I became aware of the shame I knew exactly what to do. I needed to expose myself. I can't do it in a Student Sharing or Darshan any more as I'm used to but there's always Facebook. Hey look, this is me! I'm also this!
As soon as the entry was published something in me relaxed. It takes so much energy to hide a secret. Only a couple of minutes later one of the Humaniversity therapists sends a message: "Reading your blog. How are you?" At the same time, a student brother from Sweden reaches out: "Sorry to hear that but remember you are amazing! Remember I love you very much!" The next morning I had several encouraging e-mails waiting in the Inbox.
I experienced once again how shame can only exist in the dark. As soon as I share it and bring it to the light it simply evaporates. The "most shameful secret" is suddenly nothing but a fact. A piece of information. When the guilt and shame drop, there's actually a lot of space to choose what I want to do. I see the urge to eat but I choose not to.
I've had a beautiful day today. In the morning I bumped into an old school mate I haven't seen in years. I first ignored her thinking: "It's too early to be social" but then remembered I want to change my life. I want to start doing things in a different way. I turned back, smiled and started a conversation. It was nice!
I had a deep session with a homeopath I've been working with for years, and visited a friend at her yoga school. We agreed I will start leading weekly AUM Meditations in August. It's the largest yoga school in Scandinavia with beautiful premises in Central Helsinki. How exciting, can't wait!
Later I had lunch with a Finnish sister from the Encounter Training peer group, and to my big surprise met another Finnish sannyasin in the restaurant - a girl I met in Pune almost two years ago.
In the evening had an open and honest sharing with my mother. Seems like I'm riding a good wave again.
Aaah, I love being with people! I feel loved and cared for. I'm not alone any more, even if it might feel like it when I occasionally trip over and land in a black hole.
I'm so grateful for all my friends. I love you!
I imagined two therapists standing in the corridor outside Four Seasons dining hall. One would say: "Did you hear about Premdipa?" The other would sigh deeply. End of discussion.
Just the thought of it made me squirm in anxiety. Noooooo! I don't want anyone to know!
Well, as soon as I became aware of the shame I knew exactly what to do. I needed to expose myself. I can't do it in a Student Sharing or Darshan any more as I'm used to but there's always Facebook. Hey look, this is me! I'm also this!
As soon as the entry was published something in me relaxed. It takes so much energy to hide a secret. Only a couple of minutes later one of the Humaniversity therapists sends a message: "Reading your blog. How are you?" At the same time, a student brother from Sweden reaches out: "Sorry to hear that but remember you are amazing! Remember I love you very much!" The next morning I had several encouraging e-mails waiting in the Inbox.
I experienced once again how shame can only exist in the dark. As soon as I share it and bring it to the light it simply evaporates. The "most shameful secret" is suddenly nothing but a fact. A piece of information. When the guilt and shame drop, there's actually a lot of space to choose what I want to do. I see the urge to eat but I choose not to.
I've had a beautiful day today. In the morning I bumped into an old school mate I haven't seen in years. I first ignored her thinking: "It's too early to be social" but then remembered I want to change my life. I want to start doing things in a different way. I turned back, smiled and started a conversation. It was nice!
I had a deep session with a homeopath I've been working with for years, and visited a friend at her yoga school. We agreed I will start leading weekly AUM Meditations in August. It's the largest yoga school in Scandinavia with beautiful premises in Central Helsinki. How exciting, can't wait!
Later I had lunch with a Finnish sister from the Encounter Training peer group, and to my big surprise met another Finnish sannyasin in the restaurant - a girl I met in Pune almost two years ago.
In the evening had an open and honest sharing with my mother. Seems like I'm riding a good wave again.
Aaah, I love being with people! I feel loved and cared for. I'm not alone any more, even if it might feel like it when I occasionally trip over and land in a black hole.
I'm so grateful for all my friends. I love you!
maanantaina, kesäkuuta 13, 2011
Junkie Behaviour
I returned to Finland on Friday evening. It took me less than 24 hours to relapse. It started with sugarfree chocolate I found in mum's cupboard. (What was I doing in mum's cupboard anyway?) I got excited - yippee sugarfree lactose-free chocolate, that's tailor-made for me! I started reading the ingredients list but by the time my eyes caught "milk fat" my cheeks were already full. Shit, I knew lactose-free doesn't mean milk-free but chose to ignore it for those few seconds it took me to rip off the paper and stuff the chocolate in my mouth. Now what? Should I spit it out or what? Quickly, I swallowed. Too late.
That was the fuck-it all addicts can recognise. Me deciding to look away for two seconds. What harm can it do if I eat a couple of pieces of milk chocolate? It was an accident anyway, wasn't it? Just relax, no harm done. My head was buzzing with excuses because somewhere I knew exactly what I was doing. For the last 7 months I've been on milk-free, wheat-free, glutein-free, soya-free and sugar-free diet and now I broke it.
After finishing the sugarfree chocolate it took me 15 seconds to get back to mum's cupboard. I started with Peanut M&M's and moved on to Brunberg's liqorice, then to Fruit & Nut Toblerone and Haribo's Matador Mix. Next, I raided the freezer. (Okay let's be honest here: I had scanned the freezers already earlier as I knew exactly where what was - the hazelnut and chocolate cones, pear sticks and vanilla tubs.) Aaah, binging feels so safe and familiar. I'm on my sixth ice-cream but it still feels like I'm starving. My belly is deep like a bottomless well and I love the way the cool ice-cream is caressing my body from the inside, slowly sliding to the depths.
I started binging on Saturday afternoon and haven't stopped since. Today I drove to Helsinki and found myself sitting at McDonald's attacking a McFeast Meal. I've been vegetarian for years now and can't remember the last time I ate meat. This self-sabotage is really getting out of hands.
A part of me is watching all this in amusement - this is my 5-year old going crazy! Yes, Premdipa is a 39-year-old woman full of awareness and determination, especially after participating in a residential addiction programme for the last 5 months. But it's Little Virpi running the show. The 5-year-old in me is grinning in excitement: what a pleasure to break the rules and go off-track. Fuck off everybody I do what I want ha ha ha catch me if you can! No-one can stop me!
I'm watching all this. It feels like I have no control but I'm too experienced now to fool myself. I want to say "I can't stop it" but "I don't want to stop it" is more accurate. Okay, I'm acting out now but I'm patient. I'm waiting for "It's enough now" and then I will stop.
What else? Oh yeah, I fell in love a couple of weeks ago. Today I broke up via e-mail. I love him but can't deal with a relationship at the moment.
I'm writing these words as if I was writing a shopping list. I don't feel anything. I suppose somewhere under a thick layer of ice-cream my heart is broken.
I'm numb. Blessed sugar.
That was the fuck-it all addicts can recognise. Me deciding to look away for two seconds. What harm can it do if I eat a couple of pieces of milk chocolate? It was an accident anyway, wasn't it? Just relax, no harm done. My head was buzzing with excuses because somewhere I knew exactly what I was doing. For the last 7 months I've been on milk-free, wheat-free, glutein-free, soya-free and sugar-free diet and now I broke it.
After finishing the sugarfree chocolate it took me 15 seconds to get back to mum's cupboard. I started with Peanut M&M's and moved on to Brunberg's liqorice, then to Fruit & Nut Toblerone and Haribo's Matador Mix. Next, I raided the freezer. (Okay let's be honest here: I had scanned the freezers already earlier as I knew exactly where what was - the hazelnut and chocolate cones, pear sticks and vanilla tubs.) Aaah, binging feels so safe and familiar. I'm on my sixth ice-cream but it still feels like I'm starving. My belly is deep like a bottomless well and I love the way the cool ice-cream is caressing my body from the inside, slowly sliding to the depths.
I started binging on Saturday afternoon and haven't stopped since. Today I drove to Helsinki and found myself sitting at McDonald's attacking a McFeast Meal. I've been vegetarian for years now and can't remember the last time I ate meat. This self-sabotage is really getting out of hands.
A part of me is watching all this in amusement - this is my 5-year old going crazy! Yes, Premdipa is a 39-year-old woman full of awareness and determination, especially after participating in a residential addiction programme for the last 5 months. But it's Little Virpi running the show. The 5-year-old in me is grinning in excitement: what a pleasure to break the rules and go off-track. Fuck off everybody I do what I want ha ha ha catch me if you can! No-one can stop me!
I'm watching all this. It feels like I have no control but I'm too experienced now to fool myself. I want to say "I can't stop it" but "I don't want to stop it" is more accurate. Okay, I'm acting out now but I'm patient. I'm waiting for "It's enough now" and then I will stop.
What else? Oh yeah, I fell in love a couple of weeks ago. Today I broke up via e-mail. I love him but can't deal with a relationship at the moment.
I'm writing these words as if I was writing a shopping list. I don't feel anything. I suppose somewhere under a thick layer of ice-cream my heart is broken.
I'm numb. Blessed sugar.
sunnuntaina, tammikuuta 03, 2010
Pitkästä aikaa
Tästä mitään tule. Kello on 2.50 yöllä ja nousin jo toisen kerran sängystä. En ole pitkään aikaan kärsinyt univaikeuksista enkä muistanutkaan, miten tylsää ja turhauttavaa tämä on. Nukahdin viime yönä vasta puoli viiden maissa, mutta pakotin itseni aamulla ylös. Oikein keräsin väsymystä pitkin päivää ja valmistauduin tyytyväisenä hyviin yöuniin. Nukahdinkin kymmeneltä, mutta heräsin puolilta öin. Skannasin jääkaapin ja söin äidin viimeiset joulusuklaat. Surffailin pari tuntia ja palasin sänkyyn, mutta ei. Tästä mitään tule.
Kirjoitan tätä sähköpostipohjalle. Olisi liian juhlallista avata uutta tekstidokumenttia, nimetä se päivämäärän mukaan ja tallentaa kansioon nimeltä Blogi. Siihen kansioon ei ole ilmestynyt puoleen vuoteen yhtään kirjoitusta. Tiedän, että sähköpostin Luonnokset-kansiossa on pari merkintää, ja olen säilönyt joitain meilejä ja chattikeskusteluja. Myös päiväkirjassa on joitain merkintöjä. Kai niiden on ollut tarkoitus päätyä blogiin. Kai silläkin on jokin tarkoitus, ettei niin ole tapahtunut.
En nyt jaksa kirjoittaa siitä, miksi en ole päivittänyt blogiani. Kun Anu syksyllä huhuili kommenttiosiossa ja kyseli kuulumisia, taisin vastata että tapahtuu niin paljon etten ehdi / halua kirjoittaa. Täytyy elää ja kokea. Muutama päivä sitten juttelin ystävän kanssa samasta aiheesta ja totesin, että arkikokemukseni alkaa olla niin kaukana lukijan arkikokemuksesta (tai siitä millaiseksi sen kuvittelen), etten uskalla kertoa siitä. Pelkään, ettei minua ymmärretä. Pelkään, että minut tuomitaan. En tiedä kumpaa pelkään enemmän: sitä että joku alkaisi suoraan kommentoida ja arvostella, vai sitä että joku hymähtelisi vain itsekseen: "Tuo reppana on päästään sekaisin." Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on kauheampi. Joku tuomitsisi, enkä edes tietäisi siitä.
No, tämä kaikki tietysti kertoo vain siitä, että olen itse hämmentynyt ja epävarma. Jos tiedän mitä koen ja tunnen, mikään ei voi horjuttaa totuuttani, eikä minulla ole minkäänlaista tarvetta selittää itseäni. Majority of one, yhden naisen enemmistö riittää.
Samalla tiedän, että hämmennyksen ja epävarmuuden aika lähestyy loppuaan. Minussa on valtavasti voimaa ja energiaa, ja alan ihan kohta suunnata sitä myös ulospäin. En tiedä milloin tai millä tavalla, mutta jotenkin minä alan taas kommunikoida tästä, mitä minussa tapahtuu. Olisi kiva, jos se tarkoittaisi blogin herättämistä henkiin.
Jään katsomaan edellistä lausetta. Olisi kiva kenelle?
Näköjään sittenkin kirjoitin jotain siitä, miksen ole päivittänyt blogiani. En kyllä usko, että tämäkään kirjoitus päätyy blogiin asti. Tai ehkä päätyykin. Ehkä tämä on uusi alku. Tällainen ihan tavallinen ja vaatimaton. Ei tajunnanräjäyttävää megapäivitystä, jossa antaisin tyhjentävän selvityksen seikkailuistani rakkauden ihmemaassa kuuden viime kuukauden aikana.
En ole edes muistanut kertoa, missä olen. Olen joululomalla Suomessa, Sipoossa. Lähden ylihuomenna takaisin Intiaan. Takaisin kotiin.
Kirjoitan tätä sähköpostipohjalle. Olisi liian juhlallista avata uutta tekstidokumenttia, nimetä se päivämäärän mukaan ja tallentaa kansioon nimeltä Blogi. Siihen kansioon ei ole ilmestynyt puoleen vuoteen yhtään kirjoitusta. Tiedän, että sähköpostin Luonnokset-kansiossa on pari merkintää, ja olen säilönyt joitain meilejä ja chattikeskusteluja. Myös päiväkirjassa on joitain merkintöjä. Kai niiden on ollut tarkoitus päätyä blogiin. Kai silläkin on jokin tarkoitus, ettei niin ole tapahtunut.
En nyt jaksa kirjoittaa siitä, miksi en ole päivittänyt blogiani. Kun Anu syksyllä huhuili kommenttiosiossa ja kyseli kuulumisia, taisin vastata että tapahtuu niin paljon etten ehdi / halua kirjoittaa. Täytyy elää ja kokea. Muutama päivä sitten juttelin ystävän kanssa samasta aiheesta ja totesin, että arkikokemukseni alkaa olla niin kaukana lukijan arkikokemuksesta (tai siitä millaiseksi sen kuvittelen), etten uskalla kertoa siitä. Pelkään, ettei minua ymmärretä. Pelkään, että minut tuomitaan. En tiedä kumpaa pelkään enemmän: sitä että joku alkaisi suoraan kommentoida ja arvostella, vai sitä että joku hymähtelisi vain itsekseen: "Tuo reppana on päästään sekaisin." Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on kauheampi. Joku tuomitsisi, enkä edes tietäisi siitä.
No, tämä kaikki tietysti kertoo vain siitä, että olen itse hämmentynyt ja epävarma. Jos tiedän mitä koen ja tunnen, mikään ei voi horjuttaa totuuttani, eikä minulla ole minkäänlaista tarvetta selittää itseäni. Majority of one, yhden naisen enemmistö riittää.
Samalla tiedän, että hämmennyksen ja epävarmuuden aika lähestyy loppuaan. Minussa on valtavasti voimaa ja energiaa, ja alan ihan kohta suunnata sitä myös ulospäin. En tiedä milloin tai millä tavalla, mutta jotenkin minä alan taas kommunikoida tästä, mitä minussa tapahtuu. Olisi kiva, jos se tarkoittaisi blogin herättämistä henkiin.
Jään katsomaan edellistä lausetta. Olisi kiva kenelle?
Näköjään sittenkin kirjoitin jotain siitä, miksen ole päivittänyt blogiani. En kyllä usko, että tämäkään kirjoitus päätyy blogiin asti. Tai ehkä päätyykin. Ehkä tämä on uusi alku. Tällainen ihan tavallinen ja vaatimaton. Ei tajunnanräjäyttävää megapäivitystä, jossa antaisin tyhjentävän selvityksen seikkailuistani rakkauden ihmemaassa kuuden viime kuukauden aikana.
En ole edes muistanut kertoa, missä olen. Olen joululomalla Suomessa, Sipoossa. Lähden ylihuomenna takaisin Intiaan. Takaisin kotiin.
tiistaina, heinäkuuta 14, 2009
Pilkahduksia
* Kävin juuri tervehtimäsä Saritaa, joka vetää Opening to the Heart -kurssin. Vau mikä nainen, vau mikä energia. Hän katsoi minua, ja minä katsoin takaisin. Hän näki minut, ja minä näin hänet. Tässä on kauniin ystävyyden alku.
* Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin julkaissut kolme viimeistä merkintää (mm. tämän jossa valitin, ettei Adim halua olla missään yhteydessä), Adim huhuili minua Gmailin chatissa. En huomannut, koska olin Cyber Caféssa ja läppäri äänettömällä. Adim oli saanut ikäviä uutisia ja olisi halunnut jutella.
Näin tämä maailma toimii energeettisesti. Kun takerrun Adimiin, jään jumittamaan johonkin painostavaan ja vaativaan energiaan ja Adim on kuin torjuva seinä. Kun rentoudun, päästän pakkomielteestä irti ja annan elämän virrata, jokin samea kirkastuu. Ja kun vielä myönnän blogissani, että taas minä pyöritän näitä samoja noloja kuvioita mielessäni – myönnän, vaikka olisin helposti voinut jättää sen yhden lauseen pois – uutta energiaa lähtee liikkeelle. Ja se uusi sai sellaisen muodon, että Adim siellä jossain kaukana näki Premdipan olevan online ja halusi jutella. Tämä sama kuviohan toistui myös Dharamsalassa keväällä. Heti kun päästin Adimista irti, elämä suorastaan työnsi hänet syliini.
* Valvoin viime yönä kolmeen kirjoitellen ja lueskellen. Kun toikkaroin silmät ristissä vessaan, löin pikkuvarpaan sängynjalkaan. Se on nyt ihan sininen ja turvonnut kuin prinssinnakki. Luulen, että se on murtunut. Mutta vaikka olisikin, what to do. Ei kai varpaita yleensä lastoiteta, eikö niiden anneta parantua itsestään?
* Törmäsin aamulla Aliceen ja sovimme, että teemme koordinaattorin hommat puoliksi niin kauan kuin hän on vielä täällä. Parisen viikkoa ilmeisesti. Hieno homma, sopii hyvin! Alice alkoi heti väsätä vuorolistaa. Lohkaisimme siinä pienen vitsinkin ja hihittelimme. Kyllä tämä tästä.
* Eilisessä Welcome Morning -ryhmässä, jossa olin kuunteluoppilaana, oli mukana eteläamerikkalainen perhe – vanhemmat ja kaksi alle 15-vuotiasta lasta. Illalla minua odotti Facebookissa viesti, Juan pyysi kaverikseen. Tänään minua odotti uusi meili. Olen kuulemma kaunis. Voi että tämä poika on suloinen. Mutta sen verran pelimies, että väittää profiilissaan olevansa 28-vuotias.
* Kaikki nämä pienet pilkahdukset saavat minut hymyilemään. On ihanaa olla minä, juuri täällä missä olen, tekemässä juuri näitä asioita mitä teen juuri näiden ihmisten kanssa.
Kiitos.
PS. Tuonne alemmas päivittyi myös yksi päiväkirjasta löytynyt merkintä:
10.7. Lasittuneita katseita
* Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin julkaissut kolme viimeistä merkintää (mm. tämän jossa valitin, ettei Adim halua olla missään yhteydessä), Adim huhuili minua Gmailin chatissa. En huomannut, koska olin Cyber Caféssa ja läppäri äänettömällä. Adim oli saanut ikäviä uutisia ja olisi halunnut jutella.
Näin tämä maailma toimii energeettisesti. Kun takerrun Adimiin, jään jumittamaan johonkin painostavaan ja vaativaan energiaan ja Adim on kuin torjuva seinä. Kun rentoudun, päästän pakkomielteestä irti ja annan elämän virrata, jokin samea kirkastuu. Ja kun vielä myönnän blogissani, että taas minä pyöritän näitä samoja noloja kuvioita mielessäni – myönnän, vaikka olisin helposti voinut jättää sen yhden lauseen pois – uutta energiaa lähtee liikkeelle. Ja se uusi sai sellaisen muodon, että Adim siellä jossain kaukana näki Premdipan olevan online ja halusi jutella. Tämä sama kuviohan toistui myös Dharamsalassa keväällä. Heti kun päästin Adimista irti, elämä suorastaan työnsi hänet syliini.
* Valvoin viime yönä kolmeen kirjoitellen ja lueskellen. Kun toikkaroin silmät ristissä vessaan, löin pikkuvarpaan sängynjalkaan. Se on nyt ihan sininen ja turvonnut kuin prinssinnakki. Luulen, että se on murtunut. Mutta vaikka olisikin, what to do. Ei kai varpaita yleensä lastoiteta, eikö niiden anneta parantua itsestään?
* Törmäsin aamulla Aliceen ja sovimme, että teemme koordinaattorin hommat puoliksi niin kauan kuin hän on vielä täällä. Parisen viikkoa ilmeisesti. Hieno homma, sopii hyvin! Alice alkoi heti väsätä vuorolistaa. Lohkaisimme siinä pienen vitsinkin ja hihittelimme. Kyllä tämä tästä.
* Eilisessä Welcome Morning -ryhmässä, jossa olin kuunteluoppilaana, oli mukana eteläamerikkalainen perhe – vanhemmat ja kaksi alle 15-vuotiasta lasta. Illalla minua odotti Facebookissa viesti, Juan pyysi kaverikseen. Tänään minua odotti uusi meili. Olen kuulemma kaunis. Voi että tämä poika on suloinen. Mutta sen verran pelimies, että väittää profiilissaan olevansa 28-vuotias.
* Kaikki nämä pienet pilkahdukset saavat minut hymyilemään. On ihanaa olla minä, juuri täällä missä olen, tekemässä juuri näitä asioita mitä teen juuri näiden ihmisten kanssa.
Kiitos.
PS. Tuonne alemmas päivittyi myös yksi päiväkirjasta löytynyt merkintä:
10.7. Lasittuneita katseita
maanantaina, heinäkuuta 13, 2009
Uraputkessa
Olen aamupäivän koulutuksessa. Kaikki Osho International Meditation Resortiin saapuvat ohjataan kolmen tunnin Welcome Morning -sessioon, jossa kerrotaan mikä paikka tämä oikein on ja mitä täällä tapahtuu, tehdään pikaversiot eri meditaatiotekniikoista, käydään läpi dress code ynnä muut säännöt. Minä osallistun kolmeen Welcome Morning -aamuun ensin avustajana ja jossain vaiheessa on ilmeisesti tarkoitus, että vedän nämä “orientoivat opinnot” itsenäisesti.
Iltapäivän vietän Inner Skills for Work & Life -kurssin “seminaarissa”, jossa kuunnellaan Oshon puhetta työnteosta ja jutellaan, miten olemme onnistuneet siirtämään viime viikolla opittuja tekniikoita käytännön työhön.
Neljältä, kun läpsytän Plazan poikki matkalla Kundalini-meditaatioon, Shola huikkaa minut toimistoon: minut on valittu avustajaksi kolmen päivän Opening to the Heart -kurssille, joka alkaa perjantaina.
Illalla pistäydyn kahvilassa tarkistamassa, mihin vuoroon tulen huomenna. Vidillä on uutisia: something came up, hän joutuu lähtemään ylihuomenna pois. Minä olen uusi koordinaattori, eli teen työvuorolistat ja vastaan siitä, että kaikki sujuu moitteettomasti. Mitä tahansa ongelmia ilmenee, minä selvitän.
Tajuan heti, että minun pitää kohdata tämä Alice-asia. Meillä ei oikein synkkaa, mutta olemme onnistuneet loistavasti väistämään konfliktit: kun minä olen töissä, hän on ollut kursseilla avustajana, ja kun hän on palannut töihin, minä olen ollut omilla kursseillani. Ja nyt minun pitäisi jotenkin ihmeellisesti koordinoida häntä.
– Tämä ei ole organisaatio vaan elävä organismi. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, me vain teemme yhdessä töitä, Vid luennoi, kun kerron hänelle huolestani.
– Ja jos jokin menee pieleen, sinä olet vastuussa, hän nauraa päälle.
Yeah right. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Korjaan: tämän piti näköjään mennä juuri näin.
Iltapäivän vietän Inner Skills for Work & Life -kurssin “seminaarissa”, jossa kuunnellaan Oshon puhetta työnteosta ja jutellaan, miten olemme onnistuneet siirtämään viime viikolla opittuja tekniikoita käytännön työhön.
Neljältä, kun läpsytän Plazan poikki matkalla Kundalini-meditaatioon, Shola huikkaa minut toimistoon: minut on valittu avustajaksi kolmen päivän Opening to the Heart -kurssille, joka alkaa perjantaina.
Illalla pistäydyn kahvilassa tarkistamassa, mihin vuoroon tulen huomenna. Vidillä on uutisia: something came up, hän joutuu lähtemään ylihuomenna pois. Minä olen uusi koordinaattori, eli teen työvuorolistat ja vastaan siitä, että kaikki sujuu moitteettomasti. Mitä tahansa ongelmia ilmenee, minä selvitän.
Tajuan heti, että minun pitää kohdata tämä Alice-asia. Meillä ei oikein synkkaa, mutta olemme onnistuneet loistavasti väistämään konfliktit: kun minä olen töissä, hän on ollut kursseilla avustajana, ja kun hän on palannut töihin, minä olen ollut omilla kursseillani. Ja nyt minun pitäisi jotenkin ihmeellisesti koordinoida häntä.
– Tämä ei ole organisaatio vaan elävä organismi. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, me vain teemme yhdessä töitä, Vid luennoi, kun kerron hänelle huolestani.
– Ja jos jokin menee pieleen, sinä olet vastuussa, hän nauraa päälle.
Yeah right. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Korjaan: tämän piti näköjään mennä juuri näin.
lauantaina, heinäkuuta 11, 2009
Ihmeiden aika
Mietin, mitäköhän Adim puuhailee siellä jossain kaukana, joten nostan Tarot-kortin. Lovers. Just joo. Otsa kurtussa sekoitan pakan ja levitän sängylle uuden viuhkan. Mitäköhän Premdipa puuhailee tänä iltana? Lovers. Heh heh. Lupaavaa!
Evening Meetingissä istun matollani ja katson isolle valkokankaalle heijastettua Oshoa. Osho kuuntelee raukein, keskittynein silmin, kun hänelle luetaan kysymys:
“Beloved Osho, quite often, in your most recent discourses, when you are telling your wildest and dirtiest jokes, I find myself unable to laugh. I find myself reacting. Some old feminist is freaking out in the back of my mind, seriously noting down the “maleness” and “coarseness” of your jokes. Am I just a repressed English prude, or are you up to something here? Beloved Master, please explain what is going on.”
Silmäni laajenevat ja selkärankani ojentuu suoraksi. Ei ole totta, tämähän on minun kysymykseni! Olen usein harmitellut samaa. Miksi Oshon vitsien pitää olla niin seksistisiä ja sovinistisia, ja miten minun pitäisi suhtautua niihin? En haluaisi pingottaa, mutta välillä en pysty edes hymyilemään, vaikka koko auditoriollinen valkokaapuisia meditoijia nauraa. Tämän vastauksen haluan kuulla!
Osho katsoo suoraan kameraan, suoraan kohti, ja aloittaa vastauksensa:
“Premdipa, I have never told a single joke in my whole life. What are you talking about? I am a serious man!“
Seuraa kaikkien aikojen hillittömin diskurssi. Asiaa uskonnoista, seksuaalisuudesta ja tabuista Oshon pettämättömällä huumorilla höystettynä. Osholla on huikea tarinankertojan lahja, ja tänään hän on liekeissä. Kuulijat ulvovat, ja mestari itsekin hykertelee partaansa. Säännöllisesti Osho kohdistaa sanansa suoraan kaimalleni, joka istui Buddha Grovella parikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin hän voisi puhua minulle.
“I am really sorry, Premdipa. You should learn a few of the really wildest and dirtiest jokes. I don’t know any – just for your sake, I have been working hard to find out what joke is dirty.”
“So, wherever Premdipa is sitting… when you all laugh and you see somebody is not laughing, do everything – poke them. At least let her giggle, if she cannot laugh.”
“Premdipa, don’t miss the opportunity this time. I have tried hard, because every joke seems to me so beautiful and has such a psychological significance, a profound philosophy behind it, that I was unable to find something dirty – seriously – for you. But I have made the effort. Whether I have succeeded or not… your laughter will prove it.”
Ja minä nauran, nauran ja nauran, niin että kyyneleet valuvat. Olen niin läsnä, niin elävä, niin nahoissani. Jotain murtuu ja vapautuu.
Kuplin edelleen, kun seison myöhemmin Plazalla odottaen Darkness Meditationin osallistujia. On lauantai-ilta ja minun “kelluva” työvuoroni avustajana. Vitsailen Kabirille, että tässä seisoo repressed Finnish prude, ja hän nappaa minut leikkisästi kainaloonsa. Aika pysähtyy, sulan. Humahdan johonkin uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuin Kabirin keho ei olisi kiinteä, vaan ihmeellisen läpikuultava. Ei vaan virtaava. Tuntuu kuin uppoaisin lyhyen halauksen aikana syvään veteen.
Meditaation jälkeen käyn Cyber Caféssa tarkistamassa Facebookin ja meilit. Lauantai on Plaza Party -ilta, ja seisoskelen hetken tanssilattian reunalla. Jos lähden nyt kämpille, jaksan aamulla nousta dynaamiseen. Potkaisen flip-flopit jalastani ja juoksen tanssijoiden sekaan.
Kohta Kabir tanssii vieressäni. Sitten tanssimme yhdessä. Koko illan. Olen vain etäisesti tietoinen muista ihmisistä ympärillämme. Hengitämme samaan tahtiin. Nauramme. Välillä revittelemme hulluja Bollywood-kuvioita, välillä keinumme hitaasti vain parin sentin etäisyydellä toisistamme. Olemme läpimärkiä hiestä.
Tunnen aivan konkreettisesti, miten minun ja Kabirin energiat sekoittuavat. En tiedä kuka tai mikä minua ohjaa, mutta tanssimme aivan kuin olisimme yksi. Välillä itsetietoisuus yrittää hiipiä mieleeni, apua mitä tässä oikein tapahtuu, mutta päästän irti, mieleni on kuin tyhjä ääretön avaruus. Kabirin keho on kuin virtaavaa vettä, ja minä antaudun virran vietäväksi.
Tämä on rakastelua tanssilattialla. Ei merkitseviä katseita, härnäämistä, lantioiden hieromista toisiaan vasten tai muuta muka-seksikästä kiemurtelua, vaan täydellistä rentoutumista ja antautumista. Hengittämistä, tuntemista ja aistimista.
Puolilta öin musiikki loppuu. Halaamme ja nauramme. Istumme pöytään appelsiinimehulle. Juttelemme. Pidämme kädestä. Suutelemme. En ole koskaan aiemmin suudellut näin. Kabirin ylähuuli koskettaa höyhenenkeveästi alahuultani ja jää siihen. Maistan suolan, aistin Kabirin ihon kuumuuden, suun pehmeyden. Kabir hengittää ulos, ja käännän päätäni millin murto-osan verran saadakseni siemaistua kostean hengityksen syvälle keuhkoihini. Tässä on jotain äärettömän intiimiä. Humahdan taas jonnekin. Aika pysähtyy.
Nyt olisi maailman luontevinta kävellä lyhyt matka minun huoneeseeni rakastelemaan, mutta mieleni tekee stopin. Tiedän heti, että tämä on taisto, jonka mieleni voittaa. Kuukautiset alkoivat tänään. Nyt ei ole oikea hetki.
Kävelen Kabirin kanssa skootteriparkkiin. Hitaasti ja vastahakoisesti irrottaudumme toisistamme ja toivotamme hyvät yöt. Astelen tien poikki, näytän yövartijalle kulkulupani ja kipuan huoneeseeni Tilopa-pyramidiin. Huuhtelen likoamassa olleen pikkupyykin ja ripustan sen kuivumaan. Laitan kolisevan ilmastoinnin päälle, korvatulpat korviin ja asetun sängylle lukemaan, taskulampun valossa.
Evening Meetingissä istun matollani ja katson isolle valkokankaalle heijastettua Oshoa. Osho kuuntelee raukein, keskittynein silmin, kun hänelle luetaan kysymys:
“Beloved Osho, quite often, in your most recent discourses, when you are telling your wildest and dirtiest jokes, I find myself unable to laugh. I find myself reacting. Some old feminist is freaking out in the back of my mind, seriously noting down the “maleness” and “coarseness” of your jokes. Am I just a repressed English prude, or are you up to something here? Beloved Master, please explain what is going on.”
Silmäni laajenevat ja selkärankani ojentuu suoraksi. Ei ole totta, tämähän on minun kysymykseni! Olen usein harmitellut samaa. Miksi Oshon vitsien pitää olla niin seksistisiä ja sovinistisia, ja miten minun pitäisi suhtautua niihin? En haluaisi pingottaa, mutta välillä en pysty edes hymyilemään, vaikka koko auditoriollinen valkokaapuisia meditoijia nauraa. Tämän vastauksen haluan kuulla!
Osho katsoo suoraan kameraan, suoraan kohti, ja aloittaa vastauksensa:
“Premdipa, I have never told a single joke in my whole life. What are you talking about? I am a serious man!“
Seuraa kaikkien aikojen hillittömin diskurssi. Asiaa uskonnoista, seksuaalisuudesta ja tabuista Oshon pettämättömällä huumorilla höystettynä. Osholla on huikea tarinankertojan lahja, ja tänään hän on liekeissä. Kuulijat ulvovat, ja mestari itsekin hykertelee partaansa. Säännöllisesti Osho kohdistaa sanansa suoraan kaimalleni, joka istui Buddha Grovella parikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin hän voisi puhua minulle.
“I am really sorry, Premdipa. You should learn a few of the really wildest and dirtiest jokes. I don’t know any – just for your sake, I have been working hard to find out what joke is dirty.”
“So, wherever Premdipa is sitting… when you all laugh and you see somebody is not laughing, do everything – poke them. At least let her giggle, if she cannot laugh.”
“Premdipa, don’t miss the opportunity this time. I have tried hard, because every joke seems to me so beautiful and has such a psychological significance, a profound philosophy behind it, that I was unable to find something dirty – seriously – for you. But I have made the effort. Whether I have succeeded or not… your laughter will prove it.”
Ja minä nauran, nauran ja nauran, niin että kyyneleet valuvat. Olen niin läsnä, niin elävä, niin nahoissani. Jotain murtuu ja vapautuu.
Kuplin edelleen, kun seison myöhemmin Plazalla odottaen Darkness Meditationin osallistujia. On lauantai-ilta ja minun “kelluva” työvuoroni avustajana. Vitsailen Kabirille, että tässä seisoo repressed Finnish prude, ja hän nappaa minut leikkisästi kainaloonsa. Aika pysähtyy, sulan. Humahdan johonkin uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuin Kabirin keho ei olisi kiinteä, vaan ihmeellisen läpikuultava. Ei vaan virtaava. Tuntuu kuin uppoaisin lyhyen halauksen aikana syvään veteen.
Meditaation jälkeen käyn Cyber Caféssa tarkistamassa Facebookin ja meilit. Lauantai on Plaza Party -ilta, ja seisoskelen hetken tanssilattian reunalla. Jos lähden nyt kämpille, jaksan aamulla nousta dynaamiseen. Potkaisen flip-flopit jalastani ja juoksen tanssijoiden sekaan.
Kohta Kabir tanssii vieressäni. Sitten tanssimme yhdessä. Koko illan. Olen vain etäisesti tietoinen muista ihmisistä ympärillämme. Hengitämme samaan tahtiin. Nauramme. Välillä revittelemme hulluja Bollywood-kuvioita, välillä keinumme hitaasti vain parin sentin etäisyydellä toisistamme. Olemme läpimärkiä hiestä.
Tunnen aivan konkreettisesti, miten minun ja Kabirin energiat sekoittuavat. En tiedä kuka tai mikä minua ohjaa, mutta tanssimme aivan kuin olisimme yksi. Välillä itsetietoisuus yrittää hiipiä mieleeni, apua mitä tässä oikein tapahtuu, mutta päästän irti, mieleni on kuin tyhjä ääretön avaruus. Kabirin keho on kuin virtaavaa vettä, ja minä antaudun virran vietäväksi.
Tämä on rakastelua tanssilattialla. Ei merkitseviä katseita, härnäämistä, lantioiden hieromista toisiaan vasten tai muuta muka-seksikästä kiemurtelua, vaan täydellistä rentoutumista ja antautumista. Hengittämistä, tuntemista ja aistimista.
Puolilta öin musiikki loppuu. Halaamme ja nauramme. Istumme pöytään appelsiinimehulle. Juttelemme. Pidämme kädestä. Suutelemme. En ole koskaan aiemmin suudellut näin. Kabirin ylähuuli koskettaa höyhenenkeveästi alahuultani ja jää siihen. Maistan suolan, aistin Kabirin ihon kuumuuden, suun pehmeyden. Kabir hengittää ulos, ja käännän päätäni millin murto-osan verran saadakseni siemaistua kostean hengityksen syvälle keuhkoihini. Tässä on jotain äärettömän intiimiä. Humahdan taas jonnekin. Aika pysähtyy.
Nyt olisi maailman luontevinta kävellä lyhyt matka minun huoneeseeni rakastelemaan, mutta mieleni tekee stopin. Tiedän heti, että tämä on taisto, jonka mieleni voittaa. Kuukautiset alkoivat tänään. Nyt ei ole oikea hetki.
Kävelen Kabirin kanssa skootteriparkkiin. Hitaasti ja vastahakoisesti irrottaudumme toisistamme ja toivotamme hyvät yöt. Astelen tien poikki, näytän yövartijalle kulkulupani ja kipuan huoneeseeni Tilopa-pyramidiin. Huuhtelen likoamassa olleen pikkupyykin ja ripustan sen kuivumaan. Laitan kolisevan ilmastoinnin päälle, korvatulpat korviin ja asetun sängylle lukemaan, taskulampun valossa.
perjantaina, heinäkuuta 10, 2009
Lasittuneita katseita
Vähän melankolinen päivä. En jaksanut aamulla nousta dynaamiseen, vaan nukuin kahdeksaan. Silti olen todella väsynyt.
Aamuvuoro menee ihan mukavasti Vidin ja Shivan kanssa. Pääsen kello 12 ja palloilen ympäriinsä. Yhdeltä Ragaan thali-lounaalle Sholan kanssa, sitten taas kahvilaan hengailemaan. Näinkö nopeasti minusta tuli tyyppi, joka viettää myös vähäisen vapaa-aikansa työpaikalla?
Kun vihdoin saan itseäni niskasta kiinni ja lähden raahautumaan kämpille, joko nukkumaan tai tekemään töitä, Maneesh huutaa perääni. Tarjoutuu tekemään vyöhyketerapiahoidon, josta kieltäydyn kauniisti. Kun hän pyytää, että istuttaisiin jonnekin vähäksi aikaa juttelemaan, ajattelen että why not? Näyttikin uhkaavasti siltä, että joutuisin tarttumaan erään suomalaisen maajoukkuevalmentajan haastatteluun. Mikä tahansa distraction on tervetullut. What to do, jos maailmankaikkeus lähettää eteeni firttailevia miehiä, kai siihenkin joku syy on, että Maneesh osuu tielleni juuri tänään.
Tämä on sama mies, joka ensimmäisenä täälläolopäivänäni viuhtoi minulle kuin hyvälle ystävälle Plazan toiselta laidalta. Kävelin häntä kohti ihmetellen ääneen, ettemme ole tainneet tavata aiemmin, johon hän:
– Ihanaa nähdä after so many years!
– Tuota noin… minä tulin tänne ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa.
– Me olimme samalla maalauskurssilla.
– En ole koskaan ollut maalauskurssilla.
Maneesh vastaa tunteellisesti huokaisten:
– Time just flies, eh?
Hän iskee silmää ja kysyy seuraavaksi:
– Are you naughty?
Purskahdan nauruun, ja Maneesh jatkaa:
– You know, playful?
Kun vain jatkan nauruani, hän lisää tietävästi:
– Yes, I can see that you are.
Kun tämä maireasti hakkaileva intialainen huusi tänään perääni, ajattelin että mikä ettei. Ehkä tällainen lipevä ihailu on juuri se mitä tarvitsen juuri nyt. Istumme tupakka-alueelle. Maneesh tarjoaa savukkeen, minä otan. Poltin myös aamulla yhden. Kertoo jotain mielentilastani tänään.
Maneesh on niitä intialaisia, jotka tulevat Resortiin ennen kaikkea flirttailemaan länsimaalaisten naisten kanssa. Tänään miehen flirtti tuntuu tunkeilevalta ja se on kuorrutettu hattarahenkisyydellä. Hän puhuu pehmeällä äänellä, siteeraa Oshoa ja katsoo pitkään ja merkitsevästi silmiin.
Argh, miten minä kuvittelin että tämä playboy voisi jotenkin piristää minua. Olen aivan uuvuksissa, enkä jaksa keskittyä Maneeshin jorinoihin, mutta tuntuisi epäkohteliaalta yhtäkkiä häipyä. Tuijotan Maneeshia lasittunein silmin ja annan pojan puhua. Ynähdän tai hymyilen pienesti välillä.
Muistuu mieleen kohtaaminen Veltto Virtasen kanssa 1994. Haastattelin häntä opiskelijalehteen eduskunnan kahvilassa. Olin valvonut edellisen yön ja yritin silmät ristissä esittää kysymyksiäni. Huomasin nopeasti selviäväni helpommalla, kun en edes yritä katkaista kansanedustajan puhetulvaa. Lukitsin katseeni hänen silmiinsä, loihdin kiinnostunen pirteyden kasvoilleni ja annoin Virtasen puhua. Ja hän puhui, puhui ja puhui. Aivan kuin nuoren blondin (ihailevaksi tulkittu?) tuijotus olisi lietsonut häntä. Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja Virtanen soitti ja pyysi treffeille.
Toivottavasti Maneesh ei tulkitse lasittunutta katsettani samalla tavoin. Sensuuntaisia merkkejä on kyllä ilmassa. Myöhemmin, kun istun kahvilan tiskin takana iltavuorossa, hän käy jorisemassa jotain ja tupsahtaa sitten kahvilan takaovelle heittämään lentosuukon. Krooh. En jaksa edes hymyillä.
Aamuvuoro menee ihan mukavasti Vidin ja Shivan kanssa. Pääsen kello 12 ja palloilen ympäriinsä. Yhdeltä Ragaan thali-lounaalle Sholan kanssa, sitten taas kahvilaan hengailemaan. Näinkö nopeasti minusta tuli tyyppi, joka viettää myös vähäisen vapaa-aikansa työpaikalla?
Kun vihdoin saan itseäni niskasta kiinni ja lähden raahautumaan kämpille, joko nukkumaan tai tekemään töitä, Maneesh huutaa perääni. Tarjoutuu tekemään vyöhyketerapiahoidon, josta kieltäydyn kauniisti. Kun hän pyytää, että istuttaisiin jonnekin vähäksi aikaa juttelemaan, ajattelen että why not? Näyttikin uhkaavasti siltä, että joutuisin tarttumaan erään suomalaisen maajoukkuevalmentajan haastatteluun. Mikä tahansa distraction on tervetullut. What to do, jos maailmankaikkeus lähettää eteeni firttailevia miehiä, kai siihenkin joku syy on, että Maneesh osuu tielleni juuri tänään.
Tämä on sama mies, joka ensimmäisenä täälläolopäivänäni viuhtoi minulle kuin hyvälle ystävälle Plazan toiselta laidalta. Kävelin häntä kohti ihmetellen ääneen, ettemme ole tainneet tavata aiemmin, johon hän:
– Ihanaa nähdä after so many years!
– Tuota noin… minä tulin tänne ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa.
– Me olimme samalla maalauskurssilla.
– En ole koskaan ollut maalauskurssilla.
Maneesh vastaa tunteellisesti huokaisten:
– Time just flies, eh?
Hän iskee silmää ja kysyy seuraavaksi:
– Are you naughty?
Purskahdan nauruun, ja Maneesh jatkaa:
– You know, playful?
Kun vain jatkan nauruani, hän lisää tietävästi:
– Yes, I can see that you are.
Kun tämä maireasti hakkaileva intialainen huusi tänään perääni, ajattelin että mikä ettei. Ehkä tällainen lipevä ihailu on juuri se mitä tarvitsen juuri nyt. Istumme tupakka-alueelle. Maneesh tarjoaa savukkeen, minä otan. Poltin myös aamulla yhden. Kertoo jotain mielentilastani tänään.
Maneesh on niitä intialaisia, jotka tulevat Resortiin ennen kaikkea flirttailemaan länsimaalaisten naisten kanssa. Tänään miehen flirtti tuntuu tunkeilevalta ja se on kuorrutettu hattarahenkisyydellä. Hän puhuu pehmeällä äänellä, siteeraa Oshoa ja katsoo pitkään ja merkitsevästi silmiin.
Argh, miten minä kuvittelin että tämä playboy voisi jotenkin piristää minua. Olen aivan uuvuksissa, enkä jaksa keskittyä Maneeshin jorinoihin, mutta tuntuisi epäkohteliaalta yhtäkkiä häipyä. Tuijotan Maneeshia lasittunein silmin ja annan pojan puhua. Ynähdän tai hymyilen pienesti välillä.
Muistuu mieleen kohtaaminen Veltto Virtasen kanssa 1994. Haastattelin häntä opiskelijalehteen eduskunnan kahvilassa. Olin valvonut edellisen yön ja yritin silmät ristissä esittää kysymyksiäni. Huomasin nopeasti selviäväni helpommalla, kun en edes yritä katkaista kansanedustajan puhetulvaa. Lukitsin katseeni hänen silmiinsä, loihdin kiinnostunen pirteyden kasvoilleni ja annoin Virtasen puhua. Ja hän puhui, puhui ja puhui. Aivan kuin nuoren blondin (ihailevaksi tulkittu?) tuijotus olisi lietsonut häntä. Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja Virtanen soitti ja pyysi treffeille.
Toivottavasti Maneesh ei tulkitse lasittunutta katsettani samalla tavoin. Sensuuntaisia merkkejä on kyllä ilmassa. Myöhemmin, kun istun kahvilan tiskin takana iltavuorossa, hän käy jorisemassa jotain ja tupsahtaa sitten kahvilan takaovelle heittämään lentosuukon. Krooh. En jaksa edes hymyillä.
keskiviikkona, heinäkuuta 08, 2009
Vali vali
Hi Darling,
Sinulla ei ole aavistustakaan miten paljon toivon, että olisit nyt täällä! Aikamoista tunnekuohua ilmassa, olen ollut kyynelten partaalla koko päivän. Inner Skills -kurssilla tapahtui jotain. Ei mitään dramaattista, kunhan vain kohtasin joitain ehdollistumiani. Tein Neelan, kurssin vetäjän kanssa erästä harjoitusta ja hän onnistui sohaisemaan kipeään kohtaan. Olen tietysti kiitollinen mahdollisuudesta katsoa, nähdä ja oppia, mutta en ole ihan varma, että Neela näki tilanteen oikein. Hän on vähän liian nopea minulle ja kun menen lukkoon, tuntuu kuin hän laittaisi sanoja suuhuni. Minä myötäilen ja nyökyttelen, koska Neela on mukava, englantilainen ja pukeutunut mustaan kaapuun.
Vasta myöhemmin aloin epäillä, ettei tilanne ehkä sittenkään mennyt niin kuin hän väitti ja nyt minua ahdistaa, kun en tullut ymmärretyksi. Ja mehän tiedämme jo, ettei Premdipa tykkää siitä ettei tule ymmärretyksi, koska silloin Premdipa tuntee itsensä torjutuksi and so on.
Nyt mietin, pitäisikö minun ottaa asia uudestaan esille huomisessa Inner Skills -workshopissa vai päästää irti. Tiedän ettet sinäkään pysty auttamaan koska en ole kertonut tarkemmin mistä on kyse, mutta olen aivan poikki enkä kerta kaikkiaan jaksa kerrata tätä sotkua uudestaan. Palaan myöhemmin asiaan, jos tämä vielä elää, kun palaat parin viikon kuluttua sähköpostin äärelle. Tosin luulen, että siihen mennessä olen kehitellyt aivan uusia tunnekuohuja ja konflikteja… Big sigh.
Jivan lähtee parin päivän päästä. Olen yrittänyt päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta tämä yksi jenkki parkkeeraa itsensä samaan pöytään aina kun näkee minut syömässä. Eilen kävelin Jivanin luokse ja sovimme päivällistreffit täksi illaksi. Sovimme, että molemmat ottavat Evening Meetingin jälkeen 7,5 minuutin suihkun ja kävelemme sitten yhdessä Zorbaan.
Evening Meetingin jälkeen Jivan sanoi, että hän on kauhean väsynyt eikä yhtään nälkäinen, joten voisimmeko perua. Minulla oli herkkä ja haavoittuva olo, joten olin vain helpottunut, ettei minun tarvinnut teeskennellä seurallista ja iloista, mutta hitto että Jivan on ärsyttävä. Näin palavasti hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Varsinkin kun törmäsin häneen puoli tuntia myöhemmin Zorban ovella kun olin itse jo lähdössä. Ei kuulemma saanut nukuttua koska on niin nälkäinen blah blah whatever. I'm not interested thank you very much.
Ai niin, minä ja Adim emme enää pidä yhteyttä. Skypetimme ja chattailimme muutaman kerran kun olin Suomessa, mutta viimeisellä kerralla aistin selvästi, ettei häntä huvittanut jutella. Hänen vastauksensa olivat hitaita ja epämääräisiä ja hän sanoi useaan kertaan “you must be very busy...”, aivan kuin vihjaillen, että voisin palata töiden pariin ja lopettaa hänen kanssaan chattailun. Päätin, etten aloita enää yhtään keskustelua, ja tässä on lopputulos. Adimia ei kiinnosta pätkääkään pitää yhteyttä. Ja minä rakastan häntä. Eikö olekin hilpeää?
Okay, tästä tuli tällainen ankea valituskirje, vaikka minun piti lähettää sinulle halaus ja suklaacroissant ja muutama masala khakra ja toivottaa ihanaa reissua.
Love to you Darling!
Premdipa
Sinulla ei ole aavistustakaan miten paljon toivon, että olisit nyt täällä! Aikamoista tunnekuohua ilmassa, olen ollut kyynelten partaalla koko päivän. Inner Skills -kurssilla tapahtui jotain. Ei mitään dramaattista, kunhan vain kohtasin joitain ehdollistumiani. Tein Neelan, kurssin vetäjän kanssa erästä harjoitusta ja hän onnistui sohaisemaan kipeään kohtaan. Olen tietysti kiitollinen mahdollisuudesta katsoa, nähdä ja oppia, mutta en ole ihan varma, että Neela näki tilanteen oikein. Hän on vähän liian nopea minulle ja kun menen lukkoon, tuntuu kuin hän laittaisi sanoja suuhuni. Minä myötäilen ja nyökyttelen, koska Neela on mukava, englantilainen ja pukeutunut mustaan kaapuun.
Vasta myöhemmin aloin epäillä, ettei tilanne ehkä sittenkään mennyt niin kuin hän väitti ja nyt minua ahdistaa, kun en tullut ymmärretyksi. Ja mehän tiedämme jo, ettei Premdipa tykkää siitä ettei tule ymmärretyksi, koska silloin Premdipa tuntee itsensä torjutuksi and so on.
Nyt mietin, pitäisikö minun ottaa asia uudestaan esille huomisessa Inner Skills -workshopissa vai päästää irti. Tiedän ettet sinäkään pysty auttamaan koska en ole kertonut tarkemmin mistä on kyse, mutta olen aivan poikki enkä kerta kaikkiaan jaksa kerrata tätä sotkua uudestaan. Palaan myöhemmin asiaan, jos tämä vielä elää, kun palaat parin viikon kuluttua sähköpostin äärelle. Tosin luulen, että siihen mennessä olen kehitellyt aivan uusia tunnekuohuja ja konflikteja… Big sigh.
Jivan lähtee parin päivän päästä. Olen yrittänyt päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta tämä yksi jenkki parkkeeraa itsensä samaan pöytään aina kun näkee minut syömässä. Eilen kävelin Jivanin luokse ja sovimme päivällistreffit täksi illaksi. Sovimme, että molemmat ottavat Evening Meetingin jälkeen 7,5 minuutin suihkun ja kävelemme sitten yhdessä Zorbaan.
Evening Meetingin jälkeen Jivan sanoi, että hän on kauhean väsynyt eikä yhtään nälkäinen, joten voisimmeko perua. Minulla oli herkkä ja haavoittuva olo, joten olin vain helpottunut, ettei minun tarvinnut teeskennellä seurallista ja iloista, mutta hitto että Jivan on ärsyttävä. Näin palavasti hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Varsinkin kun törmäsin häneen puoli tuntia myöhemmin Zorban ovella kun olin itse jo lähdössä. Ei kuulemma saanut nukuttua koska on niin nälkäinen blah blah whatever. I'm not interested thank you very much.
Ai niin, minä ja Adim emme enää pidä yhteyttä. Skypetimme ja chattailimme muutaman kerran kun olin Suomessa, mutta viimeisellä kerralla aistin selvästi, ettei häntä huvittanut jutella. Hänen vastauksensa olivat hitaita ja epämääräisiä ja hän sanoi useaan kertaan “you must be very busy...”, aivan kuin vihjaillen, että voisin palata töiden pariin ja lopettaa hänen kanssaan chattailun. Päätin, etten aloita enää yhtään keskustelua, ja tässä on lopputulos. Adimia ei kiinnosta pätkääkään pitää yhteyttä. Ja minä rakastan häntä. Eikö olekin hilpeää?
Okay, tästä tuli tällainen ankea valituskirje, vaikka minun piti lähettää sinulle halaus ja suklaacroissant ja muutama masala khakra ja toivottaa ihanaa reissua.
Love to you Darling!
Premdipa
maanantaina, heinäkuuta 06, 2009
Pientä painetta
Hiki pinnassa. Olen touhottanut koko aamun niin että sydän tykyttää. Huomenna alkavan Inner Skills for Work & Life -kurssin vetäjä pyysi minua avustajakseen, kuulemma koska näytin niin tehokkaalta kahvilan tiskin takana. Olen tänään tehnyt pari tuntia ylimääräistä työtä ryhmähuonetta valmistellen ja kurssimateriaaleja kopioiden, ja varsinainen työpäivä alkaa lounaan jälkeen.
Onpa mahtavaa, että pohjoismainen tehokkuus ja järjestelmällisyys näkyvät päälle päin! Sitoutumiseni Work as Meditation -ohjelmaan tarkoittaa, etten voi osallistua kolmeen kuukauteen kursseille – paitsi jos kurssin vetäjä pyytää minua avustajakseen. Helper-status on erittäin haluttu, sillä avustaja saa satojen eurojen arvoisen kurssin ilmaiseksi. Jos sanoo ääneen haluavansa avustajaksi, voi olla varma ettei kutsua tule. Pitää vain tehdä työnsä nöyrästi ja odottaa.
Mutta on tämän aamun sydämentykytyksiin toinenkin syy. Minulta kysyttiin, haluaisinko ohjata tunnin aamujoogan Buddha Grovella pari kertaa viikossa. Olen imarreltu, mutta paniikissa. Enhän minä osaa! En ole koskaan ohjannut joogaa, saati englanniksi! Jooga on jäänyt viime kuukausina niin vähiin, ettei oma harjoituksenikaan ole kovin vahva. Ja mitä joogaa minä sitten ohjaisin? Alkeisastanga voisi olla hyvä, koska asanat olisivat aina samat: tunnissa ehtii tehdä aurinkotervehdykset ja muutaman seisomasarjan liikkeen. Myös sivanandajoogassa on selkeä tuntirakenne, mutta en tiedä uppoaisiko sivananda täällä. Tai sitten voisin vetää perushathan, mutta jälleen: en tiedä mitä kansainvälinen yleisö tykkäisi. Suomalainen hathajooga on ihan oma lajinsa, joka voi tuntua vieraalta. Tai sitten voisin tehdä jonkun ihan oman sekoituksen.
Huokaus. Haluaisin niiiin kovasti, mutta en taida uskaltaa. Arvostan itse sitä, että saan joogata hyvän ohjaajan ohjauksessa. Äsyynnyn, jos ohjaaja on epävarma ja tekee asanat vähän sinne päin. Ja nyt minun pitäisi itse asettua tilanteeseen, jossa olen ihmisten arvioitavana ja pahimmassa tapauksessa pilaan jonkun päivän, kun hän joutuu lähtemään kiukkuisena pois kesken tunnin. Ja minähän en tunnetusti kestä kovin hyvin torjuntaa. Vai onko minulle järjestetty tämä mahdollisuus, jotta voisin kohdata oman pelkoni, epävarmuuteni ja perfektionismini? Welcome, demons!
Olen menossa lokakuussa Pohjois-Intiaan joogaohjaajakoulutukseen – ehkä. Varasin paikan yli vuosi sitten, mutta en tiedä menenkö. Koulutus alkaa viisi päivää Work as Meditation -rupeaman päättymisen jälkeen. Kuukauden boot campin jälkeen olisin valmis ohjaamaan, mutta en nyt.
Anand, jonka kanssa juttelin, sanoi ettei joogaohjaajan tarvitse olla ammattilainen. Ideana on välittää jotain omaa muille, ja tunnit saavat olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Ja aina kun antaa jotain, joku saa jotain. It’s all about sharing. On jotenkin hyvin suomalainen tapa ajatella, että joogaohjaajalla täytyy olla muodollinen pätevyys, fysioterapeutin tutkinto ja kymmenen vuoden ohjauskokemus ennen kuin hän on valmis astumaan oppilaiden eteen. Vaikka silloin joogatunti saattaa tuntua enemmän fysioterapeuttiselta kuntoutukselta kuin joogalta.
Dunno. Pitää antaa tämän asian laskeutua.
Onpa mahtavaa, että pohjoismainen tehokkuus ja järjestelmällisyys näkyvät päälle päin! Sitoutumiseni Work as Meditation -ohjelmaan tarkoittaa, etten voi osallistua kolmeen kuukauteen kursseille – paitsi jos kurssin vetäjä pyytää minua avustajakseen. Helper-status on erittäin haluttu, sillä avustaja saa satojen eurojen arvoisen kurssin ilmaiseksi. Jos sanoo ääneen haluavansa avustajaksi, voi olla varma ettei kutsua tule. Pitää vain tehdä työnsä nöyrästi ja odottaa.
Mutta on tämän aamun sydämentykytyksiin toinenkin syy. Minulta kysyttiin, haluaisinko ohjata tunnin aamujoogan Buddha Grovella pari kertaa viikossa. Olen imarreltu, mutta paniikissa. Enhän minä osaa! En ole koskaan ohjannut joogaa, saati englanniksi! Jooga on jäänyt viime kuukausina niin vähiin, ettei oma harjoituksenikaan ole kovin vahva. Ja mitä joogaa minä sitten ohjaisin? Alkeisastanga voisi olla hyvä, koska asanat olisivat aina samat: tunnissa ehtii tehdä aurinkotervehdykset ja muutaman seisomasarjan liikkeen. Myös sivanandajoogassa on selkeä tuntirakenne, mutta en tiedä uppoaisiko sivananda täällä. Tai sitten voisin vetää perushathan, mutta jälleen: en tiedä mitä kansainvälinen yleisö tykkäisi. Suomalainen hathajooga on ihan oma lajinsa, joka voi tuntua vieraalta. Tai sitten voisin tehdä jonkun ihan oman sekoituksen.
Huokaus. Haluaisin niiiin kovasti, mutta en taida uskaltaa. Arvostan itse sitä, että saan joogata hyvän ohjaajan ohjauksessa. Äsyynnyn, jos ohjaaja on epävarma ja tekee asanat vähän sinne päin. Ja nyt minun pitäisi itse asettua tilanteeseen, jossa olen ihmisten arvioitavana ja pahimmassa tapauksessa pilaan jonkun päivän, kun hän joutuu lähtemään kiukkuisena pois kesken tunnin. Ja minähän en tunnetusti kestä kovin hyvin torjuntaa. Vai onko minulle järjestetty tämä mahdollisuus, jotta voisin kohdata oman pelkoni, epävarmuuteni ja perfektionismini? Welcome, demons!
Olen menossa lokakuussa Pohjois-Intiaan joogaohjaajakoulutukseen – ehkä. Varasin paikan yli vuosi sitten, mutta en tiedä menenkö. Koulutus alkaa viisi päivää Work as Meditation -rupeaman päättymisen jälkeen. Kuukauden boot campin jälkeen olisin valmis ohjaamaan, mutta en nyt.
Anand, jonka kanssa juttelin, sanoi ettei joogaohjaajan tarvitse olla ammattilainen. Ideana on välittää jotain omaa muille, ja tunnit saavat olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Ja aina kun antaa jotain, joku saa jotain. It’s all about sharing. On jotenkin hyvin suomalainen tapa ajatella, että joogaohjaajalla täytyy olla muodollinen pätevyys, fysioterapeutin tutkinto ja kymmenen vuoden ohjauskokemus ennen kuin hän on valmis astumaan oppilaiden eteen. Vaikka silloin joogatunti saattaa tuntua enemmän fysioterapeuttiselta kuntoutukselta kuin joogalta.
Dunno. Pitää antaa tämän asian laskeutua.
perjantaina, heinäkuuta 03, 2009
Ketarat ojossa
Makaan selälläni sängyllä, jalat seinällä. Jalkateriä särkee. Kantapäitä ja sitä pehmeää kudosta jalkaterän ulkosyrjällä. Kahvilatyöntekijöillä on ihmeellisiä ammattitauteja. Tässähän tulee melkein ikävä siisteihin sisähommiin, tietokoneen äärelle.
Kello on 14.40 ja minulla on harvinaislaatuinen tauko. Kävin Resortin ulkopuolella Ragassa lounaalla nauttimassa 50 rupian (0,75 e) thalin, sitten German Bakeryssä teellä ja suklaakakulla ja makaan nyt ketarat pystyssä, läppäri vatsalla keikkuen.
Work as Meditation on hurjan intensiivinen prosessi. Normipäivänä olen dynaamisessa meditaatiosa 6–7 ja töissä 8.30–15.30. Kundalini-meditaatio on 16.15–17.15 ja Evening Meeting 18.40-20.40. Kahtena iltana viikossa minulla on vielä “kelluva” 1,5 tunnin työvuoro. Esimerkiksi eilen juoksin Evening Meetingistä huoneeseeni vaihtamaan valkoisen kaavun tavallisiin vaatteisiin, sitten Zorba-ravintolaan, jossa hotkaisin dinnerin viidessä minuutissa ja juoksin valmistelemaan Chuang Tzu’ta iltameditaatiota varten.
Sytytin kynttilät ja valot, avasin ovet ja vahdin sisääntulijoita: lattiat ovat käsittelemätöntä marmoria, joten kaikilla pitää olla jalassaan valkoiset sukat. Ensikertalaisille lainaan sukat talon puolesta. Kerron “pehmeästi mutta lujasti”, että laukut ja juomapullot pitää jättää eteiseen. Nyrkissäni on huomaamaton laskuri, jota klikkailen sitä mukaa kun ihmisiä astuu sisään. Kaksi minuuttia ennen meditaation alkua lukitsen ovet, sammutan valot ja otan oman paikkani salissa. Tunnin kuluttua avaan ovet, hymyilen pehmeästi ja läsnäolevasti ja toivotan “Good night”. Torstai-iltaisin avustan “Awareness Techniques for Everyday Life” ja lauantai-iltaisin “Sitting in the Dark”. Työpäivä päättyy klo 23.
Tänään tein aamun 9–12.30 ja palaan kahvilaan vasta 21–24, eli minulla on iltapäivällä ruhtinaalliset neljä tuntia vapaata aikaa. Valitettavasti joudun myös maksamaan niistä: lopetan työt puolilta öin ja olen hyvällä onnella unessa yhdeltä, mutta herätyskello pimputtaa taas klo 5.30 dynaamiseen meditaatioon. En oikein tiedä, missä välissä pystyisin tasaamaan tätä univelkaa, päin vastoin sitä tuntuu kertyvän lisää. Mutta eiköhän tilanne rauhoitu parissa viikossa. Ehkä.
Jostain pitäisi löytyä aikaa ja energiaa kirjoittaa myös ne lehtijutut, joita en ehtinyt tehdä Suomessa. Mutta kyllä aikaa löytyy, juuri niin paljon kuin on tarpeen. Tunti sieltä, toinen täältä. Voin hätätapauksessa jättää Kundalini-meditaation väliin, ainakin niinä päivinä kun avustan Chuang Tzu’ssa. Ihme kyllä jonossa olevat kirjoitushommat eivät stressaa yhtään. Annan itselleni vielä muutaman päivän aikaa totutella olooni Resortissa ja katson töitä sitten uudestaan.
Kello on 14.40 ja minulla on harvinaislaatuinen tauko. Kävin Resortin ulkopuolella Ragassa lounaalla nauttimassa 50 rupian (0,75 e) thalin, sitten German Bakeryssä teellä ja suklaakakulla ja makaan nyt ketarat pystyssä, läppäri vatsalla keikkuen.
Work as Meditation on hurjan intensiivinen prosessi. Normipäivänä olen dynaamisessa meditaatiosa 6–7 ja töissä 8.30–15.30. Kundalini-meditaatio on 16.15–17.15 ja Evening Meeting 18.40-20.40. Kahtena iltana viikossa minulla on vielä “kelluva” 1,5 tunnin työvuoro. Esimerkiksi eilen juoksin Evening Meetingistä huoneeseeni vaihtamaan valkoisen kaavun tavallisiin vaatteisiin, sitten Zorba-ravintolaan, jossa hotkaisin dinnerin viidessä minuutissa ja juoksin valmistelemaan Chuang Tzu’ta iltameditaatiota varten.
Sytytin kynttilät ja valot, avasin ovet ja vahdin sisääntulijoita: lattiat ovat käsittelemätöntä marmoria, joten kaikilla pitää olla jalassaan valkoiset sukat. Ensikertalaisille lainaan sukat talon puolesta. Kerron “pehmeästi mutta lujasti”, että laukut ja juomapullot pitää jättää eteiseen. Nyrkissäni on huomaamaton laskuri, jota klikkailen sitä mukaa kun ihmisiä astuu sisään. Kaksi minuuttia ennen meditaation alkua lukitsen ovet, sammutan valot ja otan oman paikkani salissa. Tunnin kuluttua avaan ovet, hymyilen pehmeästi ja läsnäolevasti ja toivotan “Good night”. Torstai-iltaisin avustan “Awareness Techniques for Everyday Life” ja lauantai-iltaisin “Sitting in the Dark”. Työpäivä päättyy klo 23.
Tänään tein aamun 9–12.30 ja palaan kahvilaan vasta 21–24, eli minulla on iltapäivällä ruhtinaalliset neljä tuntia vapaata aikaa. Valitettavasti joudun myös maksamaan niistä: lopetan työt puolilta öin ja olen hyvällä onnella unessa yhdeltä, mutta herätyskello pimputtaa taas klo 5.30 dynaamiseen meditaatioon. En oikein tiedä, missä välissä pystyisin tasaamaan tätä univelkaa, päin vastoin sitä tuntuu kertyvän lisää. Mutta eiköhän tilanne rauhoitu parissa viikossa. Ehkä.
Jostain pitäisi löytyä aikaa ja energiaa kirjoittaa myös ne lehtijutut, joita en ehtinyt tehdä Suomessa. Mutta kyllä aikaa löytyy, juuri niin paljon kuin on tarpeen. Tunti sieltä, toinen täältä. Voin hätätapauksessa jättää Kundalini-meditaation väliin, ainakin niinä päivinä kun avustan Chuang Tzu’ssa. Ihme kyllä jonossa olevat kirjoitushommat eivät stressaa yhtään. Annan itselleni vielä muutaman päivän aikaa totutella olooni Resortissa ja katson töitä sitten uudestaan.
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
Kovan päivän ilta
Beate ilmoitti eilen aamulla, että työpaikkani on Plaza Café. Minähän olin itsekseni toivonut pääseväni kahvilaan sekoittamaan Cappuccinoja rakkaudella, mutta en osannut iloita. Ensireaktio oli pettymys: eikö elämä haluakaan, että kohtaan työhön liittyvät demonini jossain haastavassa tehtävässä? Onko elämä jopa sitä mieltä, että olen liian heikko kohtaamaan ne?
Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)
Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.
Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.
Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.
Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!
Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)
Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.
Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.
Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.
Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!
tiistaina, kesäkuuta 30, 2009
Welcome back
Helsingissä oli lähtöpäivänä eli sunnuntaina 24 astetta lämmintä, Mumbaissa maanantaina 26. Eli mukava pehmeä lasku tropiikkiin. Tosin täällä on niin kosteaa, että iholla on koko ajan pieni nihkeys. Tukka litistyy päätä myöten ja latvat kihartuvat ja sojottavat ärsyttävästi. En muistanutkaan, että Intiassa olemiseen liittyy myös tällaisia ongelmia. Mietin, pitäisikö sittenkin hankkia muotovaahtoa ja fööni, jotta saisi tähän hentoon vauvantukkaan ryhtiä, mutta onneksi ajatus menee nopeasti ohi.
Nukuin lähtöä edeltävänä yönä kolme tuntia, kun väänsin toiminimen kirjanpitoa kasaan. Lähtö oli aikamoista härdelliä, kun sinkoilin huoneesta toiseen toimittaen kymmeniä keskeneräisiä asioita, mutta minkäänlaista paniikkia ei syntynyt. Vaikka kirjaimellisesti juoksin ehtiäkseni tehdä kaiken, ei siltikään tuntunut, että olisi kiire.
Kyllä meitä nauratti äidin kanssa, kun hän ompeli revennyttä toppini olkainta ja minä silitin paitoja, jotka olin pessyt yöllä käsin. MPN-syndrooma on tosiaankin verissä, ihan turha taistella vastaan. En ole silittänyt mitään vaatteitani pariin vuoteen, mutta on paljon kivempi kun sitten Intiassa saa vetää ylleen puhdasta ja sileää.
Koneessa en nukkunut ollenkaan, kun olin niin innoissani ja vähän peloissanikin ajatellessani, mikä minua odottaa. Olen siis taas Punessa Osho International Meditation Resortissa. (Eli täällä.) Sain kaksi päivää aikaa akklimatisoitua, mutta huomenna alkaa kolmen kuukauden Work as Meditation Training Programme, työmeditaatio.
Toivon, että työ olisi jotain helppoa, jota voisin tehdä rennosti ja nautiskellen. Voisin hoitaa vaikkapa Basho Courtin tenniskenttää tai istuisin kuntosalin respassa. Tai voisin hymyillä iloisesti Plaza Caféssa ja tarjoilla asiakkaille rakkaudella sekoitettuja cappuchinoja. Mutta pelkään, että elämä on järjestänyt minulle jotain muuta, esimerkiksi tilaisuuden kohdata työntekoon liittyvät demonit silmästä silmään. Ei helvetti, jos mut laitetaan toimittamaan Osho Timesia tai kirjoittamaan juttuja Osho.comiin tai tekemään jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin minun niin sanottu koulutusta vastaava työni ei olisi muutenkin riittävän ahdistavaa. Olisi kidutusta tehdä sitä englanniksi.
No, huomenaamulla marssin Beaten officeen ja saan kuulla, mikä työ minulle on määrätty. Huh kun jännittää!
Eilinen päivä meni nukkuen, mutta tänä aamuna olin aamukuudelta dynaamisessa meditaatiossa. Ihanaa! Meitä oli ehkä 30 ihmistä valtavassa auditoriossa, johon mahtuu sesonkiaikaan satoja meditoijia, mutta porukan harvalukuisuus ei häirinnyt yhtään. Päin vastoin olen nöyrän kiitollinen energiasta, jonka yhdessä tekeminen tuo meditaatioon. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-ohjaaja aikoinaan totesi: “Missä kaksi tai useampi on kokoontuneena minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Kun astuin eilen aamulla portista sisään, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Täällä on helppo olla. Vaikka nyt on low season ja Resort tuntuu tyhjältä, paikan energia on tuttu ja vahva. Maisema on kyllä muuttunut, sillä kaikki pääkulkuväylät on katettu jykevin katoksin. Pari kertaa on kuulemma jo satanut, mutta varsinaista monsuunia odotellaan vielä.
Tuntuu, että kirjoitan tätä merkintää jotenkin kauhean monotonisesti. Kuivasti, virallisesti ja tylsästi. Käyttämissäni lauserakenteissa on jotain töksähtelevää. Mutta en halua takertua siihen, vaan jatkan loppuun asti. Enkä jätä kirjoittamista kesken, enkä “huonolaatuista” tekstiä julkaisematta. Itse asiassa tämä on parasta Work as Meditationia: katson tätä tyytymättömyyttä ja täydellisyyden vaatimusta, mutta en anna niiden ottaa ylivaltaa ja lamauttaa. Sen sijaan pidän huomion siinä hyvän ja rauhan häivähdyksessä, joka minussa myös on, ja jatkan naputtelua. Tuli mitä tuli.
Huh, kylläpä vatsassa lepattaa!
Nukuin lähtöä edeltävänä yönä kolme tuntia, kun väänsin toiminimen kirjanpitoa kasaan. Lähtö oli aikamoista härdelliä, kun sinkoilin huoneesta toiseen toimittaen kymmeniä keskeneräisiä asioita, mutta minkäänlaista paniikkia ei syntynyt. Vaikka kirjaimellisesti juoksin ehtiäkseni tehdä kaiken, ei siltikään tuntunut, että olisi kiire.
Kyllä meitä nauratti äidin kanssa, kun hän ompeli revennyttä toppini olkainta ja minä silitin paitoja, jotka olin pessyt yöllä käsin. MPN-syndrooma on tosiaankin verissä, ihan turha taistella vastaan. En ole silittänyt mitään vaatteitani pariin vuoteen, mutta on paljon kivempi kun sitten Intiassa saa vetää ylleen puhdasta ja sileää.
Koneessa en nukkunut ollenkaan, kun olin niin innoissani ja vähän peloissanikin ajatellessani, mikä minua odottaa. Olen siis taas Punessa Osho International Meditation Resortissa. (Eli täällä.) Sain kaksi päivää aikaa akklimatisoitua, mutta huomenna alkaa kolmen kuukauden Work as Meditation Training Programme, työmeditaatio.
Toivon, että työ olisi jotain helppoa, jota voisin tehdä rennosti ja nautiskellen. Voisin hoitaa vaikkapa Basho Courtin tenniskenttää tai istuisin kuntosalin respassa. Tai voisin hymyillä iloisesti Plaza Caféssa ja tarjoilla asiakkaille rakkaudella sekoitettuja cappuchinoja. Mutta pelkään, että elämä on järjestänyt minulle jotain muuta, esimerkiksi tilaisuuden kohdata työntekoon liittyvät demonit silmästä silmään. Ei helvetti, jos mut laitetaan toimittamaan Osho Timesia tai kirjoittamaan juttuja Osho.comiin tai tekemään jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin minun niin sanottu koulutusta vastaava työni ei olisi muutenkin riittävän ahdistavaa. Olisi kidutusta tehdä sitä englanniksi.
No, huomenaamulla marssin Beaten officeen ja saan kuulla, mikä työ minulle on määrätty. Huh kun jännittää!
Eilinen päivä meni nukkuen, mutta tänä aamuna olin aamukuudelta dynaamisessa meditaatiossa. Ihanaa! Meitä oli ehkä 30 ihmistä valtavassa auditoriossa, johon mahtuu sesonkiaikaan satoja meditoijia, mutta porukan harvalukuisuus ei häirinnyt yhtään. Päin vastoin olen nöyrän kiitollinen energiasta, jonka yhdessä tekeminen tuo meditaatioon. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-ohjaaja aikoinaan totesi: “Missä kaksi tai useampi on kokoontuneena minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Kun astuin eilen aamulla portista sisään, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Täällä on helppo olla. Vaikka nyt on low season ja Resort tuntuu tyhjältä, paikan energia on tuttu ja vahva. Maisema on kyllä muuttunut, sillä kaikki pääkulkuväylät on katettu jykevin katoksin. Pari kertaa on kuulemma jo satanut, mutta varsinaista monsuunia odotellaan vielä.
Tuntuu, että kirjoitan tätä merkintää jotenkin kauhean monotonisesti. Kuivasti, virallisesti ja tylsästi. Käyttämissäni lauserakenteissa on jotain töksähtelevää. Mutta en halua takertua siihen, vaan jatkan loppuun asti. Enkä jätä kirjoittamista kesken, enkä “huonolaatuista” tekstiä julkaisematta. Itse asiassa tämä on parasta Work as Meditationia: katson tätä tyytymättömyyttä ja täydellisyyden vaatimusta, mutta en anna niiden ottaa ylivaltaa ja lamauttaa. Sen sijaan pidän huomion siinä hyvän ja rauhan häivähdyksessä, joka minussa myös on, ja jatkan naputtelua. Tuli mitä tuli.
Huh, kylläpä vatsassa lepattaa!
sunnuntaina, kesäkuuta 28, 2009
Päiväunia pilvissä
Ollaan lennetty vajaa kolme tuntia, puolen tunnin kuluttua laskeudutaan Istanbuliin. Siellä reilun tunnin vaihto ja sitten Mumbain-koneeseen. (Suosittelen lämpimästi Turkish Airlinesia kaikille Intiaan matkaaville. Halvat lennot, uudet koneet ja fantastinen ruoka. Jaloittelutauko Istanbulissa tekee vain hyvää.)
Olen nuokkunut melkein koko lennon Oshon hypnoottista ääntä kuunnellen. Koneessa humisee niin ettei puheesta tahdo saada selvää, mutta ei se ole tarpeenkaan. Minulla on Adim mielessäni. Tai ihollani, soluissa, sydämessä, harassa, joka puolella. Kuten on ollut taas pari päivää. Ajattelen häntä koko ajan. Tai en edes ajattele, en loihdi hänen kasvojaan eteeni, vaan tunnen miltä Adimin energia ja kosketus tuntuvat. Kuinka sulan, tyhjenen, rentoudun, lämpenen ja rauhoitun, kun saan olla hänen lähellään.
Haluaisin alkaa selitellä, ettei tämä ole tavallista päiväunelmointia vaan jotain jalompaa ja syvempää. Koska en “ajattele” ja “kuvittele” vaan pelkästään lepään Adimin energiassa, joka avautuu juuri tässä hetkessä kuin kaunis kosminen lahja. Mikä minä olen vastustelemaan, jos elämä haluaa luoda tällaisen energeettisen kaukoyhteyden. Vautsi mitä puppua!
Tämä on nimenomaan unelmointia ja mielikuvituksen luomaa viihdettä. Koska Adim ei ole tässä. Se, että Adim puhuisi minulle ja koskisi minua, ei kerta kaikkiaan ole totta! Kaikki tapahtuu 100-prosenttisesti minun mielessäni. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että tämän pakonomaisen Adimin ajattelun täytyy johtua siitä, että Adim ajattelee minua intensiivisesti. Että hän luo tämän yhteyden. Että hän ei pysty olemaan kenenkään muun kanssa ja odottaa vain pääsevänsä taas rakastelemaan minun kanssani… Heh heh, ja tämäkö ei muka ole päiväuni? Pelottavaa, miten ovela mieleni on. Se osaa vetää juuri oikeista naruista pitääkseen ajatussirkuksen käynnissä.
Mutta tässä hetkessä on parasta se, että unelmointi ei häiritse minua yhtään. Vaikka jäin rysän päältä kiinni, en anna haaveilulle minkäänlaista leimaa tai arvoa. Se ei ole oikein tai väärin, toivottavaa tai epätoivottavaa käytöstä, hyvä tai huono asia. En tuomitse, vaan otan askeleen kauemmas ja katson itseäni unelmoimassa. Kas, Virpin mielessä liikkuu nyt tällaisia ajatuksia ja sen keho reagoi tällä tavalla. Se unelmoi juuri niin kauan kuin unelmoi ja sitten joskus se loppuu. En ota kantaa, katson vain.
Jälleen kerran saan nähdä, miten viileä katsominen selkeyttää ja puhdistaa. Kuvat mielessä ja kuumotus kehossa hidastuvat ja hälvenevät, ja jäljelle jää vain pakoton perusaistillisuus. Tunnen vahvasti, miten hengitys liikkuu kehossa ja rintakehässä. Syvä hengitys saa jopa kainalot välillä pullistumaan, välillä laskeutumaan. Tunnen, miten vasemman jalan jalkapohja painaa tukevasti lentokoneen lattiaa, oikea jalka on heitettynä vasemman polven yli ja nilkka roikkuu rentona. Reisissä on luja puristus kun ne painuvat toisiaan vasten. Tällaista ihan tavallista hyvää ja juurevaa.
Tässä tavallisuudessa on jotain myhäilevää ja tyytyväistä. Ilo on suoraa seurausta siitä, että tämä on totta. Tämä tapahtuu oikeasti. Ne huimat päiväunelmat eivät ole mitään sen rinnalla että saan kokea jotain suoraan, tässä ja nyt, oli se sitten jotain niin tavallista kuin oman kehon aistiminen. Kun kuuntelen ja aistin fyysisiä tuntemuksia ja annan itseni rentoutua aistimaan, siirryn automaattisesti tietoisen läsnäolon tilaan. Ajatukset haihtuvat pois itsestään, haaveet haihtuvat. Tämä tila on parasta, mitä on.
Tuntuu hyvältä nähdä, että tietoinen läsnäolo, tai totuus, tai se mikä on tässä ja nyt, ja nyt ja nyt ja nyt, on aina kauniimpaa kuin korein tai kuumin kuvitelma. Tämä tavallisuuden kauneus on jotain niin hienovaraista, ettei sitä oikein meinaa nähdäkään, mutta nyt näköjään näen. Näen yhä enemmän ja useammin.
Adimin kanssa liitelen vähän väliä pilviin ja päiväuniin, mutta tuon itseni sieltä uudelleen ja uudelleen takaisin maan pinnalle ja tähän mikä on totta. Ei minun tarvitse reagoida dramaattisesti, ampua itseäni alas ja kyntää naama edellä asfalttia, vaan leijailen alas hallitusti, pudottaudun pehmeästi jaloilleni ja jatkan tyytyväisenä eteenpäin.
Hyvä Virpi!
Olen nuokkunut melkein koko lennon Oshon hypnoottista ääntä kuunnellen. Koneessa humisee niin ettei puheesta tahdo saada selvää, mutta ei se ole tarpeenkaan. Minulla on Adim mielessäni. Tai ihollani, soluissa, sydämessä, harassa, joka puolella. Kuten on ollut taas pari päivää. Ajattelen häntä koko ajan. Tai en edes ajattele, en loihdi hänen kasvojaan eteeni, vaan tunnen miltä Adimin energia ja kosketus tuntuvat. Kuinka sulan, tyhjenen, rentoudun, lämpenen ja rauhoitun, kun saan olla hänen lähellään.
Haluaisin alkaa selitellä, ettei tämä ole tavallista päiväunelmointia vaan jotain jalompaa ja syvempää. Koska en “ajattele” ja “kuvittele” vaan pelkästään lepään Adimin energiassa, joka avautuu juuri tässä hetkessä kuin kaunis kosminen lahja. Mikä minä olen vastustelemaan, jos elämä haluaa luoda tällaisen energeettisen kaukoyhteyden. Vautsi mitä puppua!
Tämä on nimenomaan unelmointia ja mielikuvituksen luomaa viihdettä. Koska Adim ei ole tässä. Se, että Adim puhuisi minulle ja koskisi minua, ei kerta kaikkiaan ole totta! Kaikki tapahtuu 100-prosenttisesti minun mielessäni. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että tämän pakonomaisen Adimin ajattelun täytyy johtua siitä, että Adim ajattelee minua intensiivisesti. Että hän luo tämän yhteyden. Että hän ei pysty olemaan kenenkään muun kanssa ja odottaa vain pääsevänsä taas rakastelemaan minun kanssani… Heh heh, ja tämäkö ei muka ole päiväuni? Pelottavaa, miten ovela mieleni on. Se osaa vetää juuri oikeista naruista pitääkseen ajatussirkuksen käynnissä.
Mutta tässä hetkessä on parasta se, että unelmointi ei häiritse minua yhtään. Vaikka jäin rysän päältä kiinni, en anna haaveilulle minkäänlaista leimaa tai arvoa. Se ei ole oikein tai väärin, toivottavaa tai epätoivottavaa käytöstä, hyvä tai huono asia. En tuomitse, vaan otan askeleen kauemmas ja katson itseäni unelmoimassa. Kas, Virpin mielessä liikkuu nyt tällaisia ajatuksia ja sen keho reagoi tällä tavalla. Se unelmoi juuri niin kauan kuin unelmoi ja sitten joskus se loppuu. En ota kantaa, katson vain.
Jälleen kerran saan nähdä, miten viileä katsominen selkeyttää ja puhdistaa. Kuvat mielessä ja kuumotus kehossa hidastuvat ja hälvenevät, ja jäljelle jää vain pakoton perusaistillisuus. Tunnen vahvasti, miten hengitys liikkuu kehossa ja rintakehässä. Syvä hengitys saa jopa kainalot välillä pullistumaan, välillä laskeutumaan. Tunnen, miten vasemman jalan jalkapohja painaa tukevasti lentokoneen lattiaa, oikea jalka on heitettynä vasemman polven yli ja nilkka roikkuu rentona. Reisissä on luja puristus kun ne painuvat toisiaan vasten. Tällaista ihan tavallista hyvää ja juurevaa.
Tässä tavallisuudessa on jotain myhäilevää ja tyytyväistä. Ilo on suoraa seurausta siitä, että tämä on totta. Tämä tapahtuu oikeasti. Ne huimat päiväunelmat eivät ole mitään sen rinnalla että saan kokea jotain suoraan, tässä ja nyt, oli se sitten jotain niin tavallista kuin oman kehon aistiminen. Kun kuuntelen ja aistin fyysisiä tuntemuksia ja annan itseni rentoutua aistimaan, siirryn automaattisesti tietoisen läsnäolon tilaan. Ajatukset haihtuvat pois itsestään, haaveet haihtuvat. Tämä tila on parasta, mitä on.
Tuntuu hyvältä nähdä, että tietoinen läsnäolo, tai totuus, tai se mikä on tässä ja nyt, ja nyt ja nyt ja nyt, on aina kauniimpaa kuin korein tai kuumin kuvitelma. Tämä tavallisuuden kauneus on jotain niin hienovaraista, ettei sitä oikein meinaa nähdäkään, mutta nyt näköjään näen. Näen yhä enemmän ja useammin.
Adimin kanssa liitelen vähän väliä pilviin ja päiväuniin, mutta tuon itseni sieltä uudelleen ja uudelleen takaisin maan pinnalle ja tähän mikä on totta. Ei minun tarvitse reagoida dramaattisesti, ampua itseäni alas ja kyntää naama edellä asfalttia, vaan leijailen alas hallitusti, pudottaudun pehmeästi jaloilleni ja jatkan tyytyväisenä eteenpäin.
Hyvä Virpi!
sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009
Tyhjää toimittamassa
Siirryin jo muutama päivä sitten pois näistä tunnelmista. Hurjaa katsoa, mitä kirjoitin. Tuolta siis näyttää ja tuntuu, kun on täysin mielensä vietävänä. Tuo draama näyttää ja tuntuu tavallaan normaalilta, tietysti näyttää, olenhan elänyt melkein koko ikäni mieleni vietävänä. Mutta nyt minulla on myös tämä toinen tapa olla. Tämä, jossa katsotaan suoraan ja nähdään se, mikä on totta. Mieleni luomat ajatukset ja pelot eivät ole totta.
Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.
Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.
Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.
Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)
En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.
Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.
Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.
Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.
Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)
En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.
maanantaina, kesäkuuta 15, 2009
Tulla vai ei?
Minun ei olisi pitänyt lukea tätä, mutta luin silti: http://en.wikipedia.org/wiki/Female_ejaculation
Tässä on taas yksi hyvä esimerkki, miksi en arvosta tiedettä enkä ole kiinnostunut tieteen ihmiskäsityksestä. Annanko ihmisten (pääasiassa miesten), joita en tunne ja jotka eivät tunne minua, määrittää että kyllä, Virpi sai eilen ejakuloidessaan orgasmin. Tai vaihtoehtoisesti: ei, Virpi ei ejakuloinut lainkaan, se oli vain virtsaa.
Häpeä alkoi jo nostaa kierroksia täysimittaista paniikkia varten: ei helvetti laskinko minä todellakin alleni? Pissasinko silloin aiemmin Adimin päälle? Mitä jos se tapahtuu ensi kerralla uudestaan?
Sitten palasin oman kokemukseni eli oman kehoni äärelle. Ejakuloin monta kertaa, mutta ei, minä en saa orgasmia. Ejakulaatio ei ole yhtä kuin orgasmi.
Kun kirkas, lämmin neste leviää kädelleni, maistan. Neste ei tuoksu eikä maistu millekään. Menen vessaan pissalle. Tuoksuu ja maistuu virtsalle. Ejakulaationeste ei ole virtsaa.
MOT.
Ei ole suurempaa todistusta kuin minun oman kokemukseni totuus. Kaikki nuo tiedemiehet ovat yksinkertaisesti väärässä.
Uskallanko luottaa oman kokemukseni erehtymättömään viisauteen silloin, kun jokin auktoriteetti tai suuret massat väittävät toista? Siinäpä haaste tällä “tiellä”, jonka olen valinnut. Että olen riittävän rohkea elämään marginaalissa. Luotan yhden naisen enemmistööni. Se, mikä on “kaikkien” mielestä normaalia, voi ehkä ollakin normaalia, mutta se ei luonnollista. Se ei ole totta.
Tässä on taas yksi hyvä esimerkki, miksi en arvosta tiedettä enkä ole kiinnostunut tieteen ihmiskäsityksestä. Annanko ihmisten (pääasiassa miesten), joita en tunne ja jotka eivät tunne minua, määrittää että kyllä, Virpi sai eilen ejakuloidessaan orgasmin. Tai vaihtoehtoisesti: ei, Virpi ei ejakuloinut lainkaan, se oli vain virtsaa.
Häpeä alkoi jo nostaa kierroksia täysimittaista paniikkia varten: ei helvetti laskinko minä todellakin alleni? Pissasinko silloin aiemmin Adimin päälle? Mitä jos se tapahtuu ensi kerralla uudestaan?
Sitten palasin oman kokemukseni eli oman kehoni äärelle. Ejakuloin monta kertaa, mutta ei, minä en saa orgasmia. Ejakulaatio ei ole yhtä kuin orgasmi.
Kun kirkas, lämmin neste leviää kädelleni, maistan. Neste ei tuoksu eikä maistu millekään. Menen vessaan pissalle. Tuoksuu ja maistuu virtsalle. Ejakulaationeste ei ole virtsaa.
MOT.
Ei ole suurempaa todistusta kuin minun oman kokemukseni totuus. Kaikki nuo tiedemiehet ovat yksinkertaisesti väärässä.
Uskallanko luottaa oman kokemukseni erehtymättömään viisauteen silloin, kun jokin auktoriteetti tai suuret massat väittävät toista? Siinäpä haaste tällä “tiellä”, jonka olen valinnut. Että olen riittävän rohkea elämään marginaalissa. Luotan yhden naisen enemmistööni. Se, mikä on “kaikkien” mielestä normaalia, voi ehkä ollakin normaalia, mutta se ei luonnollista. Se ei ole totta.
sunnuntaina, kesäkuuta 14, 2009
Kiitti vitusti
Olen joskus sanonut, että on kaksi tapaa tehdä töitä. Voi a) tehdä b) itkeä ja tehdä. Minä olen yleensä suosinut tuota jälkimmäistä metodia. Nyt voin lisätä vaihtoehdon c) itkeä mutta ei tehdä.
Kello on puoli kymmenen, enkä saa aloitettua. Olen istunut sängylläni aamusta asti läppäri sylissäni, odottaen, että hetkenä minä hyvänsä alan tehdä töitä. Tämä on ihan hirveää.
Minun on annettu ymmärtää, että koska olen "onnekas paskiainen" joka saa pian 4 000 euroa "tekemättä yhtään mitään" ja jonka "kaikki rahahuolet on nyt pyyhkäisty pois", minulla ei ole mitään oikeutta valittaa yhtään mistään yhtään mitään.
Kiitti vitusti, syyllistäminenhän auttaa minua ihan hirveästi. Heti tuli ihan vitun paljon parempi olo. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta maailmankaikkeuden vähempiosaisilta olennoilta, että olen ollut tällainen itsekäs hirviö.
Tekisi mieli ahdistua niin että joudun hoitoon, Kellokoskelle saatana. Mutta siellähän minä sitten makaisin päivät pitkät telkkaria katsellen, ja ne 4 000 euroa makaisivat tilillä kasvattaen muhkeaa korkopottia, kyllä toisten kelpaa, ja toisten pitää raataa niska limassa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Mä voin kyllä antaa ne rahat poiskin, kehitysmaiden lapsille vaikka, tai saimaannorpille, mutta MULLA ON TÄYSI OIKEUS OLLA JUURI NIIN AHDISTUNUT KUIN OLEN!
JA AION OLLA!
JUURI NIIN PITKÄÄN KUN HUVITTAA, SAATANA!
(Miten niin provosoiduin :-)
Kello on puoli kymmenen, enkä saa aloitettua. Olen istunut sängylläni aamusta asti läppäri sylissäni, odottaen, että hetkenä minä hyvänsä alan tehdä töitä. Tämä on ihan hirveää.
Minun on annettu ymmärtää, että koska olen "onnekas paskiainen" joka saa pian 4 000 euroa "tekemättä yhtään mitään" ja jonka "kaikki rahahuolet on nyt pyyhkäisty pois", minulla ei ole mitään oikeutta valittaa yhtään mistään yhtään mitään.
Kiitti vitusti, syyllistäminenhän auttaa minua ihan hirveästi. Heti tuli ihan vitun paljon parempi olo. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta maailmankaikkeuden vähempiosaisilta olennoilta, että olen ollut tällainen itsekäs hirviö.
Tekisi mieli ahdistua niin että joudun hoitoon, Kellokoskelle saatana. Mutta siellähän minä sitten makaisin päivät pitkät telkkaria katsellen, ja ne 4 000 euroa makaisivat tilillä kasvattaen muhkeaa korkopottia, kyllä toisten kelpaa, ja toisten pitää raataa niska limassa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Mä voin kyllä antaa ne rahat poiskin, kehitysmaiden lapsille vaikka, tai saimaannorpille, mutta MULLA ON TÄYSI OIKEUS OLLA JUURI NIIN AHDISTUNUT KUIN OLEN!
JA AION OLLA!
JUURI NIIN PITKÄÄN KUN HUVITTAA, SAATANA!
(Miten niin provosoiduin :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
