Olen ollut reilun viikon Suomessa ja minusta alkaa vihdoin tuntua, että olen taas nahoissani. On ollut ihanaa pusutella pikkuisia ja halailla isompia rakkaita, mutta olen ollut levoton. En ihan läsnä. Aivan kuin olisin se yksi lasten lelu, ja joku yrittäisi tunkea kolmion muotoista palikkaa pyöreästä aukosta sisään. Ei ihan mutta melkein. Kolisee ja hankaa.
Ensimmäisinä päivinä Suomessa tunsin hyvin vahvasti, että siirtyminen lentäen paikasta toiseen on epäluonnollista. Suorastaan väkivaltaista. Kehoni siirtyi näppärästi Pohjois-Intiasta Etelä-Sipooseen, mutta minä olen muutakin kuin kehoni. Henkeni ei pysynyt vauhdissa mukana vaan jäi leijailemaan jonnekin Iranin ja Ukrainan ylle kuin muuttolintu. Henki viuhtoi siivet lepattaen määrätietoisesti kotia kohti, mutta ei se pysty samanlaisiin luonnottomiin nopeuksiin kuin Turkish Airlinesin Airbus.
Matkanteko kesti kaksi vuorokautta, sillä lähdin tiistaina päivällä Dharamsalasta Pathankotiin, kolistelin yönjunalla Delhiin, kiehuin 19 tuntia 43-asteisessa pääkaupungissa, lensin seuraavana yönä Istanbuliin, odottelin jatkolentoa ja laskeuduin vihdoin torstaina iltapäivällä Helsinkiin. Söin pussillisen salmiakkia, kävin suihkussa, kaivoin veljen vintiltä vaatteita jotka eivät haise Intialta ja ajoin kolmeksi tunniksi Helsinkiin hiljentymään ystävien kanssa. Juuri sitä tarvitsin. Laskeuduin kehooni ja vain katsoin tätä näkymätöntä kiemurtelua ja nykimistä.
Tiesin etukäteen, että saisin kärvistellä jonkin aikaa säriseävän kehon ja epämääräisen olon kanssa, mutta juurettomuuden syvyys yllätti. Kaikki oli kaunista ja hyvää, mutta olin pari päivää itku kurkussa. Ilmeisesti olen Intiassa vietetyn puolen vuoden jäljiltä herkempi. Ja olenkin. Aistin ja tunnen vahvemmin. Luojan kiitos.
Ja luojan kiitos pääsen kuukauden kuluttua takaisin.
lauantaina, toukokuuta 30, 2009
perjantaina, toukokuuta 29, 2009
Lip lap
Vietin tänään aikaa miehen kanssa. Sellaisen, jonka seurassa on hyvä olla. Jari on yksi niistä harvoista, joiden kanssa minulla on luonteva kehoyhteys. Yhteys, tai vetovoima, tai miksi sitä haluaakin sanoa, on ollut olemassa jo pari vuotta, mutta en ole hyväksynyt sitä. Mieleni ei ole suostunut hyväksymään sitä.
Minussa on ollut niin paljon pelkoa, pettymystä, toiveita, odotuksia ja unelmia liittyen miehen kohtaamiseen, etten ole suostunut siihen, että kehoni viihtyy niin hyvin tämän kehon lähellä. “Koska eihän tästä voi koskaan tulla mitään”, mieleni on jankuttanut. “Emme kohtaa”, “Emme puhu samaa kieltä”, “Minun pitää löytää ihan toisenlainen mies”, hoin itselleni. Tapasimme muutaman kerran, mutta turhauduin. “Tämä ei kerta kaikkiaan toimi.”
Mieleni ei halunnut olla Jarin kanssa missään tekemisissä, mutta keho ei kuunnellut järjen ääntä. Meidän välillämme oli jotain, jota en pystynyt ymmärtämään, mutta en myöskään sysäämään syrjään. Purin skitsofreenisen tilanteen ainoalla osaamallani tavalla: sättimällä itseäni, ärsyyntymällä Jariin ja välttelemällä häntä. Kun tapasimme, kohtelin häntä kuin hän olisi ilmaa.
Ajoimme tänään meren rantaan. Suunnittelin tsekkaavani, onko Jari jotenkin edistynyt tai muuttunut. Ei ole, sillä hänen ei tarvitse. Hän on ollut koko ajan täydellinen. Hän on juuri sellainen kuin on, ja vieläpä harvinaisen rehellisesti, avoimesti ja läsnäolevasti. Katsoin suuren ihmetyksen ja ihailun vallassa itseäni. Minä olen se, joka on muuttunut! Niin pieni siirtymä jossain psyyken poimuissa, mutta näen Jarin aivan uusin silmin.
Kyllä, hän puhui enemmän, mutta vain siksi, että minä olen oppinut kuuntelemaan. Minun energiani on nyt hiljaisempi, sallivampi ja vastaanottavampi. Kyllä, hän kommunikoi suoremmin, mutta siksi että minä olen tyynempi peili. Olen niin sileä, että heijastan hänen viestinsä vääristämättä sitä.
Adimin kanssa Intiassa kokemani episodi on avannut silmäni näkemään. Ei vaan kehoni tuntemaan. On tyynnyttävää huomata, että kun olen vankasti kehossani ja aisteissani, arvioinnille tai epäilykselle ei jää lainkaan tilaa. Ne lakkaavat olemasta. Mistään ei tarvitsekaan tulla mitään. Kehotasolla pystyn kohtaamaan Jarin ja puhumme täsmällisesti artikuloiden samaa kieltä. Välillä ilman sanoja, välillä pulisten. Tarve löytää jotain tai mitään katoaa. Jää vain läsnäolo, joka on aina täydellistä.
En tarkoita kehoyhteydellä herttasarjojen romanttis-eroottisia tunnelmia, joissa vahva seksuaalinen vetovoima sumentaa järjen äänen ja saa tytön lankeamaan vastoin parempaa tietoaan renttupoikaan. Tarkoitan kehotasolla sitä, että kun pysyn aisteissani ja poissa mielestäni, yhdyn johonkin suurempaan ja nopeampaan älykkyyteen kuin mihin mieleni on koskaan kykenevä. Kehotaso ei ole karkeampi, vaan hienovaraisempi olemisen ja ymmärryksen taso.
Istuimme tänään kalliolla meren rannassa ja grillasimme pienen piknikin. Katselimme lokkeja, kuuntelimme liplatusta. Istuimme ja juttelimme. Olimme. Silloinkin kun juttelimme, ennen kaikkea olimme. Neljän tunnin meditaatio. Suoraa kommunikaatiota, mutta ei minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Yksinkertaista läsnäoloa. En enää torju Jaria. Yhteys on olemassa, ja pystymme myös puhumaan siitä.
"No niin", mieleni jo hieroskelee käsiään yhteen. "Mitäs nyt tapahtuu? Mitäs teidän välillä oikein on?" Kehon vastaus tulee ymmärryksen tältä puolen, ja se kuuluu: "Ei mitään. Pelkkää tyhjää."
Ihan tavallinen ilta. Voi, miten ihania nämä sanat ovatkin! "Tyhjä". "Tavallinen". Aaah!
Minussa on ollut niin paljon pelkoa, pettymystä, toiveita, odotuksia ja unelmia liittyen miehen kohtaamiseen, etten ole suostunut siihen, että kehoni viihtyy niin hyvin tämän kehon lähellä. “Koska eihän tästä voi koskaan tulla mitään”, mieleni on jankuttanut. “Emme kohtaa”, “Emme puhu samaa kieltä”, “Minun pitää löytää ihan toisenlainen mies”, hoin itselleni. Tapasimme muutaman kerran, mutta turhauduin. “Tämä ei kerta kaikkiaan toimi.”
Mieleni ei halunnut olla Jarin kanssa missään tekemisissä, mutta keho ei kuunnellut järjen ääntä. Meidän välillämme oli jotain, jota en pystynyt ymmärtämään, mutta en myöskään sysäämään syrjään. Purin skitsofreenisen tilanteen ainoalla osaamallani tavalla: sättimällä itseäni, ärsyyntymällä Jariin ja välttelemällä häntä. Kun tapasimme, kohtelin häntä kuin hän olisi ilmaa.
Ajoimme tänään meren rantaan. Suunnittelin tsekkaavani, onko Jari jotenkin edistynyt tai muuttunut. Ei ole, sillä hänen ei tarvitse. Hän on ollut koko ajan täydellinen. Hän on juuri sellainen kuin on, ja vieläpä harvinaisen rehellisesti, avoimesti ja läsnäolevasti. Katsoin suuren ihmetyksen ja ihailun vallassa itseäni. Minä olen se, joka on muuttunut! Niin pieni siirtymä jossain psyyken poimuissa, mutta näen Jarin aivan uusin silmin.
Kyllä, hän puhui enemmän, mutta vain siksi, että minä olen oppinut kuuntelemaan. Minun energiani on nyt hiljaisempi, sallivampi ja vastaanottavampi. Kyllä, hän kommunikoi suoremmin, mutta siksi että minä olen tyynempi peili. Olen niin sileä, että heijastan hänen viestinsä vääristämättä sitä.
Adimin kanssa Intiassa kokemani episodi on avannut silmäni näkemään. Ei vaan kehoni tuntemaan. On tyynnyttävää huomata, että kun olen vankasti kehossani ja aisteissani, arvioinnille tai epäilykselle ei jää lainkaan tilaa. Ne lakkaavat olemasta. Mistään ei tarvitsekaan tulla mitään. Kehotasolla pystyn kohtaamaan Jarin ja puhumme täsmällisesti artikuloiden samaa kieltä. Välillä ilman sanoja, välillä pulisten. Tarve löytää jotain tai mitään katoaa. Jää vain läsnäolo, joka on aina täydellistä.
En tarkoita kehoyhteydellä herttasarjojen romanttis-eroottisia tunnelmia, joissa vahva seksuaalinen vetovoima sumentaa järjen äänen ja saa tytön lankeamaan vastoin parempaa tietoaan renttupoikaan. Tarkoitan kehotasolla sitä, että kun pysyn aisteissani ja poissa mielestäni, yhdyn johonkin suurempaan ja nopeampaan älykkyyteen kuin mihin mieleni on koskaan kykenevä. Kehotaso ei ole karkeampi, vaan hienovaraisempi olemisen ja ymmärryksen taso.
Istuimme tänään kalliolla meren rannassa ja grillasimme pienen piknikin. Katselimme lokkeja, kuuntelimme liplatusta. Istuimme ja juttelimme. Olimme. Silloinkin kun juttelimme, ennen kaikkea olimme. Neljän tunnin meditaatio. Suoraa kommunikaatiota, mutta ei minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Yksinkertaista läsnäoloa. En enää torju Jaria. Yhteys on olemassa, ja pystymme myös puhumaan siitä.
"No niin", mieleni jo hieroskelee käsiään yhteen. "Mitäs nyt tapahtuu? Mitäs teidän välillä oikein on?" Kehon vastaus tulee ymmärryksen tältä puolen, ja se kuuluu: "Ei mitään. Pelkkää tyhjää."
Ihan tavallinen ilta. Voi, miten ihania nämä sanat ovatkin! "Tyhjä". "Tavallinen". Aaah!
tiistaina, toukokuuta 19, 2009
Taas mennään
48 tunnin rahuaminen kohti Suomea on alkanut. Istun taksissa läppäri sylissä matkalla McLeod Ganjista kohti Pathankotia eli lähintä rautatieasemaa. Ajettavaa on vain 80 kilometriä, mutta näillä teillä ja nopeuksilla matka kestää melkein neljä tuntia. Sitten kolmen tunnin odotus ja Dauadhar Express -junaan. Hyvällä tuurilla saan yöllä nukuttua muutaman tunnin ja herään aamulla Delhistä.
Ihan luksusta istua henkilöautossa. Oli tarkoitus mennä bussilla (85 rupiaa = 1,30 euroa), mutta lähdinkin pysäkiltä kimppataksiin (minun osuuteni on 400 rupiaa = 6,10 euroa). Hurjaa, elämä risaiseksi! Olin varautunut tärisevään paikallisbussiin, kovaan penkkiin, huutavaan moottoriin ja kirkuvaan tööttäilyyn, joka pakottaa tunkemaan korvatulpat korviin. (Intialaisen liikennehierarkian mukaan bussi on kuuden pikkuauton kokoinen, joten töötissä on oltava kuusi kertaa kovempi ääni.)
Nyt matkustan mukavasti espanjalaisen Lucaksen ja hänen tiibetiläisen ottopoikansa Norbun kanssa. Norbu aloittaa kesäkuun alussa vuoden kestävän preppauskursin Delhissä, tavoitteena lääketieteellisen pääsykokeet. Fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. 300 000–400 000 hakijaa. 50 yliopistoa, joissa kussakin noin 50 opiskelupaikkaa. Huh! Kun itse hain Tampereen yliopistoon 1993, oliko meitä 800 ihmistä pääsykokeissa.
Tuntuu hyvältä vain lipua elämän virrassa. Eteen tulevat juuri ne ihmiset ja tilanteet kuin pitääkin. Aurinko paistaa. Lumihuippuiset vuoret siintävät taustalla, kun ajamme laakson reunaa kohti Pathankotia. Tie on tosin niin mutkainen, että pitää nostaa katse parin sanan välein horisonttiin. Onpa huono olo.
Lucas huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Dharamsalasta Delhiin – se vasta onkin pomppiva ja mutkikas matka. Norbu huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Delhistä Nepaliin, kuten hän tekee joka vuosi matkatessaan kesälomalla vanhempiensa luo. Kaksi päivää ja kaksi yötä putkeen, ja vieläkin kauheampaa höykytystä. Huh, en ole mennyt enkä mene!
Pitää jatkaa myöhemmin kun olen paremmassa hapessa.
Ihan luksusta istua henkilöautossa. Oli tarkoitus mennä bussilla (85 rupiaa = 1,30 euroa), mutta lähdinkin pysäkiltä kimppataksiin (minun osuuteni on 400 rupiaa = 6,10 euroa). Hurjaa, elämä risaiseksi! Olin varautunut tärisevään paikallisbussiin, kovaan penkkiin, huutavaan moottoriin ja kirkuvaan tööttäilyyn, joka pakottaa tunkemaan korvatulpat korviin. (Intialaisen liikennehierarkian mukaan bussi on kuuden pikkuauton kokoinen, joten töötissä on oltava kuusi kertaa kovempi ääni.)
Nyt matkustan mukavasti espanjalaisen Lucaksen ja hänen tiibetiläisen ottopoikansa Norbun kanssa. Norbu aloittaa kesäkuun alussa vuoden kestävän preppauskursin Delhissä, tavoitteena lääketieteellisen pääsykokeet. Fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. 300 000–400 000 hakijaa. 50 yliopistoa, joissa kussakin noin 50 opiskelupaikkaa. Huh! Kun itse hain Tampereen yliopistoon 1993, oliko meitä 800 ihmistä pääsykokeissa.
Tuntuu hyvältä vain lipua elämän virrassa. Eteen tulevat juuri ne ihmiset ja tilanteet kuin pitääkin. Aurinko paistaa. Lumihuippuiset vuoret siintävät taustalla, kun ajamme laakson reunaa kohti Pathankotia. Tie on tosin niin mutkainen, että pitää nostaa katse parin sanan välein horisonttiin. Onpa huono olo.
Lucas huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Dharamsalasta Delhiin – se vasta onkin pomppiva ja mutkikas matka. Norbu huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Delhistä Nepaliin, kuten hän tekee joka vuosi matkatessaan kesälomalla vanhempiensa luo. Kaksi päivää ja kaksi yötä putkeen, ja vieläkin kauheampaa höykytystä. Huh, en ole mennyt enkä mene!
Pitää jatkaa myöhemmin kun olen paremmassa hapessa.
maanantaina, toukokuuta 11, 2009
Yllättävä käänne
Facebook-status tänään:
Julistuksen piti olla vain muodollisuus, varman päälle pelaamista. Koska on tämä yksi lehti, joka ostaa minulta juttuja niin paljon kuin jaksan tehdä. Sain tänään meilin, jossa oli muun muassa tällaisia sanoja:
“Lama koettelee… myös lehtitaloja… freelancer-budjetti… tiukalla… oma väki tekee juttuja hiki hatussa…”
Hah! Ja minä kun kuvittelin ongelmakseni sen, etten pysty tarttumaan töihin. Kun ongelma on se, ettei töitä ole. Tämä on oikeasti ihan helvetin huvittavaa. Kannattiko huolehtia, kun huolehti ihan vääristä asioista? :-)
Meilissä oli myös tällaiset sanat: “Luulisin että jotain löytyy”.
Otan vastaan sen mitä tarjotaan. Elämältä ja lehtitaloilta.
Virpi on Suomessa 21.5.–28.6. ja TEKEE TÖITÄ! T-sihteerit ja T-päälliköt, OTTAKAA PLEASE YHTEYTTÄ!
Julistuksen piti olla vain muodollisuus, varman päälle pelaamista. Koska on tämä yksi lehti, joka ostaa minulta juttuja niin paljon kuin jaksan tehdä. Sain tänään meilin, jossa oli muun muassa tällaisia sanoja:
“Lama koettelee… myös lehtitaloja… freelancer-budjetti… tiukalla… oma väki tekee juttuja hiki hatussa…”
Hah! Ja minä kun kuvittelin ongelmakseni sen, etten pysty tarttumaan töihin. Kun ongelma on se, ettei töitä ole. Tämä on oikeasti ihan helvetin huvittavaa. Kannattiko huolehtia, kun huolehti ihan vääristä asioista? :-)
Meilissä oli myös tällaiset sanat: “Luulisin että jotain löytyy”.
Otan vastaan sen mitä tarjotaan. Elämältä ja lehtitaloilta.
lauantaina, toukokuuta 09, 2009
Jaarin jaarin
Aamupalalla Unity Bistrossa Upper Bhagsussa. Olipa hieno jootatunti, ja pitkä, yli kaksi tuntia. Bhooma pitää haastavia sivanandatunteja. Mietin pitkään mitä sanaa käyttäisin: haastava, vaikea, vaativa… mikään näistä ei tunnu oikealta. Tarkoitan sanoa, että teemme tunneilla asanoita, joita en ole ennen tehnyt, kuten skorpioni (vrischikasana) tai riikinkukko (mayurasana).
En ole ennen tehnyt, mutta nyt teen. Siten kuin kykenen, sellaisen version kuin tästä kropasta tänään irtoaa. Piste. Ja sitten seuraava asana. Eivät asanat ole helppoja tai vaikeita, ne vain ovat. Täydellisiä sellaisina kuin minä ne tänään teen. Vähänkö hienoa!
Heräsin aamulla seitsemältä kun aurinko paistoi verhon raosta kasvoilleni, ja vain yksi sana kuvasi oloani: levännyt. On autuasta herätä aamulla tunteeseen, että on nukkunut riittävästi. Tietoon, että vaikka lojunkin tässä jonkin aikaa laiskasti, venytellen ja haukotellen, tiedän kehoni nousevan kohta istumaan ja sitten seisomaan ihan itsestään, innokkaana kokemaan mitä uusi päivä tuo tullessaan.
Syön puuroa (banaanin, hunajan ja kanelin kera) ja sen päälle hedelmäsalaatin. Saa nähdä mitä vatsa tykkää. Olen aika toiveikas, sillä vatsa tyhjeni tehokkaasti aamulla ennen joogaan lähtöä. Uskon selviäväni kivikkoisesta maastotaipaleesta kämpille asti. Sitten joskus kun lähden, toistaiseksi viihdyn erinomaisesti tiibetiläisen yrttiteeni äärellä.
Sain taas huomata, että jooga ei ole (pelkästään) fyysinen harjoitus. Tämä tauti tekee minusta heikon ja voimattoman, mutta teen joogaharjoituksen jostain aivan toisesta paikasta ja energiasta käsin. Jopa näitä vaativia asanoita (sorry, nyt käytin sitä sanaa), jopa paremmin ja vahvemmin kuin ennen (sorry, arvottaja ja vertailija astui taas kehiin). Tämä voima tulee jostain muualta kuin lihaksista.
Voisin käydä tänään liehittelemässä Benjaminia, samassa Guesthousessa asuvaa lontoolaista. Jos se vaikka lähtisi teelle tai lounaalle. Huomaan, että Benjamin on ottanut hieman etäisyyttä, tervehtii kyllä muttei vitsaile kuten yleensä. Ehkä hän on vähän loukkaantunut. Kun minulla oli kirjoitusvimma päällä, ignoroin hänet täysin. Kuinkahan monta kertaa katsoin hänen lävitseen edes huomaamatta, että hän oli siinä. Tuntui varmasti kylmältä ja epäkohteliaalta, varsinkin englantilaisesta, joka on ehdollistunut small talkiin ja varsinkin höpöttelijä-Benjaminista, joka haluaa have a good laugh ihmisten kanssa. Eiköhän se siitä lepy.
Nämä minun blogitekstini ovat taas tällaista tavallista arkista jutustelua. Ei suurta draamaa. Olen melkein pahoillani lukijan puolesta, sorry etten enää viihdytä teitä mehukkailla seksijutuilla. Mutta vain melkein. Muistutan itseäni, että eihän minun tehtäväni ole viihdyttää ketään. Minun tehtäväni on kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle totta juuri nyt. Ja nyt totuuteni on hyvin yksikertainen. Siihen kuuluu vain tämä Unity Bistro, pöytäni ohi löntystävä punaruskea lehmä vasikoineen ja tämä jooganjälkeinen raukeus ja hitaus.
Nyt tietoisuuteeni tunkeutuu myös paine alavatsassa, jumankekka pitää lähteä ripeästi kipuamaan Dharamkotiin!
En ole ennen tehnyt, mutta nyt teen. Siten kuin kykenen, sellaisen version kuin tästä kropasta tänään irtoaa. Piste. Ja sitten seuraava asana. Eivät asanat ole helppoja tai vaikeita, ne vain ovat. Täydellisiä sellaisina kuin minä ne tänään teen. Vähänkö hienoa!
Heräsin aamulla seitsemältä kun aurinko paistoi verhon raosta kasvoilleni, ja vain yksi sana kuvasi oloani: levännyt. On autuasta herätä aamulla tunteeseen, että on nukkunut riittävästi. Tietoon, että vaikka lojunkin tässä jonkin aikaa laiskasti, venytellen ja haukotellen, tiedän kehoni nousevan kohta istumaan ja sitten seisomaan ihan itsestään, innokkaana kokemaan mitä uusi päivä tuo tullessaan.
Syön puuroa (banaanin, hunajan ja kanelin kera) ja sen päälle hedelmäsalaatin. Saa nähdä mitä vatsa tykkää. Olen aika toiveikas, sillä vatsa tyhjeni tehokkaasti aamulla ennen joogaan lähtöä. Uskon selviäväni kivikkoisesta maastotaipaleesta kämpille asti. Sitten joskus kun lähden, toistaiseksi viihdyn erinomaisesti tiibetiläisen yrttiteeni äärellä.
Sain taas huomata, että jooga ei ole (pelkästään) fyysinen harjoitus. Tämä tauti tekee minusta heikon ja voimattoman, mutta teen joogaharjoituksen jostain aivan toisesta paikasta ja energiasta käsin. Jopa näitä vaativia asanoita (sorry, nyt käytin sitä sanaa), jopa paremmin ja vahvemmin kuin ennen (sorry, arvottaja ja vertailija astui taas kehiin). Tämä voima tulee jostain muualta kuin lihaksista.
Voisin käydä tänään liehittelemässä Benjaminia, samassa Guesthousessa asuvaa lontoolaista. Jos se vaikka lähtisi teelle tai lounaalle. Huomaan, että Benjamin on ottanut hieman etäisyyttä, tervehtii kyllä muttei vitsaile kuten yleensä. Ehkä hän on vähän loukkaantunut. Kun minulla oli kirjoitusvimma päällä, ignoroin hänet täysin. Kuinkahan monta kertaa katsoin hänen lävitseen edes huomaamatta, että hän oli siinä. Tuntui varmasti kylmältä ja epäkohteliaalta, varsinkin englantilaisesta, joka on ehdollistunut small talkiin ja varsinkin höpöttelijä-Benjaminista, joka haluaa have a good laugh ihmisten kanssa. Eiköhän se siitä lepy.
Nämä minun blogitekstini ovat taas tällaista tavallista arkista jutustelua. Ei suurta draamaa. Olen melkein pahoillani lukijan puolesta, sorry etten enää viihdytä teitä mehukkailla seksijutuilla. Mutta vain melkein. Muistutan itseäni, että eihän minun tehtäväni ole viihdyttää ketään. Minun tehtäväni on kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle totta juuri nyt. Ja nyt totuuteni on hyvin yksikertainen. Siihen kuuluu vain tämä Unity Bistro, pöytäni ohi löntystävä punaruskea lehmä vasikoineen ja tämä jooganjälkeinen raukeus ja hitaus.
Nyt tietoisuuteeni tunkeutuu myös paine alavatsassa, jumankekka pitää lähteä ripeästi kipuamaan Dharamkotiin!
perjantaina, toukokuuta 08, 2009
Kaamea kapula
Klo 10.30, aamupalalla Oak View Cafessa. Takki tyhjä. Olen istunut kolme viime päivää koneen ääressä ja naputtanut blogitekstejä. Aamusta iltaan, vain vähän unta ja vatsatauti päälle. Eilen meni kahteen yöllä, mutta sain 21 merkintää julki. Välistä puuttuu vielä muutama, mutta päätin luovuttaa. Täydennän joskus. Ehkä. Nousin seitsemän jälkeen ja lähdin kompuroimaan silmät ristissä vuorta alas Bhagsuun ja joogaan.
Lusikoin hedelmäsalaattia, mysliä ja jogurttia. Levoton olo. Kaiuttimista raikaa Red Hot Chili Peppers, aivan liian kovaa. Ihmiset huutavat ja polttavat liikaa. Olen väärässä paikassa joogan jälkeen. Tämähän on kuin Varkala Beach tai Las Palmas. Monta pöydällistä israelilaisia. Näyttää siltä porukalta, joka on juuri päässyt armeijasta ja tullut hallituksen tarjoaman, parin tonnin taskurahan turvin Intiaan polttamaan pilveä ja toipumaan traumasta.
McLeod Ganjissa ja Bhagsussa on aika vahva hippiscene ja marijuana käryää avoimesti. Siksi halusin asettua rauhalliseen Dharamkotiin – en jaksaisi katsella tätä touhua päivästä toiseen. Vahvempiakin aineita on tarjolla sille, joka haluaa. Mutta niin on Helsingissäkin, joten turha dramatisoida liikaa.
Klo 13.45, Nick’s Cafe McLeod Ganjissa. Istuin juuri tunnin suomalaisen Susannan kanssa ja olen vähän rauhoittunut ja maadoittunut taas. Olin riekaleina sen jälkeen kun kävin maksamassa Suomen-lentoni ja nyljettävänä kännykkäkaupassa. Latasin 2 000 rupiaa pre-paid liittymääni, mutta sain vain 1 500… operaattori kiskoi 25 prosenttia palvelumaksuja ja veroja, ja vain siksi, että liittymäni on hankittu Punessa. Myyjien ilmeistä päätellen se voisi olla yhtä hyvin Zimbabwessa.
Pyysin myös lopettamaan häirinnän, sillä operaattorilta tulee päivittäin mainostekstareita ja -puheluita, joissa iskee kovaääninen poppi ja hindinkielinen myyntipuhe korvaan. Nauhoitettuina tietenkin, eli en voi pyytää lopettamaan soittelua. Jos en vastaa, puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Kun vastaan, maksan roaming-maksun. I can’t help, Madame, myyjä sanoi. Vain Pune office voi tehdä asialle jotain. Voisitteko te soittaa Puneen? No, Madame. Onko teillä toimiston numeroa? No, Madame.
Asiakaspalvelunumeroita ei anneta kaiken kansan tietoon, koska herranjestas ihmisethän voisivat vaikka soittaa, mitä siitäkin tulisi jos miljardi intialaista kännykänkäyttäjää alkaisi yhtäkkiä soitella ja vaatia palvelua. Täällä asiat hoidetaan edelleen face to face, kävelemällä paikalliseen toimistoon. (Oma vika, jos olen hankkiutunut 2 000 kilometrin päähän paikallisesta officesta.) Toimistossa yhtä asiakasta palvellaan noin puoli tuntia, sillä sähköt katkeilevat ja datayhteydet jumittavat ja pitää täyttää käsin kaavake toisensa perään. Pitää ehkä tulla seuraavana päivänä uudestaan. Ja vielä sitä seuraavana. Mutta jotenkin kaikki aina järjestyy.
Olen kiukkuinen kuin ampiainen. Ahdistaa ja masentaa. Minulla on krapula. Ihan hirveä olo. Tuosta kolmen päivän kirjoitusputkesta. Minun pitäisi pitää itsestäni parempaa huolta myös silloin kun kirjoittaminen sujuu. Nythän en käynyt suihkussa tai harjannut hampaita ja jos tuli vessahätä, sinnittelin kunnes oli aivan pakko nousta koneelta ja kävellä kolme metriä vessaan. En syönyt ennen kuin oli niin nälkä, että kädet tärisivät ja jalat pettivät. Ahmin jotain epäterveellistä, aivan liikaa, ja kiiruhdin takaisin koneen ääreen.
Tavallaan tämä voisi olla romanttistakin: olla tämmöinen writer joka on linnoittautunut herttaiseen Guesthouseen vuoren kupeeseen ja joka liitää sellaisessa inspiraation virrassa, että menettää ajantajunsa. Mitäpä taiteilija luovuuden vimmalleen mahtaa.
Siinä ei ole mitään romanttista. Siitä tulee krapula, minulle näköjään jo kolmen päivän jälkeen. Olen väsynyt, ärtynyt ja alakuloinen. En ole kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni, mikä tarkoittaa, että viisi päivää sitten alkaneet vatsakrampit ja ripuli eivät ole hellittäneet. En ole jaksanut hoitaa itseäni, sillä se tarkoittaisi, että pitäisi kirjoittaa meili homeopaatille Suomeen, ja siihen tuhraantuisi helposti vartti, enkä nyt kerta kaikkiaan ehdi. Sitä paitsi ruoka pysyy sisällä jopa kaksi tuntia ruokailun jälkeen. Kai siinä ajassa ehtii jokunen ravinnekin imeytyä elimistöön? Kun tuijotan ruutua, en ehdi joogata tai meditoida, hetkeksikään rauhoittua ja hiljentyä. Poltan kynttilääni molemmista päistä.
Hiljentyminen ja tietoinen läsnäolo ovat edellytyksiä hyvinvoinnilleni. Jos laistan niistä, saan kärsiä seuraukset. Tulen levottomaksi. Särisen. Negatiivisia ajatuksia. Ahdistun ja masennun.
Krapula muistuttaa jälleen kerran, että olen tällainen kaikki-tai-ei-mitään-tyyppi. Joko minulla on täydellinen writer’s block eli en kirjoita yhtään mitään, tai sitten sukellan maaniseen kirjoitusputkeen, joka pidempään jatkuessaan vie minut fyysisesti ja psyykkisesti huonoon kuntoon. Mikä pelottavinta, voin taas pahoin kun vain ajattelenkin töitä. Ei ihme, että välttelen niitä, jos kirjoittaminen ajaa minut tähän jamaan. Kauhean kuluttavaa tällainen.
Olen aiemmin ihannoinut vimmaista, luovan hulluuden tilaa, koska silloin syntyy paljon ja nopeasti. Olen tainnut jopa ajatella, että vasta silloin olen tarpeeksi ja teen tarpeeksi, kun tämä hulluus on päällä koko ajan. Enpä tiedä. Kyllä minä haluaisin pysyä läsnä ja tietoisena itsestäni ja ympäröivästä maailmasta myös silloin kun kirjoitan. Tämä halu ei kumpua kontrollin tarpeesta, vaan tiedosta, että tavallinen ja tasainen on kaunista. Jos vaikka tekisi vähän vähemmän, tyytyisi vähempään.
Söin ensin suklaakakkua ja jäätelöä, sitten kermaisen sieni-pinaattipastan ja hörpin nyt kipakkaa sitruuna-inkiväärijuomaa, joka saa silmät vuotamaan ja vatsan pulputtamaan. Sori vaan, vatsa ja suolisto. Mutku ahistaa.
Buddhan sanoin: Also this will pass, kaikki menee ohi, kaikki muuttuu. Ehkä jo huomenna. Ehkä jo tänä iltana. Ehkä jo nyt, kun pakkaan päiväkirjan laukkuun ja ryntään vessaan. Eikös me sovittu, että ruoka pysyy sisällä kaksi tuntia!
Lusikoin hedelmäsalaattia, mysliä ja jogurttia. Levoton olo. Kaiuttimista raikaa Red Hot Chili Peppers, aivan liian kovaa. Ihmiset huutavat ja polttavat liikaa. Olen väärässä paikassa joogan jälkeen. Tämähän on kuin Varkala Beach tai Las Palmas. Monta pöydällistä israelilaisia. Näyttää siltä porukalta, joka on juuri päässyt armeijasta ja tullut hallituksen tarjoaman, parin tonnin taskurahan turvin Intiaan polttamaan pilveä ja toipumaan traumasta.
McLeod Ganjissa ja Bhagsussa on aika vahva hippiscene ja marijuana käryää avoimesti. Siksi halusin asettua rauhalliseen Dharamkotiin – en jaksaisi katsella tätä touhua päivästä toiseen. Vahvempiakin aineita on tarjolla sille, joka haluaa. Mutta niin on Helsingissäkin, joten turha dramatisoida liikaa.
Klo 13.45, Nick’s Cafe McLeod Ganjissa. Istuin juuri tunnin suomalaisen Susannan kanssa ja olen vähän rauhoittunut ja maadoittunut taas. Olin riekaleina sen jälkeen kun kävin maksamassa Suomen-lentoni ja nyljettävänä kännykkäkaupassa. Latasin 2 000 rupiaa pre-paid liittymääni, mutta sain vain 1 500… operaattori kiskoi 25 prosenttia palvelumaksuja ja veroja, ja vain siksi, että liittymäni on hankittu Punessa. Myyjien ilmeistä päätellen se voisi olla yhtä hyvin Zimbabwessa.
Pyysin myös lopettamaan häirinnän, sillä operaattorilta tulee päivittäin mainostekstareita ja -puheluita, joissa iskee kovaääninen poppi ja hindinkielinen myyntipuhe korvaan. Nauhoitettuina tietenkin, eli en voi pyytää lopettamaan soittelua. Jos en vastaa, puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Kun vastaan, maksan roaming-maksun. I can’t help, Madame, myyjä sanoi. Vain Pune office voi tehdä asialle jotain. Voisitteko te soittaa Puneen? No, Madame. Onko teillä toimiston numeroa? No, Madame.
Asiakaspalvelunumeroita ei anneta kaiken kansan tietoon, koska herranjestas ihmisethän voisivat vaikka soittaa, mitä siitäkin tulisi jos miljardi intialaista kännykänkäyttäjää alkaisi yhtäkkiä soitella ja vaatia palvelua. Täällä asiat hoidetaan edelleen face to face, kävelemällä paikalliseen toimistoon. (Oma vika, jos olen hankkiutunut 2 000 kilometrin päähän paikallisesta officesta.) Toimistossa yhtä asiakasta palvellaan noin puoli tuntia, sillä sähköt katkeilevat ja datayhteydet jumittavat ja pitää täyttää käsin kaavake toisensa perään. Pitää ehkä tulla seuraavana päivänä uudestaan. Ja vielä sitä seuraavana. Mutta jotenkin kaikki aina järjestyy.
Olen kiukkuinen kuin ampiainen. Ahdistaa ja masentaa. Minulla on krapula. Ihan hirveä olo. Tuosta kolmen päivän kirjoitusputkesta. Minun pitäisi pitää itsestäni parempaa huolta myös silloin kun kirjoittaminen sujuu. Nythän en käynyt suihkussa tai harjannut hampaita ja jos tuli vessahätä, sinnittelin kunnes oli aivan pakko nousta koneelta ja kävellä kolme metriä vessaan. En syönyt ennen kuin oli niin nälkä, että kädet tärisivät ja jalat pettivät. Ahmin jotain epäterveellistä, aivan liikaa, ja kiiruhdin takaisin koneen ääreen.
Tavallaan tämä voisi olla romanttistakin: olla tämmöinen writer joka on linnoittautunut herttaiseen Guesthouseen vuoren kupeeseen ja joka liitää sellaisessa inspiraation virrassa, että menettää ajantajunsa. Mitäpä taiteilija luovuuden vimmalleen mahtaa.
Siinä ei ole mitään romanttista. Siitä tulee krapula, minulle näköjään jo kolmen päivän jälkeen. Olen väsynyt, ärtynyt ja alakuloinen. En ole kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni, mikä tarkoittaa, että viisi päivää sitten alkaneet vatsakrampit ja ripuli eivät ole hellittäneet. En ole jaksanut hoitaa itseäni, sillä se tarkoittaisi, että pitäisi kirjoittaa meili homeopaatille Suomeen, ja siihen tuhraantuisi helposti vartti, enkä nyt kerta kaikkiaan ehdi. Sitä paitsi ruoka pysyy sisällä jopa kaksi tuntia ruokailun jälkeen. Kai siinä ajassa ehtii jokunen ravinnekin imeytyä elimistöön? Kun tuijotan ruutua, en ehdi joogata tai meditoida, hetkeksikään rauhoittua ja hiljentyä. Poltan kynttilääni molemmista päistä.
Hiljentyminen ja tietoinen läsnäolo ovat edellytyksiä hyvinvoinnilleni. Jos laistan niistä, saan kärsiä seuraukset. Tulen levottomaksi. Särisen. Negatiivisia ajatuksia. Ahdistun ja masennun.
Krapula muistuttaa jälleen kerran, että olen tällainen kaikki-tai-ei-mitään-tyyppi. Joko minulla on täydellinen writer’s block eli en kirjoita yhtään mitään, tai sitten sukellan maaniseen kirjoitusputkeen, joka pidempään jatkuessaan vie minut fyysisesti ja psyykkisesti huonoon kuntoon. Mikä pelottavinta, voin taas pahoin kun vain ajattelenkin töitä. Ei ihme, että välttelen niitä, jos kirjoittaminen ajaa minut tähän jamaan. Kauhean kuluttavaa tällainen.
Olen aiemmin ihannoinut vimmaista, luovan hulluuden tilaa, koska silloin syntyy paljon ja nopeasti. Olen tainnut jopa ajatella, että vasta silloin olen tarpeeksi ja teen tarpeeksi, kun tämä hulluus on päällä koko ajan. Enpä tiedä. Kyllä minä haluaisin pysyä läsnä ja tietoisena itsestäni ja ympäröivästä maailmasta myös silloin kun kirjoitan. Tämä halu ei kumpua kontrollin tarpeesta, vaan tiedosta, että tavallinen ja tasainen on kaunista. Jos vaikka tekisi vähän vähemmän, tyytyisi vähempään.
Söin ensin suklaakakkua ja jäätelöä, sitten kermaisen sieni-pinaattipastan ja hörpin nyt kipakkaa sitruuna-inkiväärijuomaa, joka saa silmät vuotamaan ja vatsan pulputtamaan. Sori vaan, vatsa ja suolisto. Mutku ahistaa.
Buddhan sanoin: Also this will pass, kaikki menee ohi, kaikki muuttuu. Ehkä jo huomenna. Ehkä jo tänä iltana. Ehkä jo nyt, kun pakkaan päiväkirjan laukkuun ja ryntään vessaan. Eikös me sovittu, että ruoka pysyy sisällä kaksi tuntia!
torstaina, toukokuuta 07, 2009
Päivityksiä
Täältä näitä taas sataa. Olen tänään julkaissut 21 uutta blogimerkintää. Joskohan nyt alkaisin päästä ällän päälle ja vaikka reaaliakaan. Tässä satsissa tulevat vihdoin ne yksityiskohdat, joita tyttökaverit Suomessa ovat janonneet. Hyvinkin graafiset yksityiskohdat, consider yourself warned :-)
Jotta lukeminen aikajärjestyksessä helpottuisi, tässä sisällysluettelo. Klikkaile tästä menemään.
Mitä tapahtui sen jälkeen, kun astelimme Adimin kanssa skootteriparkkiin?
3.4. Päiväkahvien merkeissä
3.4. Kuplassa
5.4. Ensimmäisen asteen yhteys
Sitten alkoi hillitön hulabaloo, lähinnä minun korvieni välissä.
11.4. Katsomossa
11.4. Tyttöjen kesken
18.4. Tahtoo, haluaa
18.4. Suki suki
19.4. Kuivaharjoittelua
19.4. Uusia tuulia
22.4. Haluan…
22.4. Reality Check
23.4. Saat sen mistä luovut
Ja näin kaikki päättyi.
25.4. Niin kirpeää
26.4. Ympyrä sulkeutuu
26.4. Rakkauden äärellä
Mutta elämä jatkuu.
27.4. Dagen efter
28.4. Hyvä päivä
30.4. Vapputunnelmia
2.5. Huolia
5.5. Kovan päivän ilta
Jotta lukeminen aikajärjestyksessä helpottuisi, tässä sisällysluettelo. Klikkaile tästä menemään.
Mitä tapahtui sen jälkeen, kun astelimme Adimin kanssa skootteriparkkiin?
3.4. Päiväkahvien merkeissä
3.4. Kuplassa
5.4. Ensimmäisen asteen yhteys
Sitten alkoi hillitön hulabaloo, lähinnä minun korvieni välissä.
11.4. Katsomossa
11.4. Tyttöjen kesken
18.4. Tahtoo, haluaa
18.4. Suki suki
19.4. Kuivaharjoittelua
19.4. Uusia tuulia
22.4. Haluan…
22.4. Reality Check
23.4. Saat sen mistä luovut
Ja näin kaikki päättyi.
25.4. Niin kirpeää
26.4. Ympyrä sulkeutuu
26.4. Rakkauden äärellä
Mutta elämä jatkuu.
27.4. Dagen efter
28.4. Hyvä päivä
30.4. Vapputunnelmia
2.5. Huolia
5.5. Kovan päivän ilta
tiistaina, toukokuuta 05, 2009
Kovan päivän ilta
Olen ihan poikki. Aloin kirjoittaa aamukymmeneltä ja lopetin ysiltä. Kävin välillä Cool Talk Cornerissa lounaalla naapurini, hassun englantilaismiehen kanssa. Jäimme lounaan jälkeen hetkeksi mottiin, kun alkoi sataa kaatamalla vettä. Kohta sade muuttui raemyrskyksi: taivaalta syöksyi kivikovia sormenpään kokoisia rakeita kuin konekiväärin suusta. Kuului vain kumina, kun rakeet iskeytyivät terassin pöytiin ja lattiaan.
Vihdoinkin kirjoitan! Näitä blogitekstejä! Nyt kaikki tarinan tärkeimmät palikat ovat kasassa, joten toivottavasti saan tänään tai huomenna julkaistua koko satsin. Toivottavasti pystyn päästämään irti ajatuksesta, että vielä olisi vaikka kuinka paljon “välitekstejä”, jotka pitäisi kirjoittaa ja sijoittaa tuonne “avaintekstien” lomaan. Tosin pahoin pelkään, että haluan myös niitä Taralle kirjoittamiani meilejä mukaan, joten julkaisu viivästyy taas.
Miten minä oikein jouduin tähän tilanteeseen? Että on päätekstejä, sivutekstejä ja välimerkintöjä. Että kirjoitan viikkojen takaisista tapahtumista preesensissä, sen sijaan että kirjoittaisin tästä mikä on käsillä nyt. Mutta kun tähän elämään on ilmestynyt tällainen juoni. Jossa on tällaisia avaintapahtumia. Ja selvästikin tarvitsen välillä sulatteluaikaa. Tapahtuu niin suuria asioita, etten pysty kirjoittamaan niistä niin kauan kun tilanne on niin sanotusti päällä.
Huomaan myös, että varsinkin seksuaalisuuteen liittyvien merkintöjen kanssa olen viivytellyt ja pelannut varman päälle. Halusin selvästikin varmuuden, että kaikki kääntyy hyväksi, ennen kuin paljastan millaisissa aallonpohjissa olen kyntänyt. Ne olivat kipeitä kokemuksia ja niiden sulattelu vaati aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan. Nyt kun julkaisen ne ja jaan ne kaikkien kanssa, päästän lopullisesti irti. En enää samaistu siihen kipuun, en ole se pelko ja häpeä, vaan tämä kirkas ja selkeä.
Luojan kiitos kirjoitan taas! Istun koneen ääressä kuin tatti ja nousen vastahakoisesti vasta kun on aivan pakko. Istun ja naputan, vaikka selkä puutuu ja hartioita kolottaa. Muovituoli on epäergonominen ja pöytä liian korkea, mutta what to do. Luotan siihen, että pystyn jossain vaiheessa tarttumaan myös niihin töihin, joista maksetaankin jotain. Sitten pystyn taas rahoittamaan pätkän verran tätä arkea. Saan elää tätä, mikä on oikeasti kirjoittamisen arvoista.
Vihdoinkin kirjoitan! Näitä blogitekstejä! Nyt kaikki tarinan tärkeimmät palikat ovat kasassa, joten toivottavasti saan tänään tai huomenna julkaistua koko satsin. Toivottavasti pystyn päästämään irti ajatuksesta, että vielä olisi vaikka kuinka paljon “välitekstejä”, jotka pitäisi kirjoittaa ja sijoittaa tuonne “avaintekstien” lomaan. Tosin pahoin pelkään, että haluan myös niitä Taralle kirjoittamiani meilejä mukaan, joten julkaisu viivästyy taas.
Miten minä oikein jouduin tähän tilanteeseen? Että on päätekstejä, sivutekstejä ja välimerkintöjä. Että kirjoitan viikkojen takaisista tapahtumista preesensissä, sen sijaan että kirjoittaisin tästä mikä on käsillä nyt. Mutta kun tähän elämään on ilmestynyt tällainen juoni. Jossa on tällaisia avaintapahtumia. Ja selvästikin tarvitsen välillä sulatteluaikaa. Tapahtuu niin suuria asioita, etten pysty kirjoittamaan niistä niin kauan kun tilanne on niin sanotusti päällä.
Huomaan myös, että varsinkin seksuaalisuuteen liittyvien merkintöjen kanssa olen viivytellyt ja pelannut varman päälle. Halusin selvästikin varmuuden, että kaikki kääntyy hyväksi, ennen kuin paljastan millaisissa aallonpohjissa olen kyntänyt. Ne olivat kipeitä kokemuksia ja niiden sulattelu vaati aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan. Nyt kun julkaisen ne ja jaan ne kaikkien kanssa, päästän lopullisesti irti. En enää samaistu siihen kipuun, en ole se pelko ja häpeä, vaan tämä kirkas ja selkeä.
Luojan kiitos kirjoitan taas! Istun koneen ääressä kuin tatti ja nousen vastahakoisesti vasta kun on aivan pakko. Istun ja naputan, vaikka selkä puutuu ja hartioita kolottaa. Muovituoli on epäergonominen ja pöytä liian korkea, mutta what to do. Luotan siihen, että pystyn jossain vaiheessa tarttumaan myös niihin töihin, joista maksetaankin jotain. Sitten pystyn taas rahoittamaan pätkän verran tätä arkea. Saan elää tätä, mikä on oikeasti kirjoittamisen arvoista.
lauantaina, toukokuuta 02, 2009
Huolia
Sivanandajoogassa. Kroppa on kankea kahdesta edellisestä harjoituksesta. Mieli on levoton eilisillan romahduksen jäljiltä – tuli vähän ahdistuttua ja kyynelehdittyä. Näen uuden mahdollisuuden tuntea itseni huonoksi, ja tartun siihen. Vieruskaverini on uskomattoman notkea ja taitava, on selvästikin joogannut pitkään. Teemme pari asanaa, joita en ole ennen tehnyt, ja tunnen itseni kömpelöksi hänen rinnallaan. Vielä eilen olin se vahva ja notkea joogi, joka sujahti noin vain täydellisiin suorituksiin parin kuukauden tauon jälkeen.
Huonommuuden tunne provosoi heti vastareaktion: vieressäni briljeeraavalla huippunotkealla joogilla on valtava perse, joten ainakin perseen koko- ja muoto-osastolla minä vien voiton. Ja taas uusi vastareaktio lyö ylitseni: valtava pettymys kun ajattelen näin. Miksi minun pitää olla näin inhottava? Missä se minun kuuluisa rakkauteni on? No, tiedänhän minä missä se on. Kun olen itselleni armoton enkä hyväksy itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, tällä joogatunnilla, en hyväksy muitakaan. Jos en rakasta itseäni, en pysty rakastamaan ketään muutakaan. Niin se vain menee.
Eilen aloin huolehtia töistä ja rahasta. Huoli on vaaninut jo pidempään, mutta en ole antanut sen hyökyä ylitseni. Ei niin, että olisin torjunut ajatukset, ne ovat saaneet olla ja tulla, mutta olen keskittynyt hyvään. Kaikkeen siihen ihanaan, mitä elämässäni on, ja olen luottanut, että elämä kantaa. Asiat järjestyvät. Niin kuin ne aina tuppaavat järjestymään.
Onko elämässäni muka ollut yhtään sellaista yötä, ettei minulla olisi ollut paikkaa jossa nukkua? No ei. Onko ollut yhtään sellaista päivää, ettei minulla olisi ollut ruokaa? No ei. Eikö muka ole niin, että kaikki huolestuttavimmatkin tilanteet ovat aina ratkenneet, tavalla tai toisella? Kyllä, joka kerta, tavalla tai toisella. Onhan niin, että aina kun olen stressannut rahasta, ongelma on ratkennut? Kyllä, on ratkennut. Rahaa on joko tullut tai sitten ei, ja olen joutunut hyväksymään, että tuli tai ei tullut. Ja sitten olen sopeuttanut elämäni ja toimintani siihen että rahaa on tai ei ole.
Elämä on sellainen. Erehtymätön. Kaikki huoli ja stresi on ihan turhaa, koska elämän tahto tapahtuu joka tapauksessa. Ehkä minä stressaamalla, huolehtimalla ja suunnittelemalla saan luotua illuusion, että voin muka vaikuttaa asioihin, hallita ja ohjata elämää.
Minulla on jo riittävästi kokemusta, mitä tapahtuu kun päästän irti ja luotan elämän viisauteen. Luotan, että joka hetki tapahtuu juuri se mikä pitääkin, joten parempi vain rentoutua ja katsoa, mikä on elämän tahto kullakin hetkellä. Ja totisesti: juuri oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, sillä erotuksella, etten huolehdi etukäteen.
Viime loka- ja marraskuu olivat hyvä oppitunti luottamuksesta. Kärvistelin töiden kanssa. Oli kauheasti töitä, muttei kykyä tarttua niihin. Olin valtavan ahdistunut kun Intiaan lähtö lähestyi, deadlinet ja velvollisuudet painoivat, mutta minä vietin päivät haahuillen ja töitä vältellen. Ahdistusta vain lisäsi tieto, että ellen tee töitä, ei tule rahaa eikä reissua. Olin kokopäiväisesti stressaantunut ja lamaantunut.
Sitten aloin pikkuhiljaa päästää irti. Palasin nykyhetkeen, kehooni, ja rentouduin. Hyväksyin. Sanoin itselleni, että istun tässä hiljaa ilman minkäänlaista painetta tehdä mitään. En liikahdakaan, ennen kuin kehoni itsestään, luontevasti, alkaa tehdä jotain. Ja kas, käteni ojentuivat ja vetivät villasukat jalkaan. Kehoni nousi pystyyn, wau! Kehoni käveli keittiöön ja laittoi puuroveden tulemaan, hui! Ja sitten käteni alkoivat liikkua määrätietoisesti omenaa kuorien ja pilkkoen sen sieviksi kuutioiksi. Miten jännittävää! Ja minä vain katsoin ja ihastelin, miten kehoni antautui toteuttamaan elämän pettämätöntä viisautta. Minä en tehnyt yhtään mitään. Annoin vain kaiken tapahtua.
Kun olin joitain tunteja ja päiviä vain katsonut, eräänä päivänä istuin tietokoneen ääreen ja tartuin muistiinpanoihini. Avasin tekstinkäsittelyohjelman. Kirjoitin “Otsikon paikka” Helveticalla, pistekoolla 18. Sitten “Ingressin paikka” Arialilla, pistekoolla 14. Sitten “Tästä alkaa leipis” Helveticalla, pistekoolla 12. Kas, näköjään vatsanpoghjassa nipisteli. Oli elämän tahto, että istuin siinä ja vatsanpohjaa nipisti. Ai miten voin olla niin varma, että elämä tahtoi juuri sitä? No siten, että niin tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua muuta kuin elämän tahto, joka sekunti?
Siitä se lähti. En alkanut tehdä töitä, vaan annoin itseni tehdä töitä. Sain tehtyä kaiken tarvittavan. Minulle jäi jopa viisi minuuttia luppoaikaa suljettuani läppärin, ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle. Sain halata ja hyvästellä äidin ja isän ihan rauhassa, ilman kiirettä.
Tiedän omasta kokemuksestani, että näin se menee. Miksen sitten usko siihen nyt? Miksen luota, että minun on tarkoitus istua juuri tässä Unity-kahvilassa juuri nyt, kirjoittamassa näitä sanoja päiväkirjaani. Kello on 12.10, ja todellakin, minun pitää olla nyt huolissani rahasta ja siitä, etten pysty tarttumaan töihin. Juuri siksi, että saisin kirjoittaa, mitä juuri nyt kirjoitan. Jotta saisin kokea jälleen kerran, miltä tuntuu katsoa poltetta rinnassa ja vatsassa, ja sitten hengittää syvään, rentoutua, päästää irti ja tuntea, miten pehmeä tyhjyys leviää vatsaan. Miten kynän kärki nousee hetkeksi päiväkirjan sivulta ja jään tuijottamaan puun vihreitä oksia ja niiden takana nousevia vuoria.
Kyllä, näin se on. Olen huolissani siksi, että saisin päästää huolesta irti. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että minun annetaan nähdä ja kokea, miltä se tuntuu. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet, miltä irtipäästäminen tuntuu. Miten ihanalta. Ja minä olen niin siunattu, että saan kokea sen kymmeniä, jopa satoja kertoja päivässä! En kiristy ja ahdistu hallitsemattomasti, vaan näen kiristyväni ja ahdistuvani, jolloin saan myös mahdollisuuden päästää irti. Wau!
Hmm… Mitenkäs minä tänne päädyin. Minunhan piti tilittää, että rahat on loppu, työt eivät suju, mies jonka (jota) haluan on 2 000 kilometrin päässä ja kaikki on yleisesti päin persettä.
No, minä vain katson. Katson myös näitä ajatuksia. Meno-paluu Suomeen 500 euroa. Miltä tuntuisi viettää kesäkuu Suomessa? Jos vaikka tekisi töitä. Olisikohan minulle töitä? Ja jos olisi, suoriutuisinko niistä yhtään helpommin Suomessa kuin täällä? No, nämä ovat ajatuksia. Ne eivät ole nyt. Ne vain vievät minut pois tästä hetkestä epämääräiseen tulevaisuuteen, johon minulla ei ole sanavaltaa. Ainoa hetki, johon voin vaikuttaa, on nykyhetki, tämä hetki tässä ja nyt. Voin vain katsoa, mitä tapahtuu.
Juuri nyt jalkani laskeutuvat tuolilta, jolle olin ne nostanut, ja hakeutuvat vihreiden 2,5 euron feikki-crocsien sisään. Ihan itsestään, en edes katso jalkojani! Liikahtelen levottomasti ja venyttelen. Kohta varmaan tapahtuu jotain! Kaivan rahapussin, maksan ja lähden kipuamaan vuoren rinnettä kohti Dharamkotia, jossa läppärini odottaa.
Minulla on aie päivittää tänään blogia, katsotaan miten käy. Katsotaan, mikä on elämän tahto tänään.
Huonommuuden tunne provosoi heti vastareaktion: vieressäni briljeeraavalla huippunotkealla joogilla on valtava perse, joten ainakin perseen koko- ja muoto-osastolla minä vien voiton. Ja taas uusi vastareaktio lyö ylitseni: valtava pettymys kun ajattelen näin. Miksi minun pitää olla näin inhottava? Missä se minun kuuluisa rakkauteni on? No, tiedänhän minä missä se on. Kun olen itselleni armoton enkä hyväksy itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, tällä joogatunnilla, en hyväksy muitakaan. Jos en rakasta itseäni, en pysty rakastamaan ketään muutakaan. Niin se vain menee.
Eilen aloin huolehtia töistä ja rahasta. Huoli on vaaninut jo pidempään, mutta en ole antanut sen hyökyä ylitseni. Ei niin, että olisin torjunut ajatukset, ne ovat saaneet olla ja tulla, mutta olen keskittynyt hyvään. Kaikkeen siihen ihanaan, mitä elämässäni on, ja olen luottanut, että elämä kantaa. Asiat järjestyvät. Niin kuin ne aina tuppaavat järjestymään.
Onko elämässäni muka ollut yhtään sellaista yötä, ettei minulla olisi ollut paikkaa jossa nukkua? No ei. Onko ollut yhtään sellaista päivää, ettei minulla olisi ollut ruokaa? No ei. Eikö muka ole niin, että kaikki huolestuttavimmatkin tilanteet ovat aina ratkenneet, tavalla tai toisella? Kyllä, joka kerta, tavalla tai toisella. Onhan niin, että aina kun olen stressannut rahasta, ongelma on ratkennut? Kyllä, on ratkennut. Rahaa on joko tullut tai sitten ei, ja olen joutunut hyväksymään, että tuli tai ei tullut. Ja sitten olen sopeuttanut elämäni ja toimintani siihen että rahaa on tai ei ole.
Elämä on sellainen. Erehtymätön. Kaikki huoli ja stresi on ihan turhaa, koska elämän tahto tapahtuu joka tapauksessa. Ehkä minä stressaamalla, huolehtimalla ja suunnittelemalla saan luotua illuusion, että voin muka vaikuttaa asioihin, hallita ja ohjata elämää.
Minulla on jo riittävästi kokemusta, mitä tapahtuu kun päästän irti ja luotan elämän viisauteen. Luotan, että joka hetki tapahtuu juuri se mikä pitääkin, joten parempi vain rentoutua ja katsoa, mikä on elämän tahto kullakin hetkellä. Ja totisesti: juuri oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, sillä erotuksella, etten huolehdi etukäteen.
Viime loka- ja marraskuu olivat hyvä oppitunti luottamuksesta. Kärvistelin töiden kanssa. Oli kauheasti töitä, muttei kykyä tarttua niihin. Olin valtavan ahdistunut kun Intiaan lähtö lähestyi, deadlinet ja velvollisuudet painoivat, mutta minä vietin päivät haahuillen ja töitä vältellen. Ahdistusta vain lisäsi tieto, että ellen tee töitä, ei tule rahaa eikä reissua. Olin kokopäiväisesti stressaantunut ja lamaantunut.
Sitten aloin pikkuhiljaa päästää irti. Palasin nykyhetkeen, kehooni, ja rentouduin. Hyväksyin. Sanoin itselleni, että istun tässä hiljaa ilman minkäänlaista painetta tehdä mitään. En liikahdakaan, ennen kuin kehoni itsestään, luontevasti, alkaa tehdä jotain. Ja kas, käteni ojentuivat ja vetivät villasukat jalkaan. Kehoni nousi pystyyn, wau! Kehoni käveli keittiöön ja laittoi puuroveden tulemaan, hui! Ja sitten käteni alkoivat liikkua määrätietoisesti omenaa kuorien ja pilkkoen sen sieviksi kuutioiksi. Miten jännittävää! Ja minä vain katsoin ja ihastelin, miten kehoni antautui toteuttamaan elämän pettämätöntä viisautta. Minä en tehnyt yhtään mitään. Annoin vain kaiken tapahtua.
Kun olin joitain tunteja ja päiviä vain katsonut, eräänä päivänä istuin tietokoneen ääreen ja tartuin muistiinpanoihini. Avasin tekstinkäsittelyohjelman. Kirjoitin “Otsikon paikka” Helveticalla, pistekoolla 18. Sitten “Ingressin paikka” Arialilla, pistekoolla 14. Sitten “Tästä alkaa leipis” Helveticalla, pistekoolla 12. Kas, näköjään vatsanpoghjassa nipisteli. Oli elämän tahto, että istuin siinä ja vatsanpohjaa nipisti. Ai miten voin olla niin varma, että elämä tahtoi juuri sitä? No siten, että niin tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua muuta kuin elämän tahto, joka sekunti?
Siitä se lähti. En alkanut tehdä töitä, vaan annoin itseni tehdä töitä. Sain tehtyä kaiken tarvittavan. Minulle jäi jopa viisi minuuttia luppoaikaa suljettuani läppärin, ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle. Sain halata ja hyvästellä äidin ja isän ihan rauhassa, ilman kiirettä.
Tiedän omasta kokemuksestani, että näin se menee. Miksen sitten usko siihen nyt? Miksen luota, että minun on tarkoitus istua juuri tässä Unity-kahvilassa juuri nyt, kirjoittamassa näitä sanoja päiväkirjaani. Kello on 12.10, ja todellakin, minun pitää olla nyt huolissani rahasta ja siitä, etten pysty tarttumaan töihin. Juuri siksi, että saisin kirjoittaa, mitä juuri nyt kirjoitan. Jotta saisin kokea jälleen kerran, miltä tuntuu katsoa poltetta rinnassa ja vatsassa, ja sitten hengittää syvään, rentoutua, päästää irti ja tuntea, miten pehmeä tyhjyys leviää vatsaan. Miten kynän kärki nousee hetkeksi päiväkirjan sivulta ja jään tuijottamaan puun vihreitä oksia ja niiden takana nousevia vuoria.
Kyllä, näin se on. Olen huolissani siksi, että saisin päästää huolesta irti. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että minun annetaan nähdä ja kokea, miltä se tuntuu. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet, miltä irtipäästäminen tuntuu. Miten ihanalta. Ja minä olen niin siunattu, että saan kokea sen kymmeniä, jopa satoja kertoja päivässä! En kiristy ja ahdistu hallitsemattomasti, vaan näen kiristyväni ja ahdistuvani, jolloin saan myös mahdollisuuden päästää irti. Wau!
Hmm… Mitenkäs minä tänne päädyin. Minunhan piti tilittää, että rahat on loppu, työt eivät suju, mies jonka (jota) haluan on 2 000 kilometrin päässä ja kaikki on yleisesti päin persettä.
No, minä vain katson. Katson myös näitä ajatuksia. Meno-paluu Suomeen 500 euroa. Miltä tuntuisi viettää kesäkuu Suomessa? Jos vaikka tekisi töitä. Olisikohan minulle töitä? Ja jos olisi, suoriutuisinko niistä yhtään helpommin Suomessa kuin täällä? No, nämä ovat ajatuksia. Ne eivät ole nyt. Ne vain vievät minut pois tästä hetkestä epämääräiseen tulevaisuuteen, johon minulla ei ole sanavaltaa. Ainoa hetki, johon voin vaikuttaa, on nykyhetki, tämä hetki tässä ja nyt. Voin vain katsoa, mitä tapahtuu.
Juuri nyt jalkani laskeutuvat tuolilta, jolle olin ne nostanut, ja hakeutuvat vihreiden 2,5 euron feikki-crocsien sisään. Ihan itsestään, en edes katso jalkojani! Liikahtelen levottomasti ja venyttelen. Kohta varmaan tapahtuu jotain! Kaivan rahapussin, maksan ja lähden kipuamaan vuoren rinnettä kohti Dharamkotia, jossa läppärini odottaa.
Minulla on aie päivittää tänään blogia, katsotaan miten käy. Katsotaan, mikä on elämän tahto tänään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
