Vuosista uusin

Iltasatsang ja aaton konsertti ovat juuri päättyneet. Silmäluomet lurpsahtelevat ja minulla on valtava halu seurata sisimpäni kutsua johonkin hiljaiseen ja yksinäiseen.

Jokin on selvästi toisin kuin jouluaattona. Näen ulkoisen paineen, käyttäytymiskaavan, jota kaikkien oletetaan noudattavan, mutta en näe minkäänlaista tarvetta taipua siihen.

Mitä rakkaus tekisi nyt? Rakkaus ei yrittäisi miellyttää, rakkaus ei tekisi mitään vain siksi, että niin on tehty aina ennenkin. Rakkaus uskaltaisi katsoa tilannetta suoraan, rehellisesti, arvottamatta ja arvostelematta. Rakkaus uskaltaisi sanoa ääneen, että minua ei kiinnosta raportoida kymmenen minuutin välein vitsikkäästi: “Vuoden viimeinen sähkökatko”, “Vuoden viimeinen hyttysenpurema”, “Vuoden viimeinen papaijamehu” ja niin edelleen. Minua rakkautta ei kiinnosta hypettää, rakentaa draaman kaarta, ladata jännitystä siihen yhteen hetkeen, jolloin yksi numero vaihtuu toiseksi numeroksi. Minä rakkaus olen ajaton, ajanlaskun ja rituaalien tällä puolen.

Minä, rakkauden palvelija, palvelen jumalaani olemalla parhaani mukaan läsnä, lipumalla ajatuksettomana elämän virrassa. Jos olen tässä samassa tyhjässä ja tyynessä paikassa kellon lyödessä kaksitoista, olen ottanut uuden vuoden vastaan parhaalla mahdollisella tavalla: rakkaudella, rakkaudessa.

Hyvällä tuurilla olen vuoden vaihtuessa unessa. Syvässä unessa kytkeydyn siihen elämän alkulähteeseen, jumalalliseen rauhan tilaan, johon kaikki ihmiset palaavat joka yö, aivan luonnollisesti. Kun juhlijat kiljuvat vuoden viimeisiä sekunteja ja ihailevat ilotulitusta, minä olen syvemmällä kuin ihmismieli voi koskaan ymmärtää. Olen valaistunut. Voiko kukaan väittää tosissaan, että on olemassa jokin parempi tapa juhlia?

Tämä on ollut hieno päivä. Lauloin ja rummutin aamusatsangissa sydämeni kyllyydestä. Sain Mumbain-lentoni hankalan nettivaraussotkun selvitettyä ashramissa vierailleen matkatoimistoyrittäjän avustuksella. Palvelumaksu huikeat 2,20 euroa. Aamujooga oli meditatiivinen ja energisoiva. Päivän toisella tunnilla olin niin lämmin ja rento, että kehoni teki omia oivalluksiaan. Kobrassa päästin jostain pienestä jännityksestä irti, antauduin, ja rintarankani taipui 30 senttiä ylemmäs. Päivällisen jälkeen istuin hetken Health Hutissa ihanan banaani-suklaapirtelön äärellä, suomalaistyttöjen kanssa rupatellen. Odotan jo innokkaasti huomisaamun satsangia, joogaa ja ayurvedista hierontaa.

Sammutan valot ja käyn hymy huulillani maate.

Olkoon voima kanssasi

Minulla on ollut parin päivän ajan lapojen välissä kipu, joka painuu kuin veitsi ylävartalon läpi, puristaa rintaa, vetää ryhtiä kumaraan, kaihertaa närästyksenä ja huonovointisuutena. Ajattelin syöneeni jotain sopimatonta ja kehitteleväni vatsatautia, mutta tajusin sitten oireilun olevan lihasperäistä. Rangassa on jumi, mikä lie fasettinikama on jäänyt puristuksiin. Onhan tämä ihan tuttu tunne paljon liikuntaa harrastavalle.

Yhtä kaikki, olen aivan uuvuksissa. Lyhyet yöt, liikarasitus, kuumuus ja jatkuva hälinä ympärilläni imevät kaikki mehut. Ei yksityisyyttä, ei hetken rauhaa. Survon ja huuhtelen nyrkkipyykkiäni voimattomasti ja jaksan jaksan hädin tuskin nousta portaat katolle ja ripustaa pyykin kuivumaan. Tarvitsen lepoa, lepoa ja lepoa. Asuntola on kuin sauna, joten makaan iltapäivän joogasalin lattialla torkkuen. Viileä kivilattia tuntuu taivaalliselta. Tunnen, kuinka leposyke alkaa vihdoin laskea lähemmäs normaalia.

Kun kongi kumahtaa joogatunnin alkamisen merkiksi, jätän vastahakoisesti viileän paratiisini ja lähden etsimään varjoa jostain muualta. Voi ei, tuossa kävelee Mangala vastaan, toivottavasti hän ei kiinnitä minuun huomiota, en jaksa nyt puhua kenenkään kanssa. Kävelen niin reunassa kuin pystyn katse alas luotuna, mutten tietysti Mangala harppoo tien poikki myötätuntoinen katse silmissään, koskettaa lohduttavasti olkapäätäni ja lausuu lontoolais-yorkshireläisellä nuotillaan juuri ne sanat, joita en nyt halua kuulla: “Aah Vööpi, is everything all right?”

“Yes!”, kivahdan ärtyneesti Mangalan katsetta vältellen, karistan käden olaltani ja läpsytän tieheni. Samalla minuun iskee valtava katumuksen ja häpeän aalto. Miksi helvetissä menin reagoimaan noin? Miksi minun pitää olla niin äkkipikainen ja epäystävällinen? Täytyy pyytää anteeksi. Joogatunnin ja päivällisen jälkeen etsin hänet käsiini. Siihen saakka saan kiehua omassa liemessäni.

Tässäpä minulla on taas tällainen “pikkujuttu”, jonka taustalla muhii valtava kompleksivyyhti. Miksi reagoin niin ärhäkästi? Miksi minun on niin vaikea ottaa vastaan myötätuntoa? Jos joku lähestyy minua tuntiessani itseni epävarmaksi ja haavoittuvaksi, voin lyödä. Paljastumisen pelkoni on todellakin niin suuri, että voisin turvautua väkivaltaan. Koska mikä olisi se toinen vaihtoehto? Jos olisin päästänyt Mangalan lähelleni, jos olisin myöntänyt että ei, mikään ei ole nyt hyvin, olisin alkanut nyyhkyttää niin että räkä ja sylki lentävät. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Olisin joutunut koko ashramin silmätikuksi. Kaikki olisivat kerääntyneet ympärilleni seuraamaan showta. Ja mitä sitten olisi tapahtunut? Siinä minä olisin ollut täysin paljaana, vereslihalla, ilman minkäänlaista suojaa muiden ihmisten naurua ja vahingoniloa vastaan. He olisivat katsoneet uteliaina paljaaseen sisimpääni ja todenneet, että ai tuommoinen. Eipä kummoinen.

Miksi kuvittelin, että ihmiset nauraisivat? Nauroivathan he silloinkin, kun olin 11-vuotiaana Solvallassa suunnistusleirillä. Ensimmäisenä iltana iltapalalla kaadoin mukillisen kiehuvaa vettä syliini. Ponkaisin pystyyn ja kiljuin suoraa huutoa. Viereisen pöydän yleisurheilijat remahtivat nauruun. Kuulin myöhemmin, että he olivat luulleet minun pelästyneen ampiaista. Istuin seuraavat pari tuntia kylmän suihkun alla ja uikutin. Kuulin muiden tyttöjen päivittelevän oven ulkopuolella, että eihän täällä kukaan saa nukuttua, jos tuo yksi vinkuu koko yön. Vanhempani hakivat minut pois. Olin lähtenyt hieman arkana ruotsinkielisten seurojen yhteiselle leirille, kun en ollut oikea finlandssvensk, ja surkeana lähdin kotiin, jääpussi haaroissani.

Nauroivathan he myös toissa kesänä, kun kompuroin korkkareissani Sofiankadulla ravintola Nuevon edustalla ja kaaduin naama edellä katuun. Joillekin maistuu vähän liian hyvin. Olisin halunnut iskeä korkokenkäni sen ruskettuneen, hyvinpukeutuneen äijän huoliteltujen kulmakarvojen väliin ja huutaa MINÄ-EN-JUO-ALKOHOLIA-SENKIN-SAATANAN-KUSIPÄÄ! mutta olin niin nolo, että hipsin vaivihkaa sisään ravintolaan. Kaiken kukkuraksi futari Aki Riihilahti istui yhdessä terassipöydässä. Hän ei nauranut, mutta silti.

Takaisin Intiaan. Miksi juuri Mangalan sympatia sai minut hermostumaan? Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei kuka tahansa olisi herättänyt samanlaista ärtymystä. Ensinnäkin Mangala on kirjastonhoitajakollegani. Hän ehdotti tänään, että jakaisimme tunnin puoliksi, mutta minä sanoin tekeväni ihan mielelläni koko tunnin. Siellä minä sitten puhisin yksin kirjastossa, että kyllä minullekin olisi vapaapäivä kelvannut. En kuitenkaan kyennyt lintsaamaan silkasta syyllisyydestä. Karmajoogavastaava George on saanut minut jo pari kertaa kiinni lorvailusta. Syyllisyys on todella rasittava seuralainen. Ja on pirun ärsyttävää, kun toinen ei ymmärrä sitä tuntea.

Mangala on britti. Kannan kaunaa myös brittejä kohtaan siitä, etten koskaan oikein kotiutunut Cardiffiin ja Lontooseen. Opin kaikki tarvittavat small talk -fraasit, mutta tunsin itseni muukalaiseksi. (Lasketaanpa: 9,2 miljoonaa ruotsalaista plus 58,8 miljoonaa brittiä = 68 miljoonaa ihmistä, joille pitäisi jakaa tasapuolisesti tämä kauna ja katkeruus. Enkä ole vielä päässyt saksalaisiin ollenkaan!)

Lisäksi Mangalalla on kaunis kihara tukka, sileä ruskettunut iho, kyky jutella kenen tahansa kanssa mistä tahansa ja söpö joogipoikaystävä, jolla on suosikkijedini Ewan McGregorin hymy. Huokaus.

Mikseivät pikkuasiat voi säilyä pikkuasioina? Elämä oli paljon helpompaa, kun tunnekuohut ja -purkaukset saattoi laittaa huonon päivän piikkiin tai mikä parasta: syyttää niistä jotain toista ihmistä. Alan vakavissani miettiä lähtöä Varkala Beachille, hankin kivan huoneen ja lukkiudun sinne pariksi viikoksi. Olen saanut tarpeekseni näistä “enkeleistä”, jotka näyttävät minulle asioita, joitan en välittäisi itsestäni tietää. Minä en nyt oikeasti jaksaisi kaivella tunkioita. Eikö elämä voisi tarjoilla välillä jotain ihanaa? Vähän porkkanaa, ei pelkkää keppiä?

Okei, ehkä se ihana tuli saman tien: saan naureskella tälle minun ja elämän pienelle sisäpiirivitsille. Saatan tässä marista, kerätä säälipisteitä ja muka kaivata vanhaa autuasta tietämättömyyttäni, mutta en tietenkään halua sitä takaisin. Vanha elämäni oli latteaa. Jotain puuttui. Yritin löytää sitä jotain työstä, parisuhteesta, viihteestä ja harrastuksista, mutta mikään ei pystynyt täyttämään ammottavaa aukkoa sisälläni. Tiesin, että jokin oli pielessä, en vain tiennyt mikä.

Jokainen hetki näinä parina vaikeana päivänä on ollut parempi kuin yksikään hetki vanhassa, tietämättömyydellä siunatussa elämässäni. Koska nyt tiedän. Elämäni perusvire ei ole lattea vaan täyteläinen, koska olen löytänyt sen puuttuvan palasen, joka loksahtaa sisälläni olleeseen aukkoon. Se on rakkaus. Minulla on sitä yllin kyllin ja saan sitä koko ajan lisää. Minä suorastaan ryven rakkaudessa! Se, että saan välillä availla näitä matotölkkejä ja ongelmajätetynnyreitä, on myös rakkauden tekosia. Psyykeni puhdistuu ja kirkastuu, jotta rakkauden valo pääsee loistamaan!

Kun tämän elämäni viimeisimmän rakkauden oppitunnin jälkeen pyysin Mangalalta anteeksi, kaikki keveni. Väsymys väistyi, kyllästyminen kaikkosi, ja minulla on valtavasti energiaa. Kohtaan taas ihmisten katseet suoraan ja avoimesti, sillä tuntuu hyvältä kohdata toinen ihminen ja viestiä hymylläni jotain tästä hyvästä sisälläni.

Myös lapojen väliä ja rintaa puristanut pinne on poissa.

Business as Usual, part 2

Jouluaatto. Pitää soittaa Suomeen. Ääni tuntuu aamusta asti ohuelta ja narisevalta, kaikki puhe tulee ulos jotenkin vastahakoisesti. Selvä merkki siitä, että on häiriö päällä. Pelkoa porstuassa.

Vanhempien kanssa rupattelu on yllättäen oikein iloista ja mukavaa, veljen perheen kanssa vaikeampaa. Varsinkin veljenpoikien äänen kuuleminen tuo palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Ihan hyvä, että joulupukin odottaminen on niin hermostuttavaa puuhaa, etteivät he malta jutella pitkään.

Ashramin aatto-ohjelma alkaa iltakahdeksalta. Olen kiusallisen tietoinen itsestäni ja painostavasta olostani. Voisin purskahtaa hetkenä minä hyvänsä itkuun. Näen ympärilläni iloisia ihmisiä, jotka nauttivat joulusta ja toistensa seurasta, mutta minä en kykene yhtymään iloon. Olen ikuinen ulkopuolinen. Tällaistahan elämäni on pitkälti ollut. Seuraan muita ihmisiä ja elämää sivusta. Haluan palavasti osallistua, unohtaa itseni ja vain heittäytyä mukaan, mutten osaa. En tiedä miten.

Tutut tytöt vieressäni höpöttelevät ja nauravat. Yritän hymyillä ja loihtia jokinlaista tuiketta silmiinkin, mutta heti kun keskittyminen herpaantuu, hymy hyytyy ja katse samenee. Olen helpottunut, että voin seistä tässä, kiitollinen, kun joku välillä puhuu minulle, koska silloin sumutustekniikkani toimii: tässä minä olen mukana niin kuin kuka tahansa, katsokaa vaikka, näin tässä seurustellaan ja nauretaan kovalla äänellä! Mutta puheeni on teennäistä, nauru väkinäistä, epätoivo kiristää poskia. Sanat takertuvat kurkkuun, en keksi sanottavaa, keskustelu hiipuu ja keskustelukumppani kääntyy aivan luonnollisesti jonkun toisen, säihkyvämmän ja aidomman puoleen.

Jään kuitenkin seisomaan porukan liepeille, sillä toimiihan sumutustekniikka näinkin. Jos joku katsoo tähän suuntaan, näytän ihan siltä kuin olisin mukana, en vain satu juttelemaan kenenkään kanssa juuri tällä minuutilla. Pitäähän muillekin antaa suunvuoro! En pysty keskittymään, ajatukset vaeltavat, ja kohta huomaan olevani yksin. En tiedä, missä vaiheessa kulissikaverini katosivat tai minne. He kulkevat elämän virrassa, kelluvat lempeän virran mukana tilanteesta ja paikasta toiseen. Minulla on jäykkä lyijykuori, joka ei kellu. Olen muukalainen, jonka avaruuspuku kiristää.

No niin, tässä sitä nyt seisoskellaan yksin. Yritän rentoutua, kuuntelen hengityksen rahinaa keuhkoissani ja käsken koko kehoni rentoutua. Mitä väliä sillä on, vaikka olenkin yksin? Kun olen rento ja tyyni, en tarvitse muita ihmisiä kulissiksi. Kun olen rento ja tyyni, minun ei tarvitse tehdä mitään, sillä juuri oikeat ihmiset hakeutuvat seuraani. Rakkaus on kuin kärpäspaperi.

Mutta valitettavasti en ole rento ja tyyni. Ahdistaa. Ihoa kutittaa, yritän ensin silitellä, mutta sitten alan raapia. Kiroilen mielessäni. Kävelen ulos ja etsin ayurveda-klinikan pihasta taskulampun valossa basilikanoksan. Kämpillä survon lehtiä vesitilkkasessa, kunnes basilikan mehu värjää veden. Murennan sekaan lääkäriltä saamani tabletin ja sekoitan keitoksen ruskeaksi, hiekkaiseksi mössöksi. Vaatteet pois, mutaa ihottumalle, muutaman minuutin odottelu, vaatteet takaisin päälle.

Mietin hetken, jäisinkö sänkyyn kuuntelemaan musiikkia ja lueskelemaan. Jos jään sänkyyn, paljastun. Joku tulisi kysymään myötätuntoisella äänellä, enkö voi hyvin, mikä hätänä, jolloin purskahtaisin itkuun tai vetäisin kysyjää turpaan. Sitä paitsi en halua olla kuten nainen, joka makaa surkeana parin sängyn päässä peitto korvissa. Mikä luuseri! Nyt on sentään jouluaatto! Vai pitäisikö käydä varmistamassa, että naisella on kaikki hyvin? Ei. Alkaisimme vain molemmat ulvoa. Raahaudun takaisin meditaatiosaliin iloisten joulunviettäjien joukkoon.

Puheensorina ei ole kutsuva vaan luotaantyötävä. Aivan kuin näkymätön muuri minun ja muun maailman välissä olisi tullut entistä lujemmaksi ja korkeammaksi. Huokaisen syvään. Liimaan kasvoilleni ilmeen, jonka toivon olevan mahdollisimman neutraali. Yritän loihtia ympärilleni energiakentän, joka ei herätä kenenkään huomiota. Yritän viestiä mahdolliselle sivustaseuraajalle, että tässä menee ihminen, joka on ihan kohta menossa jonnekin muualle, joten sitä ei nyt kannata lähestyä. Mutta se on ihan ookoo, sen kanssa voi jutella joku toinen päivä.

Joulupäivänä herään kovaan päänsärkyyn. Skippaan aamumeditaation. Sitten joogan ja luennon. Kun muut ovat päivän toisella joogatunnilla, istun tyhjässä asuntolassa läppäri sylissä ja naputan raivokkaasti. Minun pitää vain mennä tämän kivun ja olon läpi. Kirjoitan siitä tänne, koska haluan antaa sen pois. Annan sinulle, elämä, tämän uhrin. Ihmisuhrin.

Jaksan kyllä odottaa, että ashram palaa takaisin normaaliin rytmiinsä. Ei ylimääräistä ohjelmaa, seitsemän ruokalajin eteläintialaisia juhla-aterioita tai vapaamuotoista seurustelua, eikä varsinkaan peloin, toivein ja odotuksin ladattuja perinteisiä juhlapyhiä.

Business as Usual

Jouluaatto.
5.20 Kongi soi, aamutoimet.
6 Hiljainen kävelymeditaatio läheiselle järvelle, jossa hengellisiä lauluja.
7.30 Tee.
8 Joogatunti.
10 Aamupala.
11 Karmajoogaa: kirjaston lakaisu ja lattian pesu.
12 Suihkuun.
12.30 Riksa puolen tunnin ajomatkan päässä olevaan Kattakadiin. Piipahdus ayurvedisessa apteekissa ja kioskilla: joulun kunniaksi litra mangomehua, pussi seesaminsiemenpalleroita ja cashew-pähkinöitä.
13.30 Tee.
14 Luento: Intialainen kuvataiteilija esittelee maalauksiaan. Lintsaan. Surffailua.
16 Joogatunti.
18 Päivällinen.
18.30 Suihkuun
19 Lääkärin konsultaatio. Respaan: varauksen pidennys 15.1. asti.
19.30 Puhelut Suomeen.
20 Satsang, konsertti, joululaulut, joulupukki.
00 Krooh, pyyh.

Moi Muru!

Epäjouluinen tervehdys täältä kuumasta ja hikisestä Intian talvesta!

Täällä päivät seuraavat sujuvasti toisiaan. Ei mitään hurjan hienoa ja mullistavaa, muttei mitään ikävääkään. Sellaista perushyvää, jollaista elämä saa mielellään ollakin. Vähän ihmettelin, ettei minulla ollut ensimmäisinäkään viikkoina uutuudenviehätyksen tai -jännityksen oireita, vaan kaikki tuntui alusta asti niin tavalliselta ja tutulta. Mutta hyvä niin. Ehkä sekin on osoitus siitä, etten enää reagoi kovin emotionaalisesti mihinkään. Paitsi silloin kun reagoin, mutta sehän onkin sitten eri juttu :-)

On tuntunut suorastaan vaikealta kirjoitella meilejä Suomeen, ja kotiinkaan en ole vielä soittanut. Tuntuu, että pitäisi olla jotenkin kauheasti kerrottavaa ja päiviteltävää, olenhan sentään asunut Intiassa jo kolmisen viikkoa. Mutta kun tuntuu, ettei ole mitään kerrottavaa. Kaikki on niin tavallista. Kuitenkin tiedän, että kaverit ja perhe haluavat kuulla kaikenlaista, ja sitten pitää alkaa oikein kaivella tätä tavallista, jotta keksisi siitä jotain sanottavaa. Kun mieluiten vain jättäisin menneet hetket sinne menneisyyteen ja olisin vain tässä. If you know what I mean and I think you do.

No, blogistahan voi katsella mitä mulle niin sanotusti kuuluu. Tosin luulen, että viimeisin Zorro-merkintä herättää vain lisää uteliaisuutta ja kysymyksiä. Mutta ei mulla ole siitäkään mitään sanottavaa. Näin meidän kesken: en ole nähnyt häntä uudestaan sen yhden päivän jälkeen. Hän on taas häipynyt. Minun takiani vai ei - ihan sama. Sillä ei ole mitään merkitystä. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Ehkä hänen oli tarkoitus näyttäytyä pikaisesti, jotta jokin sai aktivoitua minussa ja inspiroiduin muun muassa kirjoittamaan blogimerkinnän. Sen keskeneräisenhän voin saattaa loppuun muillakin tavoilla, muidenkin ihmisten (lue: miesten) kanssa.

En toivota sinulle hyvää joulua, vaan hyvää ikuista nykyhetkeä! Siinä ovat jotkut joulut pieniä pihahduksia vain.

Puss och kram, kunnes jälleen!

Terkuin Virpi

Ihan tavallinen työpäivä

Kun olen parhaani mukaan läsnä ja kohtaan vastaan tulevat asiat tietoisesti, saan tehdä töitä 24/7. Yksikään kohtaaminen tai tapahtuma ei ole merkityksetön. Kun antaudun elämälle/rakkaudelle ja sitoudun ottamaan vastaan kaiken sen tiedon ja itsetuntemuksen, jonka elämä kulloinkin minulle tarjoilee, ei ole enää “pikkujuttuja, joilla ei kannata vaivata päätään”. Jokainen hetki on mahdollisuus katsoa itseään, omia tunteitaan ja reaktioitaan. Varsinkin jos jokin "pikkujuttu" alkaa ärsyttää, voi saman tien alkaa zoomata johonkin isoon siellä taustalla.

Istuin muutaman naisen kanssa odottamassa pääsyä ayurveda-lääkärin pakeille, kun ruotsalaisnainen tilitti ongelmaansa. Hänellä on kirja, jota hän lukee ruotsiksi, vaikka hän on lukenut sen jo englanniksi, mutta nyt hän ei tiedä mitä tekisi, koska sitten kun hän pääsee kirjan loppuun, hänen pitäisi vielä reissata monta kuukautta Vietnamissa, ja tämä 800-sivuinen kirja painaa ihan hirveästi, eikä hän jaksaisi kantaa sitä, mutta kirjaa ei voi antaa pois, koska se on niin rakas, eikä sitä voi lähettää postissa, koska postimaksu olisi varmasti yhtä paljon kuin kirjan ostohinta, joten nyt pitäisi löytää joku, joka veisi kirjan mukanaan Ruotsiin, tietääkö kukaan ketään?

Yritin olla kuulematta naisen jaarittelua ja juttelin hiljaa erään toisen naisen kanssa, kun ruotsalainen kääntyi puoleeni:

- Mistä sinä olet kotoisin?

- Suomesta.

- Aijaa, aksenttisi kuulostaa ihan ruotsalaiselta.

Jokin nappula painui pohjaan asti ja vastasin pilkallisesti naurahtaen:

- No ei todellakaan kuulosta! No way!

Minulla on suomalainen aksentti jossa on Britanniassa asuttujen ja brittimiehen kanssa elettyjen vuosien jäljiltä hienoinen brittinuotti. Kukaan muu kuin ruotsalainen ei voi olla niin täynnä itseään, että kuulee brittinuotin ruotsalaisena!

Siinäpä tuli varmistettua, että tämä nainen ei enää hakeudu puheisiin kanssani. Olenko tyytyväinen? No en todellakaan. Jäi ikävä fiilis, sillä reaktioni oli täysin ylimitoitettu. Ei nainen ansainnut minun vihamielisyyttäni. Hän oli vain peili. Antauduin tunnekuohulle, jonka nainen minussa nostatti. Jos olisin pysynyt läsnä, en olisi reagoinut tunteella, vaan olisin nähnyt nappulan, jota nainen painoi. Häiriö on minussa, minun sisälläni. Ei hänessä, ulkopuolella.

Olen nyt jonkin aikaa katsellut tunnekuohuani ja reaktiotani, ja näen selvästi kipeän kohdan. Vanhan haavan. Perheeni asui Ruotsissa 1978-80 ja kannan vieläkin kaunaa. Siitä, etten aluksi osannut ilmaista itseäni ja minua haukuttiin Finnjäveliksi. Siitä, että vaikka itse lopulta opin kielen, näin kuinka vanhempieni ruotsille hymyiltiin alentuvasti heidän selkänsä takana. Olen katkera koko Ruotsin kansalle siitä kaikesta mitätöimisestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta, jotka jouduin lapsena kokemaan.

Ja nyt tämä naisparka sai sen kaiken niskaansa. Pari viatonta sanaa, mutta niiden mukana oksensin pilantuneen, haisevan ongelmajätesuihkun hänen päälleen. Ei ihme, että nainen meni hiljaiseksi.

Minun täytyy päästää kaunastani irti. Jätän sen tähän, nyt. Ja jos kaikki ei suostu irtoamaan, luotan siihen, että elämä järjestää minulle pian uuden mahdollisuuden kohdata tämä kipu. Kunnes se pikku hiljaa haihtuu pois. Ei ole sellaista maailman kolkkaa, jonne pääsisin pakoon ruotsalaisia. Jostain tupsahtaa aina joku Jan-Erik tai Anna-Karin painelemaan nappuloitani.

En aio selittää naiselle mitään. Mutta voin hyvittää. Voin antaa hänelle vaivihkaa sen parhaan mitä minulla on annettavanani, eli läsnäoloni. Voin antaa hänelle jotain siitä ongelmattomasta rauhasta ja rakkaudesta, johon kytkeydyn kun olen täysin läsnä ja tyyni.

Puhutaan vaikka siitä kirjasta.

Kunnes jälleen

Vuosi sitten täällä samaisessa jooga-ashramissa kohtasin miehen. Olin bambukahvilassa hedelmäsalaatilla, kun tunsin pehmeän tuttuuden tunteen pyyhkäisevän lävitseni. Nostin katseeni vastapäiseen pöytään ja siinä hän oli: pitkätukkainen espanjalainen, jonka myöhemmin ristin Zorroksi.

Parin päivän aikana huomasin, että tiesin koko ajan missä mies oli. Minun ei tarvinnut ajatella häntä, sillä tunsin hänet. Joogatunnilla tein harjoitusta täydellisen keskittyneesti, mutta samaan aikaan olin äärimmäisen tietoinen miehestä salin toisella puolella. Yhteys välillämme melkein rätisi, ja sain siitä valtavasti voimaa. Lepäsin hänen energiassaan. Haastavat asanat tuntuivat kevyiltä, sillä hän kannatteli minua.

Ei minulla ollut epäilystäkään, mistä oli kyse. Rakkaudesta. Valtavasta voimasta, joka sykki kehoni jokaisessa solussa. Yhtä varmasti tiesin, että olimme miehen kanssa vanhoja tuttuja. Olimme olleet jossain toisessa elämässä rakastavaisia ja jollain syvällä tasolla muistin hänet.

Miehessä ei näkynyt minkäänlaisia tunnistamisen merkkejä, joten päätin jättää asian sikseen. Riittää, että minä tiedän mistä on kyse ja iloitsen tästä yllättävästä kohtaamisesta. Puhumattakaan niistä fantasioista, joita mieleni pyöritteli. Mutta elämä ei antanut vetäytyä. Mies alkoi vainota minua. Kun kävelin kulman ympäri, melkein törmäsin häneen. Kun kävelin aamulla pimeään meditaatiosaliin, huomasin asettuneeni miehen lähelle. Kun ruokalassa nostin katseeni lautasesta, hän istui vastapäätä. En voinut kävellä pihan poikki ilman, että näin ponnarin vilahtavan näköpiirissäni. Emme koskaan vaihtaneet sanaakaan. Emme edes katseita, koska menin miehen lähellä aivan lukkoon enkä vahingossakaan vilkaissut häntä.

Olin voipunut, mutta ymmärsin viestin. Kun näin miehen seuraavan kerran istuskelemassa penkillä, porhalsin hänen luokseen.

- Hola. (Epävarma hymy.)

- Hola. (Hymy.)

- Kuule, minun pitää puhua sinulle yhdestä asiasta. Tämä voi kuulostaa vähän oudolta, mutta luulen, että olemme tavanneet joskus aiemmin.

(Hämmentynyt katse.)

- Emme tässä elämässä, mutta jossain aiemmassa elämässä. Tunnen sinun energiasi vahvasti, ja siinä on jotain todella tuttua ja hyvää. Saan siitä paljon voimaa. Se auttaa minua myös joogassa.

(Lasittunut katse.)

Kerroin hänelle, miltä hänen läsnäolonsa tuntuu. Kerroin, kuinka olin päättänyt ignoroida koko asian, mutta elämä oli päättänyt toisin. Kerroin, että ilmeisesti oli tarkoitus, että uskallan kohdata hänet ja sanoa sanottavani ääneen, ja ilmeisesti oli tarkoitus, että hän kuulee minun puhuvan. Sanoin myös, että meidän ei tarvitse tehdä asialle mitään sen kummempaa. Jatkamme vain tätä nykyistä elämäämme entiseen malliin.

Tässä vaiheessa mieskin sai puhekykynsä takaisin, ehkä helpottuneena tajuttuaan, etten aio ripustautua häneen.

- Vau. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Hyvä, että kerroit.

Sanoimme käsipäivää, esittäydyimme, ja lähdin pois ennen kuin tilanne muuttuisi vieläkin kiusallisemmaksi

Kävelin pois kevein askelin, helpottuneena, suupielet korvissa, täynnä voimaa, onnea ja riemua. Minä uskalsin! En suojautunut, vaan kohtasin miehen sydän edellä! Uskalsin asettaa itseni alttiiksi ja naurunalaiseksi! Eikä mitään pahaa tapahtunut.

Tämä oli ensimmäisiä kertoja, jolloin koin konkreettisesti, että rakkaus ei ole henkilökohtaista. Se rakkaus, joka meidän välillämme on joskus ollut, on minussa. Ja tulee aina olemaan. Muistan tämän miehen hengen ja energian, mutta en halua häneltä mitään. Vaikka tunnistan “vanhan” rakkauden, se ei vaadi uusintaa, täytäntöönpanoa tässä elämässä.

Minä en tarvitse miestä rakkautta varten. Edes torjutuksi tuleminen ei voi tappaa rakkautta, koska minä olen se rakkaus. Rakkautta ei voi haluta tai vaatia, sitä voi vain antaa.

Tämän jälkeen moikkailimme muutaman kerran, saatoimme vaihtaa pari sanaakin, mutta kohtaamiset eivät olleet kovin luontevia. Minusta tuntui, että hän piti minua uhkaavana ja pelottavana. Tunsin hänet ja hänen energiansa edelleen hyvin vahvasti, mutta hänen nykivä käytöksensä alkoi ärsyttää. Minulla oli paljon mieheen liittyviä, häiritseviä ajatuksia. Eräänä päivänä havahduin vahvaan tunteeseen, että mies on lähtenyt. Aloin hokea mielessäni mantraa, joka resonoi koko kehossani, ja johon palasin monta kertaa lähipäivien aikana. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää. Hyvää matkaa. Kaikkea hyvää.

Kaiken sen, mikä on minussa keskeneräistä, joudun kohtaamaan uudestaan ja uudestaan. Myös nämä Mieheen liittyvät asiat paiskataan eteeni yhä uudelleen, kunnes kohtaan ne oikein. Avoimesti, rehellisesti ja rohkeasti. Törmään kerta toisensa jälkeen tilanteisiin ja ihmisiin (lue: ongelmiin), jotka antavat minulle mahdollisuuden työstää jotain keskeneräistä.

Nyt elämä haluaa ilmeisesti alleviivata, että kuules Virpi, tässä olisi tällainen juttu jonka voisit tällä kertaa katsoa loppuun asti.

Zorro asteli pari päivää sitten ashramiin.

Uuden äärellä

Viime päivät ovat olleet melkoista draamaa. Olin jo päättänyt, etten lähde täältä Amman ashramiin vaan jouluksi Varkala Beachille chillailemaan. Sitten olin 24 tuntia helvetissä. Ihottuma roihahti, kutina ja kuumotus jaloissa, käsissä ja kaulassa oli niin karmea, etten voinut kuin hangata ihon vereslihalle. Samaan aikaan herkistyin valolle, joka sai ihon kihisemään. Jokainen iholleni laskeutunut ötökkä ja murkku jätti jälkeensä valtavan, kutisevan paukaman. Kämmenet olivat täynnä pientä vesikelloa ja niin turvonneet, että joogatessa käsiin varaaminen oli tuskallista.

Valvoin koko yön hornankattilassa ja suunnittelin jopa lähtöä Varkalan sijasta lentokentälle ja takaisin Suomeen. Sitten jokin kirkastui: Tännehän minun pitää jäädä! Miksi suunnittelen lähtöä muualle, kun minun on hyvä täällä? Vehreässä ashramissa on paljon varjoa ja oma ayurveda-klinikka. Tarvitsen nyt kaiken mahdollisen tuen pysyäkseni tyynenä ja läsnä, ja täällähän sitä saa. Miksi edes kuvittelin voivani viihtyä biitsillä, kun en voi ottaa aurinkoa tai muutenkaan oleilla päiväsaikaan ulkona? Buukkasin saman tien pari viikkoa lisää. Olen täällä niin kauan kuin viihdyn, vaikka koko tammikuun. Mihin minulla muka on kiire?

Jokin osa minusta haluaa edelleen ennakoida ja varmistella, tehdä suunnitelmia ja suorittaa jonkinlaista etsijän opetusohjelmaa, jossa kierretään nuo ashramit, tutustutaan näihin tekniikoihin ja siinä sivussa kultivoidutaan Intian kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien äärellä. Onneksi sain muistutuksen, että olen matkalla tänne sisään päin. En voi kuin olla kiitollinen niistä karmeista 24 tunnista, jotka palauttivat minut taas oikeille raiteille.

Olen meilaillut päivittäin homeopaattini kanssa, ja löysimme uuden, toimivan annostuksen. Ayurveda-lääkärin suosituksesta aloitin lisäksi viiden päivän puhdistuskuurin, jonka jälkeen aloitamme varsinaisen lääkehoidon. Olen taas tyyni ja rauhallinen ja pystyn asettumaan pienen kutinan tälle puolen. Olen herran kukkarossa.

Naureskelimme eilen naapuripedin Marjutin kanssa muurahaisvanalle, joka kulki kuin jonkin ihmeellisen voiman ajamana ylös ja alas seinää. Kunnes huomasimme, että vana kulki kaikkien tavaroideni yli rinkan sivutaskuun. Minulla oli siellä suljetussa minigrip-pussissa keksipaketti. Repusta löytyi vajaa pähkinäpussi, jonka murkut olivat nakertaneet jauhoksi. Muurahaiset olivat löytäneet myös Marjutin avaamattoman pähkinäkarkkilevyn ja joogamaton tahran. Siirsin kauhuissani rinkan nojaamaan sänkyä vasten, jolloin sievä muurahaisvana alkoi kiipeillä sängyllä. Ei muuta kuin kumihanskat ja kloriittiriepu käteen ja suursiivoamaan. Tästäkin kiitos elämälle: sain lakaistua ja pestyä lattian, pyyhittyä hyllyt ja vihdoin järjestettyä tavarani. Olen tällaisissa asioissa niin saamaton, että jonkinlainen jumalallinen väliintulo on näköjään tarpeellinen.

Tämän päivän draama on vielä edessä: Marjut lähtee parin tunnin kuluttua. Törmäsimme tulomatkalla Trivandrumin lentokentällä ja olemme siitä lähtien olleet toistemme tukena ja turvana. Kiitos näistä kahdesta viikosta! Kiitos, että teit sopeutumisen uuteen elämääni niin miellyttäväksi ja kotoisaksi. On ollut ilo olla kanssasi!

Jokin uusi saa taas alkaa.

Solu muistaa

Olen tehnyt kolmena päivänä peräkkäin kaksi joogaharjoitusta päivässä. Tänään oli aamusatsangin sijaan hiljainen kävelymeditaatio, joka osoitti, että keho tarvitsee nyt lepoa. Hidaskin kävely pisti puuskuttamaan. Ihan kiva istuskella ja makoilla. Sain tänään myös uuden karmajoogatehtävän: menen hoitamaan kirjastoa klo 13-14.

Viime päivinä olen saanut vahvan muistutuksen siitä, miksi halusin tulla Sivananda-ashramiin ja Intiaan. Jooga on hyvää. Suorastaan taivaallista. Lämmössä venyn asanoihin aivan eri tavalla kuin Suomessa, ja intensiivinen harjoittelu avaa uusia ulottuvuuksia - kirjaimellisesti. Löydän sisältäni tilan, jossa en enää samastu näkemääni ja tuntemaani, vaan katson kauempaa. Päälläseisonnassa tunnen fyysisiä tuntemuksia kuten lihasväsymystä, ja vähän pelkoakin, hullu tule jo alas ennen kuin romahdat selällesi. Mutta kun en samastu ajatuksiin ja tuntemuksiin, niillä ei ole minuun vaikutusta. Olen ajatusten tällä puolen. Tällä puolella on vain tyhjä mieli ja joustava, rento keho, joka sojottaa kaksi minuuttia nurin niskoin.

Viikossa olen tavoittanut ihanan, luottavaisen tilan: en joogaa, vaan minua joogataan. Kehoni menee itsestään asanoihin, joita en ole aikaisemmin osannut tai uskaltanut tehdä. Olen varmaankin ollut jossain aiemmassa elämässäni sivanandajoogi ja puran nyt vanhaa tietoa solumuistista. Olen tehnyt sivanandajoogaa vain täällä, vuosi sitten kaksi viikkoa ja nyt viikon. Silti minusta tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Kehollinen kokemus on niin tuttu ja rakas.

Swami Sivananda antoi aikoinaan metodilleen nimen Synthesis of Yoga. Täällä ashramissakin joogataan monella eri tasolla. Asanatunnit, meditaatio ja hengitysharjoitukset ovat rajajoogaa. Aamu- ja iltasatsangin hengelliset laulut ovat bhaktijoogaa. Päivittäisillä luennoilla harjoitetaan jnanajoogaa, ja tunti vapaaehtoistyötä on karmajoogaa. Tunnen olevani henkisessä mankelissa. Ryppyjen höyryttäminen ei tunnu koko ajan hyvältä, mutta mankeloinnin päätteeksi olo on sileä, tasainen ja kiiltävä. Ihan uusi.

Niin absurdilta kuin se tuntuukin tällaisessa kehitysmaassa, minulla on nyt kännykän kautta langaton nettiyhteys. Rajoittamaton käyttöoikeus hintaan 11 e / kk. Enää ei tarvitse varastoida tekstejä muistitikulle ja julkaista niitä satunnaisesti nettikahviloista, vaan voin päivittää tämänkin merkinnän kätevästi omalta koneelta. Kas näin.

Jälkipyykkiä

Sataa taas, kuten on satanut joka päivä Intiaan tuloni jälkeen. Näin öisin tuntikaupalla, mutta päivisin onneksi vain kevyitä kuuroja. Sadetta, joka ei kunnolla edes kastele. Monsuunin rippeitä.

Kirjoitin viimeksi, miten ihanaa on kirjoitella huvikseen. No enää ei kauheasti huvita. Ajatus blogin päivittämisestä on tuntunut vastenmieliseltä. Äsken raapustin muutaman sivun päiväkirjaan mutta totesin sitten, että kyllä tämä asia pitää käsitellä täällä.

Viime merkinnästä jäi ikävä olo. Siitä, jossa kerroin olleeni/olevani toimittaja. Jotenkin tuntuu, että se oli tarpeeton/liian suuri paljastus. En ymmärrä miksi ajattelen niin, koska onhan se varmasti käynyt jo muista asiayhteyksistä ilmi.

Miksi minusta tuntuu, että olen nyt laittanut itseni alttiiksi jollekin pelottavalle? Olen tehnyt täällä paljon henkilökohtaisempia “paljastuksia”, jotka eivät ole jääneet vaivaamaan - päin vastoin olen tuntenut itseni vapaaksi ja keveäksi. Minulla on ollut vahva tunne, etten piirrä täällä kuvaa itsestäni, vaan ihmisestä, inhimillisyydestä, ja on tuntunut hyvältä päästää irti tarpeesta takertua “omaan” tai “henkilökohtaiseen”.

Se, mitä kirjoitin toimittajana olosta tai journalismista oli kaikki totta, mutta jätti jälkeensä tarpeen täydentää, selittää, varmistaa. Muotoilla toisin, paremmin, neutraalimmin. Liittyyköhän tämä jotenkin siihen, että kuvittelin ensimmäistä kertaa lukijoikseni muita toimittajia? Minä niin haluaisin, että he ymmärtäisivät. Ja ehkä jopa hyväksyisivät, antaisivat kollegiaalisen taputuksen olalle, hyvä tyttö, onnea ja menestystä valitsemallanne uralla.

Aivan kuin minusta tuntuisi, että olen polttanut sillan takanani. Minulla ei todellakaan ole enää paluuta vanhaan. Jokin kylmä lopullisuuden tuntu tässä on. Onko tämä kuolemista? Sekö sattuu?

En edes yritä ymmärtää.

Päivityksiä

Ashramissa on periaatteessa mahdollisuus päästä nettiin. Puoli ashramia änkeää pieneen huoneeseen jonottamaan kolmelle koneelle, mutta yhteydet ovat olleet jo viikon poikki.

Hurautin riksalla läheiseen Neyyar Damin kylään nettikahvilaan. Yllättävän hyvät koneet ja kirkas näyttö, ei sellaista särisevää, sumeaa huttua kuin monesti näkee. Jes!

Olen ahkeroinut läppärin äärellä ja alta löytyykin kaikkiaan neljä merkintää. Tällaista tämä blogin päivitys tulee varmasti jatkossakin olemaan - käyn harvemmin netissä ja julkaisen isomman satsin kerralla.

Pusihalit kaikille ihanille sinne Suomeen!

ps. Huomaattehan palvelun tason: omin pikku kätösin copy-peistatut ä:t ja ö:t.

Tyhjää toimittamassa

Siis täh, eikö siitä ole kuin kymmenen tuntia kun kirjoitin edellisen merkinnän? Aika on todella suhteellinen käsite täällä päin maailmaa.

Olen tervehtynyt, särky ja uupumus ovat poissa ja ruoka maistuu taas. Päätin pyhittää vielä tämän päivän levolle, vaikka aloillaan olo on vaikeaa. Tekisi mieli rynnätä joogaamaan, mutta on minulla onneksi vähän järkeä päässä. Toivottavasti järkeä riittää huomennakin, etten tempoile tunnilla silkasta onnesta, kuin hieho kevätlaitumella.

Hauska huomata, että kirjoittelen ihan huvikseni. Aiemmin päivällä jopa toppuuttelin itseäni, et kai sä nyt taas kehtaa naputtaa, keksi nyt jotain muuta ajanvietettä.

Kirjoittaminen on ollut minulle pitkään hankalaa, koska siinä on ollut ikävä suorittamisen maku. Jonkinlainen teennäinen vivahde, joka vei kirjoitushalun ja -taidon joksikin aikaa kokonaan. En pystynyt tekemään niitä kompromisseja, joita toimittajan täytyy työssään tehdä. En kestänyt sitä näennäisobjektiivisuutta, jossa siteerataan asiantuntijoita ja vetäydytään itse kaikesta vastuusta.

Kaupallisessa aikakauslehdessä “hyvin tehty” juttu ratkaisee lukijan ongelman. Aiheesta riippumatta juttu rakennetaan siten, että se esittelee ongelman, jota lukija ei tajunnut itsellään olevankaan, ja tarjoaa siihen ratkaisun. Näin lukija saa lukiessaan kokemuksen, että vau, tästä lehdestähän on minulle hyötyä! Ja hän ostaa myös seuraavan numeron tai parhaassa tapauksessa ryhtyy kestotilaajaksi. Lukijan koukuttaminen on osa toimittajan ammattitaitoa.

Suhtauduin työhöni kunnianhimoisesti ja minulla oli vahva ammatti-identiteetti. Siinä määrin, että aloin nähdä koko ympärilläni olevan maailman ongelmalähtöisesti. Hieman kärjistäen voisi sanoa, etten nähnyt ympärilläni asioita, vaan ongelmia ja ratkaisuja. Lähestyin kaikkia asioita negaation kautta, ja aloin voida huonosti.

Kuten tämän blogin sisällöstä voi huomata, olen siirtynyt aika kauas perinteisestä journalismista. Ja onneksi tämä on yksisuuntainen tie - en voi enkä halua enää koskaan kääntyä takaisin. Joko löydän jonkin uuden tavan elättää itseni kirjoittamalla tai alan tehdä jotain ihan muuta.

Mutta juuri nyt, istuessani sängyllä tyhjässä asuntolassa, kuunnellessani toisen joogatunnin skipanneen nyrkkipyykin ääniä, voin kirjoitella mitä haluan, ilman paineita. Niitä näitä. Diiba daaba. Pimpeli pom. Kivaa!

Täydellistä

Ashramin väki lähti aamun hiljaiselle meditaatiokävelylle, minä parantelen. Muistan kyllä viime vuodelta, että kokemus on hieno. Kolmen vartin kävely päättyy kukkulan laelle parahiksi auringon nousun aikaan. Korkealta avautuu upea näkymä Keralan vehreyteen.

Tämä kaikki, mitä sisälläni on viime aikoina tapahtunut, ei aina heijastu suoraan ulos. Päin vastoin tuntuu, että minussa on kuori, joka reagoi asioihin vanhalla tavalla ja sanoo ulkomuistista asioita, jotka eivät ole enää totta. On vaikea laittaa poikki tapoja ja tottumuksia, joihin mieleni on kymmenien vuosien aikana ehdollistunut.

Esimerkiksi eilen aamulla naapuripedin Marjut kysyi, mikä on olo. Vastasin voipuneesti, etten ole nukkunut koko yönä. Eihän se ollut totta. Nukuin pari tuntia. Senkin ajan jonka valvoin, olin täysin sujut asian kanssa. Ei minulla ollut mitään tarvetta kerätä säälipisteitä, mutta jokin minussa tekee niin automaattisesti. Sain myötätuntoisen katseen ja äännähdyksen, ja tunsin itseni suureksi huijariksi.

Koin jotain samanlaista kun juttelimme Marjutin ja srilankalaisen Divian kanssa uskonnosta ja henkisyydestä - hyvin yleinen aihe tällaisessa ympäristössä. Jossain vaiheessa julistin: “I’m strictly against organised religion.” Vastustan voimallisesti kirkkouskontoja. Ihanko totta vastustan? Ja vieläpä voimallisesti? Eihän se ole ollenkaan totta! Vanha Virpi olisi hyvinkin voinut sanoa jotain näin hyökkäävää ja uskoakin siihen, mutta nyt väite tuntuu vieraalta.

Samoin väitin, että kaikkien ihmisten pitäisi löytää jotain henkisempää sisältöä elämäänsä. Että kukaan, joka elää pinnallista ja materialistista elämää, ei voi olla oikeasti onnellinen, vaikka itse niin väittäisikin. Mitä kukkua. Niin kauan kuin minussa on tarve luokitella ja arvottaa ihmisiä ja asioita, ja mikä pahinta, muuttaa heitä, olen suvaitsematon fariseus. Jeesuksen kivittäjä.

Täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, myös muiden ihmisten jokainen hetki on täydellinen. He ovat juuri mitä heidän pitääkin olla ja tekevät juuri sitä mitä heidän pitääkin tehdä.

Kun naapuri palaa kohta kävelyltä ja kysyy: “Saitko nukuttua?”, aion vastata juuri niin kuin asia on: “Riittävästi.”

Savanni nukahtaa

Ei siinä kauan mennyt. Saavuin jooga-ashramiin torstaina ja perjantaina alkoi heikottaa. Nyt makaan sängyssä odottaen, että lihaskipu ja ihosärky menisivät ohi. Jotain pahoinvoinnin ja ripulin kaltaistakin on vilautellut, mutta ne eivät ole onneksi yltyneet.

Ajattelen 4-vuotiasta veljenpoikaa, jota kävin moikkaamassa lähtöäni edeltävänä päivänä. Hän oli ollut monta päivää kipeänä. Poika makasi sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja vain oli. Ihailin sitä tyyneyttä ja luonnollisuutta, jolla hän kohtasi tilansa. Ei itkua tai narinaa, ei yhtään ylimääräistä sanaa tai liikettä. Suuret silmät seurasivat tarkkaavaisina ympäristöään, mutta muuten poika oli stoalaisen tyyni.

Sanoin hänelle, että juuri noin leijonanpennutkin sairastavat, makaavat vain hiljaa aloillaan hengitellen ja säästäen jokaisen energian hippusen paranemiseen. Poika tykkäsi ajatuksesta ja antautui samalla eleettömyydellä leijonatädin rapsuteltavaksi ja siliteltäväksi.

Viime yönä valvoessani pyrin samaan. En taistellut vastaan, vaan antauduin parhaani mukaan. Olin vain siinä pitkässä, syvässä ja leveässä paikassa, jossa ei liiku yhtään ajatusta. Vain hengitys nosti ja laski rintakehää, muuten makasin liikkumattomana. Kuin kuollut.

Täytyy olla looginen. Jos jokainen hetki on täydellinen, ei ole olemassa “hyviä” ja “huonoja” hetkiä. Vain luonnollisia, täydellisiä hetkiä, mitä ne ikinä pitävätkin sisällään. Kun huoli, harmi tai itsesääli yrittivät tulla minuun, palasin sinnikkäästi täydelliseen nykyhetkeen. Näin kivun ja huonovointisuuden aaltoilevan jossain reunamilla, mutta kun pysyin ajatuksettomana, ne eivät päässeet perille asti.

Olen hurjan kiitollinen siitä, että pysyn yhä paremmin läsnä myös näinä ns. haasteellisina hetkinä. Näen nyt konkreettisesti, miten parin viime vuoden aikana tekemäni työ kantaa hedelmää. Minun ei tarvitse käskeä itseäni rauhoittumaan, vaan minussa on paikka jossa irtipäästäminen tapahtuu itsestään. Minun ei tarvitse taistella, vaan ainoastaan kytkeytyä siihen hyvään.

On muuten nerokasta pitää läppäriä auki pilkkopimeässä. Kaikki siivekkäät hyttysverkon sisällä lentävät valoon ja saan listittyä ne näyttöruutuun.

Sleepless in Mumbai

Mumbain lentokenttä, kuuden tunnin vaihto. Muodollisuuksissa saa onneksi tuhrattua pari tuntia, joten notkumisaika on ihan siedettävä.

Ei ole väliä, milloin olen nukkunut viimeksi, koska olen väsymyksen tällä puolen. Tällä puolen ei ole tunnekuohua, jännitystä tai ikävöintiä. En ennakoi tai odota yhtään mitään, edes Trivandrumin-lennon kuulutuksia. On ihan sama, olenko Mumbaissa vai New Yorkissa, kestääkö matkani kuukauden, vuoden vai kymmenen vuotta - koska olen täällä. Tällä puolen, jossa on vain tämä yksi ikuinen nykyhetki.

Kaikki ympärilläni on niin perin tavallista ja luonnollista. Elämä väreilee ympärilläni kuten aina ennenkin, ja tässä fyysisessä olemassaolossa on juuri sopiva, minun kehoni mentävä reikä. Tila, jonka muoto muuttuu tarpeen mukaan: se antaa periksi kun venytän kädet kohti kattoa, se täyttää hetkeksi suuni kun haukottelen makeasti. Tuntuu hyvältä tietää, että on juuri oikeassa paikassa. En voisi olla tai tehdä mitään muuta kuin mitä olen ja teen.

Kaksi sanaa on noussut tämän pitkän yön aikana tietoisuuteeni. Ensimmäinen on rakas. Olen kuiskutellut sitä, ja nautin siitä miten viimeinen s-kirjain jää sisälleni soimaan. Rakastan tätä elämää, jonka osa olen. Kuten joskus ennenkin, yllätän itseni välillä kohottamasta kasvojani ylös, ikään kuin suudeltaviksi.

Toinen sana on kiitos. Kiitos elämä, että olet järjestänyt asiani näin hyvin. Olen tehnyt 16-tuntisia päiviä, viimeistellyt työprojekteja, solminut langanpäitä, selvittänyt ja järjestänyt. Ääni on laskenut monta sävelaskelta unen puutteesta, mutta missään vaiheessa ei tullut kiire. Kun 4-vuotias kummityttö soitti ja kysyi tulisiko Virpi-täti leipomaan pipareita, hyppäsin saman tien autoon. Suljin sähköpostin ja koneen vasta kun olin saanut flip-flopit jalkaan ja rinkan ovensuuhun. Kaikki tarvittava tuli tehtyä.

Olen myös kiitollinen rakkaista ihmisistä, jotka ovat muistaneet minua soitoilla tai viesteillä. Minusta välitetään, ja se tuntuu hyvältä. Kun ajattelen rakkaitani, en pakahdu tai ikävöi. Olen vain kiitollinen.

Siirtymäriittejä

On hieman raskasta tehdä koko ajan asioita ns. viimeistä kertaa.

Pikkujouluputki on minun osaltani ohi. Viimeisiin bileisiin tein huolellisen meikin pohjustuksineen ja häivytyksineen, kuten asiaan kuuluu. Katsoin naamion syntymistä kasvoilleni ja totesin, että tätä ei ehkä koskaan enää. Intiaan en ota edes ripsaria tai huulikiiltoa mukaan.

On kavereita, joiden kanssa "olis kiva vielä käydä kahvilla tai lounaalla". Välttelen sopimasta mitään tarkempaa, koska oikeasti ei olisi kiva. En kaipaa tapaamisia, joissa käydään läpi matkasuunnitelmaa ja toivotellaan tsemppiä molemmin puolin ja luvataan pitää yhteyttä. Silloin kun olen viimeksi nähnyt näitä ihmisiä, meillä oli mukavaa. Seuraavan kerran kun tapaamme, meillä on taas mukavaa. En halua tähän väliin latteita vuorosanoja ja tunnekuohua. Mieli tarvitsee niitä, ystävyys ei.

Tänä aamuna ravistin viimeiset puurohiutaleet kattilaan. Uutta pakettia ei enää kannata ostaa.

Haahuilen ympäri ystäväni kaunista kotia, jossa olen saanut asua kolme viime kuukautta. En haluaisi tyhjentää kaappia ja pakata viimeisiä tavaroita kellariin säilytykseen. Tuntuu jotenkin riipaisevalta, että ystäväni ja pikkupojat jäävät asumaan taloon, jossa on tyhjä huone. Ehkä tänne voisi kaataa lähtiessä laatikollisen pikkuautoja.

Kuulokkeista pauhaa Andrea Bocelli. Sopivan mahtipontista. Juuri tällainen musiikki soi taustalla elokuvissa, kun on tehty jotain tärkeää ja merkittävää, on selvitty vaarasta, vastoinkäymisistä ja rypyistä rakkaudessa. Aurinko paistaa, taivas on kirkkaan sininen, hymyillään ja luotetaan tulevaisuuteen.

Itkunpuuskahdukset tärisyttävät koko kehoa, annan niiden tulla ja mennä. Tiedän, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Kiitos.

Rakkaus on lumivalkoinen

Ajattelin, etten taida ehtiä kirjoittamaan blogia ennen lähtöäni, mutta elämä järjesti siihen oivan tilaisuuden. Makaan sängyllä jalka tyynyvuoren päällä, herne-maissi-paprikapussi nilkassa, läppäri sylissä.

Jatkoin tänään "Kuinka kauan kehtaa kulkea samassa pyjamassa" -koettani ja olin jo päässyt kahteen yöhön ja kahteen päivään. Sitten en enää pystynyt vastustamaan ikkunasta aukeavaa lumista peltomaisemaa, joten vedin toppa-asun ylle ja painuin ulos. Ei ollut niin kylmä, että lumi olisi narskunut, mutta kuului miellyttävä vuush kun kengät lennättivät lunta ja selvä umps kun jalat upposivat syvään lumeen. Kahlasin auraamattomia pikkuteitä välillä polviin asti ulottuvassa lumessa.

Hengitys kulki syvään ja raskaasti, sillä jouduin ponnistelemaan. Kuulin viiman ja yllätyin ropinan äänekkyydestä hiutaleiden laskeutuessa hartioille. Pysähdyin pellon reunaan ja katsoin kauas valkoiseen. Silmälasien linsseihin kasautuvat hiutaleet peittivät vähitellen maiseman, mutta yhtä upottavaa ja syvää sekin valkoinen oli. Tuijotin ja sokeuduin. En nähnyt mitään, laskeuduin vain yhä syvemmälle kirkkauteen, enkä tehnyt eroa onko valkoisuus sisälläni vai ulkopuolellani.

Tuntui niin hyvältä olla kehossaan, tarkkaavaisena läsnä, ja aistia koko valtava skaala rakkautta, jonka elämä joka hetki tarjoilee. Sille, jolla on silmät nähdä ja keho tuntea.

Kilometri ennen kotia liukastuin ja nyrjäytin nilkkani. Istahdin tien poskeen, potkaisin kengän jalasta ja painoin lunta nilkkaa vasten. Viiden minuutin kuluttua jalka oli niin turta ja jäykkä, etten pystynyt arvioimaan vamman vakavuutta. Soitin noutajan. Odottelin vielä toiset viisi minuuttia lumessa maaten, jalka koholla.

Aloin huolestua. Miten saan kaikki tärkeät asiat hoidettua ja työt tehtyä, jos saan lumessa istumisesta keuhkokuumeen ja virtsatientulehduksen? Miten onnistuu muutto ja autolla ajaminen, jos kytkinjalka ei toimi? Miten selviän vaihdosta pahamaineisella Mumbain kentällä ja ulos Trivandrumin kentältä, ellen pysty kantamaan omaa rinkkaani? Miksi taas? Miksi juuri minä? Miksi juuri nyt?

Heh, millonkas sitten, ellei nyt? Onko muuta olemassa kuin nykyhetki?

Päivän dramaattinen käänne muistuttaa jostain vanhasta. Onko niin, että jokin minussa ei ole ollenkaan niin cool Intiaan lähdön suhteen kuin yritän uskotella, ja heittää kapuloita rattaisiin? Ehkä. Mutta en tee siitä ongelmaa. Olen mitä olen ja teen mitä teen - muutakaan en voi.

Uuden mantran toki sain: Kylmä, koho, kompressi. Voin vain katsoa, kuinka kauan saan harjoittaa tätä meditaatiota.

Hokkus pokkus

TJ 13. Juu ei nukuta pukuta. Pyöriskelin pari tuntia ja nousin sitten ylös pylös. Surffailen purffailen. Mielessä kävi kunnianhimoinen ajatus, että jos en saa nukuttua, voisin vaikka tehdä töitä. Sen verran aivotoiminta näyttää kuitenkin jäätyneen, ettei toivoakaan. Katsoin YouTubesta So You Think You Can Dance Canadan ensimmäistä tuotantokautta. Sieltä siirryin toiveikkaasti subin sivuille vilkaisemaan, olisiko BB-talossa jokin mehukas skandaali käynnissä. Vesiperä.

Hmmm. Mitä tekisi? Voisi vaikka syödä jotain.

Väsyttää niin, etteivät silmät tahdo pysyä auki ja tietokoneen ruutu häikäisee himmennettynäkin. Haluaisin vain upota uneen. Kihinä vatsassa ja rinnassa on kuitenkin niin terävää, että turha toivo. Jännitys ja pelko siellä vaativat huomiota osakseen. En jaksa kauheasti innostua niistä, siinäpä pörräävät. Ei mitään ongelmaa.

Herttinen, minullahan on pakastimessa Mövenpickin vaahterasiirappi-saksanpähkinää!

L for Love

Lupaus Lupasin itselleni, etten lähde tämmöisiin mukaan. Meemeihin, kiertokirjeisiin ja sen sellaisiin. Sitten pyysin kirjaimen Anulta, ja sainkin. Kiitos! Ei pidä tehdä lupauksia, joita ei pysty pitämään. Korjaan: Ei pidä tehdä lupauksia, koska niitä ei pysty pitämään. Lupaukset ovat mielen rakennelmia, ne kumpuavat toiveista ja odotuksista, tarpeesta hallita tulevaisuutta. Varsinkaan ei pidä luvata rakastaa toista ikuisesti, kunnes kuolema meidät erottaa tai muuta yhtä älytöntä. Jos joskus vannon rakkauttani miehelle, voin sanoa vain: "Lupaan rakastaa sinua nyt." Se on ainoa lupaus, jonka pystyn pitämään. Jos lupaan muuta, en ymmärrä läsnäolon ja rakkauden syvintä olemusta.

Lempeys Olen oppinut olemaan lempeämpi itseäni kohtaan, luojan kiitos. Lempeys sulattaa kovuuden. Juuri nyt kun olen selkäkivun takia kiukkuinen, lempeys on painunut pintakerroksista jonnekin syvemmälle, mutta siellä se on. Rentoutan kehon ja annan kulmakarvojen välissä olevan kurtun silentyä, ja kyllä siellä jotain lempeää ja pehmeää pulpahtelee.

Laaja Aika on lineaarista, vaakasuoraa. Kun olen läsnä nykyhetkessä ja kehossani, aika pysähtyy. Olemiseen tulee pystysuora, tyyni laatu. Sitten se alkaa laajeta. Hiljentyminen on laajentumista. Tällaisina hetkinä mysteeristä tulee elävää: kyllä, koko maailmankaikkeus todellakin mahtuu pölyhiukkaseen.

Lakeus Puolet geeneistäni tulevat Pohjanmaalta, ja sen kyllä huomaa. Puolet Savosta, oh my God. Näillä mennään.

Luovuus Ajattelin ennen, että luovuus on ominaisuus. Toisilla on enemmän, toisilla vähemmän, ja itselläni jonkin verran. Nyt näen yhä selkeämmin, että luovuus on tila. Vähän niin kuin rakkauskin. Mitä enemmän olen läsnä ja mitä vähemmän yritän hallita itseäni ja elämääni, sitä yllättävämpiä kerroksia minussa avautuu. Minulla on aavistus, että luovuuteni syvyys tulee vielä yllättämään minut.

Lamaannus En voi taaskaan sanoa muuta kuin kiitos, kiitos, kiitos! Kiitos tästä tahmeasta vuodesta. Olen joskus kuvannut, että minussa on jotain ummehtunutta ja seisahtunutta, joka lamaannuttaa. Mutta oikeasti se on niin, että minussa on viisautta ja rakkautta, joka on pakottanut minut pysähtymään. Jotta voi luoda nahkani ja aloittaa jotain aivan uutta.

Lara Uusi ystäväni ja tärkeä peilini. Kiitos, että saan olla kanssasi rakkaudessa, rakkaudella, silloin kuin olen. Eikä se muukaan ole ongelma.

Lauri Peiligallerian suurin ja kaunein. Mies elämässäni. Opettaja, joka näytti minulle, miten olla läsnä.

Lokakuu Aika, jonka vietän ensi vuonna Himalajan juurella joogaohjaajaksi opiskellen. Ajatus opettamisesta pelottaa, mutta yhä vähemmän. Pelon tilalle on tullut varmuus siitä, että joogan ohjaaminen on minulle piece of cake. Minulla taitaa olla siitä aika paljon kokemusta.

Love En ole kiinnostunut mistään muusta kuin rakkaudesta. Tämä julistus kannattaa huutaa julki aina kun siihen tulee mahdollisuus. Annan rakkauttani olemalla parhaani mukaan läsnä, ja saan sitä isolla kauhalla takaisin. Rakkaus tuuppaa minut 18 päivän kuluttua Intiaan.

Armotonta menoa

Havahdun kännykän piipitykseen kädessäni. 10.40. Olen taas painanut torkkunäppäintä ties kuinka monta kertaa. Ahdistus kouraisee vatsassa, kiireen tuntu humahtaa läpi kehon. Kello on niin paljon, että päivä on menetetty. Mikä pahinta, huominenkin on menetetty, sillä jos nousen näin myöhään, en varmasti pääse illalla ajoissa sänkyyn, ja nukun taas pitkään. Vaikka onnistuisin huomenna nousemaan aikaisin, olen niin väsynyt, että huominen on joka tapauksessa menetetty.

Olen muuttunut paljon. Olen paremmin läsnä, lempeä, viisas, ja tykkään itsestäni ihan oikeasti. Mutta minussa on myös tämä suorittaja-arvostelija, jonkinlainen armoton perusvire. Vaikka olen ollut jo pitkään siitä tietoinen ja katsonut sitä, se ei osoita pehmenemisen tai hälvenemisen merkkejä. Siinä on jotain kivikovaa ja ikuista, ja olen sen edessä täysin voimaton.

En nyt puhu masennuksen tai ahdistuksen kaltaisista emotionaalisista tiloista, vaikka niidenkin edessä olen joskus ollut voimaton. Tässä armottomuudessa on jotain tunteetonta, jotain niin viiltävän selkeää, että sen kohdatessani mykistyn kunnioituksesta: miten jotain noin lujaa voi olla olemassakaan?

Armottomuus on ollut minussa aina. Silti aavistan, että se ei ole minun armottomuuttani. Se on tuttua, mutta samalla hyvin vierasta. Aivan kuin armottomuus olisi kohtaloni, karmaa, joka tulee jostain kaukaa, sukupolvien takaa. Kannan esi-isieni syntejä harteillani, samoin kuin omat vanhempani ja heidän vanhempansa ovat tehneet. En osaa sitä paremmin selittää, koska näen siitä vain häivähdyksen.

Takaisin armottomaan aamuun. Lojun sängyssä ja katson pieniä sääntöjäni, jotka tekevät elämästä helvetillistä.

- Vain täysi kahdeksan tunnin työpäivä hyväksytään.
- Saatu lahjakkuus on otettava nöyrästi vastaan ja pantava tehokkaasti täytäntöön. Siispä vain kymmenen tunnin työpäivä hyväksytään.
- Työpäivä alkaa yhdeksältä. Ennen työpäivän alkua tehdään joogaharjoitus, käydään suihkussa, syödään aamupala ja luetaan lehti. Jos tähdätään puolimaratonille, tehdään aamulla myös peruskestävyyslenkki.
- Heti kun yhdeksältä aloittaminen sujuu, työpäivän aloitusta aikaistetaan tunnilla, jotta työpäivä päättyisi aikaisemmin.
- Jos nukutaan myöhään, menetetty aamu paikataan jättämällä aamupala ja lounas väliin ja tekemällä töitä kaksinkertaisella tehokkuudella iltaan asti.
- Jos on joskus pystynyt tekemään töitä kaksinkertaisella tehokkuudella, täytyy pystyä olemaan yhtä tehokas muinakin aikoina.
- Työpäivän aikana tapahtuvat herpaantumiset korvataan tekemällä töitä illalla ja viikonloppuna.
- Työ, erityisesti kirjoittaminen, ei saa tuntua työltä. Sen pitää pulputa suoraan sydämestä ja tuottaa suurta nautintoa.
- Työn tulee aina olla priimalaatua. Kaikesta työstä tulee saada paljon hyvää palautetta.

Huh. Mutta minähän en nöyristele, vaan taistelen sääntöjä vastaan! Armottomuus alas! Käyn yhden naisen sissisotaa ja teen omaa nerokasta myyräntyötäni. Se tapahtuu niin, että ensin valvotaan kolmeen yöllä netissä surffaillen. Aamulla nukutaan pitkään. Päivällä lähetetään pari sähköpostia ja suunnitellaan töihin tarttumista. Illalla todetaan, ettei töihin tartuttu, ja aloitetaan iltasurffailu. Hahaa, siitäs saatte, armottomat esi-isät ja kummittelevat inkarnaatiot!

Tiedostan sääntöjeni järjettömyyden, mutta en pysty vaikuttamaan niihin. Huokaus. Kai tämä kuitenkin on sitä itsetuntemusta. Vaikka minusta nyt tuntuu, että olen täysin voimaton armottomuuteni edessä, hiomis- ja pehmitystyö on käynnissä. Se, että tiedostan mitä minussa tapahtuu, parantaa ja eheyttää. Pikku hiljaa. Niin hitaasti, että sitä on vaikea nähdä, saati kestää.

Keho tietää

Minun on aina ollut helppo nauttia viihteestä. Leffan tai tv-sarjan ei tarvitse olla niin laadukaskaan, kunhan siinä on kiva perusjuoni ja jonkun sortin sankari tai sankaritar, jonka tunteisiin voin samastua. Olen katsonut sujuvasti jenkki-realityjä ja lukenut Harlekiinejä.

Kun kävin katsomassa uuden Bondin, en jaksanut keskittyä yhtään. Katselin itseäni katsomassa leffaa ja totesin, että jaahas. Olen tullut tälläkin saralla tien päähän. Hienovaraiset merkit ovat olleet ilmassa jo pidempään, mutta nyt ne kiteytyivät varmuudeksi: en enää nauti tämäntyyppisestä viihteestä.

Havaintoon ei liity tunteita, ei arvottamista puoleen tai toiseen. En iloitse siitä, että olen “vihdoin” vieraantunut “passivoivasta” pintaviihteestä. En myöskään sure sitä, että “suuri lohdun ja nautinnon lähde” on nyt kuivunut. Toteanpa vain, että näin on käynyt, ihan luonnollisesti.

Olen saanut muutaman vuoden ajan seurata, kuinka olen luopunut vanhoista tottumuksista itsestään, ilman että olen yrittänyt tai edes halunnut tehdä niin. Eräänä päivänä totesin, etten näköjään syö enää lihaa. Sanoin itselleni, että okei, seuraavan kerran kun minulle tulee pihvinhimo, syön pihvin, mutta olen siihen asti kasvissyöjä. Kerran työpaikan kuppilassa teki mieli ketsupissa uitettua lihamakaronilaatikkoa, sillä muistin elävästi, miten ihanaa lohturuokaa se on. Ja hyvää oli. Mutta toistaiseksi viimeinen kerta, kun olen syönyt lihaa.

Ruokavalioni ja elämäntapani ovat muuttuneet kuin varkain sitä mukaa kun joogasta ja hiljentymisestä on tullut yhä tärkeämpi osa elämääni. En ole tavoitellut joogin ruokavaliota, mutta olen huomannut sen tuntuvan luonnolliselta. Olin ennen sipulin ystävä, mutta sitten salaattilounaasta alkoi jäädä lautaselle sievä keko raakaa sipulia. Kahvi jäi vuosia sitten, nyttemmin myös musta tee. Tänä syksynä vietin monta hekumallista ruskapäivää sienimetsässä, mutta saalis tuppaa jäämään syömättä.

Alkoholi jäi pari vuotta sitten tyttöporukan jooga- ja hemmottelulomalla. Olin suunnitellut kruunaavani täydellisen päivän lasillisella punaviiniä kylpylän baarissa. Hain tiskiltä lasillisen, maistoin, ja laskin lasin pöydälle. Totesin huvittuneena, että käteni ei näköjään enää halua nostaa lasia huulilleni.

Äskettäin kävin nälkäisenä kaupassa ja ostin karkkia. Kotona odottava pinaattikeitto ja tuore leipä tuntuivat kuitenkin niin houkuttelevilta, että karkkipussi jäi avaamatta. Aikaisemmin olen aina ahminut herkut jo matkalla kaupasta kotiin. Aina.

Kun sanoin itseni irti työpaikastani vuosi sitten, päivittäinen meikkaaminen loppui. Olen huomannut olevani kauniimpi ilman. Ja niin edelleen.

Olen tässäkin blogissa todennut pariin otteeseen, että “olen mitä olen ja teen mitä teen.” Se tarkoittaa, että olen läsnä parhaani mukaan, annan elämän virrata lävitseni ja seuraan mitä tapahtuu. Kun en ajattele, enkä varsinkaan yritä, alan tehdä vaistonvaraisesti asioita, jotka tekevät minulle hyvää.

Kiitos ja anteeksi

Amma kävi täällä. Tiistai-iltana istuin joogan jälkeen autossa tarkoituksena hurauttaa Kaapelitehtaalle, mutta ajoinkin kotiin. Jokin minussa ei halunnut mennä sinne. Sama ilmiö kuin viime vuodenvaihteessa Intiassa, jolloin olin lähdössä jooga-ashramista Amman ashramiin. Tuntia ennen lähtöä liukastuin märällä lattialla ja nyrjäytin nilkkani. Helpottuneena jäin hoivaamaan jalkaani ja siirsin Amritapuri-vierailun seuraavaan reissuun.

Minussa on suuri vastustus. Amma on rakkauden ilmentymä, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Ei niin, että minun pitäisi uskoa häneen, sillä minä tiedän omasta kokemuksestani. Olen käynyt halaamassa Ammaa kahdesti Helsingissä, kerran Delhissä, ja olen tuntenut sen rakkauden, mikä Amma on. Lisäksi tunnen ihmisiä, joilla on syviä, ihmeellisiä kokemuksia Amman kanssa. Minulla ei ole mitään syytä epäillä heitä.

Mutta silti. Minulla on hieman syyllinen olo kun edes kirjoitan tästä, sori vaan kaikki maailmankaikkeuden jumalalliset olennot, mutta minä en pysty tämän tyyppiseen henkisyyteen. Syitä on monia.

Ensinnäkin tapakulttuuri. Amman viesti on universaali, mutta sen ympärillä on kerros intialaista, hindulaista tapakulttuuria. Asuja, rituaaleja ja seremonioita. Tiedän, että voisin katsoa kuorrutuksen läpi ja nähdä vain sen tärkeimmän, mutta en halua. Olen kiinnostunut pelkästä ytimestä eli totuudesta ja rakkaudesta, ja haluan mennä sinne suoraan. 

Toisekseen Amman seuraajat saavat minut kiemurtelemaan. He muistuttavat minua uskovaisista yleensä ja lestadiolaisista erikseen. Suvussani on lestadiolaisia, ja suhteeni heihin ei ole ihan selkeä. Olen jo lapsena tajunnut olevani syntisempi kuin muut lapsenlapset ja aikuistuttuani kuullut tekeväni huorin asuessani miehen kanssa. Ammalaiset eivät tietenkään ajattele näin, mutta heissä on tietty uskovaisen energia, josta saan henkisiä mustelmia.

Myönnän, että kadehdin uskovaisten kykyä antautua, ja se on varmasti yksi syy, miksi he ärsyttävät minua. Olipa metodi mikä tahansa, se jokin suurempi voi avautua vain sille, joka päästää irti tarpeesta hallita ja kontrolloida. Minä rimpuilen rajalla, enkä voi sietää sitä, että tollaset osaavat päästää irti niin vaivattomasti. 

Kaikki, jotka ovat löytäneet sen ainoan mestarin tai sen ainoan oikean tien, pelottavat minua. Minä, ihminen, olen mieleni vanki. Olen ylpeä, kateellinen, suvaitsematon ja tuhat muuta inhimillistä asiaa. Vaikka eläisin mestarin helmoissa, nämä piirteet elävät minussa, kunnes tiedostan ne, kohtaan ne, ja annan niiden pikku hiljaa sulaa pois. Ylpeä, kateellinen ja suvaitsematon uskovainen on jotain kamalaa. Kärjistäen: hänen ei tarvitse tehdä töitä, koska hän kuvittelee olevansa jo perillä. Ja voi siinä illuusiossaan saada paljon pahaa aikaiseksi. 

Henkinen ylimielisyys on vaarallista. Näen, että olen itse vaarassa langeta samaan ansaan, ja se ahdistaa minua. En kestä suvaitsemattomuutta, jonka tunnistan myös itsessäni.

Kiitos, Amma, kaikesta siitä hyvästä, jonka olen sinulta saanut. Tulen luoksesi jos ja kun tulen. Anteeksi, kaikki te, joita tämä kirjoitukseni on loukannut. Se ei ole tarkoitukseni. Peilaan ammalaisista tai uskovaisista jotain, joka on minussa itsessäni keskeneräistä. En voi lähestyä totuutta muulla tavoin kuin oman kokemukseni kautta, tiedostaen ja mahdollisimman rehellisesti, ja sitä pyrin tässäkin tekemään.

Kaikkea hyvää maailmankaikkeuden kaikille olennoille :-)

Valveilla unessa

Ei nukuta. Väsyttää, mutta kun suljen silmät, mielessäni alkaa vilistä ajatuksia, joissa on ärsyttävän tarmokas ja vaativa energia. En jaksa keksiä esimerkkiajatusta, niin merkityksettömiä ne ovat, mutta niissä on jotain tökkivää, joka saa ponkaisemaan kyynärnojaan silmät auki, katse pimeyttä lävistäen. Osa minusta haluaisi valahtaa rennoksi ja uneen, osa on raivostuttavan skarppi.

En halua kirjoittaa tulevan kuukauden ajan pelkästään siitä, että jännittää ja pelottaa. Old news. Mitä hittoa mä keksin?

Tätä ihmetellessä tietoisuuteeni on jo pari kertaa noussut eräs hengitysharjoitus, joten okei - tartutaan siihen. Se menee näin: Makaan selälläni sängyllä. Hengitän sisään jalkapohjien kautta, tunnen kuinka ilma virtaa jalkoja pitkin, lantion läpi vatsaan ja päätyy pulppuavaksi suihkulähteeksi sydämen kohdalle. Uloshengityksellä rinta laskee ja painaa ilman olkapäille, kaulalle ja kasvoille ja lopulta päälaen kautta ulos. Seuraavalla sisäänhengityksellä ilma virtaa päälaen kautta sisään, nousee pulppuamaan sydämen kohdalle, ja uloshengityksellä ilma virtaa jalkojen kautta ulos. Ja niin edelleen. 

Tämä harjoitus on auttanut joskus keskellä päivää, kun olo on ollut epämääräinen. Esimerkiksi silloin, kun on pitänyt lähteä väsymyksestä huolimatta suorittamaan, seurustelemaan tai edustamaan. Kunnon uniin ei ole aikaa, mutta 15 minuuttia hengittelyä kerää kehoon uutta energiaa. Olen käyttänyt harjoitusta pari kertaa myös vireystason skannaamiseen, jotta tietäisin kannattaako lähteä urheilemaan. Joskus piiskaan itseäni liikkeelle velvollisuudentunnosta, joskus into on niin kova, että ummistan silmäni väsymykseltä. Kuuntele kehoasi, sanotaan, mutta minun kehoni ei aina puhu ennen kun kysyn tosissani ja jään myös oikeasti kuuntelemaan.

Rakastuin harjoitukseen vuosi sitten Intiassa. Olin puskenut kaksi joogaharjoitusta päivässä ja riuhtonut kymmeniä kobria, siltoja ja muita taaksetaivutuksia silkasta riemusta, sillä lämmössä keho taipuu asanoihin niin helposti. Pian 17 milliä liukunut selkänikamani esitti vastalauseensa, enkä pystynyt enää kävelemään tai istumaan.  

Makasin sängyllä. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, kuljettaen ilmaa varpaista päälaelle yhä uudestaan ja uudestaan. Keskityin tuntemaan pranan, hengityksen mukana virtaavan elämänenergian, ja annoin sen lämmittää rakastavasti alaselkääni joka kerta kun hengitys pyyhkäisi sen yli. Oli keskipäivä ja niin kuuma, etten olisi pystynyt liikkumaan, vaikka olisin halunnutkin. Tunsin olevani kuin sairas eläin, joka makaa kuolleen lailla liikkumatta ja hiljaa, säästäen jokaisen energiahippusen paranemiseen.     

Hengittelin ajatuksettomana reilut kaksi tuntia. En luonut mielikuvaa parantavasta energiasta, vaan olin se. Havahduin kongin kumahdukseen: iltapäivätee. Nousin ylös. Kipu oli poissa.

Nyt menen sänkyyn hengittämään. En ehkä nuku, mutta ainakin olen parhaani mukaan läsnä. Ja kun olen läsnä, lepään, olin sitten unessa tai valveilla.

 

Lähtölaskenta alkaa

TJ 31. Jännitys ja odotus ovat hiipineet ihon alle. Jännittävän kihelmöinnin ja pelon kouraisujen välinen ero on hiuksenhieno. Jos olisin läsnä, ei tarvitsisi kärsiä kummastakaan.

Miksi tämä lähtö tuntuu niin erilaiselta? Vai kuvittelenko vain? Lähdin 30 vuotta sitten perheen kanssa Ruotsiin, 17 vuotta sitten au-pairiksi Saksaan, 9 vuotta sitten Hollantiin opiskelemaan, 8 vuotta sitten työn ja miehen perässä Lontooseen. Kuukauden kuluttua lähden Intiaan.

Aiemmin läksin haalimaan, rakentamaan ja ottamaan. Kielitaitoa, tutkintoa, uraa, kotia, perhettä, tulevaisuutta. Tällä kertaa lähden riisumaan, luopumaan ja antamaan. Kuorimaan itseäni kerros kerrokselta ja olemaan se, mikä oikeasti olen.

Olen katkonut rihmoja ja sahannut manillaköysiä poikki. Ei ole parisuhdetta, kotia eikä työpaikkaa. Olen irti, vapaa, sillä en omista juuri mitään. Ainoat jäljellä olevat huonekalut ovat työpöytä, työtuoli ja rulo, jotka myyn juuri ennen lähtöä. Muusta omaisuudesta luovuin tuoli, cd, verho ja muki kerrallaan viiden päivän aikana kirpputorilla.

Intiassa suuntaan tuttuun jooga-ashramiin, jossa voin aklimatisoitua parisen viikkoa, mutta minne sieltä? En tiedä. Menen sinne minne elämä johdattaa.

Mieleni ei ole ollenkaan tyytyväinen tällaiseen matkasuunnitelmaan. Pitäähän sun nyt jotain suunnitella, varmuuden vuoksi. Ota nyt äkkiä matka, elämä, tulevaisuus ja itsesi haltuun. Heh heh hee, en ota, en! Syöksyn suin päin ja otan kiitollisena vastaan sen mitä minulle annetaan.  

 

Ei ihme että jännittää. 

Paitsi kun suljen taas silmäni, hengitän syvään, kuuntelen hengityksen rahinaa ja tunnen kuinka rintakehäni laajenee ja supistuu. Siirrän huomion kämmeniin, jolloin niitä alkaa pistellä ja kuumottaa. Tunnustelen jalkojani. Vasen on lämpöisessä puristuksessa takapuolen alla, oikea jalkapohja lepää vakaasti lattiaa vasten. 

Olen läsnä nyt. Nykyhetkessä ei ole koskaan mitään ongelmaa. Eikä jännitä. Ei nyt, nyt eikä nyt.

Miksi kannattaa meditoida?

Siis enhän minä varsinaisesti meditoi. En istu säännöllisesti risti-istunnassa ja tee meditaatiosuoritteita. Mutta käyn kursseilla, joilla hiljennytään ja lisätään itsetuntemusta erilaisten harjoitusten avulla. Tapaan ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla läsnä ja puhua läsnäolosta. Käyn tanssimassa, joogassa tai feldenkraisissa, jotka lisäävät tietoisuutta liikkeen avulla. Kun käyn lenkillä, ajatukseni eivät vaella, vaan pysyn tiiviisti kehossani. Olen läsnä ajaessani autoa, tehdessäni ruokaa, liikkuessani kaupungilla. Katson itseäni ja pyrin olemaan tietoinen ajatuksistani. Kuuntelen päivittäin äänitteitä, jotka auttavat minua muistamaan rakkauden ja totuuden arjessa. Joskus kun kaikki menee päin persettä eikä mikään muu auta, istun alas, suljen silmät ja olen hiljaa. Summa summarum: omalla tavallani meditoin monta tuntia päivässä.

Takaisin kysymykseen: Miksi kannattaa meditoida?

Alkaa nauttia taiteesta.
Hiljentyminen avaa aisteja. Kun kuuntelen musiikkia tai katson näytelmää, en enää katso silmillä ja ymmärrä järjellä, vaan katson koko kehollani, vaistollani ja intuitiollani. Aiemmin teatteritaide oli minusta kiusallista, kun ne tyypit ryntäilivät siellä lavalla ja lausuivat teennäisesti repliikkejä, mutta olen oppinut näkemään muodon läpi näytelmän syvempiin kerroksiin. Tanssitaide avautui aivan uudella tavalla, kun näin Tero Saarinen Companyn Hunt-esityksen. En ollutkaan ulkopuolinen tarkkailija, vaan aistin tanssin sisälläni. Olin osa esitystä.

Välit vanhempiin selkeytyvät.
Hiljentyminen tuo pintaan asioita ja ihmisiä, jotka aiheuttavat elämässäni häiriöitä. Jotkut häiriöt ovat niin vanhoja ja kauniisti paketoituja, että ne tekisi mieli jättää tonkimatta, mutta kun on sitoutunut rakkauteen, ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen ottanut pari kertaa yhteen äitini kanssa. Tilanteet olivat kamalia, täynnä räkää, kyyneliä ja paksuja tunteita joihin olimme tukehtua, mutta kun uskaltaa nostaa kissan pöydälle, jotain uutta ja hyvää avautuu. Jokin paikoilleen jämähtänyt alkaa taas virrata. Mikä parasta, olen sanonut äidilleni ääneen, että rakastan häntä. Ja hän on sanonut minulle rakastavansa. Ei meidän perheessä vaan ennen. Ne eivät todellakaan ole vain sanoja.

Osaa tanssia paremmin.
Hiljennyn parhaiten kehoni kautta. Tai oikeastaan se on ainoa tapa, minkä olen huomannut toimivan. Mitä paremmin olen tietoinen kehostani, sitä paremmin olen läsnä. Tämä perustuu loogiseen faktaan, että kun huomioni on kehoni sisällä, jossain fyysisessä aistimuksessa, on mahdotonta ajatella mitään. Täysi keho = tyhjä mieli. Tällainen kehotietoisuus on tuonut aivan uuden ulottuvuuden tanssiharrastukseeni. Kun en yritä tehdä koreografiaa oikein, vaan uskallan valahtaa kehooni ja annan sen liikkua luonnollisesti, kosketan jotain niin herkkää, että voin vain nauraa tai itkeä. Tanssin kauniimmin kuin koskaan.

Osaa rakastella paremmin.
Hiljentyminen opettaa näkemään oman seksuaalienergiansa. Ja sen, että kaikki elämässä on pohjimmiltaan seksuaalista. Kun olen täysin läsnä kehossani, astioiden tiskaamisesta tulee aistillinen, hurmaava elämys. R-kioskin jonossa seisoessani höyryän rakkautta niin, että kaikki - sekä miehet että naiset - kääntyvät katsomaan. Heillä ei ole aavistustakaan mikä heihin iski. Hiljentyminen auttaa löytämään seksuaalisuuden, johon ei liity pelkoa, halua, toiveita tai odotuksia. Ja kun ei pelkää, halua, toivo eikä odota, ei voi takertua. Voi vain olla. Ja se on i-ha-naa. Kyse ei enää ole seksistä vaan seksuaalisesta rakkaudesta. Tantrasta.

Päivän hyvä uutinen

Minulle tuli tästä hyvä olo. Intian puolisotilaalliset joukot ovat alkaneet käyttää Amman IAM-meditaatiotekniikkaa. 800 000 sotilasta on jo koulutettu, ja vuoden 2009 loppuun mennessä kaikki 2,5 miljoonaa sotilasta ovat käyneet kurssin.

Minua ilahduttaa se, että aloite tuli Intian hallitukselta. He pyysivät apua sotilaiden stressin ja psyykkisten ongelmien vähentämiseksi ja Amma tarjosi meditaatiota. Tietenkin. Läsnäolo (lue: meditaatio) on arvokkain lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa.

Huomaan, että minusta on valtavan helpottavaa huomata, että "maailma" (se ulkoinen, jossa kaikki olemassaolon hulluus tapahtuu) ja "totuus" (se sisäinen, joka antaa elämälle merkityksen) voivat kohdata. Minulla itselläni on ollut sellainen kokemus, että mitä enemmän sitoudun avaamaan sisäistä maailmaani, sitä kauemmaksi joudun (lue: pääsen) ulkoisesta. En voi muuttaa maailman sairautta ja hulluutta millään muulla tavalla kuin päästämällä siitä irti ja antautumalla sisäiselle todellisuudelle. Ja kun tiedän kokemuksesta, miten tajuttoman vaikeaa sisäänpäin meno on ja miten harvat tekevät samaa työtä, olen kai alistunut siihen, että maailma tulee olemaan karmea paikka hamaan tappiin asti.

Ja nyt jonkun maan hallitus, siis poliitikot ja virkamiehet, ovat päättäneet tuoda vuoren Muhammedin luokse. En minä osaa tätä oikein sanoiksi pukea, mutta tällaisia hyviä uutisia lukisin mielelläni enemmänkin.

Kävin itse Amman IAM-meditaatiotekniikkakurssin vajaa vuosi sitten. Kurssi oli mielenkiintoinen, mutta ei kolahtanut. En ole käyttänyt metodia kertaakaan kurssin jälkeen, mikä tarkoittanee, ettei tekniikka ollut minua varten. Ainakaan toistaiseksi. Mutta tiedän, että siitä on valtavasti apua jokaiselle, joka sitä harjoittaa - kuten mistä tahansa muustakin meditaatiotekniikasta. Olen tosi iloinen intialaisten solttujen puolesta!

Kiitti Pave

Elämän nälkä
hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn tempaisee
elämän nälkä
istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
(Pave Maijanen: Elämän nälkä, 1987)

Tämä biisi soi koko aamun päässäni, vaikken ole koskaan ollut Pave-fani. Lyriikka on aika kömpelöä, mutta biisissä on ihan sairaan hieno kertsi! Viiden kasin verran kauneutta.

Löysin biisin YouTubesta ja se soi parhaillaan. Ihmettelen, miksi juuri tämä kappale tupsahti tietoisuuteeni ja miksi se resonoi minussa niin voimakkaasti. Huomaan, että kertosäe on se kohta biisiä, jossa suljen silmät, nojaudun taakse, hengitän syvään sisään ja hitaasti ulos.

Haa, sama efekti kuin joskus joogaharjoituksessa! Nautin suunnattomasti hetkistä, jolloin hengitys on rauhoittunut niin hitaaksi, että tauot sisään- ja uloshengityksen välissä venyvät monen sekunnin mittaisiksi. Rakastan varsinkin taukoa uloshengityksen jälkeen. Niiden muutaman sekunnin aikana tunnen uppoavani todella syvälle. Siellä syvällä on suloista ja sykkivää, ja tunnen, kuinka todellisuus ympärilläni alkaa välkkyä ja väreillä. Vajoan hetkeksi sellaiseen ulottuvuuteen, jota ei näe silmillä eikä ymmärrä järjellä. Juuri kun olen sulamaisillani, yhtymäisilläni siihen, sisäänhengitys alkaa ja taianomainen hetki on ohi.   

Tämän biisin kertosäe on kuin 40 tahdin pituinen uloshengitys. 

Kiitti Pave!  

Krapulassa

Olen potenut lähes koko sunnuntain läsnäolokrapulaa. Olin ollut monta päivää hyvin läsnä ja levollinen, mikä huipentui eiliseen kokopäivä- ja kokovartaloeuforiaan. Oli huikeaa päästää irti vastustuksesta ja antautua elämän virtaan. Olin onnellinen ja kiitollinen, sillä kaikki vain tapahtui. Ei tarvinnut yrittää päästää ajatuksista irti, sillä ne haihtuivat ihan itsestään. Ei tarvinnut muistaa olla läsnä, kunhan vain olin.

Luulen, että läsnäolon helppous teki minusta vähän ylimielisen. Varomattoman. Julistin läsnäolon saavutetuksi eduksi, josta ei enää koskaan tarvitse tinkiä.

Kurssin vetäjä suositteli rauhoittamaan lauantai-illan ja antamaan hiljentymisen tehdä alitajuista työtään illalla ja yöllä, ennen kuin jatkaisimme työskentelyä sunnuntaina. Vietin illan tv- ja nettiviihteen äärellä, rupatellen ja unelmoiden. Päättelin ilmeisesti, että nyt kun tietoisuuteni on kehittynyt tällaisiin tantrisiin sfääreihin, minun ei enää tarvitse varoa emootioilla pelaavaa pintaviihdettä. Kattokaas meikä on niin stara, että pystyn olemaan läsnä samalla kun ajattelen jotain muuta!

Tänä aamuna tuntui kuin avaruusolio olisi vallannut kehoni. Epäuskoisena ajoin Helsinkiin, mutta muut kurssilaiset kohdatessani se oli pakko myöntää: olin pudonnut läsnäolosta. Olin ulkopuolella, enkä nähnyt mitään keinoa päästä takaisin sisälle.

Liikemeditaatiossa liikuin jäykästi ja vastentahtoisesti, pakotetusti. (Kamoon, muut alkavat tuijottaa ellet yritä heilua edes vähän.) Vielä eilen aivoni olivat narikassa, annoin itseni vain tehdä mitä tein ja havaitsija minussa sai ihmetellä: "Oho, nyt mä väännyin noin" ja "kas, nyt mä näköjään hytkyn näin". Tänään olin piinallisen tietoinen itsestäni, kehostani ja muista. Olin ärsyyntynyt, levoton ja särisevä.

Mitä sitten tapahtui? No eipä kummempia. Olin puoli päivää ahdistuksen ja itsesyytösten syövereissä, mutta vähitellen itsetietoisuus suli pois. Iltaan mennessä olo oli jo ihan ok. Perushyvä.

En väitä, että pari tuntia tv:n katselua tuo krapulan. Mutta hypettäminen kyllä kostautuu. Ja takertuminen. Hyvään on petollisen helppo takertua, mutta silloin se katoaa. Puff. 

Tantramankelissa

Olen saanut tänään läsnäolokylvyn. Osallistuin kaupunkiretriittiin, jossa teimme hiljentymis- ja meditaatioharjoituksia yhden toisensa perään. Olen istunut, maannut, kävellyt, tanssinut, huokaillut, jokeltanut, jodlannut, tuijottanut ruusua ja valkoista seinää. Syönyt vasemmalla kädellä, pureskellut hitaasti ja tietoisesti. Olen juonut teetä niin läsnäolevana ja ihmetellen, että tuntui kuin olisin maistanut teetä ensimmäistä kertaa eläissäni.

Lounastauolla lähdin yksin kävelylle. Tuntui todella hyvältä olla nahoissaan, aisteissaan. Aurinko paistoi matalalta suoraan silmiin, joten suljin silmät. Kävelin hitaasti pitkin Runeberginkatua ja raotin joka viidennellä askeleella silmiäni tarkistaakseni, että olen oikeassa kurssissa.

Kehoni tuntui niin elävältä, että hidastin vauhdin Dressman-kävelyksi pystyäkseni nauttimaan jokaisesta käden heilahduksesta ja jalan painalluksesta katuun. Olin vähän hengästynyt, joten raotin huuliani, jotta ilma pääsisi virtaamaan vapaammin. Tunsin, kuinka veri kohisi suonissani. Olin ajatukseton. Tiesin, että olotilassa oli jotain tuttua, mutta mitä? Oivallus häilyi pitkään tietoisuuden rajamailla, kunnes se yhtäkkiä kirkastui.

Tämä on ihastumisen tunne ilman toiveita ja odotuksia. Tämä on puhdasta seksuaalisuutta ilman halua. Tantraa.

Kiitos elämälle ja kiitos kaikille tänään mukana olleille. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-opettaja aikoinaan totesi: "Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Joukossa läsnäolo tiivistyy. Ihanaa, että saamme jatkaa yhdessä vielä huomisen päivän. 

Kovaa duunia

Olen ollut pari päivää hyvin läsnä. Ulkoisesti elämäni ei ole muuttunut yhtään. Teen samoja arjen askareita kuin ennekin, tapaan samoja ihmisiä, puhun samoista asioista. Jopa ajattelen samoja asioita, mutta jokin on muuttunut. 

Olen "tiennyt" jo pitkään, että minulla on ajatuksia, mutta en ole yhtä kuin ajatukseni. Minulla on mieli, mutta en ole mieleni. Minulla on myös keho, mutta en ole se. Minä olen jotain suurempaa siellä taustalla. Jee jee, ihan selvää pässinlihaa - teoriassa. Näin olen sen lukenut, kuullut ja itsekin totuutena julistanut.

Nyt olen alkanut nähdä, miten se eletään. Kyse ei ole suuresta oivalluksesta, kirkkaasta hetkestä, jonka jälkeen kaikki on toisin. Täytyy tehdä töitä. Joka sekunti. Aamusta iltaan. Päivästä päivään, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Mitä enemmän olen läsnä, täällä syvällä, aisteissani, sitä enemmän tunnen vetoa tänne hiljaiseen. Miten huikeaa olikaan olla ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa mieli tarjosi ajatusta tai emootiota johon tarttua, mutta valitsin mieluummin hiljaisuuden. Päästin vain irti, puff! En ollut uskonut, että se voisi tapahtua niin helposti, ihan itsestään. Olinhan harrastanut joogaa ja meditaatiota jo monta vuotta, ja tiesin mielen tyhjentämisen olevan rankkaa hommaa. Ensin tunnistetaan ajatus, sitten siihen tartutaan niska-perse-otteella, raahataan rimpuileva ajatus ovelle, potkaistaan pihalle ja huudetaan perään solvauksia, jumalauta tänne ei enää ole asiaa. Sitten ravistellaan kädet, annetaan hengityksen tasaantua ja käydään seuraavan - usein saman - ajatuksen kimppuun. Ei ihme, että olin meditaation jälkeen aivan uuvuksissa. Viikonloppukurssin jälkeen saatoin maata kaksi päivää sängyssä keräten voimia. 

Ihmisen mieli tuottaa keskimäärin 40 000 ajatusta päivässä. Siitä voi alkaa laskeskella, kuinka monta kertaa päivässä pitää päästää irti, ennen kuin mieli tyhjenee. Ajatusten kanssa tappelu ei kerta kaikkiaan toimi. Onneksi näen yhä selkeämmin toisen tien. Sen sijaan että ryntäisin taisteluun, otan askeleen taakse ja katson. Annan ajatuksille huomioni, mutta en mitään muuta. En arvota niitä. En leimaa niitä hyviksi tai huonoiksi, jolloin en myöskään reagoi ajatuksiin emotionaalisesti. Pysyn läsnä ja katson.

Esimerkiksi tänä aamuna mieleeni alkoi virrata ajatuksia heti herättyäni. Huomioita. Kello on puoli kymmenen. Illalla meni vähän myöhään. Keho tuntuu levänneeltä. Kaurapuuroa ja omenasosetta. Blogin kirjoitusta. Tapaaminen Helsingissä kahdelta ja Hiljaisuuden ilta kuudesta eteenpäin. Ajatukset virtasivat lävitseni, en takertunut mihinkään.

"Vanhan" aamun ajatusvirta olisi ollut tällainen: Kellon on jo puoli kymmenen, hitsi kun nukuin myöhään. Taas tuli valvottua ihan turhaan, mun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta saan unirytmin kohdalleen. Huh, onneksi kroppa tuntuu levänneeltä, se on kyllä ihme kun puskin joogaharjoituksen niin myöhään illalla. Tai no, enhän mä puskenut, vaan tein sen ihanan kevyellä energialla. Miksiköhän en ole aikaisemmin tehnyt harjoituksia kevyellä energialla? No just siks kun oon tällanen suorittaja. Vois kirjoittaa blogia. Ei hitsi, pitäiskö keittää puuro ensin. Pitää olla kahdelta stadissa, ei hitto se siis tarkoittaa, etten tänäänkään ehdi tehdä töitä. Kun on se Hiljaisuuden iltakin, eli olen vasta kympiltä kotona. Huokaus. 

Täällä minä olen. Olen havaitsija täällä syvällä, katson, mutten reagoi. Katsomista riittää, joka sekunti, joka minuutti, mutta tämä on minun elämätyöni. Tämä on sitä niin sanottua "henkistä elämää". Työn voi tehdä ainoastaan omassa arjessaan, nyt. Tämä on se tapa, jolla siirrän vuoria, parannan maailmaa ja menen kohti valoa. Ainoa tapa.

Jumalaa kiusaamassa

Vuosia sitten Hesarin Nyt-liitteessä oli pääsiäisen kunniaksi ajatusleikki: Mitä jos Jeesus eläisi tätä aikaa? Miten lehdistö reagoisi Golgatan verilöylyyn? Nyt-liite oli suunnitellut sarjan komeita kirkuvia lööppejä tyyliin: "Kansankiihottaja lynkattiin", "Nasaretilaisen ruumis varastettiin" jne. 

Toki lukija ymmärsi, että juttu oli tehty kieli poskessa, sillä eihän mitään jumalaa ole edes olemassa, mutta hitsi kun noi uskonnolliset pyhät pitää Nytissäkin jotenkin noteerata. Minun huomioni kiinnitti jutun läpi paistanut asenne, jota tekijät eivät ehkä itse tiedostaneet. Jutussa oli taustaoletuksena, että 2000 vuotta sitten eläneet ihmiset olivat tietämättömiä, suvaitsemattomia ja niin yksinkertaisia, etteivät tunnistaisi jumalan poikaa vaikka sellainen asuisi naapurissa. Mutta modernin tiedonvälityksen aikaan tällainen ihmiskunnan historiaa mullistava uutinen leviäisi kulovalkean tavoin ja päätyisi jopa pienen pohjoisen maan iltapäivälehtien lööppeihin.

Minua nauratti jo silloin tekijöiden usko nykyihmisen ylivertaiseen älykkyyteen ja huomiokykyyn. Siitä huolimatta, että nykyihmiset ovat tietämättömiä, suvaitsemattomia ja niin yksinkertaisia, etteivät he tunnistaisi valaistunutta ihmistä, vaikka sellainen istuisi heidän päälleen. Toki muutama vuosi sitten nähtiin sellainen ihme, että Äiti Amma pääsi lööppeihin, mutta sekin tapahtui missin siivellä. Saatiin naureskella ministeri Saarelalle.

Maailmassa on ollut pilvin pimein valaistuneita mestareita. Kaikilla on ollut omat seuraajansa, mutta suuret massat, tiedotusvälineet ja kirkko eivät ole heitä noteeranneet. Pitäisi olla todisteita. Näytä itsesi, jumala, kyllä minä sitten uskon. Tee temppu, tee ihme, heitä voltti, kyllä minä sitten armollisesti tunnustan sinut.

Minä en ymmärrä, miksi jumalalle olisi jotenkin tärkeää, että häneen uskotaan. Eikö se olisi vähän pikkumaista? Tai ehkä jumala on horoskooppimerkiltään leijona. Hänen on pakko päästä parrasvaloihin ja hän loukkaantuu verisesti aina kun häntä mitätöidään. Nytkin se murjottaa jossain taivasten valtakunnan perimmäisessä kolkassa, kun ihmiset eivät ymmärrä. Tosi huonona päivänä hän lähettää kiukuissaan muutaman tsunamin ja finanssikriisin maan päälle.    

Raamatussa sanotaan, että jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Metsään meni. Kyllä se taitaa olla niin, että ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. 

Tuomiolla

Välillä tämä itsensä katselu, itsetuntemuksen opettelu tuntuu toivottomalta. Ja epämiellyttävältä. Katson sisäänpäin, katson mitä minussa liikkuu, enkä näe kovin paljon hyvää tai kaunista. Näen oman pikkumaisuuteni. Ylpeyteni. Kateuteni. Heikkouteni. Pahansuopuuteni.

Järki kai sanoisi, että täytyy tiedostaa millainen on, ennen kuin voi muuttua. Jo se, että tiedostaa, on valtava saavutus, puoli voittoa. Jne. Näen, että voisin seurata tätä ajatusta, nähdä hyvän, keskittyä siihen, päästää irti muusta. Näen, mutta en silti tee niin. Negatiiviset ajatukset ovat paljon houkuttelevampia, koska niissä on mehua, draamaa ja kiihkeyttä, jotain sentään tapahtuu. Mitä sitten vaikka olen onneton ja ahdistunut, ainakin elämä tuntuu joltain, eikä tarvitse mennä hiljaisuuteen, siihen pirulliseen tylsyyteen.

Minussa on valtava kaipuu rakkauteen, pehmeyteen, mutta valitsen silti kovuuden. Se on helpompaa nyt, kun en pysty hengittämään kunnolla. Jos hengitän syvään, saan sähköiskun selkälihaksiin ja kylkiin. On vaikea seistä, on vaikea istua. Ihan kuin koko keho olisi tulehtunut. Päätä särkee, vaikka olen vetänyt joogin vuosikiintiön verran Buranaa.

Kaikki tämä siksi, että kävin perjantai-iltana tanssitunnilla ja heti perään astangasulkeisissa, ja lauantaiaamuna taas tanssitunnilla ja syvävenyttelyssä. Päänsärky alkoi venyttelyssä. Jaksoin hädin tuskin siirtyä asennosta toiseen, venytys sattui lihaksissa niin, että olisin voinut karjua kivusta. Kotona romahdin. Makasin tuntikaupalla sängyssä odottaen, että lääke alkaisi vaikuttaa (never happened). En pystynyt nukkumaan, makasin pimeässä silmät kiinni, liikkumatta, hengitystäni kuunnellen, kykenemättä pakenemaan kipua tai ajatuksiani.

Elämä lähettää aika vahvan viestin, kun keho pettää. Mitä jos rauhoittuisit, hiljentyisit. Mutta kieltäydyn ottamasta viestiä vastaan. Mieleni on ankara ja tuottaa syytöksen toisensa perään. Olen väsynyt, en jaksa taistella vastaan.

Saatanan idiootti, pitääkö sua iskeä lekalla päähän ennen kuin ymmärrät kuunnella itseäsi ja kehoasi paremmin? Oot haahuillut koko viikon tekemättä mitään mitä sun piti tehdä, päätät palkita itsesi jollain ihanalla kuten tanssilla, mutta pilaat sitten senkin, vai mitä? Senhän sä osaat, vetää kaiken överiksi niin että varmasti saat kärsiä. Ja mitä helvettiä sä jeesustelet täällä kaiken maailman läsnäolo-totuus-rohkeus-paskalla, kun sulla ei ole minkäänlaista otetta omaan elämääsi? Mikset sä kirjoita siitä, että valvoit taas yhden yön katsellen tv-visailuja ja jenkkireality-paskaa? Herätessäsi aamulla väsyneenä ensimmäinen ajatus oli voi vittu, ja siinäpä sulla olikin viehättävät lähtökohdat uuteen päivään. 

Joo, onhan sulla ne lentoliput sinne Intiaan ja joo, kyllähän sä nouset siihen koneeseen eikä maailma kaadu vaikka joitain asioita jäisikin tekemättä. Mutta arvaa mitä: sä jätät ihmisiä pulaan. Äitisi on huolissaan, kestätkö sen, senkin itsekäs paska? Ja luuletko sä, että asiat paranee sillä, että lähdet maailman toiselle puolelle? Joudut ottamaan itsesi mukaan, ja se on sulle ihan oikein!

No niin. Nyt julkaiset tän itsesäälissä uitetun ruikutuksen ja jatkat sitä missä olet niin hyvä: oman merkityksettömän elämäsi läpi lipumista. Makaa vaikka sängyllä, tai ole lukevinasi, turha suunnitella mitään muuta koska susta ei ole mihinkään muuhun.

Antamisesta

"Mutta mitä mä voin tehdä?" kysyin monesti turhautuneena. Jooga- ja meditaatioharjoituksista huolimatta olin levoton. Olin kokenut hetkittäin, miltä tuntuu olla hiljaa, ajatukseton, rauhassa. Se täyteläinen tyhjyys oli parasta, mitä olin koskaan kokenut. Olin katkera elämälle, joka näytti jotain kaunista, mutta otti sen saman tien pois.

"Mitä mä voin tehdä?"

"Sä voit antaa enemmän", kuului vastaus. 

Hyvä on. Aloin laatia suunnitelmaa. Rupean keharikaveriksi! Käyn kehitysvammaisen kanssa leffassa, kaupassa, ulkoilemassa. Alan ohjata vanhainkodissa joogaa! Helppoja liikkeitä, joita voi tehdä vaikka tuolilla istuen. Kun olisi pitänyt ryhtyä tuumasta toimeen, jänistin. Sitoutuminen ahdisti. Vastuu pelotti. Itseinho lannisti. En ollut oikeasti kiinnostunut ihmisistä, joita suunnittelin auttavani, heillä oli minulle vain välinearvoa. Tarvitsin antamisen kohteita.

Jos antaminen ei ole auttamissuoritteita, mitä se on? Olen nähnyt siitä vain välähdyksiä, mutta pienten pilkahdusten perusteella tiedän, että antaminen on jotain valtavaa, joka muuttaa elämäni. Kun otan, saan mitä haluan. Kun annan, saan mitä tarvitsen. Voiko kukaan pyytää enempää?

Annan kirjoittaessani tätä blogia. Ei niin, että tarvitsisin ne pari hassua lukijaa, jotka tänne eksyvät, ennen kuin voin antaa, tai että antaminen olisi riippuvainen siitä, kokevatko lukijat saavansa jotain. Annan itseni elämälle. 

Minulla on toistaiseksi sellainen käsitys - mieleni rakentama teoria, josta en vielä pysty irrottautumaan vaikka näenkin jossain määrin sen läpi - että antaminen on erityisen voimallista, kun teen sen pelon tai häpeän läpi. Annan ollessani rohkea, uskaltaessani tuoda näkyville jotain herkkää ja haavoittuvaa. Hetket, jolloin olen auki ja paljastan itseni, ovat kuin pieni kuolema, mutta elämä on reilu. Saan palkintoni heti.

Tässä minä repsotan apposen auki ja nauran. Miten saatoin kuvitella, että sisimpäni olisi suojaton? Se pieni ja herkkä onkin suuri ja voimakas. Jumankekka miten vahva minä olen, miten tyyni, miten luja! Leijona! Soturi! 

Hassua. Annan laittaessani itseni alttiiksi, vain huomatakseni, ettei mikään voi minua horjuttaa.

Kylmän viileää

Kännykkä soi, painan torkkunäppäintä. Vajoan takaisin siihen suloiseen pehmeyteen, jossa keho vain lepää, se ei vielä halua liikutella itseään. Jalat eivät ole vielä valmiit siirtymään pystyasentoon ja ottamaan minua kannettavakseen. Jalat eivät värähdäkään kun vyötärö kiertyy ja kyljet venyvät kurkottamaan kännykän lattialta. Makaan sängyssä kännykkä kädessä valmiina vaipumaan takaisin jonnekin syvälle, mutta mieleni pilaa kaiken.

Nousenkohan tänään ajoissa? (Ajoissa mihin?) Onnistunkohan tänään tekemään töitä? (Miksi en pysty toteamaan että joko teen tai en tee, koska lopputulos on kuitenkin sama: joko teen tai en tee.) Passi pitäisi uusia, jotta voisin hakea viiden vuoden viisumia, ammattiliittoon pitäisi liittyä, jotta voisin hakea apurahaa, kirjanpito pitäisi saada kuntoon, jotta tietäisin onko minulla oikeasti yhtään rahaa - en ole maksanut tänä vuonna senttiäkään veroa. (Miksi on niin, että kun en pysty tarttumaan siihen yhteen työprojektiin, en anna itselleni lupaa tehdä mitään muutakaan?)

Istun kroppa jäykkänä, kulmat kurtussa sängyn laidalla. Huomaan päästäneeni mieleni ylikierroksille, ja päästän ajatuksista irti. Jännitys laukeaa. Olin pakkautunut päähäni, mutta avarrun nyt alaspäin, kunnes olen taas kehossani. Tunnen kädet, takapuolen painon sängyllä, jalkapohjat lattiassa. Olen pehmeä.

Mittaan hiutaleita puurokattilaan, ajatukset surraavat täysillä, päästän irti. Raaputan palanutta maitoa kattilan pohjasta, päästän irti. Harjaan hampaita, päästän irti.

Tiedän kokemuksesta, etten saa mitään tehtyä yrittämällä, ajattelemalla että pitäisi, hoputtamalla tai pakottamalla. Se johtaa ahdistukseen ja lamaantumiseen. Ainoa tehtäväni on päästää irti, uudelleen ja uudelleen. Kun olen riittävän tyhjä, ilman emootioita, ja vain teen mitä teen, jonain hetkenä istun koneelle, tartun puhelimeen ja toimin. Kylmän viileästi.

Sananen rakkaudesta

Aamun julistus: En ole kiinnostunut mistään muusta kuin rakkaudesta. Olen huomannut, että minulle tulee puolivuosittain tai kvartaaleittain tarve sanoa ääneen jotain ylevää ja juhlallista. Julistuksen sisältö on yleensä sama.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa rakkaudesta, koska se saa minut tuntemaan rakkauden läsnäolon. Tulen tietoiseksi kehostani, kaikki solut täällä sisällä tuntuvat täyteläisiltä ja täytän nahkani mukavan pinkeästi. En kuitenkaan ole terävärajainen, vaan pehmeä. Aistin myös ympärilläni olevan tilan, joka ei suinkaan ole tyhjää. Se on jotain hienovaraista ja latautunutta. Kun huojun, se myötäilee, se antaa minun pyöritellä päätäni vapaasti. Kun hengitän syvään, sisääni virtaa jotain uutta ja raikasta. Uloshengityksellä annan pois jotain vanhaa.

Kun tunnen rakkauden läsnäolon, hengitykseni hidastuu, jännitys otsalla ja silmien pohjalla hellittää, ja jokin kupliva ja pulputtava vetää suupieliä hienoisesti ylöspäin. Tuntuu hyvältä olla näin.  

Kyse ei ole oikeastaan siitä, tunteeko rakkauden vai ei, vaan muistaako sen. Antaudunko töiden, kiireiden ja mielen vietäväksi, vai muistanko aina välillä pysähtyä, hengittää, rauhoittua, ja antaa rakkauden väreillä kehossani ja ympärilläni.

Tätä on rakkaus. Se ei ole tunne, vaan tila. Olen ollut kaksi vuotta sinkkuna, mutta minulla on elämässäni enemmän rakkautta kuin koskaan aikaisemmin. En tarvitse rakkaudelleni kohdetta, koska minä olen itse se rakkaus. Se lähtee täältä sisältä, läsnäolosta. Rakkaudessa ei ole vaatimusta, sitä voi vain olla ja antaa. Sitten joskus, kun aika on, saan rakastaa miestä ja miehen kanssa. Mutta minulla on jo kaikki se rakkaus, jonka tarvitsen. 

Toisten sanat

Sain ystävältä lainaksi Paulo Coelhon mietelausekirjan. Siinäpä mies, joka näkee. Hän on oivaltanut elämästä jotain aitoa ja todellista. Tuli kova hinku aloittaa merkintä siteeraamalla Coelhoa, mutta onnistuin täpärästi vastustamaan sitä. Sen sijaan siteeraan erästä toista, nimittäin Ralph Waldo Emersonia: 

"I hate quotations. Tell me what you know."

Vihaan sitaatteja. Kerro minulle jotain siitä, minkä tiedät.

Vaikka ajattelijat, opettajat ja gurut puhuvat kuinka viisaita, heidän totuutensa on vain kaunista sanahelinää, ellen pysty elämään sitä todeksi omassa elämässäni. Ellei se jalostu konkreettisiksi teoiksi arkeen. Tämä on ansa, johon niin sanotun henkisen tien kulkijoita lakoaa kuin heinää. Joudun harva se päivä kömpimään sudenkuopasta ylös.

Aina kun nostan jonkun toisen auktoriteetiksi, jalustalle, otteeni omasta totuudestani herpaantuu hieman. Kun annan jonkun toisen määritellä mikä on minulle totta, astun askeleen kauemmas selkeydestä. Henkisyyttä ei voi opiskella lukemalla kirjoja tai keräämällä mahdollisimman paljon tietoa idän filosofioista, joogasta, chakroista, energioista jne. Sen voi ainoastaan elää.

Mieli on sellainen, että se haluaa pyöritellä ajatuksia ja velloa ajatusten synnyttämissä emootioissa. Mielelle on ihan sama, koskevatko ajatukset työ- ja kotiasioita vai henkisten opettajien teorioita, kunhan härdelli pyörii ja ruokahuolto toimii. Voi tuntua hienolta pyöritellä mielessään eri meditaatiotekniikoiden teorioita tai vertailla eri koulukuntien käsityksiä jumalasta ja egosta, mutta se on silkkaa viihdettä mielelle. Ei paljonkaan jalostuneempaa kuin tv-viihteen seuraaminen.

Nyt kun olen aikani copy-peistaillut lauseita ja kappaleita uuteen järjestykseen siinä toivossa, että punainen lanka näyttäytyisi, minun on vain tunnustettava, etten pääse aiheen ytimeen. Jään itse käsitteelliselle tasolle, väitän, en näytä. Näin tänään. Mutta jotenkin haluan tällä pohdinnalla muistuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitse haalia informaatiota näistä ja noista asioista, ennen kuin voin edistyä omalla tielläni. Jo se, että käytän sanaa edistyminen osoittaa, että yritän saada asian hallintaan järkeilemällä, mielen avulla. Aivan kuin vastaus ei olisikaan tässä ja nyt, vaan jossain tulevaisuudessa, kun olen ensin suorittanut ja edistynyt riittävästi. On vain yksi tie totuuteen, ja se alkaa olemalla läsnä nyt.  

Oho, aloitin Paulo Coelhosta ja päädyin tänne. Miten tässä näin kävi? Taidan palata mietelauseiden pariin.