Pitää tarkistaa kännykästä mikä viikonpäivä ja monesko. Herranjestas, nyt on vappuaatto! Kun ajattelen Helsingin vappuhulinaa, olen erittäin onnellinen saadessani olla täällä.
Istun Raku’s German Bakeryssä Bhagsussa, Hot Ginger Lemon Honey -juoma edessäni. Tulin juuri Bhooman sivanandajoogasta, jalat täristen, ja totesin tarvitsevani lepotauon ennen kuin lähden kipuamaan vuorenrinnettä Dharamkotiin.
Ihmeellinen päivä Rochanin kanssa. Jessus että meillä riittää juttua! Puhumme tästä työstä, jota teemme: länäolosta, meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta. Tajusin vasta, että tässä on ensimmäinen mies, jonka kanssa pystyn kommunikoimaan tällä tasolla. Ihan suoraan ja avoimesti. Minä olen hänen seurassaan auki. Ei pidäkkeitä, ei filttereitä. Suoraa ja kaunista. Hurmaavaa.
Meillä oli hyvä craniosacral-sessio. Minua pelotti ihan hirveästi, en edes tiedä miksi, mutta oli sellainen olo että nyt tapahtuu paljon ja isoja asioita, jotain lähtee liikkeelle. Ja sitten… jotain tapahtui, hurjasti liikettä, valtavaa purkamista, mutta ihan eri tavalla kuin kuvittelin.
Löysin koanit jälleen. Sanoin itselleni Tell me what trust is, ja kehoni vastasi rentoutumalla. Ja uudestan: Tell me what trust is, ja kehoni vastasi päästämällä irti, putoamalla vielä vähän syvemmälle. Sitten muistin Love-koanin, jonka kanssa minun olisi pitänyt työskennellä Satorin jälkeen eli pari viime kuukautta, mutta olen unohtanut. Tai jos olen muistanut, en ole halunnut. Tell me what love is, kysyn itseltäni, ja kehoni vastaa hymyllä. Kasvoni hymyilevät, kyllä, mutta myös koko kehoni hymyilee. Rakkaus on sitä, että koko keho hymyilee, avautuu ja kevenee. Kokemus on niin hyvä ja syvä, että luulenpa kaikkien kehoni solujenkin hymyilevän.
– Wow, olen aivan uudessa paikassa, tunnetko sinäkin sen, kysyn Rochanilta.
Hänellä on ote, jossa toinen käsi on olkapäällä, toinen käsi reiden alla, lähellä polvea.
– Sinusta huokuu valtavasti kuumuutta, mikä on yleensä hyvä merkki, Rochan vastaa.
Minä vain hymyilen, kehoni hymyilee. Miten minä olen voinut unohtaa? Tell me what love is, kysyn itseltäni vähän väliä, ja kehoni vastaa kellumalla rennosti ja kauniisti ja hohtamalla valoa. Valoni on kirkasta ja valkoista eli oikeastaan näkymätöntä, mutta koska se vilkkuu, näen sen. Näen valoaaltojen värinän. Myös sanallinen vastaus nousee mieleeni: I am, minä olen rakkaus.
Toissapäivänä ensimmäisessä craniosacral-sessiossa oli paljon tärinää ja puutumista, hallitsematonta nykimistä kun hermosto totutteli uuteen tapaan tehdä työtä. En tuntenut fyysistä kipua, mutta olo oli välillä hankala, suorastaan epämiellyttävä. Tänään työskentely on hyvin hienovaraista. Ja riemastuttavaa! Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään! Love-koan auttaa minua vain olemaan se mikä olen, rakkaus. Siis voin todellakin eheytyä tekemättä yhtään mitään! Vain olemalla, päästämällä irti, lepäämällä tässä, ja kehoni hoitaa ja eheyttää itse itsensä, toki Rochanin ammattitaitoisella avustuksella. Kiitos, kiitos, kiitos!
Hitto, kello on yli seitsemän, pakko lähteä kiipeämään ennen kuin aurinko laskee. Hämärtyy jo, ja taskulamppuni patterit vetelevät viimeisiään.
torstaina, huhtikuuta 30, 2009
tiistaina, huhtikuuta 28, 2009
Hyvä päivä
Laiska aamupala Rochanin ja Sahidon seurassa, sitten Craniosacral-sessio (ks. Wikipedia) Rochanin kanssa. Hoidon jälkeen laiska lounas Green Caféssa.
Meillä synkkaa todella hyvin. Aika jännä kontrasti Adimin jälkeen: tässä on mies, jonka kanssa vain puhumme, puhumme, puhumme. Vaikka mistä, mutta kuitenkin aina tästä ihanasta: elämästä, rakkaudesta, meditaatiosta, läsnäolosta. Näistä ainoista asioista, jotka ovat puhumisen arvoisia.
Ja Rochan todella kuuntelee minua. Kuuntelee ihan rauhassa ja keskittyneesti, imee joka sanan. Näkee minut. Kun Rochan puhuu, minä tyhjenen ja olen vain läsnä. Kuuntelen. Ja näen. Ei ole yllätys, että myös Rochan on Satorinsa istunut. Meidän kommunikointimme on niin suoraa ja luontevaa.
Kaikki, mitä Rochan kertoo itsestään, resonoi minussa, aah miten tuttua! Ja päin vastoin. Meillä on ulkoisesti täysin erilainen tausta, mutta kokemus on sama. Kun katson meitä pulisemassa, tuntuu vaikealta uskoa meidän olevan vetäytyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka saattavat viettää viikkoja yksinään, puhmatta kenellekään, ja joiden mielestä on vaikea mennä yksin bileisiin tai jutella vieraille. Mutta toistemme seurassa me emme ole yhtään ujoja.
Tietysti on myös tämä kehotaso. Rochan on erittäin miehekäs ja seksikäs, ja tuntuu turvalliselta ja rauhalliselta halata häntä. Meidän vartalomme tykkäävät toisistaan. Meillä on hyvä energia yhdessä.
Tänään kun erottiin yli kuuden tunnin sessio- ja juttelumaratonin jälkeen, Rochan sanoi:
– I enjoy spending time with you, Darling.
Johon minä:
– Likewise, Sweetheart.
Tuntuu hyvältä viettää aikaa miehen kanssa, joka on niin avoin ja herkkä, mutta samalla niin miehekäs. Jolle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia sanoa ääneen nauttivansa seurastani. Tässä saattaa olla kehitteillä kaunis ystävyys.
Lähden kipuamaan Bhagsusta kivikkoisia kinttupolkuja pitkin Dharamkotiin. Hymyilen. Miten voisin olla hymyilemättä, kun kaikki on niin kaunista. Vastaantulijat hymyilevät takaisin. Kun kävelen pihojen poikki, naiset toivottavat namastet ja jatkavat sitten pyykkäämistään. Pienikokoiset, sitkeät hevoset, vuohet ja aasit käyskentelevät vapaina, mutta pysyvät omien pihojensa tuntumassa. Paitsi se kauniin valkoinen, mutta mudassa rypenyt hevonen, joka laukkaa päätään viskoen pellon poikki, hyppää kivetylle polulle saaden ihmiset väistämään ojaan tai painautumaan talon seinää vasten, ja nelistää kaviot kopisten tiehensä. Kohta teini-ikäinen poika juoksee hengästyneenä karkurin perään. Kaikkia meitä näytöstä todistaneita naurattaa kauheasti. Arki pulppuaa elämäniloa.
Hengästyn kivutessani polkua ja lopulta jyrkkiä portaita ylös Dharamkotiin. Portaat ja kapeat kujat on lakaistu niin siisteiksi ja talot ovat niin hyvässä maalissa, että on vaikea muistaa olevansa Intiassa.
Kun pääsen huoneeseeni heittäydyn tyytyväisenä sängylle lepäämään. Puhelin soi: Adim. Hän on Delhin lentokentällä, viisumiasiat ovat järjestyneet parhain päin. Tuntuu hyvältä kuulla Adimin vapautunut ja tyytyväinen ääni. Tuntuu myös hyvältä, että hän haluaa soittaa. Puhumme vain käytännön asioista, mutta äänessä on paljon hymyä ja naurua. Hyvää energiaa, kaunis yhteys arkipäiväisyyksien alla.
Varsinainen asia oli, että hän aikoo lähettää minulle Delhissä asuvan ystävänsä yhteystiedot. Voin ottaa ystävään yhteyttä, jos tarvitsen joskus apua Delhissä. Adim voi olla halkomaisen epäromanttinen, mutta hän pitää huolta. Myös ennen lähtöään McLeod Ganjista hän halusi pikaisesti esitellä minut ystävälleen, jolla on kauppa McLeodissa. Jos tarvitsen apua, ystävä auttaa.
Puhelun jälkeen jään sängylle makaamaan. Tässä minulla on nämä kaksi miestä. Niin kauniita, mutta niin erilaisia. Molemmat näkevät minut, omalla tavallaan, ja pitävät näkemästään. Kyllä minulle nyt annetaan isolla kauhalla. Kiitos!
Tällä hetkellä ei häiritse yhtään, että haluan rakastella kahden miehen kanssa. Toinen on täällä, toinen ei, joten minun ei tarvitse edes valita. Pysyn vain läsnä parhaani mukaan, pysyn kehossani ja katson mitä tapahtuu. On selvää, että kehoni haluaa rakastella. Voin vain katsoa, toteutuuko kehon tahto vai ei.
Meillä synkkaa todella hyvin. Aika jännä kontrasti Adimin jälkeen: tässä on mies, jonka kanssa vain puhumme, puhumme, puhumme. Vaikka mistä, mutta kuitenkin aina tästä ihanasta: elämästä, rakkaudesta, meditaatiosta, läsnäolosta. Näistä ainoista asioista, jotka ovat puhumisen arvoisia.
Ja Rochan todella kuuntelee minua. Kuuntelee ihan rauhassa ja keskittyneesti, imee joka sanan. Näkee minut. Kun Rochan puhuu, minä tyhjenen ja olen vain läsnä. Kuuntelen. Ja näen. Ei ole yllätys, että myös Rochan on Satorinsa istunut. Meidän kommunikointimme on niin suoraa ja luontevaa.
Kaikki, mitä Rochan kertoo itsestään, resonoi minussa, aah miten tuttua! Ja päin vastoin. Meillä on ulkoisesti täysin erilainen tausta, mutta kokemus on sama. Kun katson meitä pulisemassa, tuntuu vaikealta uskoa meidän olevan vetäytyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka saattavat viettää viikkoja yksinään, puhmatta kenellekään, ja joiden mielestä on vaikea mennä yksin bileisiin tai jutella vieraille. Mutta toistemme seurassa me emme ole yhtään ujoja.
Tietysti on myös tämä kehotaso. Rochan on erittäin miehekäs ja seksikäs, ja tuntuu turvalliselta ja rauhalliselta halata häntä. Meidän vartalomme tykkäävät toisistaan. Meillä on hyvä energia yhdessä.
Tänään kun erottiin yli kuuden tunnin sessio- ja juttelumaratonin jälkeen, Rochan sanoi:
– I enjoy spending time with you, Darling.
Johon minä:
– Likewise, Sweetheart.
Tuntuu hyvältä viettää aikaa miehen kanssa, joka on niin avoin ja herkkä, mutta samalla niin miehekäs. Jolle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia sanoa ääneen nauttivansa seurastani. Tässä saattaa olla kehitteillä kaunis ystävyys.
Lähden kipuamaan Bhagsusta kivikkoisia kinttupolkuja pitkin Dharamkotiin. Hymyilen. Miten voisin olla hymyilemättä, kun kaikki on niin kaunista. Vastaantulijat hymyilevät takaisin. Kun kävelen pihojen poikki, naiset toivottavat namastet ja jatkavat sitten pyykkäämistään. Pienikokoiset, sitkeät hevoset, vuohet ja aasit käyskentelevät vapaina, mutta pysyvät omien pihojensa tuntumassa. Paitsi se kauniin valkoinen, mutta mudassa rypenyt hevonen, joka laukkaa päätään viskoen pellon poikki, hyppää kivetylle polulle saaden ihmiset väistämään ojaan tai painautumaan talon seinää vasten, ja nelistää kaviot kopisten tiehensä. Kohta teini-ikäinen poika juoksee hengästyneenä karkurin perään. Kaikkia meitä näytöstä todistaneita naurattaa kauheasti. Arki pulppuaa elämäniloa.
Hengästyn kivutessani polkua ja lopulta jyrkkiä portaita ylös Dharamkotiin. Portaat ja kapeat kujat on lakaistu niin siisteiksi ja talot ovat niin hyvässä maalissa, että on vaikea muistaa olevansa Intiassa.
Kun pääsen huoneeseeni heittäydyn tyytyväisenä sängylle lepäämään. Puhelin soi: Adim. Hän on Delhin lentokentällä, viisumiasiat ovat järjestyneet parhain päin. Tuntuu hyvältä kuulla Adimin vapautunut ja tyytyväinen ääni. Tuntuu myös hyvältä, että hän haluaa soittaa. Puhumme vain käytännön asioista, mutta äänessä on paljon hymyä ja naurua. Hyvää energiaa, kaunis yhteys arkipäiväisyyksien alla.
Varsinainen asia oli, että hän aikoo lähettää minulle Delhissä asuvan ystävänsä yhteystiedot. Voin ottaa ystävään yhteyttä, jos tarvitsen joskus apua Delhissä. Adim voi olla halkomaisen epäromanttinen, mutta hän pitää huolta. Myös ennen lähtöään McLeod Ganjista hän halusi pikaisesti esitellä minut ystävälleen, jolla on kauppa McLeodissa. Jos tarvitsen apua, ystävä auttaa.
Puhelun jälkeen jään sängylle makaamaan. Tässä minulla on nämä kaksi miestä. Niin kauniita, mutta niin erilaisia. Molemmat näkevät minut, omalla tavallaan, ja pitävät näkemästään. Kyllä minulle nyt annetaan isolla kauhalla. Kiitos!
Tällä hetkellä ei häiritse yhtään, että haluan rakastella kahden miehen kanssa. Toinen on täällä, toinen ei, joten minun ei tarvitse edes valita. Pysyn vain läsnä parhaani mukaan, pysyn kehossani ja katson mitä tapahtuu. On selvää, että kehoni haluaa rakastella. Voin vain katsoa, toteutuuko kehon tahto vai ei.
maanantaina, huhtikuuta 27, 2009
Dagen efter
Lojun sängyssä kymmeneen. En jaksa lähteä aamupalalle, onneksi kämpillä on mysliä ja rusinoita. Surffailua, meilailua, Facebookin päivitystä.
Adim soittaa. Hän metsästää puhelimensa laturia, ei kai hän antanut sitä minulle palauttaessaan kameran johdon. Tarkistan. Juu, täällä se on.
Tavallaan ihanaa kuulla Adimin ääntä, mutta mieli sekaantuu taas peliin. Linja on huono, joudun pinnistelemään ymmärtääkseni mitä toinen puhuu. Alan jännittää, kuinka monta kertaa kehtaan sanoa sorry what’s that ja kun en ole varma ymmärränkö, alan jännittää omia vastauksiani, mitä jos hän puhuukin jostain ihan muusta. Ihan tyhmää.
Huomaan taas, että minun ja Adimin juttu toimii parhaiten kehotasolla. Meilailu ei suju, sillä kirjoitamme toistemme ohi. Puhelimessa puhuminen on vaikeaa, kun on nämä kulttuuri- ja persoonaerot kommunikoinnissa. Kun olemme yhdessä ja kehoyhteys syntyy, pystymme juttelemaan. Toissailtainen keskustelu Ever Green Caféssa oli hyvä esimerkki siitä, että meillä on paljonkin puhuttavaa, jos puhumme oikeista asioista.
Kehoyhteys ei ole pelkästään seksuaalista. Tai jos onkin, se on seksuaalista sillä syvällä tasolla, jolla kaikki elämä on seksuaalista. Se on puhdasta seksuaalisuutta, puhdasta elämänvoimaa, jolla ei ole mitään tekemistä seksin kanssa.
Olen koko ikäni kommunikoinut mielen tasolla, sanoin ja käsittein. Keho- ja energiatasolla kommunikointi on uutta ja vaikeaa. Siksi olenkin niin kiitollinen, että elämä paiskasi Adimin silmilleni. (Tai huomattavasti alemmas kuin silmille, kuten rakas Tara suvaitsi huomauttaa.) Adim on opettanut minut pysymään poissa mielestä, luottamaan kehooni ja intuitiooni, vaikka haparoinkin suurimman osan aikaa sokkona sumussa.
Ja tietysti Adimin tapaaminen on antanut minulle aitiopaikan katsoa tätä hullua mieltäni. Sen väsymätöntä halua kehitellä mitä ihmeellisimpiä päiväunia ja analyysejä. Tiedän, ettei Adim ole elämäni mies. Tästä meidän jutustamme ei kasva jotain suurta ja ihmeellistä, me emme koskaan ala seurustella tai elää yhteistä elämää. Minä tiedän sen, mutta mieleni haluaa kelata kaikki mahdollisuudet läpi. Mitä jos… Entä jos… Jospa… Mitä jos Adim yhtäkkiä muuttuisi ja siitä tulisi sellainen kuin haluaisin… and so on.
On ihan sama, mitä tiedän. Mieleni haluaa kokea ja tuntea tämän romanttis-eroottisen tarinan kaikki vivahteet, käydä läpi onnelliset ja vähemmän onnelliset loput, se haluaa pakahtua onnesta, tuntea syvää häpeää ja raastavaa mustasukkaisuutta.
Aina unelmoidessani joudun pois nykyhetkestä ja läsnäolon hiljaisesta kauneudesta. Unelmointi on kuin myrkkyä, joka imee elämästäni mehun. Nämä romanttiset, jännittävät juonikuviot ovat tietysti erittäin viihdyttäviä, mutta päiväuni on yhtä vahingollinen kuin painajainen. Hekuman jälkeen iskee krapula: tyytymättömyys, masennus ja ahdistus. Aina.
En enää halua krapulapäiviä. En halua tärinää ja huonovointisuutta. Miten mahtavaa on, ettei minun tarvitse enää suostua niihin! Unelmonti on ollut minulle niin luonteva ja (valheellisen) lohdullinen tapa vuosien ajan, että vieroittuminen on pitkä prosessi, mutta minun pitää olla valpas. Kun saan itseni kiinni unelmoinnista, päästän yksinkertaisesti irti. Keskeytän. En ala sättiä itseäni, taas sorruit, luuseri et osaa, on se kumma kun et saa typeriä ajatuksiasi kuriin. Siitä mieli saa vain lisää draaman jyviä myllyynsä. Ei, minä yksinkertaisesti keskeytän. Uudestaan ja uudestaan.
Adim soittaa. Hän metsästää puhelimensa laturia, ei kai hän antanut sitä minulle palauttaessaan kameran johdon. Tarkistan. Juu, täällä se on.
Tavallaan ihanaa kuulla Adimin ääntä, mutta mieli sekaantuu taas peliin. Linja on huono, joudun pinnistelemään ymmärtääkseni mitä toinen puhuu. Alan jännittää, kuinka monta kertaa kehtaan sanoa sorry what’s that ja kun en ole varma ymmärränkö, alan jännittää omia vastauksiani, mitä jos hän puhuukin jostain ihan muusta. Ihan tyhmää.
Huomaan taas, että minun ja Adimin juttu toimii parhaiten kehotasolla. Meilailu ei suju, sillä kirjoitamme toistemme ohi. Puhelimessa puhuminen on vaikeaa, kun on nämä kulttuuri- ja persoonaerot kommunikoinnissa. Kun olemme yhdessä ja kehoyhteys syntyy, pystymme juttelemaan. Toissailtainen keskustelu Ever Green Caféssa oli hyvä esimerkki siitä, että meillä on paljonkin puhuttavaa, jos puhumme oikeista asioista.
Kehoyhteys ei ole pelkästään seksuaalista. Tai jos onkin, se on seksuaalista sillä syvällä tasolla, jolla kaikki elämä on seksuaalista. Se on puhdasta seksuaalisuutta, puhdasta elämänvoimaa, jolla ei ole mitään tekemistä seksin kanssa.
Olen koko ikäni kommunikoinut mielen tasolla, sanoin ja käsittein. Keho- ja energiatasolla kommunikointi on uutta ja vaikeaa. Siksi olenkin niin kiitollinen, että elämä paiskasi Adimin silmilleni. (Tai huomattavasti alemmas kuin silmille, kuten rakas Tara suvaitsi huomauttaa.) Adim on opettanut minut pysymään poissa mielestä, luottamaan kehooni ja intuitiooni, vaikka haparoinkin suurimman osan aikaa sokkona sumussa.
Ja tietysti Adimin tapaaminen on antanut minulle aitiopaikan katsoa tätä hullua mieltäni. Sen väsymätöntä halua kehitellä mitä ihmeellisimpiä päiväunia ja analyysejä. Tiedän, ettei Adim ole elämäni mies. Tästä meidän jutustamme ei kasva jotain suurta ja ihmeellistä, me emme koskaan ala seurustella tai elää yhteistä elämää. Minä tiedän sen, mutta mieleni haluaa kelata kaikki mahdollisuudet läpi. Mitä jos… Entä jos… Jospa… Mitä jos Adim yhtäkkiä muuttuisi ja siitä tulisi sellainen kuin haluaisin… and so on.
On ihan sama, mitä tiedän. Mieleni haluaa kokea ja tuntea tämän romanttis-eroottisen tarinan kaikki vivahteet, käydä läpi onnelliset ja vähemmän onnelliset loput, se haluaa pakahtua onnesta, tuntea syvää häpeää ja raastavaa mustasukkaisuutta.
Aina unelmoidessani joudun pois nykyhetkestä ja läsnäolon hiljaisesta kauneudesta. Unelmointi on kuin myrkkyä, joka imee elämästäni mehun. Nämä romanttiset, jännittävät juonikuviot ovat tietysti erittäin viihdyttäviä, mutta päiväuni on yhtä vahingollinen kuin painajainen. Hekuman jälkeen iskee krapula: tyytymättömyys, masennus ja ahdistus. Aina.
En enää halua krapulapäiviä. En halua tärinää ja huonovointisuutta. Miten mahtavaa on, ettei minun tarvitse enää suostua niihin! Unelmonti on ollut minulle niin luonteva ja (valheellisen) lohdullinen tapa vuosien ajan, että vieroittuminen on pitkä prosessi, mutta minun pitää olla valpas. Kun saan itseni kiinni unelmoinnista, päästän yksinkertaisesti irti. Keskeytän. En ala sättiä itseäni, taas sorruit, luuseri et osaa, on se kumma kun et saa typeriä ajatuksiasi kuriin. Siitä mieli saa vain lisää draaman jyviä myllyynsä. Ei, minä yksinkertaisesti keskeytän. Uudestaan ja uudestaan.
sunnuntai, huhtikuuta 26, 2009
Rakkauden äärellä
Istun Cool Talk Corner -ravintolan terassilla Dharamkotissa. Ihmeellinen, kaunis olo. Levollinen, hidas, pysähtynyt. Kirkas ja puhdas. Ei suuria tunteita tai tunnekuohua. Ei ahdistusta, odotuksia tai toiveita. Vain tämä hengitys tässä.
Katson vuoria ja huokaan. Ne seisovat siinä niin tummina, jykevinä ja ikuisina. Vähän kauempana luminen huippu. Aurinko laskee kohta, ilta-auringon valo on punertavan keltainen, lämmin. Jos nyt ottaisin kamerani esiin ja kuvaisin ympärilläni istuvia ihmisiä, he näyttäisivät todella kauniilta. Heissä olisi sävyjä ja syvyyttä.
Nyt nousee jotain, sittenkin jokin tunne. Rintaa puristaa hieman, silmät sumenevat. Helpotuksen ja kiitollisuuden kyyneleitä. Olen niin ehjä. Ja valmis. Kokonainen. Olen elämän rakastettu. Ei se kaunis mies, Adim, tätä minulle tehnyt, vaan elämä. Elämä minussa, eli minä itse. En tarvitse tähän miestä, sillä tämä olen minä. Siksi ero Adimista ei herätä minussa surua tai ahdistusta – ei niin kauan, kun pysyn täällä syvällä, kehossani. Täällä on kaikki hyvin, koska olen yhteydessä elämän yksinkertaiseen totuuteen. Ei komplikaatioita.
Jään vähän väliä tuijottelemaan vuoria suu auki, kun unohdun uloshengityksen päätteeksi johonkin lämpimään, syvään poimuun täällä sisälläni.
Kun rakastelin Adimin kanssa, hoin hiljaa mielessäni mantraa. Joko suomeksi “Rakastan rakastan” tai englanniksi “I love you, I love you”. Mantra auttoi rentoutumaan ja putoamaan vielä hieman syvemmälle tyyneyteen. Se auttoi saamaan yhteyden rakkauteen. Vaikka katsoin Adimia silmiin, julistuksessa ei ollut mitään henkilökohtaista. En minä Adimia rakasta, siinä mielessä kun sanaa rakkaus yleensä käytetään. En rakasta häntä henkilönä, en persoonana, en hänen kehoaan ja mieltään. Minä rakastan elämää hänessä, rakkauden mysteeriä hänessä, rakastan hänen valoaan, viattomuuttaan, puhtauttaan, selkeyttään. Ja ennen kaikkea rakastan hänen läsnäoloaan, sitä että hänen mielensä hiljenee ja hän on vakaasti kehossaan.
Rakastan saadessani katsoa Adimia silmiin ja nähdä hänen silmissään vain syvän, pysähtyneen tyyneyden. Rakastan sitä, että saan peilata siitä tyynestä pinnasta oman rakkauteni, universaalin rakkauden, joka vain on. Minä ja Adim emme ole tärkeitä, eikä rakkaus ole meidän. Se on lainaa elämältä.
Kun sanon rakastavani Adimia, siinä ei ole sitä takertuvaa, tarvitsevaa ja vaativaa laatua, jonka olen tottunut yhdistämään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. En halua omistaa. Päin vastoin näen yhä selkeämmin, että päästämällä irti Adimista saan enemmän. Kiitos rakas, turvallista matkaa!
Kun oli jäähyväisten aika, katsoin vain. Täysin neutraalisti. Tiedän jo, että Adim on jätkämäinen halko, joka ei paljon puhu eikä pussaa. Ei pidä kädestä, ei lepertele. Suoraan asiaan, jos asiaa on. Jos tehdään lähtöä Delhiin, sitten tehdään lähtöä Delhiin, be total! Ei ruveta ruikuttamaan, että voi vitsi kun pitää lähteä, jäisin paljon mieluummin tänne sinun kanssasi, tulee kauhea ikävä ja voi voi ja tunteita, tunnekuohuja, sentimentaalisuutta. Adim ei yksinkertaisesti ole sellainen. Onneksi. Hän on suora ja selkeä kuin kuutio, ja oli ihanaa huomata, että pystyin vain katsomaan ja hyväksymään. Hän on sellainen kuin on, eikä minulla ole tarvetta kovistella häntä, ripustaa häneen vaatimuksia. Kun en halua mitään, voin katsoa, myötäillä ja hyväksyä. En minä halua muuttaa häntä. En nyt. Olen kyllä halunnut, luoja varjelkoon, ja tulen varmasti haluamaan, sillä tämä on harvinaisen jääräpäinen yksilö, mutta en nyt. Juuri nyt tuntuu hyvältä vain myötäillä elämää.
Huh, miten helpottunut olen! Minä osaan rakastella! Tiedän nyt, mistä rakastelussa on kyse! Ja mikä parasta, en ripusta itseäni tai rakkauttani Adimiin. Ne eivät ole hänestä riippuvaisia. Saattaa olla, että rakastelen Rochanin kanssa lähitulevaisuudessa. Saa nähdä. Olisipa hienoa. Mutta pointti on se, etten enää pelkää (niin paljon). Vielä eilen kirjoitin Taralle, että voisin oksentaa kauhusta ajatellessani, että minun pitäisi aloittaa alusta jonkun uuden miehen kanssa, mennä sen saman pelon ja epävarmuuden läpi, rohkaistua kertomaan ääneen, että minulla on tällainen ongelma seksin suhteen. Ja sitten taas katsoa aitiopaikalta, kuinka kaikki menee pieleen.
Pelko on kuollut. En voi tehdä mitään väärin, jos olen läsnä ja vain katson, mitä kehoni tekee. Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään, katsoa vain. Ei ole suorituspaineita. Minun pitää vain rakastella enemmän ja useammin. Siitä se lähtee aukeamaan. Ei ole oikotietä, ei pikavoittoja eikä alkuräjähdyksiä tiedossa. Tätä pientä ja hienovaraista työskentelyä vain.
Katson vuoria ja huokaan. Ne seisovat siinä niin tummina, jykevinä ja ikuisina. Vähän kauempana luminen huippu. Aurinko laskee kohta, ilta-auringon valo on punertavan keltainen, lämmin. Jos nyt ottaisin kamerani esiin ja kuvaisin ympärilläni istuvia ihmisiä, he näyttäisivät todella kauniilta. Heissä olisi sävyjä ja syvyyttä.
Nyt nousee jotain, sittenkin jokin tunne. Rintaa puristaa hieman, silmät sumenevat. Helpotuksen ja kiitollisuuden kyyneleitä. Olen niin ehjä. Ja valmis. Kokonainen. Olen elämän rakastettu. Ei se kaunis mies, Adim, tätä minulle tehnyt, vaan elämä. Elämä minussa, eli minä itse. En tarvitse tähän miestä, sillä tämä olen minä. Siksi ero Adimista ei herätä minussa surua tai ahdistusta – ei niin kauan, kun pysyn täällä syvällä, kehossani. Täällä on kaikki hyvin, koska olen yhteydessä elämän yksinkertaiseen totuuteen. Ei komplikaatioita.
Jään vähän väliä tuijottelemaan vuoria suu auki, kun unohdun uloshengityksen päätteeksi johonkin lämpimään, syvään poimuun täällä sisälläni.
Kun rakastelin Adimin kanssa, hoin hiljaa mielessäni mantraa. Joko suomeksi “Rakastan rakastan” tai englanniksi “I love you, I love you”. Mantra auttoi rentoutumaan ja putoamaan vielä hieman syvemmälle tyyneyteen. Se auttoi saamaan yhteyden rakkauteen. Vaikka katsoin Adimia silmiin, julistuksessa ei ollut mitään henkilökohtaista. En minä Adimia rakasta, siinä mielessä kun sanaa rakkaus yleensä käytetään. En rakasta häntä henkilönä, en persoonana, en hänen kehoaan ja mieltään. Minä rakastan elämää hänessä, rakkauden mysteeriä hänessä, rakastan hänen valoaan, viattomuuttaan, puhtauttaan, selkeyttään. Ja ennen kaikkea rakastan hänen läsnäoloaan, sitä että hänen mielensä hiljenee ja hän on vakaasti kehossaan.
Rakastan saadessani katsoa Adimia silmiin ja nähdä hänen silmissään vain syvän, pysähtyneen tyyneyden. Rakastan sitä, että saan peilata siitä tyynestä pinnasta oman rakkauteni, universaalin rakkauden, joka vain on. Minä ja Adim emme ole tärkeitä, eikä rakkaus ole meidän. Se on lainaa elämältä.
Kun sanon rakastavani Adimia, siinä ei ole sitä takertuvaa, tarvitsevaa ja vaativaa laatua, jonka olen tottunut yhdistämään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. En halua omistaa. Päin vastoin näen yhä selkeämmin, että päästämällä irti Adimista saan enemmän. Kiitos rakas, turvallista matkaa!
Kun oli jäähyväisten aika, katsoin vain. Täysin neutraalisti. Tiedän jo, että Adim on jätkämäinen halko, joka ei paljon puhu eikä pussaa. Ei pidä kädestä, ei lepertele. Suoraan asiaan, jos asiaa on. Jos tehdään lähtöä Delhiin, sitten tehdään lähtöä Delhiin, be total! Ei ruveta ruikuttamaan, että voi vitsi kun pitää lähteä, jäisin paljon mieluummin tänne sinun kanssasi, tulee kauhea ikävä ja voi voi ja tunteita, tunnekuohuja, sentimentaalisuutta. Adim ei yksinkertaisesti ole sellainen. Onneksi. Hän on suora ja selkeä kuin kuutio, ja oli ihanaa huomata, että pystyin vain katsomaan ja hyväksymään. Hän on sellainen kuin on, eikä minulla ole tarvetta kovistella häntä, ripustaa häneen vaatimuksia. Kun en halua mitään, voin katsoa, myötäillä ja hyväksyä. En minä halua muuttaa häntä. En nyt. Olen kyllä halunnut, luoja varjelkoon, ja tulen varmasti haluamaan, sillä tämä on harvinaisen jääräpäinen yksilö, mutta en nyt. Juuri nyt tuntuu hyvältä vain myötäillä elämää.
Huh, miten helpottunut olen! Minä osaan rakastella! Tiedän nyt, mistä rakastelussa on kyse! Ja mikä parasta, en ripusta itseäni tai rakkauttani Adimiin. Ne eivät ole hänestä riippuvaisia. Saattaa olla, että rakastelen Rochanin kanssa lähitulevaisuudessa. Saa nähdä. Olisipa hienoa. Mutta pointti on se, etten enää pelkää (niin paljon). Vielä eilen kirjoitin Taralle, että voisin oksentaa kauhusta ajatellessani, että minun pitäisi aloittaa alusta jonkun uuden miehen kanssa, mennä sen saman pelon ja epävarmuuden läpi, rohkaistua kertomaan ääneen, että minulla on tällainen ongelma seksin suhteen. Ja sitten taas katsoa aitiopaikalta, kuinka kaikki menee pieleen.
Pelko on kuollut. En voi tehdä mitään väärin, jos olen läsnä ja vain katson, mitä kehoni tekee. Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään, katsoa vain. Ei ole suorituspaineita. Minun pitää vain rakastella enemmän ja useammin. Siitä se lähtee aukeamaan. Ei ole oikotietä, ei pikavoittoja eikä alkuräjähdyksiä tiedossa. Tätä pientä ja hienovaraista työskentelyä vain.
Ympyrä sulkeutuu
– Onko kaikki ok? Adim kysyy minulta aamulla, ladatessaan kamerastani kuvia omalle läppärilleen.
– On. Miten niin? kysyn ihmeissäni.
– Soitin sinulle illalla, mutta et vastannut.
– Ai huoneeseeni? En ollut siellä. Olin tosi myöhään netissä.
Jotta asiasta ei jäisi epäselvyyksiä, kysyn hetken kuluttua:
– Miksi soitit minulle?
– Se oli eilen, mennyttä jo, Adim vastaa vältellen.
– Sen lisäksi olisin voinut lainata tätä johtoa.
Sen lisäksi.
Päivä etenee pehmeästi, omalla painollaan. Hidas aamupala. Rinkan pakkaamista. Valokuva-, musiikki- ja videofailien latailua ja vaihtelua. Hyvästejä, suukkoja ja halauksia, kun kurssilaiset lähtevät hotellista, yksi toisensa jälkeen. Adim on koko ajan jossain lähellä ja koskettelemme vahingossa tai halaamme ihan tarkoituksella. Tunnen hänen energiansa niin vahvasti, että löytäisin hänet sokkona väentungoksesta, vain kehoani kuunnellen. Mukavaa, vaivatonta jutustelua, hetkessä olemista ja nauttimista.
Samalla tiedän, että aika käy vähiin. Minun pitää kirjautua ulos hotellista ja etsiä itselleni uusi majapaikka, Adim lähtee muutaman tunnin kuluttua. Kun Adim lähtee saattamaan vatsatautista ystävää lentokentälle, hän tulee kertomaan minulle palaavansa neljältä.
– See you then, vastaan.
Pakkaan rinkkani, reppuni ja muut nyssykkäni riksaan ja hurautan Dharamkotiin, pieneen kylään, joka sijaitsee samalla rinteellä kuin Bhagsu, mutta 1,5 kilometriä ylempänä. Riksa joutuu kiertämään McLeod Ganjin kautta. Löydän hyvän, halvan huoneen, jonka parvekkeelta avautuu upea näköala vuorille ja alas laaksoon.
Kun seison suihkussa ja kun istun hetken kuluttua taas riksassa matkalla takaisin Bhagsuun, olen hyvin vahvasti läsnä kehossani. Kuuntelen ja tunnustelen hengitystäni ja katson. Tältä siis tuntuu, kun tietää tapaavansa kohta rakastajansa. Olen täynnä rauhaa. Ei minkäänlaista draamaa tai jännitystä, vain tämä hiljainen tieto.
No, millaista se on tällä kertaa? Periaatteessa ihan samanlaista kuin ennenkin. “Se” menee “sinne” ja sitten heilutaan ja keinutaan vähän. Mutta silti täysin erilaista. En halua mitään. En odota mitään. En yritä olla tai tehdä mitään. En ajattele mitään. Ja tavallaan ei tapahdukaan mitään. Kaikki on hyvin rauhallista. Välillä vain pysähdymme katsomaan ja odottamaan. Katsomaan ja odottamaan mitä? Emme yhtään mitään. Juuri sitä me katsomme: emme mitään. Me olemme se ei-mitään. Kunnes jossain on taas jotain, liikettä tai hengitystä tai ääntä. Ei varsinaista rytmiä, vaan taukoja ja ei-taukoja. Sellaista liikkumattomuusvetoista. Että perustila on se hiljainen, liikkumaton, johon palaamme yhä uudestaan.
Pieniä hetkiä. Adimin hymy ja ilo hänen kasvoillaan. Tai hänen tummat silmänsä, kun hän katsoo minua silmiin, ilman mitään tunnetta, tyynesti, avoimesti ja suoraan.
– Stay with me. Don’t go anywhere, hän pyytää.
Ja minä katson takaisin, suoraan ja avoimesti. Ei ole tarvetta vastata sanoin.
On hetkiä, jolloin itsetietoisuus ja paniikki tulevat lähelle, sokeita hetkiä, jolloin en tiedä mitä tehdä seuravaksi. Varsinkin kun olen päällä ja koen, että olisi jotenkin minun vastuullani tehdä jotain. Kun en voikaan vain seurata ja myötäillä Adimia. Tällaisina hetkinä vain pysähdyn. Annan sekuntien kulua, kunnes jostain taas ilmaantuu liike, hengitys tai ääni, joka vie jonnekin. Vastustan vanhaa tapaa liikkua mekaanisesti, “koska pitäähän mun nyt jotain keksiä, ettei tuo tyyppi tuossa alla kyllästy kuoliaaksi”. Miten hyvältä tuntuukin vain olla ja katsoa. Vaikka olen päällä, vaikka olen tavallaan ohjaksissa, pysyn passiivisena ja myötäilevänä. Myötäilen kehoni tahtoa, elämän tahtoa. Luottavaisesti.
Välillä tahti kiihtyy ja hengitys nopeutuu, mutta en silloinkaan lähde suorittamaan, vaan päästän irti, rentoudun. Tuntuu hyvältä olla kiihkeinäkin hetkinä pehmeä, naisellinen ja vastaanottavainen.
Rakastelu on pyöreää. Ei lineaarista, kiihtyvää, orgasmia kohti rakentavaa tai kasvavaa, vaan pyöreää. Lähdemme ympyrän yhtä sivua alas, humahdamme pohjalle ja nousemme toista sivua ylös. Pysähdymme hetkeksi ympyrän laelle lepäämään, kuuntelemaan ja olemaan. Sitten uusi ympyrä. Ei kiirettä minnekään. Jossain vaiheessa uutta ympyrää ei enää tule. Rakastelu loiventuu itsestään, luontevasti, ja jäämme vain makaamaan. Ei ole mitään tarvetta “saada” tai “tulla”. Tällä kertaa.
Näen, että mieleni voisi kuvailla rakastelua toisinkin. Voisin helposti mitätöidä kokemuksen. Taas tätä samaa. Mikään ei ole muuttunut. Samat liikkeet, samat äänet, sama huohotus. Tämä kauneus on niin hienovaraista, että sitä ei melkein ole olemassakaan. Niin pieniä väreitä, niin pientä huomaamatonta energeettistä liikettä, ettei sitä melkein tunnekaan. Mutta vain melkein. Olen niin vankasti kehossani, että pystyn seuraamaan hentoa, lähes näkymätöntä läsnäolon lankaa, rakastelun juonta. Näen myös selkeästi, että harjoituksen myötä, rakastelemalla uudestaan ja uudestaan ymmärryksen tällä puolen, se hento vahvistuu ja vankistuu. Läsnäolo tiivistyy ja syvenee.
Kun liike loppuu, lepäämme hetken sylikkäin. Sitten Adim nousee suihkuun, pakkaa viimeiset kamat matkalaukkuun ja ajamme riksalla McLeod Ganjin Bus Standille. Sanomme heipat, take care let’s keep in touch. Adim Delhin-bussiin, Premdipa Temple Roadille shoppailemaan.
Voi olla, että näen Adimin seuraavan kerran marraskuussa – puolen vuoden kuluttua. Katson tätä tietoa, eikä se herätä minussa minkäänlaista tunnereaktiota. Olen siis edelleen vahvasti läsnä nykyhetkessä, ilman toiveita ja odotuksia. Hyväksyn, että elämän tahto tapahtuu joka hetki, ja nyt elämän tahto on tämä. Voi käydä niinkin, että tapaamme kesällä Euroopassa. Tai niin, että suunnitelmani muuttuvat taas, enkä palaakaan syksyllä Puneen. Voi olla, ettemme tapaa enää koskaan.
Tuntuu hyvältä katsoa kaikkia mahdollisuuksia täältä kaukaa. Olen vain etäisesti, miedosti kiinnostunut. Ihan turha spekuloida, koska en voi vaikuttaa elämän tahtoon, en voi ohjailla sitä. Voin vain katsoa, mitä tuleman pitää.
Osa minusta on tietoinen, että ikävä, halu, analyysi, suunnitelmat, toiveet ja odotukset vaanivat nurkan takana. Mutta ne eivät ole nyt. Nyt kaikki on täydellistä ja hyvää. Selkeää ja tyyntä.
Kiitos.
– On. Miten niin? kysyn ihmeissäni.
– Soitin sinulle illalla, mutta et vastannut.
– Ai huoneeseeni? En ollut siellä. Olin tosi myöhään netissä.
Jotta asiasta ei jäisi epäselvyyksiä, kysyn hetken kuluttua:
– Miksi soitit minulle?
– Se oli eilen, mennyttä jo, Adim vastaa vältellen.
– Sen lisäksi olisin voinut lainata tätä johtoa.
Sen lisäksi.
Päivä etenee pehmeästi, omalla painollaan. Hidas aamupala. Rinkan pakkaamista. Valokuva-, musiikki- ja videofailien latailua ja vaihtelua. Hyvästejä, suukkoja ja halauksia, kun kurssilaiset lähtevät hotellista, yksi toisensa jälkeen. Adim on koko ajan jossain lähellä ja koskettelemme vahingossa tai halaamme ihan tarkoituksella. Tunnen hänen energiansa niin vahvasti, että löytäisin hänet sokkona väentungoksesta, vain kehoani kuunnellen. Mukavaa, vaivatonta jutustelua, hetkessä olemista ja nauttimista.
Samalla tiedän, että aika käy vähiin. Minun pitää kirjautua ulos hotellista ja etsiä itselleni uusi majapaikka, Adim lähtee muutaman tunnin kuluttua. Kun Adim lähtee saattamaan vatsatautista ystävää lentokentälle, hän tulee kertomaan minulle palaavansa neljältä.
– See you then, vastaan.
Pakkaan rinkkani, reppuni ja muut nyssykkäni riksaan ja hurautan Dharamkotiin, pieneen kylään, joka sijaitsee samalla rinteellä kuin Bhagsu, mutta 1,5 kilometriä ylempänä. Riksa joutuu kiertämään McLeod Ganjin kautta. Löydän hyvän, halvan huoneen, jonka parvekkeelta avautuu upea näköala vuorille ja alas laaksoon.
Kun seison suihkussa ja kun istun hetken kuluttua taas riksassa matkalla takaisin Bhagsuun, olen hyvin vahvasti läsnä kehossani. Kuuntelen ja tunnustelen hengitystäni ja katson. Tältä siis tuntuu, kun tietää tapaavansa kohta rakastajansa. Olen täynnä rauhaa. Ei minkäänlaista draamaa tai jännitystä, vain tämä hiljainen tieto.
No, millaista se on tällä kertaa? Periaatteessa ihan samanlaista kuin ennenkin. “Se” menee “sinne” ja sitten heilutaan ja keinutaan vähän. Mutta silti täysin erilaista. En halua mitään. En odota mitään. En yritä olla tai tehdä mitään. En ajattele mitään. Ja tavallaan ei tapahdukaan mitään. Kaikki on hyvin rauhallista. Välillä vain pysähdymme katsomaan ja odottamaan. Katsomaan ja odottamaan mitä? Emme yhtään mitään. Juuri sitä me katsomme: emme mitään. Me olemme se ei-mitään. Kunnes jossain on taas jotain, liikettä tai hengitystä tai ääntä. Ei varsinaista rytmiä, vaan taukoja ja ei-taukoja. Sellaista liikkumattomuusvetoista. Että perustila on se hiljainen, liikkumaton, johon palaamme yhä uudestaan.
Pieniä hetkiä. Adimin hymy ja ilo hänen kasvoillaan. Tai hänen tummat silmänsä, kun hän katsoo minua silmiin, ilman mitään tunnetta, tyynesti, avoimesti ja suoraan.
– Stay with me. Don’t go anywhere, hän pyytää.
Ja minä katson takaisin, suoraan ja avoimesti. Ei ole tarvetta vastata sanoin.
On hetkiä, jolloin itsetietoisuus ja paniikki tulevat lähelle, sokeita hetkiä, jolloin en tiedä mitä tehdä seuravaksi. Varsinkin kun olen päällä ja koen, että olisi jotenkin minun vastuullani tehdä jotain. Kun en voikaan vain seurata ja myötäillä Adimia. Tällaisina hetkinä vain pysähdyn. Annan sekuntien kulua, kunnes jostain taas ilmaantuu liike, hengitys tai ääni, joka vie jonnekin. Vastustan vanhaa tapaa liikkua mekaanisesti, “koska pitäähän mun nyt jotain keksiä, ettei tuo tyyppi tuossa alla kyllästy kuoliaaksi”. Miten hyvältä tuntuukin vain olla ja katsoa. Vaikka olen päällä, vaikka olen tavallaan ohjaksissa, pysyn passiivisena ja myötäilevänä. Myötäilen kehoni tahtoa, elämän tahtoa. Luottavaisesti.
Välillä tahti kiihtyy ja hengitys nopeutuu, mutta en silloinkaan lähde suorittamaan, vaan päästän irti, rentoudun. Tuntuu hyvältä olla kiihkeinäkin hetkinä pehmeä, naisellinen ja vastaanottavainen.
Rakastelu on pyöreää. Ei lineaarista, kiihtyvää, orgasmia kohti rakentavaa tai kasvavaa, vaan pyöreää. Lähdemme ympyrän yhtä sivua alas, humahdamme pohjalle ja nousemme toista sivua ylös. Pysähdymme hetkeksi ympyrän laelle lepäämään, kuuntelemaan ja olemaan. Sitten uusi ympyrä. Ei kiirettä minnekään. Jossain vaiheessa uutta ympyrää ei enää tule. Rakastelu loiventuu itsestään, luontevasti, ja jäämme vain makaamaan. Ei ole mitään tarvetta “saada” tai “tulla”. Tällä kertaa.
Näen, että mieleni voisi kuvailla rakastelua toisinkin. Voisin helposti mitätöidä kokemuksen. Taas tätä samaa. Mikään ei ole muuttunut. Samat liikkeet, samat äänet, sama huohotus. Tämä kauneus on niin hienovaraista, että sitä ei melkein ole olemassakaan. Niin pieniä väreitä, niin pientä huomaamatonta energeettistä liikettä, ettei sitä melkein tunnekaan. Mutta vain melkein. Olen niin vankasti kehossani, että pystyn seuraamaan hentoa, lähes näkymätöntä läsnäolon lankaa, rakastelun juonta. Näen myös selkeästi, että harjoituksen myötä, rakastelemalla uudestaan ja uudestaan ymmärryksen tällä puolen, se hento vahvistuu ja vankistuu. Läsnäolo tiivistyy ja syvenee.
Kun liike loppuu, lepäämme hetken sylikkäin. Sitten Adim nousee suihkuun, pakkaa viimeiset kamat matkalaukkuun ja ajamme riksalla McLeod Ganjin Bus Standille. Sanomme heipat, take care let’s keep in touch. Adim Delhin-bussiin, Premdipa Temple Roadille shoppailemaan.
Voi olla, että näen Adimin seuraavan kerran marraskuussa – puolen vuoden kuluttua. Katson tätä tietoa, eikä se herätä minussa minkäänlaista tunnereaktiota. Olen siis edelleen vahvasti läsnä nykyhetkessä, ilman toiveita ja odotuksia. Hyväksyn, että elämän tahto tapahtuu joka hetki, ja nyt elämän tahto on tämä. Voi käydä niinkin, että tapaamme kesällä Euroopassa. Tai niin, että suunnitelmani muuttuvat taas, enkä palaakaan syksyllä Puneen. Voi olla, ettemme tapaa enää koskaan.
Tuntuu hyvältä katsoa kaikkia mahdollisuuksia täältä kaukaa. Olen vain etäisesti, miedosti kiinnostunut. Ihan turha spekuloida, koska en voi vaikuttaa elämän tahtoon, en voi ohjailla sitä. Voin vain katsoa, mitä tuleman pitää.
Osa minusta on tietoinen, että ikävä, halu, analyysi, suunnitelmat, toiveet ja odotukset vaanivat nurkan takana. Mutta ne eivät ole nyt. Nyt kaikki on täydellistä ja hyvää. Selkeää ja tyyntä.
Kiitos.
lauantaina, huhtikuuta 25, 2009
Niin kirpeää
Viimeinen ilta. Meidän on tarkoitus lähteä porukalla syömään, mutta lopulta istumme Adimin kanssa kahden Ever Green Caféssa. Nopeasti puhe kääntyy siihen, mistä ei ole sanottu sanaakaan sen jälkeen kun Adim lähti huoneestani kolme viikkoa sitten.
Olemme niin erilaisia. Suurimman osan ajasta minusta on tuntunut, ettei meillä ole minkäänlaista yhteistä kieltä ja kokemusta, mutta sitten löydän itseni tilanteesta, jossa kaikki yrittäminen ja roolit karisevat. On vain yksinkertaista, selkeää läsnäoloa ja suoraa, rehellistä kommunikointia. Kun me olemme Adimin kanssa totuuden äärellä, ymmärrämme toisiamme täydellisesti.
Katson miestä, joka istuu vastapäätäni Falafel Lafaansa mutustellen. Hän näyttää niin erilaiselta kuin se prinssi, josta aloin haaveilla Punessa. Näiden parin, kolmen viikon aikana kun olemme olleet “vain kavereita” ja osallistuneet samalle Gurdjieff Movements -kurssille, kaikki on muuttunut. Punessa emme tunteneet toisiamme lainkaan. Olimme kyllä törmäilleet ja ilmassa oli varovaista kiinnostusta, mutta emme olleet koskaan puhuneet.
Adim oli minulle kaunis, uljas, itsevarma Black Robe. Hän oli mielestäni Resortin seksikkäin mies, joten eihän minun kaltaisellani nobodylla voisi olla mitään saumaa. Sain turvallisesti unelmoida hänestä, koska ei ollut pelkoa, että mitään tapahtuisi oikeassa elämässä. Mutta sitten jokin osa minua kyllästyi jatkuvaan unelmointiin ja päätti tarttua härkää sarvista. Lähetin sen raatorehellisen meilin. Adimin palattua Resortiin syöksyimme sänkyyn.
Hyppäsimme kokonaan tutustumisvaiheen yli. Sen, että hymyillään kun törmätään toiseen. Osutaan samaan aikaan Meeraan ja syödään yhdessä lounasta. Vaihdetaan muutama sana siellä, toinen täällä. Käydään German Bakeryssä drinkillä. Jos olisimme käyneet edes kerran kahvilla ja jutelleet kymmenen minuuttia niitä näitä, olisimme lähteneet aivan eri pohjalta liikkeelle. Mutta se ei ollut mahdollista. Olin niin ihastunut, että menetin hänet nähdessäni puhekykyni ja singahdin karkuun kuin sähköjänis. Ei ollut mahdollisuutta tutustua hitaasti ja luontevasti. Näin ainoastaan epätoivoisen, lähestulkoon väkivaltaisen tavan läpäistä rakentamani muuri: marssin ventovieraan miehen luo ja kerroin haluavani rakastella hänen kanssaan. Oikein naurattaa, kun muistelen pakahduttavaa keskusteluamme.
Myönnän langenneeni Black Robe -ansaan. En ihmettele yhtään, että Resortissa on tiukat säännöt koskien ryhmäohjaajien ja kurssilaisten välistä kanssakäymistä. Pitkien kurssien jälkeen on useiden viikkojen, joissain tapauksissa kuukausien karenssi, jonka aikana romanttishenkinen lähentyminen on kielletty. Sääntörikkomuksesta seuraa potkut.
Kun mies vetää mustan kaavun ylleen, hän on yhtäkkiä jotain paljon hienompaa ja parempaa kuin viininpunaisissa helmoissa kulkevat tavikset. Hänessä on luonnollista auktoriteettia, vastustamatonta säteilyä. Tara yritti välillä varovaisesti, välillä suorin sanoin herättää minua päiväunelmistani ja saada minut näkemään mieleni pyörittämä harlekiinisatu, mutta en halunnut nähdä.
Tämä vastapäätäni istuva mies ei ole se sankari, joksi hänet kuvittelin. Hän ei ole se kaikkitietävä, puolivalaistunut prinssi, jonka olin nostanut jalustalle. Adim on lihaa ja verta. Hän on inhimillinen, hänellä on omat heikkoutensa, epävarmuutensa ja sokeat pisteensä. Lähtien siitä, että hän on itsepäinen kuin pässi (oinas mikä oinas) ja dramaattisuuteen taipuvainen. Ei mikään hienovaraisin mies tai luontevin kommunikoija.
Kuulen Adimilta, että kyllä hänkin oli tuntenut välillämme olevan vetovoiman ja kiinnostuksen, jo ennen kuin lähetin sen kirjeen. Huh mikä helpotus. En tiennyt, tai en uskaltanut uskoa. Ajattelin, että Adim vain tarttui tilaisuuteen tarjottuani itseäni hänelle, ja olen tuntenut siitä häpeää.
– Olen ihmetellyt, mitä sinä oikein näit minussa, Adim sanoo.
– En minä nähnyt mitään, vaan tunsin sinut.
– Entä nyt?
– Minä tunnen sinut edelleen. Tunnen sinun energiasi vahvasti ja nautin siitä, että saan olla lähelläsi.
Syömme hetken aikaa hiljaisuudessa.
– Mitä sinä ajattelet minusta nyt, kysyn Adimilta.
Hän nielaisee ja miettii pitkään.
– Välitän sinusta, mutta en ole valmis mihinkään intiimimpään. En välttämättä siksi, että sinä et olisi valmis, mutta minä en ole valmis. Minusta tuntuu, etten pysty auttamaan sinua.
Okei, nyt päästään asiaan. Vihdoinkin minulla on tilaisuus puhua.
– En halua sinun apuasi, en tarvitse sitä. Menet pahasti metsään kuvitellessasi, että sinun pitäisi auttaa minua. Jos haluat leikkiä terapeuttia, vedä se pahuksen musta kaapu niskaasi, mutta minä en ole kiinnostunut siitä. Et voi samaan aikaan yrittää auttaa ja rakastella minun kanssani.
Adim kuuntelee tarkasti. Jatkan.
– Aina kun olen rakastellut miehen kanssa, minulla on ollut valtavasti odotuksia. Kun tavoittelen kuuta taivaalta, on mahdotonta pysyä läsnä. Näen nyt, että sen sijaan että suuntaudun rakastellessa ulospäin, minun pitää kääntyä sisäänpäin. Haluan pysyä kehossani, stay centered, juuri siinä ihanassa hiljaisessa tilassa, jota me olemme hakeneet parin viikon ajan näillä tansseilla. Tiedän, että sisäänpäin kääntyminen on tosi hienovaraista työtä ja se tila särkyy herkästi. Tiedän myös, että seuraavan kerran kun rakastelen miehen kanssa, en osaa sitä täydellisesti, vaan lipsun. Ei ole odotettavissa jotain suurta ja mahtavaa, vaan jotain hyvin pientä ja huomaamatonta. Minun pitää vain löytää joku, joka on halukas harjoittelemaan kanssani. Minun pitää rakastella uudestaan ja uudestaan, siitä se lähtee. Ja hei, myös sinulla oli valtavat odotukset saatuasi sen kirjeen. Myönnä pois. Kaikkien näiden odotusten takia meillä ei ollut mitään mahdollisuutta onnistua.
– Siihen tarvitaan kaksi, Adim sanoo hitaasti lopetettuani.
Puhumme. Lautaset tyhjentyvät. Puhumme kävellessämme hitaasti takaisin hotellille. Jumiudumme pitkäksi aikaa ulko-ovelle juttelemaan. Nousemme toiseen kerrokseen.
– Matsi on alkanut, pojat jo odottavat, Adim sanoo.
Vittu että minä vihaan jalkapalloa, ja Englannin valioliigaa erityisesti!
Adim levittää kätensä ja halaamme. Pitkään. Niin suloista, hiljaista, hyvää.
– Suutele minua ennen kuin menet, pyydän.
Adim suutelee pikaisesti ja lähtee sitten poikien huonetta ja kisakatsomoa kohti.
– Good night.
Suljen huoneeni oven takanani. Olen pettynyt. Ei vaan vihainen. Todella masentunut. Itkettää. Milloin minä opin? Milloin minä uskon, ettei Adim halua minua? Miksi roikun hänessä, vaikkei hän selvästikään ole kiinnostunut? Miehet eivät todellakaan tarvitse apua, he kyllä soittavat tai koputtavat ovelle tai tulevat sisään ikkunasta, jos ovat kiinnostuneita.
Luojan kiitos Tara on langoilla! Kännykkäni nettiyhteys ei oikein jaksa pyörittää Facebookin chattia, joten kävelen kolmanteen kerrokseen ja isken hotellin tarjoaman piuhan kiinni läppäriini. Nyt tarvitaan Tara-tädin terapiaa.
Olemme niin erilaisia. Suurimman osan ajasta minusta on tuntunut, ettei meillä ole minkäänlaista yhteistä kieltä ja kokemusta, mutta sitten löydän itseni tilanteesta, jossa kaikki yrittäminen ja roolit karisevat. On vain yksinkertaista, selkeää läsnäoloa ja suoraa, rehellistä kommunikointia. Kun me olemme Adimin kanssa totuuden äärellä, ymmärrämme toisiamme täydellisesti.
Katson miestä, joka istuu vastapäätäni Falafel Lafaansa mutustellen. Hän näyttää niin erilaiselta kuin se prinssi, josta aloin haaveilla Punessa. Näiden parin, kolmen viikon aikana kun olemme olleet “vain kavereita” ja osallistuneet samalle Gurdjieff Movements -kurssille, kaikki on muuttunut. Punessa emme tunteneet toisiamme lainkaan. Olimme kyllä törmäilleet ja ilmassa oli varovaista kiinnostusta, mutta emme olleet koskaan puhuneet.
Adim oli minulle kaunis, uljas, itsevarma Black Robe. Hän oli mielestäni Resortin seksikkäin mies, joten eihän minun kaltaisellani nobodylla voisi olla mitään saumaa. Sain turvallisesti unelmoida hänestä, koska ei ollut pelkoa, että mitään tapahtuisi oikeassa elämässä. Mutta sitten jokin osa minua kyllästyi jatkuvaan unelmointiin ja päätti tarttua härkää sarvista. Lähetin sen raatorehellisen meilin. Adimin palattua Resortiin syöksyimme sänkyyn.
Hyppäsimme kokonaan tutustumisvaiheen yli. Sen, että hymyillään kun törmätään toiseen. Osutaan samaan aikaan Meeraan ja syödään yhdessä lounasta. Vaihdetaan muutama sana siellä, toinen täällä. Käydään German Bakeryssä drinkillä. Jos olisimme käyneet edes kerran kahvilla ja jutelleet kymmenen minuuttia niitä näitä, olisimme lähteneet aivan eri pohjalta liikkeelle. Mutta se ei ollut mahdollista. Olin niin ihastunut, että menetin hänet nähdessäni puhekykyni ja singahdin karkuun kuin sähköjänis. Ei ollut mahdollisuutta tutustua hitaasti ja luontevasti. Näin ainoastaan epätoivoisen, lähestulkoon väkivaltaisen tavan läpäistä rakentamani muuri: marssin ventovieraan miehen luo ja kerroin haluavani rakastella hänen kanssaan. Oikein naurattaa, kun muistelen pakahduttavaa keskusteluamme.
Myönnän langenneeni Black Robe -ansaan. En ihmettele yhtään, että Resortissa on tiukat säännöt koskien ryhmäohjaajien ja kurssilaisten välistä kanssakäymistä. Pitkien kurssien jälkeen on useiden viikkojen, joissain tapauksissa kuukausien karenssi, jonka aikana romanttishenkinen lähentyminen on kielletty. Sääntörikkomuksesta seuraa potkut.
Kun mies vetää mustan kaavun ylleen, hän on yhtäkkiä jotain paljon hienompaa ja parempaa kuin viininpunaisissa helmoissa kulkevat tavikset. Hänessä on luonnollista auktoriteettia, vastustamatonta säteilyä. Tara yritti välillä varovaisesti, välillä suorin sanoin herättää minua päiväunelmistani ja saada minut näkemään mieleni pyörittämä harlekiinisatu, mutta en halunnut nähdä.
Tämä vastapäätäni istuva mies ei ole se sankari, joksi hänet kuvittelin. Hän ei ole se kaikkitietävä, puolivalaistunut prinssi, jonka olin nostanut jalustalle. Adim on lihaa ja verta. Hän on inhimillinen, hänellä on omat heikkoutensa, epävarmuutensa ja sokeat pisteensä. Lähtien siitä, että hän on itsepäinen kuin pässi (oinas mikä oinas) ja dramaattisuuteen taipuvainen. Ei mikään hienovaraisin mies tai luontevin kommunikoija.
Kuulen Adimilta, että kyllä hänkin oli tuntenut välillämme olevan vetovoiman ja kiinnostuksen, jo ennen kuin lähetin sen kirjeen. Huh mikä helpotus. En tiennyt, tai en uskaltanut uskoa. Ajattelin, että Adim vain tarttui tilaisuuteen tarjottuani itseäni hänelle, ja olen tuntenut siitä häpeää.
– Olen ihmetellyt, mitä sinä oikein näit minussa, Adim sanoo.
– En minä nähnyt mitään, vaan tunsin sinut.
– Entä nyt?
– Minä tunnen sinut edelleen. Tunnen sinun energiasi vahvasti ja nautin siitä, että saan olla lähelläsi.
Syömme hetken aikaa hiljaisuudessa.
– Mitä sinä ajattelet minusta nyt, kysyn Adimilta.
Hän nielaisee ja miettii pitkään.
– Välitän sinusta, mutta en ole valmis mihinkään intiimimpään. En välttämättä siksi, että sinä et olisi valmis, mutta minä en ole valmis. Minusta tuntuu, etten pysty auttamaan sinua.
Okei, nyt päästään asiaan. Vihdoinkin minulla on tilaisuus puhua.
– En halua sinun apuasi, en tarvitse sitä. Menet pahasti metsään kuvitellessasi, että sinun pitäisi auttaa minua. Jos haluat leikkiä terapeuttia, vedä se pahuksen musta kaapu niskaasi, mutta minä en ole kiinnostunut siitä. Et voi samaan aikaan yrittää auttaa ja rakastella minun kanssani.
Adim kuuntelee tarkasti. Jatkan.
– Aina kun olen rakastellut miehen kanssa, minulla on ollut valtavasti odotuksia. Kun tavoittelen kuuta taivaalta, on mahdotonta pysyä läsnä. Näen nyt, että sen sijaan että suuntaudun rakastellessa ulospäin, minun pitää kääntyä sisäänpäin. Haluan pysyä kehossani, stay centered, juuri siinä ihanassa hiljaisessa tilassa, jota me olemme hakeneet parin viikon ajan näillä tansseilla. Tiedän, että sisäänpäin kääntyminen on tosi hienovaraista työtä ja se tila särkyy herkästi. Tiedän myös, että seuraavan kerran kun rakastelen miehen kanssa, en osaa sitä täydellisesti, vaan lipsun. Ei ole odotettavissa jotain suurta ja mahtavaa, vaan jotain hyvin pientä ja huomaamatonta. Minun pitää vain löytää joku, joka on halukas harjoittelemaan kanssani. Minun pitää rakastella uudestaan ja uudestaan, siitä se lähtee. Ja hei, myös sinulla oli valtavat odotukset saatuasi sen kirjeen. Myönnä pois. Kaikkien näiden odotusten takia meillä ei ollut mitään mahdollisuutta onnistua.
– Siihen tarvitaan kaksi, Adim sanoo hitaasti lopetettuani.
Puhumme. Lautaset tyhjentyvät. Puhumme kävellessämme hitaasti takaisin hotellille. Jumiudumme pitkäksi aikaa ulko-ovelle juttelemaan. Nousemme toiseen kerrokseen.
– Matsi on alkanut, pojat jo odottavat, Adim sanoo.
Vittu että minä vihaan jalkapalloa, ja Englannin valioliigaa erityisesti!
Adim levittää kätensä ja halaamme. Pitkään. Niin suloista, hiljaista, hyvää.
– Suutele minua ennen kuin menet, pyydän.
Adim suutelee pikaisesti ja lähtee sitten poikien huonetta ja kisakatsomoa kohti.
– Good night.
Suljen huoneeni oven takanani. Olen pettynyt. Ei vaan vihainen. Todella masentunut. Itkettää. Milloin minä opin? Milloin minä uskon, ettei Adim halua minua? Miksi roikun hänessä, vaikkei hän selvästikään ole kiinnostunut? Miehet eivät todellakaan tarvitse apua, he kyllä soittavat tai koputtavat ovelle tai tulevat sisään ikkunasta, jos ovat kiinnostuneita.
Luojan kiitos Tara on langoilla! Kännykkäni nettiyhteys ei oikein jaksa pyörittää Facebookin chattia, joten kävelen kolmanteen kerrokseen ja isken hotellin tarjoaman piuhan kiinni läppäriini. Nyt tarvitaan Tara-tädin terapiaa.
torstaina, huhtikuuta 23, 2009
Saat sen mistä luovut
Uskomatonta, miten nopeasti kaikki voi muuttua. Lähdimme iltapäivällä koko porukalla tutustumaan Osho Nisargaan ja sieltä tiibetiläiseen Norbulingka-instituuttiin. Ihana päivä, kaikin puolin. Taas elämä näytti, miten homma toimii: päästä irti halusta ja vaatimuksista, niin saatat saada juuri sen mistä luovuit.
Eilisen fiaskon jälkeen harjoittelin illalla Adimin kanssa. Piirsimme Eneagrammia ilmaan, tankkasimme numeroita ja kävimme läpi “katkot”: ensin lähtee kakkonen, sitten nelonen, vitonen, seiska ja kasi. Ilta sujui luontevassa, kaverillisessa hengessä.
Olin janonnut Adimin huomiota kolmen päivän ajan ja heti kun lakkasin haluamasta, se annettiin minulle. Tänään “luokkaretkellä” olimme taas omassa suloisessa energiakuplassamme, hakeuduimme toistemme seuraan, otimme valokuvia toisistamme ja koskettelimme aina tilaisuuden tullen. Jälleen hyvin kaverillisesti ja leikkisästi. Toki tämä kaikki on silkkaa first chakra -osastoa, kuten Tara asian ilmaisisi, mutta ihanan pakotonta, kaunista lipumista hetkestä seuraavaan. Ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen. Come what may. En halua odottaa mitään muuta tai yhtään enempää, joten keskityn vain tähän lipumiseen.
Olemme olleet lähes kaksi viikkoa aamusta iltaan Hotel Anand Palacessa Bhagsussa, meditoiden ja tanssien. Se mitä näin tänään taksin ikkunasta oli henkeäsalpaavan kaunista. Olen onnellinen, että jään tänne vielä muutamaksi viikoksi kurssin jälkeen. Kauniita ihmisiä, kauniita hymyjä, kaunista energiaa ja arkista aherrusta. Tosin voi olla, että tämän ihanan kuplan sisältä käsin katsottuna kaikki näyttää tänään kauniilta.
Haastattelen Amiyoa huomenna ja kirjoitan toivottavasti jutun Movementseista johonkin suomalaiseen lehteen. En ole vielä myynyt juttua mutta shouldn’t be a problem. Arvostan todella paljon sitä tapaa, jolla Amiyo ja Chetan opettavat ja työskentelevät. Eilinen oli hyvä esimerkki. Rakastan sitä suoruutta ja terävyyttä, jolla Amiyo pakotti minut kohtaamaan oman tunnekuohuni.
Nyt syömään ja kasilta iltasessioon.
Eilisen fiaskon jälkeen harjoittelin illalla Adimin kanssa. Piirsimme Eneagrammia ilmaan, tankkasimme numeroita ja kävimme läpi “katkot”: ensin lähtee kakkonen, sitten nelonen, vitonen, seiska ja kasi. Ilta sujui luontevassa, kaverillisessa hengessä.
Olin janonnut Adimin huomiota kolmen päivän ajan ja heti kun lakkasin haluamasta, se annettiin minulle. Tänään “luokkaretkellä” olimme taas omassa suloisessa energiakuplassamme, hakeuduimme toistemme seuraan, otimme valokuvia toisistamme ja koskettelimme aina tilaisuuden tullen. Jälleen hyvin kaverillisesti ja leikkisästi. Toki tämä kaikki on silkkaa first chakra -osastoa, kuten Tara asian ilmaisisi, mutta ihanan pakotonta, kaunista lipumista hetkestä seuraavaan. Ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen. Come what may. En halua odottaa mitään muuta tai yhtään enempää, joten keskityn vain tähän lipumiseen.
Olemme olleet lähes kaksi viikkoa aamusta iltaan Hotel Anand Palacessa Bhagsussa, meditoiden ja tanssien. Se mitä näin tänään taksin ikkunasta oli henkeäsalpaavan kaunista. Olen onnellinen, että jään tänne vielä muutamaksi viikoksi kurssin jälkeen. Kauniita ihmisiä, kauniita hymyjä, kaunista energiaa ja arkista aherrusta. Tosin voi olla, että tämän ihanan kuplan sisältä käsin katsottuna kaikki näyttää tänään kauniilta.
Haastattelen Amiyoa huomenna ja kirjoitan toivottavasti jutun Movementseista johonkin suomalaiseen lehteen. En ole vielä myynyt juttua mutta shouldn’t be a problem. Arvostan todella paljon sitä tapaa, jolla Amiyo ja Chetan opettavat ja työskentelevät. Eilinen oli hyvä esimerkki. Rakastan sitä suoruutta ja terävyyttä, jolla Amiyo pakotti minut kohtaamaan oman tunnekuohuni.
Nyt syömään ja kasilta iltasessioon.
keskiviikkona, huhtikuuta 22, 2009
Reality Check
Seison peilin edessä ja katson itseäni silmiin. No niin Premdipa, taitaa olla pieni reality check paikallaan. Read my lips, Sweetheart: Jos mies ei tee mitään, hän ei ole kiinnostunut. Jos hän on kiinnostunut, hän kyllä tulee luoksesi.
Olen täysin ehdollistumieni vanki. Teen Adimin kanssa tätä samaa, jota olen tehnyt teini-iästä lähtien. Ihastun pop-tähtiin, näyttelijöihin, urheilijoihin tai kehen tahansa, jota en voi saada. Johonkin ihanaan, joka ruokkii unelmiani ja saa minut uskomaan, että juuri tämän miehen kanssa voisin avautua ja päästää intohimoni ja rakkauteni valloilleen, jos vain saisin tilaisuuden. Mutta oikeasti en ole valmis. Oikeasti pelkään enkä uskalla toimia. Kun ripustan toiveeni ja odotukseni mieheen, jota en voi saada, olen alitajuisesti helpottunut. Saan pysyä ikuisena neitsyenä, minun ei tarvitsekaan laittaa itseäni alttiiksi IRL, In Real Life.
Huokailen ja haikailen miehen perään, mutta mitään ei tapahdu muualla kuin päiväunelmissani. Herätys, Premdipa! Katso Adimia! Etkö sinä jo näe, ettei hän ole se, josta haaveilet! Hän on lihaa ja verta ja hänellä on oma sirkus omassa päässään. Päästä irti, NYT HETI!
Hetkeä myöhemmin kävelen kattoterassille iltapäiväsessioon. Jokin on muuttunut. Olen todellakin päästänyt hänet menemään, leikannut hänet irti itsestäni. Sattuu ihan pirusti. Leikkaushaava on auki, voi mikä pohjaton yksinäisyys ja erillisyys. Tunnekuohu vyöryy ylitseni, mutta yritän pysyä kehossani, läsnä, yritän pitää itseni kasassa.
Elämä tietysti järjestää Adimin parikseni. Olemme tähän asti onnistuneet välttämään toisiamme pariharjoituksissa, mutta nyt seisomme välillä lähekkäin, välillä kauempana toisistamme, silmät kiinni, ja opettelemme tuntemaan ja vaistoamaan toisen läsnäolon. Harjoitus menee ihan poskelleen. Intuitioni on kuollut, en tunne Adimin energiaa lainkaan.
Amiyo pyytää meitä asettumaan neljään riviin ja kuuteen jonoon Multiplicationia varten. Ei helvetti. Tanssi perustuu Gurdjieffin luomaan Eneagrammiin ja on erittäin matemaattinen ja intuitiivinen. Minulla on hyvä rytmintaju ja koordinaatio, joten opin uudet tanssit ja askeleet leikiten, mutta Multiplicationissa ei ole kyse askelista. Täytyy olla intuitiivinen ja antautua, olla veitsenterävästi läsnä syvällä sisällään, mutta samaan aikaan katsoa ulospäin, ottaa vastuuta kokonaisuudesta, kaikkien tanssijoiden yhdessä muodostamasta harmoniasta.
Päädyn ensimmäiseen riviin ja pilaan kaiken. Olen myöhässä tai etuajassa, väärässä suunnassa, törmäilen. En saa minkäänlaista yhteyttä itseeni tai ryhmään, olen tuuliajolla, surussa, menetyksessä ja kivussa. En pysty pitämään tunteitani kasassa, vaan alan vuotaa. Kun Chetan antaa minulle ohjeita, kivahdan vihaisesti. Kiroilen hiljaa, sätin itseäni, kävelen edestakaisin kuin häkkiin teljetty leijona.
Amiyo käy päälle.
– Sinulla on ollut 12 päivää aikaa opetella tämä, mutta et ole opetellut, vai mitä? Tämä on silkkaa laiskuutta, et ota vastuuta itsestäsi ja tekemisistäsi. Häiritset kaikkia muita takanasi. Tule tänne eteen istumaan ja katso miten tanssi menee.
Istun lattialle risti-istuntaan ja seuraan muita kymmenen minuuttia. Amiyo kysyy ymmärsinkö nyt, ja vastaus on ei, en ymmärtänyt. Ymmärrän Eneagrammin teoriassa, kun piirrän sen paperille, mutta kun olen ryhmän kanssa tanssimassa, rivit ja numerot ja suunnat eivät vain mene jakeluun. Amiyo pyytää minua siirtymään takariviin, pois muiden jaloista.
En voi tehdä muuta kuin katsoa tätä kaaosta sisälläni. Tuntuu kipeältä nähdä, että olen luonut koko sotkun ihan itse: haluamalla, tarvitsemalla, takertumalla, vaatimalla, projisoimalla, unelmoimalla. Ei Amiyo ottanut minua silmätikukseen siksi, että tein virheen. Jos hän ei suvaitsisi virheitä, hän huutaisi kaikille ja koko ajan. En minä ollut ainoa, joka törmäili Multiplicationissa. Mutta Amiyo ei suvaitse sitä, etten ole läsnä, että tulen tanssimaan tunnekuohun vallassa ja vuodan, puran sen toisiin. Gurdjieff Movements ei ole tanssikurssi, vaan syvä prosessi, jossa saan katsoa juuri tätä. Itseäni ja sitä, miten peilaan itseäni muista.
Voi tätä kipua! Tiedän, etten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, mutta tieto ei tee minusta yhtään viisaampaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi nyt tehdä.
Minä vain katson. Vaikka näitä kyyneleitä.
Olen täysin ehdollistumieni vanki. Teen Adimin kanssa tätä samaa, jota olen tehnyt teini-iästä lähtien. Ihastun pop-tähtiin, näyttelijöihin, urheilijoihin tai kehen tahansa, jota en voi saada. Johonkin ihanaan, joka ruokkii unelmiani ja saa minut uskomaan, että juuri tämän miehen kanssa voisin avautua ja päästää intohimoni ja rakkauteni valloilleen, jos vain saisin tilaisuuden. Mutta oikeasti en ole valmis. Oikeasti pelkään enkä uskalla toimia. Kun ripustan toiveeni ja odotukseni mieheen, jota en voi saada, olen alitajuisesti helpottunut. Saan pysyä ikuisena neitsyenä, minun ei tarvitsekaan laittaa itseäni alttiiksi IRL, In Real Life.
Huokailen ja haikailen miehen perään, mutta mitään ei tapahdu muualla kuin päiväunelmissani. Herätys, Premdipa! Katso Adimia! Etkö sinä jo näe, ettei hän ole se, josta haaveilet! Hän on lihaa ja verta ja hänellä on oma sirkus omassa päässään. Päästä irti, NYT HETI!
Hetkeä myöhemmin kävelen kattoterassille iltapäiväsessioon. Jokin on muuttunut. Olen todellakin päästänyt hänet menemään, leikannut hänet irti itsestäni. Sattuu ihan pirusti. Leikkaushaava on auki, voi mikä pohjaton yksinäisyys ja erillisyys. Tunnekuohu vyöryy ylitseni, mutta yritän pysyä kehossani, läsnä, yritän pitää itseni kasassa.
Elämä tietysti järjestää Adimin parikseni. Olemme tähän asti onnistuneet välttämään toisiamme pariharjoituksissa, mutta nyt seisomme välillä lähekkäin, välillä kauempana toisistamme, silmät kiinni, ja opettelemme tuntemaan ja vaistoamaan toisen läsnäolon. Harjoitus menee ihan poskelleen. Intuitioni on kuollut, en tunne Adimin energiaa lainkaan.
Amiyo pyytää meitä asettumaan neljään riviin ja kuuteen jonoon Multiplicationia varten. Ei helvetti. Tanssi perustuu Gurdjieffin luomaan Eneagrammiin ja on erittäin matemaattinen ja intuitiivinen. Minulla on hyvä rytmintaju ja koordinaatio, joten opin uudet tanssit ja askeleet leikiten, mutta Multiplicationissa ei ole kyse askelista. Täytyy olla intuitiivinen ja antautua, olla veitsenterävästi läsnä syvällä sisällään, mutta samaan aikaan katsoa ulospäin, ottaa vastuuta kokonaisuudesta, kaikkien tanssijoiden yhdessä muodostamasta harmoniasta.
Päädyn ensimmäiseen riviin ja pilaan kaiken. Olen myöhässä tai etuajassa, väärässä suunnassa, törmäilen. En saa minkäänlaista yhteyttä itseeni tai ryhmään, olen tuuliajolla, surussa, menetyksessä ja kivussa. En pysty pitämään tunteitani kasassa, vaan alan vuotaa. Kun Chetan antaa minulle ohjeita, kivahdan vihaisesti. Kiroilen hiljaa, sätin itseäni, kävelen edestakaisin kuin häkkiin teljetty leijona.
Amiyo käy päälle.
– Sinulla on ollut 12 päivää aikaa opetella tämä, mutta et ole opetellut, vai mitä? Tämä on silkkaa laiskuutta, et ota vastuuta itsestäsi ja tekemisistäsi. Häiritset kaikkia muita takanasi. Tule tänne eteen istumaan ja katso miten tanssi menee.
Istun lattialle risti-istuntaan ja seuraan muita kymmenen minuuttia. Amiyo kysyy ymmärsinkö nyt, ja vastaus on ei, en ymmärtänyt. Ymmärrän Eneagrammin teoriassa, kun piirrän sen paperille, mutta kun olen ryhmän kanssa tanssimassa, rivit ja numerot ja suunnat eivät vain mene jakeluun. Amiyo pyytää minua siirtymään takariviin, pois muiden jaloista.
En voi tehdä muuta kuin katsoa tätä kaaosta sisälläni. Tuntuu kipeältä nähdä, että olen luonut koko sotkun ihan itse: haluamalla, tarvitsemalla, takertumalla, vaatimalla, projisoimalla, unelmoimalla. Ei Amiyo ottanut minua silmätikukseen siksi, että tein virheen. Jos hän ei suvaitsisi virheitä, hän huutaisi kaikille ja koko ajan. En minä ollut ainoa, joka törmäili Multiplicationissa. Mutta Amiyo ei suvaitse sitä, etten ole läsnä, että tulen tanssimaan tunnekuohun vallassa ja vuodan, puran sen toisiin. Gurdjieff Movements ei ole tanssikurssi, vaan syvä prosessi, jossa saan katsoa juuri tätä. Itseäni ja sitä, miten peilaan itseäni muista.
Voi tätä kipua! Tiedän, etten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, mutta tieto ei tee minusta yhtään viisaampaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi nyt tehdä.
Minä vain katson. Vaikka näitä kyyneleitä.
Haluan...
...rakastella ja pian! Voi Tara, aika käy vähiin! Movements-kurssi päättyy lauantaina enkä tiedä näenkö Adimia ennenkuin marraskuussa. Jos edes silloin.
Aina kun kirjoitan sinulle olen näköjään jonkinlaisessa pakkomielteisessä, riivatussa tilassa. Kun kaikki on hyvin, en kirjoita, nautin vain… Sorry, saat aina tämän emotionaalisen ryöpyn niskaasi.
Miksei hän TEE mitään! Tai SANO jotain! Nyt on mennyt pari kolme päivää ilman minkäänlaista kommunikaatiota ja olen LIEKEISSÄ!
Kun minusta tuntuu etten pysty lähestymään häntä, vien tämän tulen ja palon Rochanin luo ja halaan häntä Adimin sijaan… ja tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi ja huijariksi. Vai pitäisikö minun painaa päälle taas? Pitäisikö minun marssia Adimin luo ja kysyä: “Are you still open?” Jotenkin minusta tuntuu, että se ei olisi oikein. Haluan olla naisellisempi ja vastaanottavaisempi. Minun pitäisi olla kärsivällisempi ja vain liukua hetkestä seuraavaan ja katsoa mitä tapahtuu. Mutta en pysty. Tällä hetkellä olen sick and tired odottamaan, että se idiootti tekisi aloitteen.
Hassua sinänsä, että se ihana saksalaistyttö jonka kanssa olen ystävystynyt kurssilla sanoi että minulla ja Rochanilla on “ihana energia yhdessä”. Hän kuulemma näkee ja tuntee sen. Nyt kun Tanja mainitsi asiasta, täytyy myöntää että kyllä, pidän Rochanista myös. Erittäin miehekäs mies, ja saan häneen yhteyden myös älyllisellä tasolla, toisin kuin vastahakoiseen prinssiini. Well, jäämme Rochanin kanssa McLeodiin joksikin aikaa kurssin jälkeen. Meillä on aikaa katsoa, onko tässä mitään.
Mutta for fuck's sake miten turhautunut ja raivoissani olen! Miksei hän ota kontaktia? MIKSEI HÄN YKSINKERTAISESTI VOI OLLA TOISENLAINEN?!
Roikun kynsin hampain tässä “lupauksessa” jonka kortit antavat minulle uudelleen ja uudelleen. Että rakastelen Adimin kanssa ja se on kaunista. Yhä uudelleen saan saman viestin, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Vaikka lupaus olisi tottakin, mitä jos mitään ei tapahdu ennen kuin joulukuussa? Tai parin vuoden kuluttua? I’m dying here!
Paljon rakkautta sinulle tämän piinan alta…
Premdipa
Aina kun kirjoitan sinulle olen näköjään jonkinlaisessa pakkomielteisessä, riivatussa tilassa. Kun kaikki on hyvin, en kirjoita, nautin vain… Sorry, saat aina tämän emotionaalisen ryöpyn niskaasi.
Miksei hän TEE mitään! Tai SANO jotain! Nyt on mennyt pari kolme päivää ilman minkäänlaista kommunikaatiota ja olen LIEKEISSÄ!
Kun minusta tuntuu etten pysty lähestymään häntä, vien tämän tulen ja palon Rochanin luo ja halaan häntä Adimin sijaan… ja tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi ja huijariksi. Vai pitäisikö minun painaa päälle taas? Pitäisikö minun marssia Adimin luo ja kysyä: “Are you still open?” Jotenkin minusta tuntuu, että se ei olisi oikein. Haluan olla naisellisempi ja vastaanottavaisempi. Minun pitäisi olla kärsivällisempi ja vain liukua hetkestä seuraavaan ja katsoa mitä tapahtuu. Mutta en pysty. Tällä hetkellä olen sick and tired odottamaan, että se idiootti tekisi aloitteen.
Hassua sinänsä, että se ihana saksalaistyttö jonka kanssa olen ystävystynyt kurssilla sanoi että minulla ja Rochanilla on “ihana energia yhdessä”. Hän kuulemma näkee ja tuntee sen. Nyt kun Tanja mainitsi asiasta, täytyy myöntää että kyllä, pidän Rochanista myös. Erittäin miehekäs mies, ja saan häneen yhteyden myös älyllisellä tasolla, toisin kuin vastahakoiseen prinssiini. Well, jäämme Rochanin kanssa McLeodiin joksikin aikaa kurssin jälkeen. Meillä on aikaa katsoa, onko tässä mitään.
Mutta for fuck's sake miten turhautunut ja raivoissani olen! Miksei hän ota kontaktia? MIKSEI HÄN YKSINKERTAISESTI VOI OLLA TOISENLAINEN?!
Roikun kynsin hampain tässä “lupauksessa” jonka kortit antavat minulle uudelleen ja uudelleen. Että rakastelen Adimin kanssa ja se on kaunista. Yhä uudelleen saan saman viestin, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Vaikka lupaus olisi tottakin, mitä jos mitään ei tapahdu ennen kuin joulukuussa? Tai parin vuoden kuluttua? I’m dying here!
Paljon rakkautta sinulle tämän piinan alta…
Premdipa
maanantaina, huhtikuuta 20, 2009
Ilmoitusasia
Yleensä tällä tavalla otsikoidut merkinnät enteilevät, että bloginpitäjä jää tauolle. Minulla on päinvastaista asiaa: I’m back.
Kolmisenkymmentä puolivalmista tekstiä on homehtunyt läppärillä ja päiväkirjan sivuilla pitkään, odottaen, että saisin kirjoitettua ne puhtaaksi. Tai odottaen, että ehtisin kirjoittaa muutamasta draaman kaaren kannalta oleellisesta tapahtumasta, ennen kuin voin julkaista muut merkinnät.
Nyt on vain myönnettävä, että rästihommia on kertynyt niin paljon, ettei minulla ole realistista mahdollisuutta saada niitä kronologiseen järjestykseen. Ja mikä ärsyttävintä, en ole antanut itselleni lupaa kirjoittaa uusiakaan merkintöjä niin kauan kuin vanhoja on rästissä. Editointi-inspiraatiota odotellessa päivät ovat venyneet vaivihkaa viikoiksi. Ihme sääntöjä ja kuvioita, jotka rajoittavat olemista. Ja ahdistavat. On tapahtunut niin kauhean paljon ja haluaisin kirjoittaa siitä kaikesta. Varsinkin tästä mieskuviosta, joka surraa täysillä.
Nyt pistän jotain liikkeelle: julkaisen tänään 15 merkintää, siitä huolimatta, että välissä on ammottavia aukkoja. Loput tulevat joskus myöhemmin, jos tulevat. Mutta nyt on tärkeintä, että puran tämän solmun, päästän irti ja pääsen jotenkin reaaliaikaan.
Ja tietysti vielä disclaimer: keskeneräisten tekstien suma syntyi siksi, että Mystic Rose -kurssin aikana en pystynyt / halunnut mennä editoivaan osaan mieltäni. Kirjoitin vain sekavia muistiinpanoja, tajunnanvirtaa. Nyt kuukautta myöhemmin niistä on vähän vaikea saada tolkkua, joten joistain teksteistä saattaa puuttua läsnäolon tuntu, mutta hey ho, näin tällä kertaa. Minun pitää vain kestää se.
Jos haluat lukea tekstit aikajärjestyksessä, aloita maaliskuun 13. päivän merkinnästä otsikolla Naurua 1 eli Mystic Rose -kurssin ensimmäisestä päivästä.
Kolmisenkymmentä puolivalmista tekstiä on homehtunyt läppärillä ja päiväkirjan sivuilla pitkään, odottaen, että saisin kirjoitettua ne puhtaaksi. Tai odottaen, että ehtisin kirjoittaa muutamasta draaman kaaren kannalta oleellisesta tapahtumasta, ennen kuin voin julkaista muut merkinnät.
Nyt on vain myönnettävä, että rästihommia on kertynyt niin paljon, ettei minulla ole realistista mahdollisuutta saada niitä kronologiseen järjestykseen. Ja mikä ärsyttävintä, en ole antanut itselleni lupaa kirjoittaa uusiakaan merkintöjä niin kauan kuin vanhoja on rästissä. Editointi-inspiraatiota odotellessa päivät ovat venyneet vaivihkaa viikoiksi. Ihme sääntöjä ja kuvioita, jotka rajoittavat olemista. Ja ahdistavat. On tapahtunut niin kauhean paljon ja haluaisin kirjoittaa siitä kaikesta. Varsinkin tästä mieskuviosta, joka surraa täysillä.
Nyt pistän jotain liikkeelle: julkaisen tänään 15 merkintää, siitä huolimatta, että välissä on ammottavia aukkoja. Loput tulevat joskus myöhemmin, jos tulevat. Mutta nyt on tärkeintä, että puran tämän solmun, päästän irti ja pääsen jotenkin reaaliaikaan.
Ja tietysti vielä disclaimer: keskeneräisten tekstien suma syntyi siksi, että Mystic Rose -kurssin aikana en pystynyt / halunnut mennä editoivaan osaan mieltäni. Kirjoitin vain sekavia muistiinpanoja, tajunnanvirtaa. Nyt kuukautta myöhemmin niistä on vähän vaikea saada tolkkua, joten joistain teksteistä saattaa puuttua läsnäolon tuntu, mutta hey ho, näin tällä kertaa. Minun pitää vain kestää se.
Jos haluat lukea tekstit aikajärjestyksessä, aloita maaliskuun 13. päivän merkinnästä otsikolla Naurua 1 eli Mystic Rose -kurssin ensimmäisestä päivästä.
sunnuntai, huhtikuuta 19, 2009
Uusia tuulia
Vapaapäivä. Istun pitkään laiskalla aamupalalla Adimin kanssa. Luulin, ettei meillä ole mitään yhteistä, mitään juteltavaa, mutta luulin näköjään väärin. Ehkä hän ei ole mikään säkenöivä keskustelija tai elämäni mies, mutta se on toisarvoista. Tuntuu hyvältä vain kellua hetkessä, liukua hetkestä toiseen, katsoa mitä hetkessä on ja vastata siihen. En arvioi ja reagoi, vaan vastaan. (Suomeksi tuo kuulostaa hämärältä, mutta tätä tarkoitan: responding instead of reacting.) Tänään on Adimin vuoro kommunikoida. Hän puhuu työstään, elämästään, perheestään ja unelmistaan.
Aamupalan jälkeen istun läppärin ääreen ja naputan kolumnin valmiiksi. Aihe ei liene yllätys: Osho Resort ja seksuaalisuus. Mistä muustakaan pystyisin tässä mielentilassa kirjoittamaan. Pesen pyykkiä, vedän parvekkeelle narun ja ripustan pyykin aurinkoon kuivamaan. Huh kun on lämmintä taas, ainakin 25 astetta, jos ei enemmän.
Iltapäivällä lähdemme porukalla Dalai Laman entisen lääkärin luo. Dr. Yeshi Dhonden on jo yli kahdeksankymppinen, mutta pitää edelleen tiibetiläistä yrttiklinikkaa McLeod Ganjin keskustassa. Mikä yhteensattuma, että pari tuntia ennen sovittua aikaa vatsani tekee tenän: ripuli, heikotus ja kuume. Tohtori sekoittaa virtsanäytettäni vispilällä, kuuntelee molemmista ranteista pulssin, määrää lääkettä ja käskee seuraavana aamuna takaisin. Maksan lääkkeistä 60 rupiaa, euron.
Mutta päivä on kaunis. Aamupalan jälkeen Adim hakeutuu jatkuvasti seuraani. Ajamme samalla riksalla McLeodiin, kävelemme yhdessä klinikalle, ja Adim seisoo tai istuu koko ajan lähettyvilläni, kosketusetäisyydellä. Vaihdamme välillä muutaman sanan, mutta ennen kaikkea olemme vain läsnä, yhdessä. Kaikki on hyvin luonnollista, ei ole mitään halua tai odotuksia, vain yksinkertaista, tavallista yhdessäoloa. Aamun Tarot-kortti oli Moment to moment ja juuri sitä tämä on, lipumista hetkestä seuraavaan. Rakastan tätä tavallisuuden kauneutta!
Välillä mieleni ylittää häiritä rentoa kellumista ja plumpsahdan hetkeksi pinnan alle – apua kurssi loppuu pian ja joudumme eroamaan – mutta päästän ajatuksesta irti ja palaan nykyhetkeen. Olen myös koukussa Gudjieff Movementseihin ja mietin, missä pääsen seuraavan kerran tanssimaan. Amiyon ja Chetanin kesän workshopit ovat Kievissä, Jaroslavissa ja Altai-vuorilla, lokakuussa taas Dharamsalassa. Mutta minä olen ahne: suunnittelen lähtöä Korfulle, jossa olisi toukokuussa tarjolla hekumallinen pläjäys: ensin viikon Satori ja heti perään viikon Gurdjieff Movements. Bonuksena rakas ystävä Suomesta osallistuisi samalle kurssille. 1 100 euroa plus lennot, hmm… mutta haluaisin niiiiiin kovasti mennä! Miksi stressata rahasta? Jos rahat loppuvat, tehdään töitä, niin yksinkertaista se on!
Osa minusta toppuuttelee. Tämä kaikki on aivan liikaa. Olen ahnehtinut kurssin toisensa perään ja tarvitsen lepoa. Vaikka olisin kuinka innokas jatkamaan työtä ja sukeltamaan niin syvälle kuin pääsen niin nopeasti kuin mahdollista. Näen kyllä tämän minun taipumukseni vältellä arkea. Pelkään mitä tapahtuu kun lopulta pysähdyn ja kohtaan tavallisen, jokapäiväisen arjen. Tai vieläkin tarkemmin: pelkään, mitä näen kun kohtaan itseni arjessa. Olenko muuttunut, olenko oppinut mitään, vai olenko edelleen se sama vanha?
Jälleen kerran – en voi kuin katsoa, mitä tapahtuu. Lähden tai en lähde.
Aamupalan jälkeen istun läppärin ääreen ja naputan kolumnin valmiiksi. Aihe ei liene yllätys: Osho Resort ja seksuaalisuus. Mistä muustakaan pystyisin tässä mielentilassa kirjoittamaan. Pesen pyykkiä, vedän parvekkeelle narun ja ripustan pyykin aurinkoon kuivamaan. Huh kun on lämmintä taas, ainakin 25 astetta, jos ei enemmän.
Iltapäivällä lähdemme porukalla Dalai Laman entisen lääkärin luo. Dr. Yeshi Dhonden on jo yli kahdeksankymppinen, mutta pitää edelleen tiibetiläistä yrttiklinikkaa McLeod Ganjin keskustassa. Mikä yhteensattuma, että pari tuntia ennen sovittua aikaa vatsani tekee tenän: ripuli, heikotus ja kuume. Tohtori sekoittaa virtsanäytettäni vispilällä, kuuntelee molemmista ranteista pulssin, määrää lääkettä ja käskee seuraavana aamuna takaisin. Maksan lääkkeistä 60 rupiaa, euron.
Mutta päivä on kaunis. Aamupalan jälkeen Adim hakeutuu jatkuvasti seuraani. Ajamme samalla riksalla McLeodiin, kävelemme yhdessä klinikalle, ja Adim seisoo tai istuu koko ajan lähettyvilläni, kosketusetäisyydellä. Vaihdamme välillä muutaman sanan, mutta ennen kaikkea olemme vain läsnä, yhdessä. Kaikki on hyvin luonnollista, ei ole mitään halua tai odotuksia, vain yksinkertaista, tavallista yhdessäoloa. Aamun Tarot-kortti oli Moment to moment ja juuri sitä tämä on, lipumista hetkestä seuraavaan. Rakastan tätä tavallisuuden kauneutta!
Välillä mieleni ylittää häiritä rentoa kellumista ja plumpsahdan hetkeksi pinnan alle – apua kurssi loppuu pian ja joudumme eroamaan – mutta päästän ajatuksesta irti ja palaan nykyhetkeen. Olen myös koukussa Gudjieff Movementseihin ja mietin, missä pääsen seuraavan kerran tanssimaan. Amiyon ja Chetanin kesän workshopit ovat Kievissä, Jaroslavissa ja Altai-vuorilla, lokakuussa taas Dharamsalassa. Mutta minä olen ahne: suunnittelen lähtöä Korfulle, jossa olisi toukokuussa tarjolla hekumallinen pläjäys: ensin viikon Satori ja heti perään viikon Gurdjieff Movements. Bonuksena rakas ystävä Suomesta osallistuisi samalle kurssille. 1 100 euroa plus lennot, hmm… mutta haluaisin niiiiiin kovasti mennä! Miksi stressata rahasta? Jos rahat loppuvat, tehdään töitä, niin yksinkertaista se on!
Osa minusta toppuuttelee. Tämä kaikki on aivan liikaa. Olen ahnehtinut kurssin toisensa perään ja tarvitsen lepoa. Vaikka olisin kuinka innokas jatkamaan työtä ja sukeltamaan niin syvälle kuin pääsen niin nopeasti kuin mahdollista. Näen kyllä tämän minun taipumukseni vältellä arkea. Pelkään mitä tapahtuu kun lopulta pysähdyn ja kohtaan tavallisen, jokapäiväisen arjen. Tai vieläkin tarkemmin: pelkään, mitä näen kun kohtaan itseni arjessa. Olenko muuttunut, olenko oppinut mitään, vai olenko edelleen se sama vanha?
Jälleen kerran – en voi kuin katsoa, mitä tapahtuu. Lähden tai en lähde.
Kuivaharjoittelua
Oh my God Tara,
Sinä todella osaat pelastaa päivän! On niin ihanaa lukea meilejäsi, aivan kuin istuisimme taas Meerassa Evening Meetingin jälkeen. Sanot juuri oikeat asiat. Tiedän sen kaiken jo, mutta en vain näe totuutta kaiken tämän mindfuckingin takia.
Kyllä, minä todellakin nautin siitä, että saan tanssia tämän ryhmän kanssa ja kaivata ja haluta ja kiihottua ja tuntea sen kauniin miehen läsnäolon ja energian. Tämä on lahja. Okei, olen ehkä vähän turhautunut, mutta nautin elämästäni ja seksuaalisuudestani.
Seksuaalienergia pyörittää minua tällä hetkellä kuusi-nolla. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä, kuten “kunnon” meditoijan pitääkin, sillä onhan se kauheaa, kun yrittää tyhjentää mieltä ja siellä pyörii siirappisia Harlekiini-romansseja. Mutta minulla ei ole mitään syytä tuomita ajatuksiani tai piiskata itseäni olemaan tehokkaampi witness.
Seksuaalisuus on hurjaa ja jokainen meditoija tietää sen voiman. Juuri tästä syystä Buddha ei halunnut naisia munkkiensa joukkoon. Mitä munkkipolojen meditoinnista tulisi, jos joukossa istuisi naisia, joita voisi salaa katsella ja haistella ja joiden energioita tunnustella. Onneksi meillä on lupa olla luonnollisia, kokonaisia ihmisiä ja pitää myös seksuaalisuus mukana, osana henkistä harjoitusta.
En minä pysty taistelemaan seksuaalisuuttani vastaan. Olen tietoinen Adimista, koska en muuta voi. En tee siitä ongelmaa, vaan nautin. Miten ihmeellistä onkin törmätä mieheen, jonka seurassa kehoni huutaa YES! Ja mitä sitten, vaikka kehoni haluaa rakastella ja muistuttaa minua siitä koko ajan. Se vain on niin. Ja nyt vain on niin, ettei kehoni pääse rakastelemaan. Vähän niin kuin olisi kova nälkä, mutta jääkaappi on tyhjä enkä pääse vähään aikaan kauppaan. No big deal.
Itse asiassa luulen, että Adimin läheisyys ja kaikki tämä kihinä ja kuhina kehossani antavat minulle mahdollisuuden harjoitella, miten pysytään läsnä rakastelun aikana. Tanssien ja meditaatioiden ansiosta minulla on toinen jalka jossain hiljaisessa, syvässä tilassa, olen present and centered. Ja toinen jalka kiehuu roihuavassa seksuaalienergiassa.
Kuinka pysyä läsnä myös silloin, kun keho kiihottuu ja mieli tarjoilee fantasioita ja päiväunelmia? Kuinka olla seksuaalinen ja läsnä samaan aikaan? Sehän on rakastelun suurin haaste, ainakin minun ymmärtääkseni. Olen nöyrän kiitollinen tästä mahdollisuudesta harjoitella ja nautin joka sekunnista!
Love to you,
Premdipa
PS. Nautin siitä, että olen täällä Premdipa. Kukaan ei tunne minua millään muulla nimellä. Välillä kun kuulen Kirtanin, Adimin tai Rochanin sanovan nimeni tuntuu kuin sulaisin… Ujostelen nimeäni vähän, mutta myös rakastan sitä. Bliss.
Sinä todella osaat pelastaa päivän! On niin ihanaa lukea meilejäsi, aivan kuin istuisimme taas Meerassa Evening Meetingin jälkeen. Sanot juuri oikeat asiat. Tiedän sen kaiken jo, mutta en vain näe totuutta kaiken tämän mindfuckingin takia.
Kyllä, minä todellakin nautin siitä, että saan tanssia tämän ryhmän kanssa ja kaivata ja haluta ja kiihottua ja tuntea sen kauniin miehen läsnäolon ja energian. Tämä on lahja. Okei, olen ehkä vähän turhautunut, mutta nautin elämästäni ja seksuaalisuudestani.
Seksuaalienergia pyörittää minua tällä hetkellä kuusi-nolla. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä, kuten “kunnon” meditoijan pitääkin, sillä onhan se kauheaa, kun yrittää tyhjentää mieltä ja siellä pyörii siirappisia Harlekiini-romansseja. Mutta minulla ei ole mitään syytä tuomita ajatuksiani tai piiskata itseäni olemaan tehokkaampi witness.
Seksuaalisuus on hurjaa ja jokainen meditoija tietää sen voiman. Juuri tästä syystä Buddha ei halunnut naisia munkkiensa joukkoon. Mitä munkkipolojen meditoinnista tulisi, jos joukossa istuisi naisia, joita voisi salaa katsella ja haistella ja joiden energioita tunnustella. Onneksi meillä on lupa olla luonnollisia, kokonaisia ihmisiä ja pitää myös seksuaalisuus mukana, osana henkistä harjoitusta.
En minä pysty taistelemaan seksuaalisuuttani vastaan. Olen tietoinen Adimista, koska en muuta voi. En tee siitä ongelmaa, vaan nautin. Miten ihmeellistä onkin törmätä mieheen, jonka seurassa kehoni huutaa YES! Ja mitä sitten, vaikka kehoni haluaa rakastella ja muistuttaa minua siitä koko ajan. Se vain on niin. Ja nyt vain on niin, ettei kehoni pääse rakastelemaan. Vähän niin kuin olisi kova nälkä, mutta jääkaappi on tyhjä enkä pääse vähään aikaan kauppaan. No big deal.
Itse asiassa luulen, että Adimin läheisyys ja kaikki tämä kihinä ja kuhina kehossani antavat minulle mahdollisuuden harjoitella, miten pysytään läsnä rakastelun aikana. Tanssien ja meditaatioiden ansiosta minulla on toinen jalka jossain hiljaisessa, syvässä tilassa, olen present and centered. Ja toinen jalka kiehuu roihuavassa seksuaalienergiassa.
Kuinka pysyä läsnä myös silloin, kun keho kiihottuu ja mieli tarjoilee fantasioita ja päiväunelmia? Kuinka olla seksuaalinen ja läsnä samaan aikaan? Sehän on rakastelun suurin haaste, ainakin minun ymmärtääkseni. Olen nöyrän kiitollinen tästä mahdollisuudesta harjoitella ja nautin joka sekunnista!
Love to you,
Premdipa
PS. Nautin siitä, että olen täällä Premdipa. Kukaan ei tunne minua millään muulla nimellä. Välillä kun kuulen Kirtanin, Adimin tai Rochanin sanovan nimeni tuntuu kuin sulaisin… Ujostelen nimeäni vähän, mutta myös rakastan sitä. Bliss.
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Suki suki
Täytyy varustautua siltä varalta että joskus vielä kävisi flaksi. Tämä on vähän noloa, mutta olen todellakin 37-vuotias nainen, joka ei ole ostanut kortsuja kuin pari kertaa, ja nekin joskus teini-iässä. Silloin ne tosin vanhentuivat, koska ne muutamat kerrat kun harrastin irtosuhteita olin niin humalassa ettei kortsua muistettu käyttää. Huh, kylmiä väreitä.
Punessa pääsin Tara-tädin kanssa luokkaretkelle tutustumaan paikalliseen kumivalikoimaan. 1) Vain Durex kelpaa, intialaiset merkit eivät ole yhtä laadukkaita. 2) Käytämme vain peruskumeja. Long Pleasure -kumeissa on puudutusainetta joka vie tunnon, maustetut ovat ällöttäviä ja ne nystyräiset raastavat sisuskaluja. 3) Muistamme aina tarkistaa viimeisen myyntipäivän.
Hankin Punessa pari pakettia (á 3 kpl). Taksissa matkalla lentokentälle huomasin unohtaneeni läppärin virtajohdon ja käännyimme takaisin. Muistin samalla koluta kirjoituspöydän laatikon – tyhjä! Kämppäkaverini, saksalainen Anand norkoili ovensuussa ja kysyi: “Oletko hukannut jotain”, mutta en kehdannut sanoa mitä etsin. Vasta taksissa tajusin, mihin kondomit olivat kadonneet. Jumalauta Anand, jätkä nyysi mun kumit!
Nyt Premdipa kerää rohkeutensa ja marssii kauppaan. Kondomit ovat hyllyllä tiskin takana. En ole ihan varma mitä kumeja käytän, joten joudun pyytämään pakkauksia nähtäväksi. “Durex Durex”, myyjä huutaa toiselle, joka rientää hakemaan hyllystä kasan pakkauksia ja kantaa ne tiskille. Kaupassa on neljä myyjää, kaikki miehiä, jotka keskeyttävät puuhansa ja osallistuvat kondomikauppojen tekoon. Kaupassa on myös viisi asiakasta, kaikki miehiä, jotka keskeyttävät asiointinsa ja seuraavat tiiviisti kondomikauppojen tekoa.
Miehet katsovat odottavaisina kun hipelöin pakkauksia: Long Pleasure -mallia, maustettua ja nyppyläistä. Kun sanon: “Kiitos mutta teillä ei taida olla etsimääni”, he innostuvat ja alkavat kantaa uusia pakkauksia tiskille. Paikallista kumituotantoa. Kun sanon: “Kiitos, mutta vain Durex kelpaa”, yksi myyjä huutaa taas: “Durex Durex”, toinen katoaa takahuoneeseen ja palaa kohta isojen säästöpakkausten kanssa. Taas mansikkaa ja juomukkaita. “No, she doesn’t want the flavoured ones”, yksi myyjistä huutaa ja toinen katoaa taas takahuoneeseen. Tiskille ilmestyy lisää samoja pakkauksia, joista olen jo kieltäytynyt. Myyjä tarttuu säästöpakkaukseen ja katsoo minuun toiveikkasti: “How many boxes? One? Two?”
Olen nolo ja kuumissani, kun lopulta pääsen kaupasta ulos. Sama rumba seuraavassa kaupassa. Lopulta näen erään kioskin ikkunassa vaaleanpunaisen Durex-pakkauksen, jonka päällä lukee Superthin.
Kaiken tämän vaivannäön jälkeen näille on paree tulla käyttöä!
Punessa pääsin Tara-tädin kanssa luokkaretkelle tutustumaan paikalliseen kumivalikoimaan. 1) Vain Durex kelpaa, intialaiset merkit eivät ole yhtä laadukkaita. 2) Käytämme vain peruskumeja. Long Pleasure -kumeissa on puudutusainetta joka vie tunnon, maustetut ovat ällöttäviä ja ne nystyräiset raastavat sisuskaluja. 3) Muistamme aina tarkistaa viimeisen myyntipäivän.
Hankin Punessa pari pakettia (á 3 kpl). Taksissa matkalla lentokentälle huomasin unohtaneeni läppärin virtajohdon ja käännyimme takaisin. Muistin samalla koluta kirjoituspöydän laatikon – tyhjä! Kämppäkaverini, saksalainen Anand norkoili ovensuussa ja kysyi: “Oletko hukannut jotain”, mutta en kehdannut sanoa mitä etsin. Vasta taksissa tajusin, mihin kondomit olivat kadonneet. Jumalauta Anand, jätkä nyysi mun kumit!
Nyt Premdipa kerää rohkeutensa ja marssii kauppaan. Kondomit ovat hyllyllä tiskin takana. En ole ihan varma mitä kumeja käytän, joten joudun pyytämään pakkauksia nähtäväksi. “Durex Durex”, myyjä huutaa toiselle, joka rientää hakemaan hyllystä kasan pakkauksia ja kantaa ne tiskille. Kaupassa on neljä myyjää, kaikki miehiä, jotka keskeyttävät puuhansa ja osallistuvat kondomikauppojen tekoon. Kaupassa on myös viisi asiakasta, kaikki miehiä, jotka keskeyttävät asiointinsa ja seuraavat tiiviisti kondomikauppojen tekoa.
Miehet katsovat odottavaisina kun hipelöin pakkauksia: Long Pleasure -mallia, maustettua ja nyppyläistä. Kun sanon: “Kiitos mutta teillä ei taida olla etsimääni”, he innostuvat ja alkavat kantaa uusia pakkauksia tiskille. Paikallista kumituotantoa. Kun sanon: “Kiitos, mutta vain Durex kelpaa”, yksi myyjä huutaa taas: “Durex Durex”, toinen katoaa takahuoneeseen ja palaa kohta isojen säästöpakkausten kanssa. Taas mansikkaa ja juomukkaita. “No, she doesn’t want the flavoured ones”, yksi myyjistä huutaa ja toinen katoaa taas takahuoneeseen. Tiskille ilmestyy lisää samoja pakkauksia, joista olen jo kieltäytynyt. Myyjä tarttuu säästöpakkaukseen ja katsoo minuun toiveikkasti: “How many boxes? One? Two?”
Olen nolo ja kuumissani, kun lopulta pääsen kaupasta ulos. Sama rumba seuraavassa kaupassa. Lopulta näen erään kioskin ikkunassa vaaleanpunaisen Durex-pakkauksen, jonka päällä lukee Superthin.
Kaiken tämän vaivannäön jälkeen näille on paree tulla käyttöä!
Tahtoo, haluaa
Hi Sweet!
Olen busy busy busy, tanssimme ja meditoimme aamuseitsemästä iltayhdeksään ja parin tunnin lounastaukokin vain humahtaa ohi. Olen pari päivää yrittänyt kirjoittaa kolumnia suomalaiseen lehteen, mutta työ etenee tahmeasti. Deadline oli kaksi päivää sitten. En yleensä missaa deadlinea tahallani, mutta nyt en jaksa edes kauheasti välittää. Kirjoitan lopulta jotain. Valitettavasti tämä tahmailu tarkoittaa, että vähäinen vapaa-aikani kuluu läppärin edessä istuen ja katsoen, kuinka kolumni ei vain synny. Syyllisyys kaihertaa, vaikka teeskentelenkin, etten muka välitä.
Jo viikko Gurdjieff Movements -kurssia takana. Olen aivan rakastunut näihin tansseihin. Ja olen rakastunut Adimiin. Korjaan: kehoni rakastaa hänen kehoaan. Kuulostaa liioittelulta, mutta siltä minusta tuntuu. Halasimme äsken ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun hän lähti huoneestani Punessa kaksi viikkoa sitten. Ja wow… what can I say… meidän kehomme todella pitävät toisistaan… tai ainakin minun kehoni pitää hänestä. Minua pistelee ja tärisyttää edelleen, tunnen olevani päästä varpaisiin elossa.
Kehoni nauttii, mutta en pidä siitä, mitä mielessäni tapahtuu. Takertuvia ajatuksia, olen kiukkuinen ja turhautunut. Haluan enemmän niin kipeästi etten pysty nauttimaan tästä mikä on nyt. En pysy läsnä. Ja sitten iskee syyllisyys: miten voin heittää kauniin läsnäoloni mäkeen vain siksi, että voin taas unelmoida jostain kundista?
Tällaista tämä on ollut jo viikon. Olen koko ajan tietoinen Adimista. Välillä tanssien aikana tulee hetkiä, jolloin hiljenen niin täydellisesti, ettei edes hän pysty tunkeutumaan tyhjään tilaani, mutta suurimman osan aikaa olen tietoinen hänen hahmostaan, väreistään, energiastaan ja tuoksustaan. Jotenkin oudosti tuntuu siltä, ettei se ole pelkästään mieleni, joka seuraa häntä. Olen tietoinen hänestä, mutta samanaikaisesti erittäin läsnä hetkessä ja kehossani, present and centered. Aivan kuin hän olisi se stillpoint, jonka ympärille rentoudun ja hiljenen. Does this make any sense to you? Niin ja mehän olemme onnistuneet välttelemään toisiamme täydellisesti jo kokonaisen viikon ajan – sellainen ei onnistu, ellei ole joka hetki tietoinen toisesta :-)
Huokaus. Tällaisina takertuvina hetkinä tuntuu, etten tarvitsisi mitään muuta kuin kosketuksen tai hymyn tai mitä tahansa, joka vakuuttaisi minulle että kyllä, hänkin pitää minusta. Kun ajattelen, että ehkä hänellä ei ole minkäänlaisia tunteita minua kohtaan ja minä vain ruokin omaa pakkomiellettäni, tunnen itseni naiiviksi ja typeräksi ja masennun.
Miksi sallin tämän? Miksi mieleni pyörittelee näitä ajatuksia ja laittaa minut kärsimään?
Vaikka nämä tunteet olisivatkin molemminpuolisia, en usko, että hän tekee aloitetta. Ehkä naisilla on tapana heittäytyä hänen jalkoihinsa, joten hänen ei tarvitse vaivautua. Ai niin, en voi edes sortua epätoivoisiin tekoihin kuten raahata häntä huoneeseeni, sillä kuukautiset alkoivat eilen… 10 päivää etuajassa! Minulle ei koskaan käy näy, kiertoni on yleensä kellontarkasti 28 päivää.
Olen todella hämmentynyt ja turhautunut. Päivän Tarot-kortti: Fighting. Ei yllätä yhtään.
No niin, taas yksi lounastauko hassattu, täytyy juosta kattoterassille tanssimaan. Sorry tämä pitkä jorina ja pahoittelen, ettei minulla ole mitään uutta kerrottavaa… samat vanhat ajatukset, epävarmuudet ja pakkomielteet… Syvä huokaisu.
Love you Darling, kiitos että olet sinä ja kiitos että otat tämän kaiken vastaan niin kuin vain sinä osaat.
Hug and Kiss,
Premdipa
Olen busy busy busy, tanssimme ja meditoimme aamuseitsemästä iltayhdeksään ja parin tunnin lounastaukokin vain humahtaa ohi. Olen pari päivää yrittänyt kirjoittaa kolumnia suomalaiseen lehteen, mutta työ etenee tahmeasti. Deadline oli kaksi päivää sitten. En yleensä missaa deadlinea tahallani, mutta nyt en jaksa edes kauheasti välittää. Kirjoitan lopulta jotain. Valitettavasti tämä tahmailu tarkoittaa, että vähäinen vapaa-aikani kuluu läppärin edessä istuen ja katsoen, kuinka kolumni ei vain synny. Syyllisyys kaihertaa, vaikka teeskentelenkin, etten muka välitä.
Jo viikko Gurdjieff Movements -kurssia takana. Olen aivan rakastunut näihin tansseihin. Ja olen rakastunut Adimiin. Korjaan: kehoni rakastaa hänen kehoaan. Kuulostaa liioittelulta, mutta siltä minusta tuntuu. Halasimme äsken ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun hän lähti huoneestani Punessa kaksi viikkoa sitten. Ja wow… what can I say… meidän kehomme todella pitävät toisistaan… tai ainakin minun kehoni pitää hänestä. Minua pistelee ja tärisyttää edelleen, tunnen olevani päästä varpaisiin elossa.
Kehoni nauttii, mutta en pidä siitä, mitä mielessäni tapahtuu. Takertuvia ajatuksia, olen kiukkuinen ja turhautunut. Haluan enemmän niin kipeästi etten pysty nauttimaan tästä mikä on nyt. En pysy läsnä. Ja sitten iskee syyllisyys: miten voin heittää kauniin läsnäoloni mäkeen vain siksi, että voin taas unelmoida jostain kundista?
Tällaista tämä on ollut jo viikon. Olen koko ajan tietoinen Adimista. Välillä tanssien aikana tulee hetkiä, jolloin hiljenen niin täydellisesti, ettei edes hän pysty tunkeutumaan tyhjään tilaani, mutta suurimman osan aikaa olen tietoinen hänen hahmostaan, väreistään, energiastaan ja tuoksustaan. Jotenkin oudosti tuntuu siltä, ettei se ole pelkästään mieleni, joka seuraa häntä. Olen tietoinen hänestä, mutta samanaikaisesti erittäin läsnä hetkessä ja kehossani, present and centered. Aivan kuin hän olisi se stillpoint, jonka ympärille rentoudun ja hiljenen. Does this make any sense to you? Niin ja mehän olemme onnistuneet välttelemään toisiamme täydellisesti jo kokonaisen viikon ajan – sellainen ei onnistu, ellei ole joka hetki tietoinen toisesta :-)
Huokaus. Tällaisina takertuvina hetkinä tuntuu, etten tarvitsisi mitään muuta kuin kosketuksen tai hymyn tai mitä tahansa, joka vakuuttaisi minulle että kyllä, hänkin pitää minusta. Kun ajattelen, että ehkä hänellä ei ole minkäänlaisia tunteita minua kohtaan ja minä vain ruokin omaa pakkomiellettäni, tunnen itseni naiiviksi ja typeräksi ja masennun.
Miksi sallin tämän? Miksi mieleni pyörittelee näitä ajatuksia ja laittaa minut kärsimään?
Vaikka nämä tunteet olisivatkin molemminpuolisia, en usko, että hän tekee aloitetta. Ehkä naisilla on tapana heittäytyä hänen jalkoihinsa, joten hänen ei tarvitse vaivautua. Ai niin, en voi edes sortua epätoivoisiin tekoihin kuten raahata häntä huoneeseeni, sillä kuukautiset alkoivat eilen… 10 päivää etuajassa! Minulle ei koskaan käy näy, kiertoni on yleensä kellontarkasti 28 päivää.
Olen todella hämmentynyt ja turhautunut. Päivän Tarot-kortti: Fighting. Ei yllätä yhtään.
No niin, taas yksi lounastauko hassattu, täytyy juosta kattoterassille tanssimaan. Sorry tämä pitkä jorina ja pahoittelen, ettei minulla ole mitään uutta kerrottavaa… samat vanhat ajatukset, epävarmuudet ja pakkomielteet… Syvä huokaisu.
Love you Darling, kiitos että olet sinä ja kiitos että otat tämän kaiken vastaan niin kuin vain sinä osaat.
Hug and Kiss,
Premdipa
maanantaina, huhtikuuta 13, 2009
Uusi matka
Kahden viikon Gurdjieff Movements -intensiivin ensimmäinen päivä. Huh. Aikamoista vuoristorataa. Aamusessio on niin ihana, etten voi kuin nauraa ja nauttia. Sujahdan liikkeisiin kuin kala veteen, tuntuu niin herkältä ja hyvältä liikkua. Miten yksinkertaiset askeleet ja käsien liikkeet voivatkin olla niin kauniita ja tuottaa niin paljon iloa?
Iltapäivän sessio on myös herkkä ja tuntuu hyvältä kehossa, mutta toisella tavalla. Välillä tuntuu, että pakahdun. Pala nousee kurkkuun ja silmät sumenevat. Hidas Hallelujah-tanssi tekee minusta lopullisesti selvää. Kun jäämme session jälkeen joksikin aikaa vain istumaan hiljaa silmät kiinni ja käännän katseen sisään päin, tunnustelen kehoani sisältä päin ja vain katson tunteitani ja ajatuksiani, kyyneleet alkavat valua. Minua ei kiinnosta miksi, minä vain katson.
Jotain jossain on lähtenyt liikkeelle. Ja tämä on vasta ensimmäinen päivä.
Gurdjieff Movements vie minut mukavuusalueeni rajoille. Se ei ole koko ajan miellyttävää, mutta tällä hetkellä en haluaisi olla missään muualla kuin palelemassa neljän huovan alla Himalajan juurella. En voisi olla missään muualla. Koska täällä lymyilee myös se todellinen Virpi, todellinen Premdipa, ja me alamme tulla aika hyvin juttuun.
Iltapäivän sessio on myös herkkä ja tuntuu hyvältä kehossa, mutta toisella tavalla. Välillä tuntuu, että pakahdun. Pala nousee kurkkuun ja silmät sumenevat. Hidas Hallelujah-tanssi tekee minusta lopullisesti selvää. Kun jäämme session jälkeen joksikin aikaa vain istumaan hiljaa silmät kiinni ja käännän katseen sisään päin, tunnustelen kehoani sisältä päin ja vain katson tunteitani ja ajatuksiani, kyyneleet alkavat valua. Minua ei kiinnosta miksi, minä vain katson.
Jotain jossain on lähtenyt liikkeelle. Ja tämä on vasta ensimmäinen päivä.
Gurdjieff Movements vie minut mukavuusalueeni rajoille. Se ei ole koko ajan miellyttävää, mutta tällä hetkellä en haluaisi olla missään muualla kuin palelemassa neljän huovan alla Himalajan juurella. En voisi olla missään muualla. Koska täällä lymyilee myös se todellinen Virpi, todellinen Premdipa, ja me alamme tulla aika hyvin juttuun.
sunnuntai, huhtikuuta 12, 2009
Olemisen kauneus
Minä rakastan tätä minun elämääni. Muuta en osaa sanoa. Ei ole mitään väliä, mitä päivän aikana tapahtuu. Tapahtuu mitä tahansa, nautin joka sekunnista. Ei ole hyvää tai huonoa, oikeaa tai väärää, toivottavaa tai epätoivottavaa. Olen vain läsnä täällä syvällä, kehossani, ja nautin silkasta olemisesta. Korjaan välillä asentoani ja iloitsen, kun käteni nousevat kohti taivasta ja kylkeni venyvät makeasti. Suljen silmät ja hymyilen, kun värisevä aalto pyyhkäisee lävitseni. Avaan silmät ja jään kuuntelemaan hieman hiljaisempaa perusvärinää. Elämän pulputusta minussa. Nautin siitä, että hehkun. Tätä minun kirkasta, valkoista valoani.
Arkista jutustelua Adimin kanssa. Pari uutta ihmistä. Adimin avulla löytyvä mies, joka auttaa minua selvittämään kännykkäongelmani. Suloinen auringonpaiste. Tekstiviesti ja sähköposti Taralta. Ilo siitä, että saan pitää yhtä aikaa varvastossuja ja villasäärystimiä. Lumihuippuiset vuoret. Hymyilevät tiibetiläiset. Ihana sushi-lounas korealaisessa ravintolassa. Puoli kiloa appelsiineja. Kutkuttava jännitys: kurssi alkaa tänään.
Ja sokerina pohjalla: yllättävä kohtaaminen veljen kanssa chatissa. Kiitos muru, olet rakas!
Arkista jutustelua Adimin kanssa. Pari uutta ihmistä. Adimin avulla löytyvä mies, joka auttaa minua selvittämään kännykkäongelmani. Suloinen auringonpaiste. Tekstiviesti ja sähköposti Taralta. Ilo siitä, että saan pitää yhtä aikaa varvastossuja ja villasäärystimiä. Lumihuippuiset vuoret. Hymyilevät tiibetiläiset. Ihana sushi-lounas korealaisessa ravintolassa. Puoli kiloa appelsiineja. Kutkuttava jännitys: kurssi alkaa tänään.
Ja sokerina pohjalla: yllättävä kohtaaminen veljen kanssa chatissa. Kiitos muru, olet rakas!
lauantaina, huhtikuuta 11, 2009
Tyttöjen kesken
P: Tara!!!
T: Premdipa!!!
P: Hymyilen täällä suu korvissa.
T: Samoin.
P: Hmm… yhtäkkiä en tiedä mitä sanoa… ujostelenkohan minä vähän?
T: Täh. Ujosteletko muka minua?
P: Aah, kysyt vaiketa kysymyksiä, aivan kuten Adim. Ei kun minusta vain tuntuu, että on niin paljon asioita, jotka haluaisin ja voisin sanoa sinulle, mutta en ole varma tarvitseeko sitä kaikkea sittenkään sanoa. Haluan vain nauttia sinusta.
T: Exactly. Ei kaikkea tarvitse sanoa… ja sitten kun tapaamme, pidämme hauskaa, vai mitä.
P: Kuule, oletko tavannut Kirtania? Minusta tuntuu, että meillä on kaunis yhteys, jotain ihanan luonnollista.
T: Vai pidät sinä Kirtanista. Onko se se iso venäläinen?
P: En ole varma, en ihan tunnista hänen aksenttiaan. Mutta joo, hän on pitkä, hoikka ja hänellä on pitkä tumma tukka.
T: Hei muista: eipäs sekaannuta Black Robeihin, varsinkaan niihin, jotka kuuluvat jollekin toiselle! Tunnen sinut, sinulta vie vain sekunnin murto-osa nähdä kuka on hot, kuka ei.
P: Heh, heh, tuo kuulostaa ihan siltä kuin en pystyisi pitämään näppejäni irti miehistä, varsinkaan Black Robeista.
T: No ethän sinä pystykään :-)
P: En minä ole kiinnostunut Kirtanista sillä tavalla. On vain ihanaa tavata mies joka tuntuu ensi hetkestä avoimelta ja turvalliselta… aivan kuin hän näkisi minut.
T: Olen iloinen, että hän näkee sinut. Kaikkien pitäisi, sillä sinussa on paljon nähtävää. Ja siltä varalta ettet tiennyt, tiedoksesi, että olet miestennielijä. Et vain ole tehnyt sitä pariin vuoteen.
P: :-) Oh my God, tuntuupa hyvältä kuulla olevansa miestennielijä, nauran täällä kovaan ääneen. Sitä minä vain ihmettelen, miksi maailmankaikkeus heitti Adimin minun silmilleni. En ymmärrä. Tai okei, varmaan juuri siksi.
T: Maailmankaikkeus heitti Adimin vähän alemmas kuin silmillesi. Milloin ymmärrät sen?
P: ROFL
T: Käännä, please!
P: Rolling On the Floor Laughing. Tsiisus Tara, olet aivan uskomaton.
T: Darling, tästä lähtien sinun pitää ymmärtää, että joka kerta kun saat yhteyden se on first chakra -osastoa. Älä kyseenalaista sitä.
P: Mitä tarkoitat? Että joka kerta kun saan yhteyden mieheen, se on seksuaalista?
T: Ehdottomasti.
P: Yeah, maybe. Mutta olen silti valovuosien päässä siitä, että osaisin muuttaa seksin joksikin muuksi, syvemmäksi. No ehkä tämä Gudjieff Movements -kurssi auttaa siinä.
T: Sinulla on paljon kiinni otettavaa. Mene kehoosi ja katso mitä annettavaa sillä on sinulle. Kuten ystäväni tapaa sanoa: “Don’t talk about it, do it.” Sinun täytyy harrastaa seksiä ennen kuin pystyt muuttamaan sitä miksikään muuksi. Pitää edetä askel kerrallaan ja on paras aloittaa ensimmäisestä askeleesta. Maailmankaikkeus auttaa, ja tulet nauttimaan siitä. Just go for it.
P: Pitäisikö minun löytää joku muu kuin Adim? Minusta vain tuntuu, ei vaan tiedän, ettei kaikki ole vielä ohi meidän välillämme.
T: Kuten tiedät, kultaseni, sinun ei tarvitse tyytyä vain yhteen… Ja anna heidän löytää sinut.
P: You’re so naughty, Sweetheart.
T: Aivan, älä kuuntele minun neuvojani tai joudut pulaan. Jatka Adimin kanssa, hän ansaitsee sen.
P: Hän ansaitsee mitä?
T: Hän ansaitsee joutua tekemisiin sinun kanssasi. Vihdoinkin hän löysi naisen, joka laittaa hänet järjestykseen.
P: Laittaa järjestykseen… mitä tarkoitat? Kerro lisää!
T: En minä tiedä. Sinä tiedät itse paremmin.
P: Niin, hän ansaitsee kaiken sen paskan jonka voi saada minulta.
T: Darling, sinulla on paljon muutakin annettavaa kuin paskaa.
P: Kyllähän minä tiedän sen, ihan oikeasti. Kiitos muistutuksesta. On vain niin helppo unohtaa ja kadota tänne mielen syövereihin. Päätin, etten enää heittäydy hänen jalkoihinsa. Seuraavalla kerralla on hänen vuoronsa tehdä aloite. Mitä hän ei tule koskaan tekemään, that cold bastard.
T: Hän kyllä tekee, odota vain. Hän löysi Mestarinsa, joka laittaa hänet seinää vasten.
P: Tsiisus Tara, pelotat minua nyt.
T: Miten niin?
P: Ihan kuin minulla olisi voima laittaa ketään seinää vasten, saati hänen kaltaistaan.
T: Eihän sinun tarvitse kuin olla oma itsesi, ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä. Miten niin hänen kaltaistaan?
P: No jotakuta, joka ignoroi minut täysin. Jota ei kiinnosta puhua minulle, koskea minuun tai olla minun seurassani.
T: Tuo on bullshittiä ja tiedät sen. Lopeta. Etkö näe, että hän kiemurtelee halusta olla kanssasi taas, mutta hänen täytyy esittää coolia. Jotkut miehet esittävät ja pelaavat eivätkä koskaan myönnä, mitä on oikeasti tekeillä.
P: Ei, en todellakaan näe. En edelleenkään ymmärrä, mitä hän voisi nähdä minussa. Ehkä näkisin, jos hän olisi edes kerran osoittanut todellista mielenkiintoa tai hellyyttä tai you name it.
T: Kuule, kuinka voit olettaa, että ihmiset näkevät sinut, jos ajattelet ettei sinussa ole mitään nähtävää?
P: No, ei ole niin etten olisi antanut Adimille tilaisuuksia. Esimerkiksi marssimalla hänen luokseen ja sanomalla: “Olet uskomattoman seksikäs, haluan rakastella kanssasi.”
T: Hahaha, juuri tämän takia rakastan sinua. Haluan nähdä miehen joka pystyy käsittelemään sinua. Juuri tämän takia Adim on niin onnekas saatuaan törmätä sinuun.
P: Enpä tiedä. Luulen, että hänelläkin oli ihan valtavat odotukset. Ajattele nyt vähän, saada sellainen meili tytöltä… se oli aika syvällinen, intohimoinen ja shokeeraava, eikö ollutkin? Ja hän kuvitteli että olisin niin paljon enemmän mutta sitten en osannut rakastella.
T: Siitä koko soppa syntyikin, kaikista näistä odotuksista. Hänellä oli valtavat suorituspaineet, etkö yhtään sääli häntä?
P: Olet oikeassa. Hänellä oli varmasti ihan hurjat suorituspaineet.
T: Niin. Ja sitten hän ei pystynyt tyydyttämään sinua ja hänen piti pelastaa omat kasvonsa. Mitä muuta hän voi tehdä kuin esittää, että eipä tässä mitään. Se on helpompaa kuin myöntää, että tuli mokattua.
P: Mutta meillä oli se pitkä keskustelu… juttelimme lähinnä siitä, minne minä katoan kun rakastelen, miksi se on niin vaikeaa minulle, why do I just talk and not walk and talk ja niin edelleen.
T: Haa, muistutit minua yhdestä Oshon vitsistä. Nancy Reagan goes to the doctor because love making is not happening. The doctor tells her to be on top. Later Nancy goes to the doctor again and says it all worked, how did you know? Doctor Swami Cleverhead answers: “Well, it is well known that Reagan can only fuck up".
P: Heh heh hee. Itse asiassa nyt kun puhumme tästä, Adim alkaa näyttää paljon inhimillisemmältä. Ehkä hän ei olekaan vain Black Robe joka yritti vähän opastaa viatonta tyttöä ja sitten kyllästyi.
T: Rakastelu ei ole oikea aika ja paikka leikkiä terapeuttia. Pyydä häntä laittamaan musta kaapu ylleen sellaisia keskusteluja varten. Ja sinä et ole viaton.
P: Tuo on hyvä! Minun pitäisi todellakin pyytää häntä pukeutumaan mustaan! Tosin siitä meidän keskustelusta oli minulle ERITTÄIN suuri apu.
T: Ei terapeuttien kanssa harrasteta seksiä. Kaikki menee pieleen, koska silloin ette ole rakastellessa yhdenvertaisessa asemassa. Rakastelkaa niin kuin rakastavaiset ja puhukaa jossain toisessa kontekstissa. Voitte edelleen tehdä molempia, mutta olkaa tietoisia että roolit pysyvät erillään.
P: Yeah. Mutta minusta tuntuu edelleen, että jos taika katoaa heti kun mies tulee sisääni enkä tunne rakastellessa mitään, kuten aina käy kenen tahansa miehen kanssa, se on minun ongelmani eikä miehen ongelma. Jotain, mikä minun pitää ymmärtää ja selvittää.
T: Ei, älä yritä ymmärtää vaan rakastele uudestaan ja uudestaan. Kun et pelkää epäonnistumista, kaikki selkeytyy.
P: Tuo on varmasti ihan totta. Ehkä yksi ongelma on se, että emme ole tasavertaisia, koska olen nostanut hänet jalustalle, katson häntä ylöspäin… ja samalla ihmettelen, mitä helvettiä minä näen hänessä, mikä tarkoittaa että katson häntä alaspäin. Haluaisin kohdata hänet silmästä silmään, samalla tasolla.
T: Älä katso ihmisiä ylöspäin, miksi sinun pitäisi? Olet itse aivan ihmeellinen. Voit rakastaa ihmisiä, mutta nähdä heidät tasavertaisina. Älä unohda, että sinulla on aina jotain annettavaa, myös silloin kun he antavat jotain sinulle.
P: Minä tässä mietin, että miten ihmeessä sinä näet tämän minun tilanteeni niin selvästi? Oletko itse käynyt nämä samat jutut läpi vai tiedätkö muuten vain?
T: Darling, tottakai olen käynyt läpi nämä samat jutut. Se on ainoa keino tietää.
P: Tunnen olevani niin siunattu, kun minulla on sinut apuna tämän hämmennyksen keskellä. Olet oikea enkeli.
T: Darling, kuten sanoin sinulle: mene kehoosi kun olet hämmentynyt.
P: Niinhän minä menenkin, yhä useammin ja yhä enemmän. Olen paljon tietoisempi ja näen paljon enemmän.
T: Äläkä luota minuun, minä saatan pilata sinut. Joudut pulaan jos kuuntelet minua.
P: Totta. Mutta maailmankaikkeus haluaa että olen pulassa, joten mitä muuta voin tehdä kuin avata käsivarteni ja ottaa sen vastaan.
T: Good girl.
P: Sähköt pätkivät, chatti jumittaa.
T: Ok, lopetetaan. Jatketaan ensi kerralla.
P: Yeah, jutellaan pian lisää.
T: Bye Darling.
P: THANX Sweetheart.
T: Love
P: Love
T: Premdipa!!!
P: Hymyilen täällä suu korvissa.
T: Samoin.
P: Hmm… yhtäkkiä en tiedä mitä sanoa… ujostelenkohan minä vähän?
T: Täh. Ujosteletko muka minua?
P: Aah, kysyt vaiketa kysymyksiä, aivan kuten Adim. Ei kun minusta vain tuntuu, että on niin paljon asioita, jotka haluaisin ja voisin sanoa sinulle, mutta en ole varma tarvitseeko sitä kaikkea sittenkään sanoa. Haluan vain nauttia sinusta.
T: Exactly. Ei kaikkea tarvitse sanoa… ja sitten kun tapaamme, pidämme hauskaa, vai mitä.
P: Kuule, oletko tavannut Kirtania? Minusta tuntuu, että meillä on kaunis yhteys, jotain ihanan luonnollista.
T: Vai pidät sinä Kirtanista. Onko se se iso venäläinen?
P: En ole varma, en ihan tunnista hänen aksenttiaan. Mutta joo, hän on pitkä, hoikka ja hänellä on pitkä tumma tukka.
T: Hei muista: eipäs sekaannuta Black Robeihin, varsinkaan niihin, jotka kuuluvat jollekin toiselle! Tunnen sinut, sinulta vie vain sekunnin murto-osa nähdä kuka on hot, kuka ei.
P: Heh, heh, tuo kuulostaa ihan siltä kuin en pystyisi pitämään näppejäni irti miehistä, varsinkaan Black Robeista.
T: No ethän sinä pystykään :-)
P: En minä ole kiinnostunut Kirtanista sillä tavalla. On vain ihanaa tavata mies joka tuntuu ensi hetkestä avoimelta ja turvalliselta… aivan kuin hän näkisi minut.
T: Olen iloinen, että hän näkee sinut. Kaikkien pitäisi, sillä sinussa on paljon nähtävää. Ja siltä varalta ettet tiennyt, tiedoksesi, että olet miestennielijä. Et vain ole tehnyt sitä pariin vuoteen.
P: :-) Oh my God, tuntuupa hyvältä kuulla olevansa miestennielijä, nauran täällä kovaan ääneen. Sitä minä vain ihmettelen, miksi maailmankaikkeus heitti Adimin minun silmilleni. En ymmärrä. Tai okei, varmaan juuri siksi.
T: Maailmankaikkeus heitti Adimin vähän alemmas kuin silmillesi. Milloin ymmärrät sen?
P: ROFL
T: Käännä, please!
P: Rolling On the Floor Laughing. Tsiisus Tara, olet aivan uskomaton.
T: Darling, tästä lähtien sinun pitää ymmärtää, että joka kerta kun saat yhteyden se on first chakra -osastoa. Älä kyseenalaista sitä.
P: Mitä tarkoitat? Että joka kerta kun saan yhteyden mieheen, se on seksuaalista?
T: Ehdottomasti.
P: Yeah, maybe. Mutta olen silti valovuosien päässä siitä, että osaisin muuttaa seksin joksikin muuksi, syvemmäksi. No ehkä tämä Gudjieff Movements -kurssi auttaa siinä.
T: Sinulla on paljon kiinni otettavaa. Mene kehoosi ja katso mitä annettavaa sillä on sinulle. Kuten ystäväni tapaa sanoa: “Don’t talk about it, do it.” Sinun täytyy harrastaa seksiä ennen kuin pystyt muuttamaan sitä miksikään muuksi. Pitää edetä askel kerrallaan ja on paras aloittaa ensimmäisestä askeleesta. Maailmankaikkeus auttaa, ja tulet nauttimaan siitä. Just go for it.
P: Pitäisikö minun löytää joku muu kuin Adim? Minusta vain tuntuu, ei vaan tiedän, ettei kaikki ole vielä ohi meidän välillämme.
T: Kuten tiedät, kultaseni, sinun ei tarvitse tyytyä vain yhteen… Ja anna heidän löytää sinut.
P: You’re so naughty, Sweetheart.
T: Aivan, älä kuuntele minun neuvojani tai joudut pulaan. Jatka Adimin kanssa, hän ansaitsee sen.
P: Hän ansaitsee mitä?
T: Hän ansaitsee joutua tekemisiin sinun kanssasi. Vihdoinkin hän löysi naisen, joka laittaa hänet järjestykseen.
P: Laittaa järjestykseen… mitä tarkoitat? Kerro lisää!
T: En minä tiedä. Sinä tiedät itse paremmin.
P: Niin, hän ansaitsee kaiken sen paskan jonka voi saada minulta.
T: Darling, sinulla on paljon muutakin annettavaa kuin paskaa.
P: Kyllähän minä tiedän sen, ihan oikeasti. Kiitos muistutuksesta. On vain niin helppo unohtaa ja kadota tänne mielen syövereihin. Päätin, etten enää heittäydy hänen jalkoihinsa. Seuraavalla kerralla on hänen vuoronsa tehdä aloite. Mitä hän ei tule koskaan tekemään, that cold bastard.
T: Hän kyllä tekee, odota vain. Hän löysi Mestarinsa, joka laittaa hänet seinää vasten.
P: Tsiisus Tara, pelotat minua nyt.
T: Miten niin?
P: Ihan kuin minulla olisi voima laittaa ketään seinää vasten, saati hänen kaltaistaan.
T: Eihän sinun tarvitse kuin olla oma itsesi, ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä. Miten niin hänen kaltaistaan?
P: No jotakuta, joka ignoroi minut täysin. Jota ei kiinnosta puhua minulle, koskea minuun tai olla minun seurassani.
T: Tuo on bullshittiä ja tiedät sen. Lopeta. Etkö näe, että hän kiemurtelee halusta olla kanssasi taas, mutta hänen täytyy esittää coolia. Jotkut miehet esittävät ja pelaavat eivätkä koskaan myönnä, mitä on oikeasti tekeillä.
P: Ei, en todellakaan näe. En edelleenkään ymmärrä, mitä hän voisi nähdä minussa. Ehkä näkisin, jos hän olisi edes kerran osoittanut todellista mielenkiintoa tai hellyyttä tai you name it.
T: Kuule, kuinka voit olettaa, että ihmiset näkevät sinut, jos ajattelet ettei sinussa ole mitään nähtävää?
P: No, ei ole niin etten olisi antanut Adimille tilaisuuksia. Esimerkiksi marssimalla hänen luokseen ja sanomalla: “Olet uskomattoman seksikäs, haluan rakastella kanssasi.”
T: Hahaha, juuri tämän takia rakastan sinua. Haluan nähdä miehen joka pystyy käsittelemään sinua. Juuri tämän takia Adim on niin onnekas saatuaan törmätä sinuun.
P: Enpä tiedä. Luulen, että hänelläkin oli ihan valtavat odotukset. Ajattele nyt vähän, saada sellainen meili tytöltä… se oli aika syvällinen, intohimoinen ja shokeeraava, eikö ollutkin? Ja hän kuvitteli että olisin niin paljon enemmän mutta sitten en osannut rakastella.
T: Siitä koko soppa syntyikin, kaikista näistä odotuksista. Hänellä oli valtavat suorituspaineet, etkö yhtään sääli häntä?
P: Olet oikeassa. Hänellä oli varmasti ihan hurjat suorituspaineet.
T: Niin. Ja sitten hän ei pystynyt tyydyttämään sinua ja hänen piti pelastaa omat kasvonsa. Mitä muuta hän voi tehdä kuin esittää, että eipä tässä mitään. Se on helpompaa kuin myöntää, että tuli mokattua.
P: Mutta meillä oli se pitkä keskustelu… juttelimme lähinnä siitä, minne minä katoan kun rakastelen, miksi se on niin vaikeaa minulle, why do I just talk and not walk and talk ja niin edelleen.
T: Haa, muistutit minua yhdestä Oshon vitsistä. Nancy Reagan goes to the doctor because love making is not happening. The doctor tells her to be on top. Later Nancy goes to the doctor again and says it all worked, how did you know? Doctor Swami Cleverhead answers: “Well, it is well known that Reagan can only fuck up".
P: Heh heh hee. Itse asiassa nyt kun puhumme tästä, Adim alkaa näyttää paljon inhimillisemmältä. Ehkä hän ei olekaan vain Black Robe joka yritti vähän opastaa viatonta tyttöä ja sitten kyllästyi.
T: Rakastelu ei ole oikea aika ja paikka leikkiä terapeuttia. Pyydä häntä laittamaan musta kaapu ylleen sellaisia keskusteluja varten. Ja sinä et ole viaton.
P: Tuo on hyvä! Minun pitäisi todellakin pyytää häntä pukeutumaan mustaan! Tosin siitä meidän keskustelusta oli minulle ERITTÄIN suuri apu.
T: Ei terapeuttien kanssa harrasteta seksiä. Kaikki menee pieleen, koska silloin ette ole rakastellessa yhdenvertaisessa asemassa. Rakastelkaa niin kuin rakastavaiset ja puhukaa jossain toisessa kontekstissa. Voitte edelleen tehdä molempia, mutta olkaa tietoisia että roolit pysyvät erillään.
P: Yeah. Mutta minusta tuntuu edelleen, että jos taika katoaa heti kun mies tulee sisääni enkä tunne rakastellessa mitään, kuten aina käy kenen tahansa miehen kanssa, se on minun ongelmani eikä miehen ongelma. Jotain, mikä minun pitää ymmärtää ja selvittää.
T: Ei, älä yritä ymmärtää vaan rakastele uudestaan ja uudestaan. Kun et pelkää epäonnistumista, kaikki selkeytyy.
P: Tuo on varmasti ihan totta. Ehkä yksi ongelma on se, että emme ole tasavertaisia, koska olen nostanut hänet jalustalle, katson häntä ylöspäin… ja samalla ihmettelen, mitä helvettiä minä näen hänessä, mikä tarkoittaa että katson häntä alaspäin. Haluaisin kohdata hänet silmästä silmään, samalla tasolla.
T: Älä katso ihmisiä ylöspäin, miksi sinun pitäisi? Olet itse aivan ihmeellinen. Voit rakastaa ihmisiä, mutta nähdä heidät tasavertaisina. Älä unohda, että sinulla on aina jotain annettavaa, myös silloin kun he antavat jotain sinulle.
P: Minä tässä mietin, että miten ihmeessä sinä näet tämän minun tilanteeni niin selvästi? Oletko itse käynyt nämä samat jutut läpi vai tiedätkö muuten vain?
T: Darling, tottakai olen käynyt läpi nämä samat jutut. Se on ainoa keino tietää.
P: Tunnen olevani niin siunattu, kun minulla on sinut apuna tämän hämmennyksen keskellä. Olet oikea enkeli.
T: Darling, kuten sanoin sinulle: mene kehoosi kun olet hämmentynyt.
P: Niinhän minä menenkin, yhä useammin ja yhä enemmän. Olen paljon tietoisempi ja näen paljon enemmän.
T: Äläkä luota minuun, minä saatan pilata sinut. Joudut pulaan jos kuuntelet minua.
P: Totta. Mutta maailmankaikkeus haluaa että olen pulassa, joten mitä muuta voin tehdä kuin avata käsivarteni ja ottaa sen vastaan.
T: Good girl.
P: Sähköt pätkivät, chatti jumittaa.
T: Ok, lopetetaan. Jatketaan ensi kerralla.
P: Yeah, jutellaan pian lisää.
T: Bye Darling.
P: THANX Sweetheart.
T: Love
P: Love
Katsomossa
Tara Darling,
Viisitoista astetta tänään. Odottelen kärsivällisesti, että kehoni tottuisi Himachal Pradeshin kylmyyteen.
Hassu päivä. Olen ollut mitä olen ja tehnyt mitä teen ja vain katsonut mitä olen ja mitä teen. Aamun Tarot-kortti oli Maturity ja kyllä, tänään on ehdottomasti tyyneyttä ja kypsyyttä ilmassa. Come what may, what do I care, minä vain katson.
Samalla en voi olla huomaamatta alakulon häivähdystä, joka lymyilee nurkissa. Osittain Adimin takia, mutta ennen kaikkea siksi, että jouduin hyvästelemään sinut. Vasta nyt tajuan kuinka rakas olet minulle ja tunnen eron kehossani. Sydämessä ja vatsassa. But hey, ei ole mitään tarvetta heittäytyä sentimentaaliseksi joten en heittäydy. Sanon vain miten asia on.
Adim leikkii niin coolia, että kiinnostukseni alkaa hälvetä. Not. Mikä sotku. Näen kyllä, että sotku on ainoastaan mielessäni. Heti kun palaan kehooni, on rauhallista ja hiljaista taas. Välillä eksyn mieleeni ja mindfucking, ajatussirkus, tekee myös kehostani levottoman.
Minussa on edelleen tämä kipu, josta kirjoitin sinulle aikaisemmin. Olen sen kanssa yrittämättä karkottaa sitä pois, ja vain katson. Katson kipua joka suunnasta, kurkistan kaikkiin nurkkiin ja kulmien taakse ja tarkastelen sitä alta, päältä ja sivulta, mutta en tee mitään. En ymmärrä sitä enkä yritäkään ymmärtää, katson vain pääsenkö syvemmälle. Vähän niin kuin Satorissa: katson valppaasti mitä on nyt ja pysyn siinä, oli se mitä tahansa.
Aivan kuin jossain olisi ovi, joka minun pitäisi löytää ja avata ennen kuin voin saada yhteyden Adimiin. Jossain kehotasolla, kaukana älyllisyydestä. Aavistan, että ovi on olemassa, mutta en ymmärrä tätä aavistusta. En tiedä minne katsoa. Mitä tehdä.
Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että pidän itseäni syypäänä. Minä olen se joka mokasi. Minä olen rikkinäinen, dysfunctional, ja minut pitää korjata ennen kuin ansaitsen edes silmäystä Prinssi Adimilta. Tiedän, että tässä riittämättömyyden tunteessa piilee koko ongelman ydin.
Haluan päästää irti. Hänestä. Tästä levottomuudesta. Tästä jatkuvasta itseni arvioimisesta ja tuomitsemisesta. Ja päästän. Nyt. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Nauti elämästä siellä, nauti, nauti, nauti! Minä nautin sinusta, vaikka oletkin siellä jossain kaukana.
Kiss,
Premdipa
Viisitoista astetta tänään. Odottelen kärsivällisesti, että kehoni tottuisi Himachal Pradeshin kylmyyteen.
Hassu päivä. Olen ollut mitä olen ja tehnyt mitä teen ja vain katsonut mitä olen ja mitä teen. Aamun Tarot-kortti oli Maturity ja kyllä, tänään on ehdottomasti tyyneyttä ja kypsyyttä ilmassa. Come what may, what do I care, minä vain katson.
Samalla en voi olla huomaamatta alakulon häivähdystä, joka lymyilee nurkissa. Osittain Adimin takia, mutta ennen kaikkea siksi, että jouduin hyvästelemään sinut. Vasta nyt tajuan kuinka rakas olet minulle ja tunnen eron kehossani. Sydämessä ja vatsassa. But hey, ei ole mitään tarvetta heittäytyä sentimentaaliseksi joten en heittäydy. Sanon vain miten asia on.
Adim leikkii niin coolia, että kiinnostukseni alkaa hälvetä. Not. Mikä sotku. Näen kyllä, että sotku on ainoastaan mielessäni. Heti kun palaan kehooni, on rauhallista ja hiljaista taas. Välillä eksyn mieleeni ja mindfucking, ajatussirkus, tekee myös kehostani levottoman.
Minussa on edelleen tämä kipu, josta kirjoitin sinulle aikaisemmin. Olen sen kanssa yrittämättä karkottaa sitä pois, ja vain katson. Katson kipua joka suunnasta, kurkistan kaikkiin nurkkiin ja kulmien taakse ja tarkastelen sitä alta, päältä ja sivulta, mutta en tee mitään. En ymmärrä sitä enkä yritäkään ymmärtää, katson vain pääsenkö syvemmälle. Vähän niin kuin Satorissa: katson valppaasti mitä on nyt ja pysyn siinä, oli se mitä tahansa.
Aivan kuin jossain olisi ovi, joka minun pitäisi löytää ja avata ennen kuin voin saada yhteyden Adimiin. Jossain kehotasolla, kaukana älyllisyydestä. Aavistan, että ovi on olemassa, mutta en ymmärrä tätä aavistusta. En tiedä minne katsoa. Mitä tehdä.
Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että pidän itseäni syypäänä. Minä olen se joka mokasi. Minä olen rikkinäinen, dysfunctional, ja minut pitää korjata ennen kuin ansaitsen edes silmäystä Prinssi Adimilta. Tiedän, että tässä riittämättömyyden tunteessa piilee koko ongelman ydin.
Haluan päästää irti. Hänestä. Tästä levottomuudesta. Tästä jatkuvasta itseni arvioimisesta ja tuomitsemisesta. Ja päästän. Nyt. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Nauti elämästä siellä, nauti, nauti, nauti! Minä nautin sinusta, vaikka oletkin siellä jossain kaukana.
Kiss,
Premdipa
sunnuntai, huhtikuuta 05, 2009
Ensimmäisen asteen yhteys
Kännykkä piippaa puolenyön aikaan. Tekstiviesti.
– Missä olet?
– Kotona.
– Haluatko tavata?
– Tuletko tänne?
– Mitä sinä haluat. Haluatko että tulen?
– Joo :-)
– Ok nähdään kymmenen minuutin kuluttua.
Tällä kertaa tiedämme molemmat, mitä seuraavaksi tapahtuu. Halaamme. Käymme suihkussa. Suutelemme. Ja sitten menoksi. En jännitä ollenkaan niin paljon kuin toissapäivänä. Tunnen valtavaa riemua saadessani koskettaa Adimia. Hänen ihonsa maistuu hyvältä, suljen silmät ja hengitän hänen tuoksuaan. Taivaallista.
Mutta sitten. Taas. Sitä. Samaa. Vanhaa. Kun Adim tulee sisääni, taika katoaa. Menetän yhteyden Adimiin. En tunne häntä sisälläni. Emme ole enää yhdessä, emme samalla aaltopituudella. Katson meitä ulkopuolisen silmin. Ihme häsläämistä. Nolottaa. Harmittaa. Olen niin pettynyt. Ihan hirvittävän pettynyt. Minusta ei kerta kaikkiaan ole tähän.
Miksi helvetissä tämä ei toimi! huudan sisään päin. Mitä teen väärin? Miksi tämä on edelleen näin vaikeaa, pelottavaa ja häpeällistä? Enkö minä ole jo ansainnut jotain kaunista? Saatana päätin kaksi ja puoli vuotta sitten, että ei enää tätä, en harrasta seksiä enää koskaan jos se on tätä! Julistin, että seuraavalla kerran haluan rakastella tietoisesti, läsnäolevasti, sellaisen miehen kanssa, joka osaa olla läsnä.
Olen kuivaharjoitellut eli meditoinut jo monta vuotta. Tässä on mies, joka osaa olla läsnä. Huikea vetovoima. Ja kaikki lässähtää.
Tiedän, että Adim kuvittelee auttavansa minua kiepauttaessaan minut päälleen. Kun olen päällä, saan rentoutua ja olla oma itseni. Saan määrätä tahdin. En ole miehen talutettavana, vaan täysin vapaa. Vapaa liikkumaan miten tahdon. Saan vain olla ja nauttia, nauttia, nauttia.
Ja vitut. Kun olen päällä, menen paniikkiin. Ei ole mitään, mistä nauttia. Ei ole mitään, mihin rentoutua. En halua tällaista vapautta, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi sillä tehdä. Ahdistun. Mikä tahansa muu asento olisi parempi, koska silloin voisin mukautua miehen liikkeisiin, teeskennellä, että kaikki on hyvin, olen edelleen messissä, näin tässä harrastetaan tajunnanräjäyttävää seksiä, tähdet vilkkuvat silmissä, maa järisee, huohotan ja päästelen asiaankuuluvia ääniä. Mutta kun olen päällä, tunnen oloni yksinäiseksi ja paljaaksi. Hylätyksi. Kiristyn, sillä voin jäädä kiinni hetkellä millä hyvänsä. Haluaisin pysähtyä, peittää kasvot käsilläni ja jäädä odottamaan tappavaa giljotiinin välähdystä.
Ahdistaa niin että oksettaa, mutta pakotan itseni liikkeelle ja kohtaamaan Adimin katseen tyynesti, ilman pakokauhua. Okei, kyllä mä tän haldaan. Osaanhan minä tämän. Ratsastan välillä hitaammin, välillä rajummin. Välillä tähän, välillä tuohon suuntaan. Vaihtelen kulmaa: nojaan välillä takse, pudotan itseni välillä kohtisuoraan alas, oikaisen jalat suoriksi tai painan rintani Adimin rintaa vasten. En ole kehossani, en edes tässä huoneessa. Ajatukset laukkaavat jossain hyvin kaukana.
Tylsyyden multihuipentuma. Uusia asentoja, mutta ihan sama. Odotan vain, että touhottaminen loppuisi ja toivon selviäväni kunnialla loppuun asti. Lopulta Adim tulee. Luojan kiitos. Kyllä minusta sentään johonkin on. Saan miehen tulemaan.
Makaamme sängyllä sylikkäin. Vähitellen hengityksemme tasaantuu. Adim kääntyy selälleen, vie toisen kätensä päänsä alle ja katsoo kattoon. Pitkään. Lopulta hän katsoo minuun ja kysyy:
– Missä sinä olet, kun rakastelemme?
Sydämeni jysähtää. Kiinni jäin. Koko huijausoperaatio oli aivan turha. Samalla sekunnilla kun Adim kysyy kysymyksensä, tajuan että nyt se vasta alkaa. Nöyryytykseni. Minun pitää kohdata tämä nyt. Juuri nyt, Adimin kanssa, vaikka kuinka hävettää.
– Yritän pysyä läsnä, parhaani mukaan, vastaan.
Onhan se tavallaan totta. Yritys on kova, mutta lopputulos surkea. En pystynyt olemaan ollenkaan läsnä.
Vastaukseni ei tyydytä Adimia. Hän näkee, että kiertelen.
– Missä kohtaa kehoasi olet, kun rakastelemme?
Olen kauan hiljaa. Mietin kuumeisesti, mikä olisi oikea vastaus, mutta ei ole oikeita vastauksia. On vain tämä kauhu, mutta näen että minun on vain mentävä sitä päin.
– Olen päässäni ja ajatukseni karkaavat jonnekin kauas. Silloin kun olen kehossani, olen lähinnä lantion seudulla. En kuitenkaan emättimessä. Ja välillä olen täällä, sanon painaen käden rinnalleni.
– Millainen yhteys sinulla on omaan naisellisuuteesi, Adim kysyy.
Näen, että voisin loukkaantua tai vajota maan alle, mutta en loukkaannu enkä vajoa. Se oli suora kysymys ilman arvostelua tai tuomiota. Ja minä vastaan yhtä suoraan:
– En tiedä. Minä en taida olla oikein sinut naisellisuuteni kanssa. Yritän niin kovasti miettiä, mitä mies haluaa ja miten voisin miellyttää häntä, ettei minulla ole aikaa olla naisellinen.
– Ja mitä sinä uskot minun haluavan?
En osaa vastata. Tai osaan sittenkin.
– Ajattelin, että sinä tulit tänne, koska halusit seksiä ja minä tein sen sinulle niin helpoksi, myönnän lopulta.
Kerron, miltä minusta tuntui olla päällä sen ikuisuudelta kestävän ajan. Miten kammottavan tylsää se oli. Miten yritin tehdä kaikkeni, jotta rakastelu loppuisi mahdollisimman pian. Adim kuuntelee ja sanoo:
– Siltä se tuntui. Nait minua, mutta et ollut itse paikalla.
En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Minä yritin niin kovasti miellyttää, tehdä oikeat temput ja heittää muutaman bonuksen superyllätyssektorilta, ja nyt tämä mies syyttää minua siitä, että nain häntä. Hän ei halunnut sitä yhtään enempää kuin minäkään.
En ole koskaan eläissäni kertonut miehelle, mitä minä haluan. Miten minä haluaisin rakastella. En ole kertonut, koska en ole tiennyt mitä sanoa. Siinäpä taas yksi tarkoin varjeltu salaisuus: rukoilen hiljaa, ettei mies kysyisi minulta, mistä minä pidän. Koska en tiedä. Minähän en pidä mistään. Joten olen yleensä vastannut suloisesti: “Minä pidän kaikesta” ja siirtänyt käteni miehen jalkoväliin toivoen, että hän unohtaisi koko kysymyksen.
Olen rakastellessa hyvin suoraviivainen ja maskuliininen. Päällekäyvä. Siksi, että minun pitää hoitaa homma niin sanotusti himaan. Koska en saa rakastelusta itse mitään, aktin ainoa onnistumisen mittari on se, tuleeko mies vai ei.
Juttelemme yli kaksi tuntia. Ei hirveästi sanoja, ei monen monta lausetta. Pitkiä hiljaisia taukoja. Mutta suoraa rehellistä puhetta. Rintaani puristaa kun pusken yhä uusien pelko- ja häpeäkerrosten läpi.
– Voisimmeko me olla kavereita? Adim ehdottaa.
– Kyllä. Minäkään en halua enää tätä, huokaan.
Kolmen jälkeen Adim suutelee hyvästiksi ja lähtee.
Valvon pitkään. Tunnen valtavaa surua, mutta olen samalla helpottunut. Tänään tapahtui jotain merkittävää. Kohtasin miehen ensimmäistä kertaa. Katsoin omaa seksuaalisuuttani ja puhuin siitä rehellisesti. Sanoin ensimmäistä kertaa ääneen asioita, joista minun olisi pitänyt puhua jo silloin kun rakastelin miehen kanssa ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana. Kaatokännissä, latotanssien jälkeen. Mikä valtava pettymys se olikaan. Vaikenin silloin ja olen vaiennut nämä 20 vuotta.
Se häpeä on nyt kohdattu. Mutta surullinen olen.
– Missä olet?
– Kotona.
– Haluatko tavata?
– Tuletko tänne?
– Mitä sinä haluat. Haluatko että tulen?
– Joo :-)
– Ok nähdään kymmenen minuutin kuluttua.
Tällä kertaa tiedämme molemmat, mitä seuraavaksi tapahtuu. Halaamme. Käymme suihkussa. Suutelemme. Ja sitten menoksi. En jännitä ollenkaan niin paljon kuin toissapäivänä. Tunnen valtavaa riemua saadessani koskettaa Adimia. Hänen ihonsa maistuu hyvältä, suljen silmät ja hengitän hänen tuoksuaan. Taivaallista.
Mutta sitten. Taas. Sitä. Samaa. Vanhaa. Kun Adim tulee sisääni, taika katoaa. Menetän yhteyden Adimiin. En tunne häntä sisälläni. Emme ole enää yhdessä, emme samalla aaltopituudella. Katson meitä ulkopuolisen silmin. Ihme häsläämistä. Nolottaa. Harmittaa. Olen niin pettynyt. Ihan hirvittävän pettynyt. Minusta ei kerta kaikkiaan ole tähän.
Miksi helvetissä tämä ei toimi! huudan sisään päin. Mitä teen väärin? Miksi tämä on edelleen näin vaikeaa, pelottavaa ja häpeällistä? Enkö minä ole jo ansainnut jotain kaunista? Saatana päätin kaksi ja puoli vuotta sitten, että ei enää tätä, en harrasta seksiä enää koskaan jos se on tätä! Julistin, että seuraavalla kerran haluan rakastella tietoisesti, läsnäolevasti, sellaisen miehen kanssa, joka osaa olla läsnä.
Olen kuivaharjoitellut eli meditoinut jo monta vuotta. Tässä on mies, joka osaa olla läsnä. Huikea vetovoima. Ja kaikki lässähtää.
Tiedän, että Adim kuvittelee auttavansa minua kiepauttaessaan minut päälleen. Kun olen päällä, saan rentoutua ja olla oma itseni. Saan määrätä tahdin. En ole miehen talutettavana, vaan täysin vapaa. Vapaa liikkumaan miten tahdon. Saan vain olla ja nauttia, nauttia, nauttia.
Ja vitut. Kun olen päällä, menen paniikkiin. Ei ole mitään, mistä nauttia. Ei ole mitään, mihin rentoutua. En halua tällaista vapautta, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi sillä tehdä. Ahdistun. Mikä tahansa muu asento olisi parempi, koska silloin voisin mukautua miehen liikkeisiin, teeskennellä, että kaikki on hyvin, olen edelleen messissä, näin tässä harrastetaan tajunnanräjäyttävää seksiä, tähdet vilkkuvat silmissä, maa järisee, huohotan ja päästelen asiaankuuluvia ääniä. Mutta kun olen päällä, tunnen oloni yksinäiseksi ja paljaaksi. Hylätyksi. Kiristyn, sillä voin jäädä kiinni hetkellä millä hyvänsä. Haluaisin pysähtyä, peittää kasvot käsilläni ja jäädä odottamaan tappavaa giljotiinin välähdystä.
Ahdistaa niin että oksettaa, mutta pakotan itseni liikkeelle ja kohtaamaan Adimin katseen tyynesti, ilman pakokauhua. Okei, kyllä mä tän haldaan. Osaanhan minä tämän. Ratsastan välillä hitaammin, välillä rajummin. Välillä tähän, välillä tuohon suuntaan. Vaihtelen kulmaa: nojaan välillä takse, pudotan itseni välillä kohtisuoraan alas, oikaisen jalat suoriksi tai painan rintani Adimin rintaa vasten. En ole kehossani, en edes tässä huoneessa. Ajatukset laukkaavat jossain hyvin kaukana.
Tylsyyden multihuipentuma. Uusia asentoja, mutta ihan sama. Odotan vain, että touhottaminen loppuisi ja toivon selviäväni kunnialla loppuun asti. Lopulta Adim tulee. Luojan kiitos. Kyllä minusta sentään johonkin on. Saan miehen tulemaan.
Makaamme sängyllä sylikkäin. Vähitellen hengityksemme tasaantuu. Adim kääntyy selälleen, vie toisen kätensä päänsä alle ja katsoo kattoon. Pitkään. Lopulta hän katsoo minuun ja kysyy:
– Missä sinä olet, kun rakastelemme?
Sydämeni jysähtää. Kiinni jäin. Koko huijausoperaatio oli aivan turha. Samalla sekunnilla kun Adim kysyy kysymyksensä, tajuan että nyt se vasta alkaa. Nöyryytykseni. Minun pitää kohdata tämä nyt. Juuri nyt, Adimin kanssa, vaikka kuinka hävettää.
– Yritän pysyä läsnä, parhaani mukaan, vastaan.
Onhan se tavallaan totta. Yritys on kova, mutta lopputulos surkea. En pystynyt olemaan ollenkaan läsnä.
Vastaukseni ei tyydytä Adimia. Hän näkee, että kiertelen.
– Missä kohtaa kehoasi olet, kun rakastelemme?
Olen kauan hiljaa. Mietin kuumeisesti, mikä olisi oikea vastaus, mutta ei ole oikeita vastauksia. On vain tämä kauhu, mutta näen että minun on vain mentävä sitä päin.
– Olen päässäni ja ajatukseni karkaavat jonnekin kauas. Silloin kun olen kehossani, olen lähinnä lantion seudulla. En kuitenkaan emättimessä. Ja välillä olen täällä, sanon painaen käden rinnalleni.
– Millainen yhteys sinulla on omaan naisellisuuteesi, Adim kysyy.
Näen, että voisin loukkaantua tai vajota maan alle, mutta en loukkaannu enkä vajoa. Se oli suora kysymys ilman arvostelua tai tuomiota. Ja minä vastaan yhtä suoraan:
– En tiedä. Minä en taida olla oikein sinut naisellisuuteni kanssa. Yritän niin kovasti miettiä, mitä mies haluaa ja miten voisin miellyttää häntä, ettei minulla ole aikaa olla naisellinen.
– Ja mitä sinä uskot minun haluavan?
En osaa vastata. Tai osaan sittenkin.
– Ajattelin, että sinä tulit tänne, koska halusit seksiä ja minä tein sen sinulle niin helpoksi, myönnän lopulta.
Kerron, miltä minusta tuntui olla päällä sen ikuisuudelta kestävän ajan. Miten kammottavan tylsää se oli. Miten yritin tehdä kaikkeni, jotta rakastelu loppuisi mahdollisimman pian. Adim kuuntelee ja sanoo:
– Siltä se tuntui. Nait minua, mutta et ollut itse paikalla.
En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Minä yritin niin kovasti miellyttää, tehdä oikeat temput ja heittää muutaman bonuksen superyllätyssektorilta, ja nyt tämä mies syyttää minua siitä, että nain häntä. Hän ei halunnut sitä yhtään enempää kuin minäkään.
En ole koskaan eläissäni kertonut miehelle, mitä minä haluan. Miten minä haluaisin rakastella. En ole kertonut, koska en ole tiennyt mitä sanoa. Siinäpä taas yksi tarkoin varjeltu salaisuus: rukoilen hiljaa, ettei mies kysyisi minulta, mistä minä pidän. Koska en tiedä. Minähän en pidä mistään. Joten olen yleensä vastannut suloisesti: “Minä pidän kaikesta” ja siirtänyt käteni miehen jalkoväliin toivoen, että hän unohtaisi koko kysymyksen.
Olen rakastellessa hyvin suoraviivainen ja maskuliininen. Päällekäyvä. Siksi, että minun pitää hoitaa homma niin sanotusti himaan. Koska en saa rakastelusta itse mitään, aktin ainoa onnistumisen mittari on se, tuleeko mies vai ei.
Juttelemme yli kaksi tuntia. Ei hirveästi sanoja, ei monen monta lausetta. Pitkiä hiljaisia taukoja. Mutta suoraa rehellistä puhetta. Rintaani puristaa kun pusken yhä uusien pelko- ja häpeäkerrosten läpi.
– Voisimmeko me olla kavereita? Adim ehdottaa.
– Kyllä. Minäkään en halua enää tätä, huokaan.
Kolmen jälkeen Adim suutelee hyvästiksi ja lähtee.
Valvon pitkään. Tunnen valtavaa surua, mutta olen samalla helpottunut. Tänään tapahtui jotain merkittävää. Kohtasin miehen ensimmäistä kertaa. Katsoin omaa seksuaalisuuttani ja puhuin siitä rehellisesti. Sanoin ensimmäistä kertaa ääneen asioita, joista minun olisi pitänyt puhua jo silloin kun rakastelin miehen kanssa ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana. Kaatokännissä, latotanssien jälkeen. Mikä valtava pettymys se olikaan. Vaikenin silloin ja olen vaiennut nämä 20 vuotta.
Se häpeä on nyt kohdattu. Mutta surullinen olen.
perjantaina, huhtikuuta 03, 2009
Kuplassa
Kuljen loppupäivän kuin sumussa. Kehoni tuntuu erilaiselta. Elävältä. Heränneeltä. Ehkä kaikki ei mennyt ihan putkeen, mutta haluan edelleen. Miestä. Adimia.
Näen Adimin illalla Resortissa ja reagoin tutulla tavalla: saan valtavan ujouden puuskan ja olen niin kuin en huomaisikaan häntä. Hän ei huomaa takaisin. Näin sitä käyttäydytään kypsästi ja aikuisesti.
En tiedä mitä sanoisin tai tekisin, jos kohtaisin hänet kasvotusten. Pelkään, että jos menen liian lähelle, jokainen ihminen kilometrin säteellä haistaa ja aistii, että olimme muutama tunti sitten sängyssä. Tara nauraa sydämellisesti pelolleni, mutta naurakoon. Minä tiedän. Jos katsoisin Adimia silmiin, saati että halaisimme, maa tärähtelisi Mumbaissa asti ja kaikki saisivat tietää.
Se ei ehkä olisi hyvä asia. Treffiasiat hoidetaan Resortissa kaikessa hiljaisuudessa ja yksityisyydessä. Ja tiedän, että varsinkin Adimin pitää olla varuillaan: Black Roben pitää käyttäytyä ammattimaisesti ja vaalia mainettaan. Ihmiset alkavat niin helposti juoruilla.
Pääni surisee ajatuksista ja skenaarioista, mutta kehoni ei ole kiinnostunut niistä. Kehoni riemuitsee: Kiitos! Vihdoinkin! Vihdoinkin jotain on lähtenyt liikkeelle, seksuaalienergia virtaa taas, ja se tuntuu hyvältä. Olen vahvasti tietoinen kehostani ja hengityksestäni. Kehoni hymyilee ja tahtoo lisää. Ja kyllä minäkin hymyilen. Tietäväistä, hidasta hymyä.
Näen Adimin illalla Resortissa ja reagoin tutulla tavalla: saan valtavan ujouden puuskan ja olen niin kuin en huomaisikaan häntä. Hän ei huomaa takaisin. Näin sitä käyttäydytään kypsästi ja aikuisesti.
En tiedä mitä sanoisin tai tekisin, jos kohtaisin hänet kasvotusten. Pelkään, että jos menen liian lähelle, jokainen ihminen kilometrin säteellä haistaa ja aistii, että olimme muutama tunti sitten sängyssä. Tara nauraa sydämellisesti pelolleni, mutta naurakoon. Minä tiedän. Jos katsoisin Adimia silmiin, saati että halaisimme, maa tärähtelisi Mumbaissa asti ja kaikki saisivat tietää.
Se ei ehkä olisi hyvä asia. Treffiasiat hoidetaan Resortissa kaikessa hiljaisuudessa ja yksityisyydessä. Ja tiedän, että varsinkin Adimin pitää olla varuillaan: Black Roben pitää käyttäytyä ammattimaisesti ja vaalia mainettaan. Ihmiset alkavat niin helposti juoruilla.
Pääni surisee ajatuksista ja skenaarioista, mutta kehoni ei ole kiinnostunut niistä. Kehoni riemuitsee: Kiitos! Vihdoinkin! Vihdoinkin jotain on lähtenyt liikkeelle, seksuaalienergia virtaa taas, ja se tuntuu hyvältä. Olen vahvasti tietoinen kehostani ja hengityksestäni. Kehoni hymyilee ja tahtoo lisää. Ja kyllä minäkin hymyilen. Tietäväistä, hidasta hymyä.
Päiväkahvien merkeissä
Istun Adimin skootterin takapaksilla, kädet hänen vyötärönsä ympärillä. Matka Cassia Courtiin D-Lanelle vie viisi minuuttia. Hissillä seitsemänteen kerrokseen. Nolo moi ayahille. Minun huoneeseeni. Ovi kiinni. Kiva huone. Joo tosi kiva. Kiva näköala. Joo eikö.
Adim istuu sängylleni. Minä seison hänen edessään. En tiedä, mihin laittaisin käteni. En ole koskaan ennen huomannut, miten pitkät ja kömpelöt käteni ovat.
– Mitenkäs meidän teini jakselee? Adim kiusoittelee.
– Auta mua, vastaan.
Adim vetää minut sängylle. Suutelemme. Tuntuupa mukavalta. Ja niin tutulta, vaikka edellisestä kerrasta on niin kauan. Olen hermostunut. Ja ihmeissäni. Tapahtuuko tämä oikeasti? Olenko minä todellakin tässä Adimin kanssa? Harrastanko minä todellakin kohta seksiä? Katson itseäni ulkopuolelta ja ihmettelen. Näen, miten lattialle tipahtaa kaksi viininpunaista vaatekasaa.
Kondomi. Adim tulee sisälleni. Nautin Adimin vartalon painosta ja hänen ihostaan ihoani vasten. Nautin aistiessani hänen elävyytensä, tunnen miten lihakset välillä jännittyvät, välillä rentoutuvat kosketukseni alla. Tämä kaikki on niin suloista. Tuntuu hyvältä olla näin lähellä Adimia, mutta…
Mutta tämä on tätä samaa! Samaa kuin aina ennenkin! Sama kaava, yllätyksetön kuin moottorikelkalla ajettu latu-ura. Ensin en pysty pitämään näppejäni erossa miehestä. Suudelmat saavat haluamaan lisää. Esileikki saa nykimään ja tärisemään, on pakko päästä vieläkin lähemmäs, ja tuntuu taivaalliselta, kun mies lopulta liukuu sisälleni. Ja sitten… Taika katoaa.
Kosketus, joka oli aiemmin niin sähköinen, on enää vain kosketus. Ihan tavallinen paine iholla. Turrun. En enää tunne Adimia. Olen niin turta, että hän vain katoaa sisääni. Alan taas nähdä. Ja kuulla. Ähinää ja puhinaa. Tämmöinen asento. Ja sitten tämmöinen. Saan asentoa vaihtaessamme muutaman väristyksen, mutta ne hälvenevät nopeasti. Jää vain tylsä, mekaaninen liike.
Ei ole toivoakaan, että tämä yhtäkkiä muuttuisi, että innostuisin uudestaan. Ei. Tämä on tätä. Tylsää. Enää en voi muuta kuin yrittää liikkua sillä tavalla, että mies tulisi mahdollisimman nopeasti, jotta tämä turhuus loppuisi. Alan jännittää, tuleeko mies ennen kuin minä kuivun ja jään kiinni rysän päältä: en osaa rakastella. Olen kylmä, huono, viallinen. Säälittävä nainen, joka ei pysty nauttimaan seksistä.
Muutama vuosi sitten jatkuva kiinnijäämisen pelko ja huonouden tunne tekivät minusta aggressiivisen. Pinnistelin aktin loppuun asti, vaikka olin niin raivoissani, että olisin voinut lyödä miestä, johon olin kietoutunut. Vihasin sitä, että minuun kosketaan. Vihasin sitä, että mies jyysti minua kuin kone, silmät lasittuneina, jossain ihan muualla, ja minä makasin alla kuin kuollut lahna, hokien mielessäni: “Tule jo, tule jo, tule jo.”
Tiedän, että olin siinä ihan vapaaehtoisesti, kukaan ei ollut pakottanut minua. Rakastelin miehen kanssa, jonka kanssa olin elänyt yhdessä jo vuosia ja silti minusta tuntui, että minua käytetään hyväksi. Aivan kuin olisin halpa huora. Tai pumpattava Barbara. Ainakin olin yhtä tunnoton, yhtä muovinen. Vihaa seurasi murskaava häpeän ja syyllisyyden aalto. Mikä minussa on vikana, kun en pysty nauttimaan seksistä rakastamani miehen kanssa? Miehen, joka on niin hyvä? Miehen, jonka kanssa haluan perustaa perheen?
Mutta takaisin Intiaan, Puneen ja Adimin käsivarsille. Sähläämme kondomin kanssa ja lopetamme leikin sikseen. Makaamme rinnakkain, huohottaen.
– How are you feeling, Adim kysyy.
Kysymys jota inhoan yli kaiken.
– I’m good, vastaan tyynesti, katsoen Adimia ilmeettömästi silmiin.
Näen hänen silmistään, että vastaus ei tyydytä.
– How are you, kysyn hiljaisuuden jälkeen.
– No vastaan samalla tavalla kuin sinäkin, I’m good, Adim tokaisee.
Hiljaisuus.
– Kaverit varmaan ihmettelevät, minne minä katosin, hän sanoo hetken kuluttua.
Käymme suihkussa. Sujautamme viininpunaiset kaavut takaisin ylle. Adim heittää minut skootterillaan Resortin portille.
– Onko sulla mun puhelinnumero? Adim kysyy.
Pudistan päätäni. Hän raapustaa numeron paperilapulle.
– See you.
Adim istuu sängylleni. Minä seison hänen edessään. En tiedä, mihin laittaisin käteni. En ole koskaan ennen huomannut, miten pitkät ja kömpelöt käteni ovat.
– Mitenkäs meidän teini jakselee? Adim kiusoittelee.
– Auta mua, vastaan.
Adim vetää minut sängylle. Suutelemme. Tuntuupa mukavalta. Ja niin tutulta, vaikka edellisestä kerrasta on niin kauan. Olen hermostunut. Ja ihmeissäni. Tapahtuuko tämä oikeasti? Olenko minä todellakin tässä Adimin kanssa? Harrastanko minä todellakin kohta seksiä? Katson itseäni ulkopuolelta ja ihmettelen. Näen, miten lattialle tipahtaa kaksi viininpunaista vaatekasaa.
Kondomi. Adim tulee sisälleni. Nautin Adimin vartalon painosta ja hänen ihostaan ihoani vasten. Nautin aistiessani hänen elävyytensä, tunnen miten lihakset välillä jännittyvät, välillä rentoutuvat kosketukseni alla. Tämä kaikki on niin suloista. Tuntuu hyvältä olla näin lähellä Adimia, mutta…
Mutta tämä on tätä samaa! Samaa kuin aina ennenkin! Sama kaava, yllätyksetön kuin moottorikelkalla ajettu latu-ura. Ensin en pysty pitämään näppejäni erossa miehestä. Suudelmat saavat haluamaan lisää. Esileikki saa nykimään ja tärisemään, on pakko päästä vieläkin lähemmäs, ja tuntuu taivaalliselta, kun mies lopulta liukuu sisälleni. Ja sitten… Taika katoaa.
Kosketus, joka oli aiemmin niin sähköinen, on enää vain kosketus. Ihan tavallinen paine iholla. Turrun. En enää tunne Adimia. Olen niin turta, että hän vain katoaa sisääni. Alan taas nähdä. Ja kuulla. Ähinää ja puhinaa. Tämmöinen asento. Ja sitten tämmöinen. Saan asentoa vaihtaessamme muutaman väristyksen, mutta ne hälvenevät nopeasti. Jää vain tylsä, mekaaninen liike.
Ei ole toivoakaan, että tämä yhtäkkiä muuttuisi, että innostuisin uudestaan. Ei. Tämä on tätä. Tylsää. Enää en voi muuta kuin yrittää liikkua sillä tavalla, että mies tulisi mahdollisimman nopeasti, jotta tämä turhuus loppuisi. Alan jännittää, tuleeko mies ennen kuin minä kuivun ja jään kiinni rysän päältä: en osaa rakastella. Olen kylmä, huono, viallinen. Säälittävä nainen, joka ei pysty nauttimaan seksistä.
Muutama vuosi sitten jatkuva kiinnijäämisen pelko ja huonouden tunne tekivät minusta aggressiivisen. Pinnistelin aktin loppuun asti, vaikka olin niin raivoissani, että olisin voinut lyödä miestä, johon olin kietoutunut. Vihasin sitä, että minuun kosketaan. Vihasin sitä, että mies jyysti minua kuin kone, silmät lasittuneina, jossain ihan muualla, ja minä makasin alla kuin kuollut lahna, hokien mielessäni: “Tule jo, tule jo, tule jo.”
Tiedän, että olin siinä ihan vapaaehtoisesti, kukaan ei ollut pakottanut minua. Rakastelin miehen kanssa, jonka kanssa olin elänyt yhdessä jo vuosia ja silti minusta tuntui, että minua käytetään hyväksi. Aivan kuin olisin halpa huora. Tai pumpattava Barbara. Ainakin olin yhtä tunnoton, yhtä muovinen. Vihaa seurasi murskaava häpeän ja syyllisyyden aalto. Mikä minussa on vikana, kun en pysty nauttimaan seksistä rakastamani miehen kanssa? Miehen, joka on niin hyvä? Miehen, jonka kanssa haluan perustaa perheen?
Mutta takaisin Intiaan, Puneen ja Adimin käsivarsille. Sähläämme kondomin kanssa ja lopetamme leikin sikseen. Makaamme rinnakkain, huohottaen.
– How are you feeling, Adim kysyy.
Kysymys jota inhoan yli kaiken.
– I’m good, vastaan tyynesti, katsoen Adimia ilmeettömästi silmiin.
Näen hänen silmistään, että vastaus ei tyydytä.
– How are you, kysyn hiljaisuuden jälkeen.
– No vastaan samalla tavalla kuin sinäkin, I’m good, Adim tokaisee.
Hiljaisuus.
– Kaverit varmaan ihmettelevät, minne minä katosin, hän sanoo hetken kuluttua.
Käymme suihkussa. Sujautamme viininpunaiset kaavut takaisin ylle. Adim heittää minut skootterillaan Resortin portille.
– Onko sulla mun puhelinnumero? Adim kysyy.
Pudistan päätäni. Hän raapustaa numeron paperilapulle.
– See you.
Yhteen tullaan
Kello lähestyy puoltapäivää kun kävelen kohti Buddha Grovea, josta raikaa tarttuva tanssimusiikki. Yhtäkkiä Adim tupsahtaa eteeni, kirjaimellisesti puskan takaa. Halaamme.
– Hei synttärisankari, onneksi olkoon.
Siirrymme erillemme, mutta pikkurillit pitävät vielä kiinni toisistaan.
– Et sitten päässyt juhliin?
– Juu en. Minulla oli ne Mystic Rose -porukan bileet, joihin olin lupautunut menemään. Oliko hyvät synttärit?
– Joo oli tosi hauskaa.
Keskustelu alkaa hiipua. Ei, ei, ei, en anna tilaisuuden taas livetä! Otan Adimin kädestä paremman otteen. Rintaa puristaa, mutta en voi perääntyä.
– Kuule, mun pitää kertoa sulle jotain.
Keskeytän hetkeksi, jotta ohikulkija ehtii kauemmaksi. Sekunnit venyvät. Adimin käsi on lämmin kädessäni. Ihan kuin olisimme kasvaneet kiinni. Kehoni tuntuu elävältä, täydeltä ja värisevältä. Katson Adimia silmiin.
– Sä olet mun mielestä edelleen ihan uskomattoman seksikäs. Eli olen pahassa liemessä taas.
– Ja…?
– En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanoisin seuraavaksi.
– Mitä sinä haluat? Yritätkö sanoa, että pyydät treffejä?
Resort-slangissa sana date tarkoittaa treffejä, jotka päätyvät sänkyyn.
– En tiedä.
– Et tiedä?
– Niin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä seuraavaksi. Olen sanonut jo aika paljon, eikä minulla ole aavistustakaan mitä sinä ajattelet. Nyt on sinun vuorosi.
Seisomme taas pitkään hiljaa. Tunnelma on paksu.
– Okei, I’m open.
Tuijotan Adimia osaamatta sanoa mitään. Todellisuus tuntuu niin todellista, että pelkään pyörtyväni.
– Well?
– Nyt minä vasta olenkin liemessä. En tiedä.
Pidämme toisiamme edelleen kädestä. Jollei tätä linkkiä olisi, olisimme varmasti molemmat häipyneet. Adim huokaisee ja kääntyy hieman poispäin. Hänen kehonkielensä osoittaa, että nyt olisi vastauksen aika. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Olen läsnä, elävä, kohisen, mutta pelko puristaa rintaa ja vie puhekyvyn. Pelko, viheliäinen pelko.
– Okei, kyllä. Kyllä! Pyydän treffejä. En halua mitään niin paljon kuin rakastella kanssasi, mutta en tiedä mitä sanoa tai tehdä. Kerro sinä.
– Eli nyt on kyse siitä missä ja milloin?
Tuijotan mykkänä Adimia silmiin. Adim kääntyy pois, miettii. Puristaa kättäni. Katsoo taas minuun.
– Miten olisi nyt?
– Siisä täh?! Nytkö!?
– Niin, miksi viivytellä?
Olen ansassa. Haluan fantasiani takaisin! Miehen ja seksuaalisuuden kohtaaminen on tosielämässä aivan liian todellista, liian puristavaa, liian pakottavaa, liian vaarallista.
– Haluan rakastella kanssasi, mutta pelkkä ajatuskin saa minut kankeaksi kauhusta.
– Miksi?
– Pelkään.
– Niin, mutta mitä?
Taas pitkä hiljaisuus. Aivoni lyövät tyhjää, ei ole sanoja. Missä kaikki sanat ovat? On vain tämä makea jännitys, sekoitus pelkoa ja rohkeutta.
– En ole rakastellut miehen kanssa kahteen ja puoleen vuoteen. Ymmärrät varmaan, että tällaisen tauon jälkeen vähän pelottaa.
– Ymmärrän. Mutta mitä sinä pelkäät?
– En tiedä.
– Heittäytymistä? Sitä, että menetät kontrollin?
– En tiedä. Sitä kai, etten enää osaa.
Seisomme hiljaa. Kauan. Naurahdan.
– Tunnen itseni aivan 15-vuotiaaksi neitsyeksi.
Adim hymyilee.
– No, sinä voit ottaa sen roolin.
– En minä halua mitään rooleja.
– Tarkoitan, että sinä voit olla juuri sellainen kuin olet, niin hermostunut kuin olet.
Hiljaisuus.
– Okei.
Adim katsoo minua kysyvästi. Toistan.
– Okei, mennään.
Adim irrottaa kätensä. Kävelemme rinta rinnan skootteriparkkiin.
– Hei synttärisankari, onneksi olkoon.
Siirrymme erillemme, mutta pikkurillit pitävät vielä kiinni toisistaan.
– Et sitten päässyt juhliin?
– Juu en. Minulla oli ne Mystic Rose -porukan bileet, joihin olin lupautunut menemään. Oliko hyvät synttärit?
– Joo oli tosi hauskaa.
Keskustelu alkaa hiipua. Ei, ei, ei, en anna tilaisuuden taas livetä! Otan Adimin kädestä paremman otteen. Rintaa puristaa, mutta en voi perääntyä.
– Kuule, mun pitää kertoa sulle jotain.
Keskeytän hetkeksi, jotta ohikulkija ehtii kauemmaksi. Sekunnit venyvät. Adimin käsi on lämmin kädessäni. Ihan kuin olisimme kasvaneet kiinni. Kehoni tuntuu elävältä, täydeltä ja värisevältä. Katson Adimia silmiin.
– Sä olet mun mielestä edelleen ihan uskomattoman seksikäs. Eli olen pahassa liemessä taas.
– Ja…?
– En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanoisin seuraavaksi.
– Mitä sinä haluat? Yritätkö sanoa, että pyydät treffejä?
Resort-slangissa sana date tarkoittaa treffejä, jotka päätyvät sänkyyn.
– En tiedä.
– Et tiedä?
– Niin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä seuraavaksi. Olen sanonut jo aika paljon, eikä minulla ole aavistustakaan mitä sinä ajattelet. Nyt on sinun vuorosi.
Seisomme taas pitkään hiljaa. Tunnelma on paksu.
– Okei, I’m open.
Tuijotan Adimia osaamatta sanoa mitään. Todellisuus tuntuu niin todellista, että pelkään pyörtyväni.
– Well?
– Nyt minä vasta olenkin liemessä. En tiedä.
Pidämme toisiamme edelleen kädestä. Jollei tätä linkkiä olisi, olisimme varmasti molemmat häipyneet. Adim huokaisee ja kääntyy hieman poispäin. Hänen kehonkielensä osoittaa, että nyt olisi vastauksen aika. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Olen läsnä, elävä, kohisen, mutta pelko puristaa rintaa ja vie puhekyvyn. Pelko, viheliäinen pelko.
– Okei, kyllä. Kyllä! Pyydän treffejä. En halua mitään niin paljon kuin rakastella kanssasi, mutta en tiedä mitä sanoa tai tehdä. Kerro sinä.
– Eli nyt on kyse siitä missä ja milloin?
Tuijotan mykkänä Adimia silmiin. Adim kääntyy pois, miettii. Puristaa kättäni. Katsoo taas minuun.
– Miten olisi nyt?
– Siisä täh?! Nytkö!?
– Niin, miksi viivytellä?
Olen ansassa. Haluan fantasiani takaisin! Miehen ja seksuaalisuuden kohtaaminen on tosielämässä aivan liian todellista, liian puristavaa, liian pakottavaa, liian vaarallista.
– Haluan rakastella kanssasi, mutta pelkkä ajatuskin saa minut kankeaksi kauhusta.
– Miksi?
– Pelkään.
– Niin, mutta mitä?
Taas pitkä hiljaisuus. Aivoni lyövät tyhjää, ei ole sanoja. Missä kaikki sanat ovat? On vain tämä makea jännitys, sekoitus pelkoa ja rohkeutta.
– En ole rakastellut miehen kanssa kahteen ja puoleen vuoteen. Ymmärrät varmaan, että tällaisen tauon jälkeen vähän pelottaa.
– Ymmärrän. Mutta mitä sinä pelkäät?
– En tiedä.
– Heittäytymistä? Sitä, että menetät kontrollin?
– En tiedä. Sitä kai, etten enää osaa.
Seisomme hiljaa. Kauan. Naurahdan.
– Tunnen itseni aivan 15-vuotiaaksi neitsyeksi.
Adim hymyilee.
– No, sinä voit ottaa sen roolin.
– En minä halua mitään rooleja.
– Tarkoitan, että sinä voit olla juuri sellainen kuin olet, niin hermostunut kuin olet.
Hiljaisuus.
– Okei.
Adim katsoo minua kysyvästi. Toistan.
– Okei, mennään.
Adim irrottaa kätensä. Kävelemme rinta rinnan skootteriparkkiin.
keskiviikkona, huhtikuuta 01, 2009
Ympäri mennään
Ensimmäinen aamu Mystic Rosen jälkeen. Nukun pitkään. Nousen hitaasti. Syön hitaasti. Iltapäivä on jo pitkällä, kun kävelen Resortiin. Törmään Taraan, joka huudahtaa:
– Et kertonut, että Adim oli tulossa takaisin Resortiin!
– Ai enkö? Sillä on synttärit huomenna, joten se tuli juhlimaan niitä. En ole kyllä nähnyt häntä.
– Minä näin hänet aamulla, Tara sanoo.
Kohautan olkaani. Juuri nyt minulle on ihan sama. Tottakai olen tiennyt koko päivän, että Adim on palannut. Olen tuntenut sen kehossani. Olen ollut tietoinen hengityksestäni ja jostain elävästä sisälläni. En voi väittää, ettenkö hengästyisi joka kerta kun ajattelen häntä, mutta en jaksa ottaa stressiä. Tapaan hänet tai en tapaa, ihan sama. Elämä järjestää kaiken niin kuin parhaaksi katsoo, minulla ei ole tässä minkäänlaista sanavaltaa.
Kundalini-meditaation jälkeen kävelen ulos auditoriosta ja Meera-ravintolan ohi. Tuolla se istuu. Vien maton ja huovan vuokrakaappiini ja haen laukkuni. Kun kävelen Adimin ohi, hän juttelee vilkkaasti ystäviensä kanssa. Ostan omenan. Kävelen taas hänen ohitseen, ja hän juttelee uusien ihmisten kanssa.
Isken hampaani omenaan. Ei helvetti. Mä en voi lähteä nyt. Sen kirjeen ja niiden meilien jälkeen en voi teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunut. Täytyyhän meidän herran jestas moikata.
Katselen ympärilleni ja näen Swagaton, joka oli mukana Satori-kurssilla. Luojan kiitos! Istun Swagaton viereen ja hän tarttuu käteeni.
– Hi beautiful, how are you?
Kiemurtelen. Minulla on suora näköyhteys Adimiin ja tiedän että hänkin on huomannut minut. Mutta ei katsekontaktia. Swagaton läsnäolo ja kosketus auttaa ankkuroitumaan hieman.
– Olen vähän levoton. Täällä syvällä on rauhallista ja hiljaista, mutta tässä pinnalla sähisee niin etten tiedä miten päin olisin.
Swagato hieroo käsivarttani ja katsoo minuun hymyillen.
– Minulla on yleensä tuollainen olo, jos olen ihastunut johonkin tyttöön.
Nauran ääneen. Perhanan arabit ja heidän selvänäköisyytensä.
– Jäin kiinni.
– Onko hän täällä? Swagato nyökkää ympärilleen.
– Ei ole, valehtelen.
– Onko se joku jonka tunnen?
– En tiedä, valehtelen taas.
Jatkamme juttelua. Kymmenen minuutin kuluttua huomaan, että Adim istuu pöydässään yksin. Hän nousee ja jää paikoilleen seisomaan ja venyttelemään. Hän katsoo minuun. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Hän kävelee kohti ja levittää kätensä. Nousen. Halaamme pitkään. Tuntuu hyvältä. Hengitämme samaan rytmiin. Pitkän uloshengityksen aikana uppoan syvälle. Sähköä. Jokin sulaa alavatsassani.
Selvä peli. Viehätys ei ole hiipunut kolmessa viikossa minnekään. Päin vastoin se on voimistunut.
Adim istuu alas ja juttelemme kolmisin niitä näitä. Tiedän, että hehkun. Tunnen energian, joka väreilee ympärilläni, näen valkoisen kirkkaan valoni.
Sanomme Swagatolle heipat. Lähdemme Adimin kanssa kävelemään kohti skootteriparkkia. Emme puhu mitään. Kävelemme vain, minua hymyilyttää, on niin hassu ja kupliva olo. Lopulta avaan suuni.
– Kiitos kun vastasit kirjeeseeni. En odottanut vastausta ja arvostan kovasti että teit sen niin kauniisti.
– Eipä kestä.
Kävelemme taas hiljaa.
– Minulle on tärkeää, että pystyn kommunikoimaan suoraan ja avoimesti. Kun kommunikoin, jokin jumissa ollut pääsee taas virtaamaan vapaasti.
– Ja…?
En tiedä mitä sanoa, joten olen hiljaa. Saavumme parkkipaikalle ja vaihdamme muutaman turvallisemman fraasin. Käynnistämme skootterit.
Nähdään!
– Et kertonut, että Adim oli tulossa takaisin Resortiin!
– Ai enkö? Sillä on synttärit huomenna, joten se tuli juhlimaan niitä. En ole kyllä nähnyt häntä.
– Minä näin hänet aamulla, Tara sanoo.
Kohautan olkaani. Juuri nyt minulle on ihan sama. Tottakai olen tiennyt koko päivän, että Adim on palannut. Olen tuntenut sen kehossani. Olen ollut tietoinen hengityksestäni ja jostain elävästä sisälläni. En voi väittää, ettenkö hengästyisi joka kerta kun ajattelen häntä, mutta en jaksa ottaa stressiä. Tapaan hänet tai en tapaa, ihan sama. Elämä järjestää kaiken niin kuin parhaaksi katsoo, minulla ei ole tässä minkäänlaista sanavaltaa.
Kundalini-meditaation jälkeen kävelen ulos auditoriosta ja Meera-ravintolan ohi. Tuolla se istuu. Vien maton ja huovan vuokrakaappiini ja haen laukkuni. Kun kävelen Adimin ohi, hän juttelee vilkkaasti ystäviensä kanssa. Ostan omenan. Kävelen taas hänen ohitseen, ja hän juttelee uusien ihmisten kanssa.
Isken hampaani omenaan. Ei helvetti. Mä en voi lähteä nyt. Sen kirjeen ja niiden meilien jälkeen en voi teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunut. Täytyyhän meidän herran jestas moikata.
Katselen ympärilleni ja näen Swagaton, joka oli mukana Satori-kurssilla. Luojan kiitos! Istun Swagaton viereen ja hän tarttuu käteeni.
– Hi beautiful, how are you?
Kiemurtelen. Minulla on suora näköyhteys Adimiin ja tiedän että hänkin on huomannut minut. Mutta ei katsekontaktia. Swagaton läsnäolo ja kosketus auttaa ankkuroitumaan hieman.
– Olen vähän levoton. Täällä syvällä on rauhallista ja hiljaista, mutta tässä pinnalla sähisee niin etten tiedä miten päin olisin.
Swagato hieroo käsivarttani ja katsoo minuun hymyillen.
– Minulla on yleensä tuollainen olo, jos olen ihastunut johonkin tyttöön.
Nauran ääneen. Perhanan arabit ja heidän selvänäköisyytensä.
– Jäin kiinni.
– Onko hän täällä? Swagato nyökkää ympärilleen.
– Ei ole, valehtelen.
– Onko se joku jonka tunnen?
– En tiedä, valehtelen taas.
Jatkamme juttelua. Kymmenen minuutin kuluttua huomaan, että Adim istuu pöydässään yksin. Hän nousee ja jää paikoilleen seisomaan ja venyttelemään. Hän katsoo minuun. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Hän kävelee kohti ja levittää kätensä. Nousen. Halaamme pitkään. Tuntuu hyvältä. Hengitämme samaan rytmiin. Pitkän uloshengityksen aikana uppoan syvälle. Sähköä. Jokin sulaa alavatsassani.
Selvä peli. Viehätys ei ole hiipunut kolmessa viikossa minnekään. Päin vastoin se on voimistunut.
Adim istuu alas ja juttelemme kolmisin niitä näitä. Tiedän, että hehkun. Tunnen energian, joka väreilee ympärilläni, näen valkoisen kirkkaan valoni.
Sanomme Swagatolle heipat. Lähdemme Adimin kanssa kävelemään kohti skootteriparkkia. Emme puhu mitään. Kävelemme vain, minua hymyilyttää, on niin hassu ja kupliva olo. Lopulta avaan suuni.
– Kiitos kun vastasit kirjeeseeni. En odottanut vastausta ja arvostan kovasti että teit sen niin kauniisti.
– Eipä kestä.
Kävelemme taas hiljaa.
– Minulle on tärkeää, että pystyn kommunikoimaan suoraan ja avoimesti. Kun kommunikoin, jokin jumissa ollut pääsee taas virtaamaan vapaasti.
– Ja…?
En tiedä mitä sanoa, joten olen hiljaa. Saavumme parkkipaikalle ja vaihdamme muutaman turvallisemman fraasin. Käynnistämme skootterit.
Nähdään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
