* Kävin juuri tervehtimäsä Saritaa, joka vetää Opening to the Heart -kurssin. Vau mikä nainen, vau mikä energia. Hän katsoi minua, ja minä katsoin takaisin. Hän näki minut, ja minä näin hänet. Tässä on kauniin ystävyyden alku.
* Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin julkaissut kolme viimeistä merkintää (mm. tämän jossa valitin, ettei Adim halua olla missään yhteydessä), Adim huhuili minua Gmailin chatissa. En huomannut, koska olin Cyber Caféssa ja läppäri äänettömällä. Adim oli saanut ikäviä uutisia ja olisi halunnut jutella.
Näin tämä maailma toimii energeettisesti. Kun takerrun Adimiin, jään jumittamaan johonkin painostavaan ja vaativaan energiaan ja Adim on kuin torjuva seinä. Kun rentoudun, päästän pakkomielteestä irti ja annan elämän virrata, jokin samea kirkastuu. Ja kun vielä myönnän blogissani, että taas minä pyöritän näitä samoja noloja kuvioita mielessäni – myönnän, vaikka olisin helposti voinut jättää sen yhden lauseen pois – uutta energiaa lähtee liikkeelle. Ja se uusi sai sellaisen muodon, että Adim siellä jossain kaukana näki Premdipan olevan online ja halusi jutella. Tämä sama kuviohan toistui myös Dharamsalassa keväällä. Heti kun päästin Adimista irti, elämä suorastaan työnsi hänet syliini.
* Valvoin viime yönä kolmeen kirjoitellen ja lueskellen. Kun toikkaroin silmät ristissä vessaan, löin pikkuvarpaan sängynjalkaan. Se on nyt ihan sininen ja turvonnut kuin prinssinnakki. Luulen, että se on murtunut. Mutta vaikka olisikin, what to do. Ei kai varpaita yleensä lastoiteta, eikö niiden anneta parantua itsestään?
* Törmäsin aamulla Aliceen ja sovimme, että teemme koordinaattorin hommat puoliksi niin kauan kuin hän on vielä täällä. Parisen viikkoa ilmeisesti. Hieno homma, sopii hyvin! Alice alkoi heti väsätä vuorolistaa. Lohkaisimme siinä pienen vitsinkin ja hihittelimme. Kyllä tämä tästä.
* Eilisessä Welcome Morning -ryhmässä, jossa olin kuunteluoppilaana, oli mukana eteläamerikkalainen perhe – vanhemmat ja kaksi alle 15-vuotiasta lasta. Illalla minua odotti Facebookissa viesti, Juan pyysi kaverikseen. Tänään minua odotti uusi meili. Olen kuulemma kaunis. Voi että tämä poika on suloinen. Mutta sen verran pelimies, että väittää profiilissaan olevansa 28-vuotias.
* Kaikki nämä pienet pilkahdukset saavat minut hymyilemään. On ihanaa olla minä, juuri täällä missä olen, tekemässä juuri näitä asioita mitä teen juuri näiden ihmisten kanssa.
Kiitos.
PS. Tuonne alemmas päivittyi myös yksi päiväkirjasta löytynyt merkintä:
10.7. Lasittuneita katseita
tiistaina, heinäkuuta 14, 2009
maanantaina, heinäkuuta 13, 2009
Uraputkessa
Olen aamupäivän koulutuksessa. Kaikki Osho International Meditation Resortiin saapuvat ohjataan kolmen tunnin Welcome Morning -sessioon, jossa kerrotaan mikä paikka tämä oikein on ja mitä täällä tapahtuu, tehdään pikaversiot eri meditaatiotekniikoista, käydään läpi dress code ynnä muut säännöt. Minä osallistun kolmeen Welcome Morning -aamuun ensin avustajana ja jossain vaiheessa on ilmeisesti tarkoitus, että vedän nämä “orientoivat opinnot” itsenäisesti.
Iltapäivän vietän Inner Skills for Work & Life -kurssin “seminaarissa”, jossa kuunnellaan Oshon puhetta työnteosta ja jutellaan, miten olemme onnistuneet siirtämään viime viikolla opittuja tekniikoita käytännön työhön.
Neljältä, kun läpsytän Plazan poikki matkalla Kundalini-meditaatioon, Shola huikkaa minut toimistoon: minut on valittu avustajaksi kolmen päivän Opening to the Heart -kurssille, joka alkaa perjantaina.
Illalla pistäydyn kahvilassa tarkistamassa, mihin vuoroon tulen huomenna. Vidillä on uutisia: something came up, hän joutuu lähtemään ylihuomenna pois. Minä olen uusi koordinaattori, eli teen työvuorolistat ja vastaan siitä, että kaikki sujuu moitteettomasti. Mitä tahansa ongelmia ilmenee, minä selvitän.
Tajuan heti, että minun pitää kohdata tämä Alice-asia. Meillä ei oikein synkkaa, mutta olemme onnistuneet loistavasti väistämään konfliktit: kun minä olen töissä, hän on ollut kursseilla avustajana, ja kun hän on palannut töihin, minä olen ollut omilla kursseillani. Ja nyt minun pitäisi jotenkin ihmeellisesti koordinoida häntä.
– Tämä ei ole organisaatio vaan elävä organismi. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, me vain teemme yhdessä töitä, Vid luennoi, kun kerron hänelle huolestani.
– Ja jos jokin menee pieleen, sinä olet vastuussa, hän nauraa päälle.
Yeah right. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Korjaan: tämän piti näköjään mennä juuri näin.
Iltapäivän vietän Inner Skills for Work & Life -kurssin “seminaarissa”, jossa kuunnellaan Oshon puhetta työnteosta ja jutellaan, miten olemme onnistuneet siirtämään viime viikolla opittuja tekniikoita käytännön työhön.
Neljältä, kun läpsytän Plazan poikki matkalla Kundalini-meditaatioon, Shola huikkaa minut toimistoon: minut on valittu avustajaksi kolmen päivän Opening to the Heart -kurssille, joka alkaa perjantaina.
Illalla pistäydyn kahvilassa tarkistamassa, mihin vuoroon tulen huomenna. Vidillä on uutisia: something came up, hän joutuu lähtemään ylihuomenna pois. Minä olen uusi koordinaattori, eli teen työvuorolistat ja vastaan siitä, että kaikki sujuu moitteettomasti. Mitä tahansa ongelmia ilmenee, minä selvitän.
Tajuan heti, että minun pitää kohdata tämä Alice-asia. Meillä ei oikein synkkaa, mutta olemme onnistuneet loistavasti väistämään konfliktit: kun minä olen töissä, hän on ollut kursseilla avustajana, ja kun hän on palannut töihin, minä olen ollut omilla kursseillani. Ja nyt minun pitäisi jotenkin ihmeellisesti koordinoida häntä.
– Tämä ei ole organisaatio vaan elävä organismi. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, me vain teemme yhdessä töitä, Vid luennoi, kun kerron hänelle huolestani.
– Ja jos jokin menee pieleen, sinä olet vastuussa, hän nauraa päälle.
Yeah right. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Korjaan: tämän piti näköjään mennä juuri näin.
lauantaina, heinäkuuta 11, 2009
Ihmeiden aika
Mietin, mitäköhän Adim puuhailee siellä jossain kaukana, joten nostan Tarot-kortin. Lovers. Just joo. Otsa kurtussa sekoitan pakan ja levitän sängylle uuden viuhkan. Mitäköhän Premdipa puuhailee tänä iltana? Lovers. Heh heh. Lupaavaa!
Evening Meetingissä istun matollani ja katson isolle valkokankaalle heijastettua Oshoa. Osho kuuntelee raukein, keskittynein silmin, kun hänelle luetaan kysymys:
“Beloved Osho, quite often, in your most recent discourses, when you are telling your wildest and dirtiest jokes, I find myself unable to laugh. I find myself reacting. Some old feminist is freaking out in the back of my mind, seriously noting down the “maleness” and “coarseness” of your jokes. Am I just a repressed English prude, or are you up to something here? Beloved Master, please explain what is going on.”
Silmäni laajenevat ja selkärankani ojentuu suoraksi. Ei ole totta, tämähän on minun kysymykseni! Olen usein harmitellut samaa. Miksi Oshon vitsien pitää olla niin seksistisiä ja sovinistisia, ja miten minun pitäisi suhtautua niihin? En haluaisi pingottaa, mutta välillä en pysty edes hymyilemään, vaikka koko auditoriollinen valkokaapuisia meditoijia nauraa. Tämän vastauksen haluan kuulla!
Osho katsoo suoraan kameraan, suoraan kohti, ja aloittaa vastauksensa:
“Premdipa, I have never told a single joke in my whole life. What are you talking about? I am a serious man!“
Seuraa kaikkien aikojen hillittömin diskurssi. Asiaa uskonnoista, seksuaalisuudesta ja tabuista Oshon pettämättömällä huumorilla höystettynä. Osholla on huikea tarinankertojan lahja, ja tänään hän on liekeissä. Kuulijat ulvovat, ja mestari itsekin hykertelee partaansa. Säännöllisesti Osho kohdistaa sanansa suoraan kaimalleni, joka istui Buddha Grovella parikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin hän voisi puhua minulle.
“I am really sorry, Premdipa. You should learn a few of the really wildest and dirtiest jokes. I don’t know any – just for your sake, I have been working hard to find out what joke is dirty.”
“So, wherever Premdipa is sitting… when you all laugh and you see somebody is not laughing, do everything – poke them. At least let her giggle, if she cannot laugh.”
“Premdipa, don’t miss the opportunity this time. I have tried hard, because every joke seems to me so beautiful and has such a psychological significance, a profound philosophy behind it, that I was unable to find something dirty – seriously – for you. But I have made the effort. Whether I have succeeded or not… your laughter will prove it.”
Ja minä nauran, nauran ja nauran, niin että kyyneleet valuvat. Olen niin läsnä, niin elävä, niin nahoissani. Jotain murtuu ja vapautuu.
Kuplin edelleen, kun seison myöhemmin Plazalla odottaen Darkness Meditationin osallistujia. On lauantai-ilta ja minun “kelluva” työvuoroni avustajana. Vitsailen Kabirille, että tässä seisoo repressed Finnish prude, ja hän nappaa minut leikkisästi kainaloonsa. Aika pysähtyy, sulan. Humahdan johonkin uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuin Kabirin keho ei olisi kiinteä, vaan ihmeellisen läpikuultava. Ei vaan virtaava. Tuntuu kuin uppoaisin lyhyen halauksen aikana syvään veteen.
Meditaation jälkeen käyn Cyber Caféssa tarkistamassa Facebookin ja meilit. Lauantai on Plaza Party -ilta, ja seisoskelen hetken tanssilattian reunalla. Jos lähden nyt kämpille, jaksan aamulla nousta dynaamiseen. Potkaisen flip-flopit jalastani ja juoksen tanssijoiden sekaan.
Kohta Kabir tanssii vieressäni. Sitten tanssimme yhdessä. Koko illan. Olen vain etäisesti tietoinen muista ihmisistä ympärillämme. Hengitämme samaan tahtiin. Nauramme. Välillä revittelemme hulluja Bollywood-kuvioita, välillä keinumme hitaasti vain parin sentin etäisyydellä toisistamme. Olemme läpimärkiä hiestä.
Tunnen aivan konkreettisesti, miten minun ja Kabirin energiat sekoittuavat. En tiedä kuka tai mikä minua ohjaa, mutta tanssimme aivan kuin olisimme yksi. Välillä itsetietoisuus yrittää hiipiä mieleeni, apua mitä tässä oikein tapahtuu, mutta päästän irti, mieleni on kuin tyhjä ääretön avaruus. Kabirin keho on kuin virtaavaa vettä, ja minä antaudun virran vietäväksi.
Tämä on rakastelua tanssilattialla. Ei merkitseviä katseita, härnäämistä, lantioiden hieromista toisiaan vasten tai muuta muka-seksikästä kiemurtelua, vaan täydellistä rentoutumista ja antautumista. Hengittämistä, tuntemista ja aistimista.
Puolilta öin musiikki loppuu. Halaamme ja nauramme. Istumme pöytään appelsiinimehulle. Juttelemme. Pidämme kädestä. Suutelemme. En ole koskaan aiemmin suudellut näin. Kabirin ylähuuli koskettaa höyhenenkeveästi alahuultani ja jää siihen. Maistan suolan, aistin Kabirin ihon kuumuuden, suun pehmeyden. Kabir hengittää ulos, ja käännän päätäni millin murto-osan verran saadakseni siemaistua kostean hengityksen syvälle keuhkoihini. Tässä on jotain äärettömän intiimiä. Humahdan taas jonnekin. Aika pysähtyy.
Nyt olisi maailman luontevinta kävellä lyhyt matka minun huoneeseeni rakastelemaan, mutta mieleni tekee stopin. Tiedän heti, että tämä on taisto, jonka mieleni voittaa. Kuukautiset alkoivat tänään. Nyt ei ole oikea hetki.
Kävelen Kabirin kanssa skootteriparkkiin. Hitaasti ja vastahakoisesti irrottaudumme toisistamme ja toivotamme hyvät yöt. Astelen tien poikki, näytän yövartijalle kulkulupani ja kipuan huoneeseeni Tilopa-pyramidiin. Huuhtelen likoamassa olleen pikkupyykin ja ripustan sen kuivumaan. Laitan kolisevan ilmastoinnin päälle, korvatulpat korviin ja asetun sängylle lukemaan, taskulampun valossa.
Evening Meetingissä istun matollani ja katson isolle valkokankaalle heijastettua Oshoa. Osho kuuntelee raukein, keskittynein silmin, kun hänelle luetaan kysymys:
“Beloved Osho, quite often, in your most recent discourses, when you are telling your wildest and dirtiest jokes, I find myself unable to laugh. I find myself reacting. Some old feminist is freaking out in the back of my mind, seriously noting down the “maleness” and “coarseness” of your jokes. Am I just a repressed English prude, or are you up to something here? Beloved Master, please explain what is going on.”
Silmäni laajenevat ja selkärankani ojentuu suoraksi. Ei ole totta, tämähän on minun kysymykseni! Olen usein harmitellut samaa. Miksi Oshon vitsien pitää olla niin seksistisiä ja sovinistisia, ja miten minun pitäisi suhtautua niihin? En haluaisi pingottaa, mutta välillä en pysty edes hymyilemään, vaikka koko auditoriollinen valkokaapuisia meditoijia nauraa. Tämän vastauksen haluan kuulla!
Osho katsoo suoraan kameraan, suoraan kohti, ja aloittaa vastauksensa:
“Premdipa, I have never told a single joke in my whole life. What are you talking about? I am a serious man!“
Seuraa kaikkien aikojen hillittömin diskurssi. Asiaa uskonnoista, seksuaalisuudesta ja tabuista Oshon pettämättömällä huumorilla höystettynä. Osholla on huikea tarinankertojan lahja, ja tänään hän on liekeissä. Kuulijat ulvovat, ja mestari itsekin hykertelee partaansa. Säännöllisesti Osho kohdistaa sanansa suoraan kaimalleni, joka istui Buddha Grovella parikymmentä vuotta sitten. Yhtä hyvin hän voisi puhua minulle.
“I am really sorry, Premdipa. You should learn a few of the really wildest and dirtiest jokes. I don’t know any – just for your sake, I have been working hard to find out what joke is dirty.”
“So, wherever Premdipa is sitting… when you all laugh and you see somebody is not laughing, do everything – poke them. At least let her giggle, if she cannot laugh.”
“Premdipa, don’t miss the opportunity this time. I have tried hard, because every joke seems to me so beautiful and has such a psychological significance, a profound philosophy behind it, that I was unable to find something dirty – seriously – for you. But I have made the effort. Whether I have succeeded or not… your laughter will prove it.”
Ja minä nauran, nauran ja nauran, niin että kyyneleet valuvat. Olen niin läsnä, niin elävä, niin nahoissani. Jotain murtuu ja vapautuu.
Kuplin edelleen, kun seison myöhemmin Plazalla odottaen Darkness Meditationin osallistujia. On lauantai-ilta ja minun “kelluva” työvuoroni avustajana. Vitsailen Kabirille, että tässä seisoo repressed Finnish prude, ja hän nappaa minut leikkisästi kainaloonsa. Aika pysähtyy, sulan. Humahdan johonkin uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuin Kabirin keho ei olisi kiinteä, vaan ihmeellisen läpikuultava. Ei vaan virtaava. Tuntuu kuin uppoaisin lyhyen halauksen aikana syvään veteen.
Meditaation jälkeen käyn Cyber Caféssa tarkistamassa Facebookin ja meilit. Lauantai on Plaza Party -ilta, ja seisoskelen hetken tanssilattian reunalla. Jos lähden nyt kämpille, jaksan aamulla nousta dynaamiseen. Potkaisen flip-flopit jalastani ja juoksen tanssijoiden sekaan.
Kohta Kabir tanssii vieressäni. Sitten tanssimme yhdessä. Koko illan. Olen vain etäisesti tietoinen muista ihmisistä ympärillämme. Hengitämme samaan tahtiin. Nauramme. Välillä revittelemme hulluja Bollywood-kuvioita, välillä keinumme hitaasti vain parin sentin etäisyydellä toisistamme. Olemme läpimärkiä hiestä.
Tunnen aivan konkreettisesti, miten minun ja Kabirin energiat sekoittuavat. En tiedä kuka tai mikä minua ohjaa, mutta tanssimme aivan kuin olisimme yksi. Välillä itsetietoisuus yrittää hiipiä mieleeni, apua mitä tässä oikein tapahtuu, mutta päästän irti, mieleni on kuin tyhjä ääretön avaruus. Kabirin keho on kuin virtaavaa vettä, ja minä antaudun virran vietäväksi.
Tämä on rakastelua tanssilattialla. Ei merkitseviä katseita, härnäämistä, lantioiden hieromista toisiaan vasten tai muuta muka-seksikästä kiemurtelua, vaan täydellistä rentoutumista ja antautumista. Hengittämistä, tuntemista ja aistimista.
Puolilta öin musiikki loppuu. Halaamme ja nauramme. Istumme pöytään appelsiinimehulle. Juttelemme. Pidämme kädestä. Suutelemme. En ole koskaan aiemmin suudellut näin. Kabirin ylähuuli koskettaa höyhenenkeveästi alahuultani ja jää siihen. Maistan suolan, aistin Kabirin ihon kuumuuden, suun pehmeyden. Kabir hengittää ulos, ja käännän päätäni millin murto-osan verran saadakseni siemaistua kostean hengityksen syvälle keuhkoihini. Tässä on jotain äärettömän intiimiä. Humahdan taas jonnekin. Aika pysähtyy.
Nyt olisi maailman luontevinta kävellä lyhyt matka minun huoneeseeni rakastelemaan, mutta mieleni tekee stopin. Tiedän heti, että tämä on taisto, jonka mieleni voittaa. Kuukautiset alkoivat tänään. Nyt ei ole oikea hetki.
Kävelen Kabirin kanssa skootteriparkkiin. Hitaasti ja vastahakoisesti irrottaudumme toisistamme ja toivotamme hyvät yöt. Astelen tien poikki, näytän yövartijalle kulkulupani ja kipuan huoneeseeni Tilopa-pyramidiin. Huuhtelen likoamassa olleen pikkupyykin ja ripustan sen kuivumaan. Laitan kolisevan ilmastoinnin päälle, korvatulpat korviin ja asetun sängylle lukemaan, taskulampun valossa.
perjantaina, heinäkuuta 10, 2009
Lasittuneita katseita
Vähän melankolinen päivä. En jaksanut aamulla nousta dynaamiseen, vaan nukuin kahdeksaan. Silti olen todella väsynyt.
Aamuvuoro menee ihan mukavasti Vidin ja Shivan kanssa. Pääsen kello 12 ja palloilen ympäriinsä. Yhdeltä Ragaan thali-lounaalle Sholan kanssa, sitten taas kahvilaan hengailemaan. Näinkö nopeasti minusta tuli tyyppi, joka viettää myös vähäisen vapaa-aikansa työpaikalla?
Kun vihdoin saan itseäni niskasta kiinni ja lähden raahautumaan kämpille, joko nukkumaan tai tekemään töitä, Maneesh huutaa perääni. Tarjoutuu tekemään vyöhyketerapiahoidon, josta kieltäydyn kauniisti. Kun hän pyytää, että istuttaisiin jonnekin vähäksi aikaa juttelemaan, ajattelen että why not? Näyttikin uhkaavasti siltä, että joutuisin tarttumaan erään suomalaisen maajoukkuevalmentajan haastatteluun. Mikä tahansa distraction on tervetullut. What to do, jos maailmankaikkeus lähettää eteeni firttailevia miehiä, kai siihenkin joku syy on, että Maneesh osuu tielleni juuri tänään.
Tämä on sama mies, joka ensimmäisenä täälläolopäivänäni viuhtoi minulle kuin hyvälle ystävälle Plazan toiselta laidalta. Kävelin häntä kohti ihmetellen ääneen, ettemme ole tainneet tavata aiemmin, johon hän:
– Ihanaa nähdä after so many years!
– Tuota noin… minä tulin tänne ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa.
– Me olimme samalla maalauskurssilla.
– En ole koskaan ollut maalauskurssilla.
Maneesh vastaa tunteellisesti huokaisten:
– Time just flies, eh?
Hän iskee silmää ja kysyy seuraavaksi:
– Are you naughty?
Purskahdan nauruun, ja Maneesh jatkaa:
– You know, playful?
Kun vain jatkan nauruani, hän lisää tietävästi:
– Yes, I can see that you are.
Kun tämä maireasti hakkaileva intialainen huusi tänään perääni, ajattelin että mikä ettei. Ehkä tällainen lipevä ihailu on juuri se mitä tarvitsen juuri nyt. Istumme tupakka-alueelle. Maneesh tarjoaa savukkeen, minä otan. Poltin myös aamulla yhden. Kertoo jotain mielentilastani tänään.
Maneesh on niitä intialaisia, jotka tulevat Resortiin ennen kaikkea flirttailemaan länsimaalaisten naisten kanssa. Tänään miehen flirtti tuntuu tunkeilevalta ja se on kuorrutettu hattarahenkisyydellä. Hän puhuu pehmeällä äänellä, siteeraa Oshoa ja katsoo pitkään ja merkitsevästi silmiin.
Argh, miten minä kuvittelin että tämä playboy voisi jotenkin piristää minua. Olen aivan uuvuksissa, enkä jaksa keskittyä Maneeshin jorinoihin, mutta tuntuisi epäkohteliaalta yhtäkkiä häipyä. Tuijotan Maneeshia lasittunein silmin ja annan pojan puhua. Ynähdän tai hymyilen pienesti välillä.
Muistuu mieleen kohtaaminen Veltto Virtasen kanssa 1994. Haastattelin häntä opiskelijalehteen eduskunnan kahvilassa. Olin valvonut edellisen yön ja yritin silmät ristissä esittää kysymyksiäni. Huomasin nopeasti selviäväni helpommalla, kun en edes yritä katkaista kansanedustajan puhetulvaa. Lukitsin katseeni hänen silmiinsä, loihdin kiinnostunen pirteyden kasvoilleni ja annoin Virtasen puhua. Ja hän puhui, puhui ja puhui. Aivan kuin nuoren blondin (ihailevaksi tulkittu?) tuijotus olisi lietsonut häntä. Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja Virtanen soitti ja pyysi treffeille.
Toivottavasti Maneesh ei tulkitse lasittunutta katsettani samalla tavoin. Sensuuntaisia merkkejä on kyllä ilmassa. Myöhemmin, kun istun kahvilan tiskin takana iltavuorossa, hän käy jorisemassa jotain ja tupsahtaa sitten kahvilan takaovelle heittämään lentosuukon. Krooh. En jaksa edes hymyillä.
Aamuvuoro menee ihan mukavasti Vidin ja Shivan kanssa. Pääsen kello 12 ja palloilen ympäriinsä. Yhdeltä Ragaan thali-lounaalle Sholan kanssa, sitten taas kahvilaan hengailemaan. Näinkö nopeasti minusta tuli tyyppi, joka viettää myös vähäisen vapaa-aikansa työpaikalla?
Kun vihdoin saan itseäni niskasta kiinni ja lähden raahautumaan kämpille, joko nukkumaan tai tekemään töitä, Maneesh huutaa perääni. Tarjoutuu tekemään vyöhyketerapiahoidon, josta kieltäydyn kauniisti. Kun hän pyytää, että istuttaisiin jonnekin vähäksi aikaa juttelemaan, ajattelen että why not? Näyttikin uhkaavasti siltä, että joutuisin tarttumaan erään suomalaisen maajoukkuevalmentajan haastatteluun. Mikä tahansa distraction on tervetullut. What to do, jos maailmankaikkeus lähettää eteeni firttailevia miehiä, kai siihenkin joku syy on, että Maneesh osuu tielleni juuri tänään.
Tämä on sama mies, joka ensimmäisenä täälläolopäivänäni viuhtoi minulle kuin hyvälle ystävälle Plazan toiselta laidalta. Kävelin häntä kohti ihmetellen ääneen, ettemme ole tainneet tavata aiemmin, johon hän:
– Ihanaa nähdä after so many years!
– Tuota noin… minä tulin tänne ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa.
– Me olimme samalla maalauskurssilla.
– En ole koskaan ollut maalauskurssilla.
Maneesh vastaa tunteellisesti huokaisten:
– Time just flies, eh?
Hän iskee silmää ja kysyy seuraavaksi:
– Are you naughty?
Purskahdan nauruun, ja Maneesh jatkaa:
– You know, playful?
Kun vain jatkan nauruani, hän lisää tietävästi:
– Yes, I can see that you are.
Kun tämä maireasti hakkaileva intialainen huusi tänään perääni, ajattelin että mikä ettei. Ehkä tällainen lipevä ihailu on juuri se mitä tarvitsen juuri nyt. Istumme tupakka-alueelle. Maneesh tarjoaa savukkeen, minä otan. Poltin myös aamulla yhden. Kertoo jotain mielentilastani tänään.
Maneesh on niitä intialaisia, jotka tulevat Resortiin ennen kaikkea flirttailemaan länsimaalaisten naisten kanssa. Tänään miehen flirtti tuntuu tunkeilevalta ja se on kuorrutettu hattarahenkisyydellä. Hän puhuu pehmeällä äänellä, siteeraa Oshoa ja katsoo pitkään ja merkitsevästi silmiin.
Argh, miten minä kuvittelin että tämä playboy voisi jotenkin piristää minua. Olen aivan uuvuksissa, enkä jaksa keskittyä Maneeshin jorinoihin, mutta tuntuisi epäkohteliaalta yhtäkkiä häipyä. Tuijotan Maneeshia lasittunein silmin ja annan pojan puhua. Ynähdän tai hymyilen pienesti välillä.
Muistuu mieleen kohtaaminen Veltto Virtasen kanssa 1994. Haastattelin häntä opiskelijalehteen eduskunnan kahvilassa. Olin valvonut edellisen yön ja yritin silmät ristissä esittää kysymyksiäni. Huomasin nopeasti selviäväni helpommalla, kun en edes yritä katkaista kansanedustajan puhetulvaa. Lukitsin katseeni hänen silmiinsä, loihdin kiinnostunen pirteyden kasvoilleni ja annoin Virtasen puhua. Ja hän puhui, puhui ja puhui. Aivan kuin nuoren blondin (ihailevaksi tulkittu?) tuijotus olisi lietsonut häntä. Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja Virtanen soitti ja pyysi treffeille.
Toivottavasti Maneesh ei tulkitse lasittunutta katsettani samalla tavoin. Sensuuntaisia merkkejä on kyllä ilmassa. Myöhemmin, kun istun kahvilan tiskin takana iltavuorossa, hän käy jorisemassa jotain ja tupsahtaa sitten kahvilan takaovelle heittämään lentosuukon. Krooh. En jaksa edes hymyillä.
keskiviikkona, heinäkuuta 08, 2009
Vali vali
Hi Darling,
Sinulla ei ole aavistustakaan miten paljon toivon, että olisit nyt täällä! Aikamoista tunnekuohua ilmassa, olen ollut kyynelten partaalla koko päivän. Inner Skills -kurssilla tapahtui jotain. Ei mitään dramaattista, kunhan vain kohtasin joitain ehdollistumiani. Tein Neelan, kurssin vetäjän kanssa erästä harjoitusta ja hän onnistui sohaisemaan kipeään kohtaan. Olen tietysti kiitollinen mahdollisuudesta katsoa, nähdä ja oppia, mutta en ole ihan varma, että Neela näki tilanteen oikein. Hän on vähän liian nopea minulle ja kun menen lukkoon, tuntuu kuin hän laittaisi sanoja suuhuni. Minä myötäilen ja nyökyttelen, koska Neela on mukava, englantilainen ja pukeutunut mustaan kaapuun.
Vasta myöhemmin aloin epäillä, ettei tilanne ehkä sittenkään mennyt niin kuin hän väitti ja nyt minua ahdistaa, kun en tullut ymmärretyksi. Ja mehän tiedämme jo, ettei Premdipa tykkää siitä ettei tule ymmärretyksi, koska silloin Premdipa tuntee itsensä torjutuksi and so on.
Nyt mietin, pitäisikö minun ottaa asia uudestaan esille huomisessa Inner Skills -workshopissa vai päästää irti. Tiedän ettet sinäkään pysty auttamaan koska en ole kertonut tarkemmin mistä on kyse, mutta olen aivan poikki enkä kerta kaikkiaan jaksa kerrata tätä sotkua uudestaan. Palaan myöhemmin asiaan, jos tämä vielä elää, kun palaat parin viikon kuluttua sähköpostin äärelle. Tosin luulen, että siihen mennessä olen kehitellyt aivan uusia tunnekuohuja ja konflikteja… Big sigh.
Jivan lähtee parin päivän päästä. Olen yrittänyt päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta tämä yksi jenkki parkkeeraa itsensä samaan pöytään aina kun näkee minut syömässä. Eilen kävelin Jivanin luokse ja sovimme päivällistreffit täksi illaksi. Sovimme, että molemmat ottavat Evening Meetingin jälkeen 7,5 minuutin suihkun ja kävelemme sitten yhdessä Zorbaan.
Evening Meetingin jälkeen Jivan sanoi, että hän on kauhean väsynyt eikä yhtään nälkäinen, joten voisimmeko perua. Minulla oli herkkä ja haavoittuva olo, joten olin vain helpottunut, ettei minun tarvinnut teeskennellä seurallista ja iloista, mutta hitto että Jivan on ärsyttävä. Näin palavasti hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Varsinkin kun törmäsin häneen puoli tuntia myöhemmin Zorban ovella kun olin itse jo lähdössä. Ei kuulemma saanut nukuttua koska on niin nälkäinen blah blah whatever. I'm not interested thank you very much.
Ai niin, minä ja Adim emme enää pidä yhteyttä. Skypetimme ja chattailimme muutaman kerran kun olin Suomessa, mutta viimeisellä kerralla aistin selvästi, ettei häntä huvittanut jutella. Hänen vastauksensa olivat hitaita ja epämääräisiä ja hän sanoi useaan kertaan “you must be very busy...”, aivan kuin vihjaillen, että voisin palata töiden pariin ja lopettaa hänen kanssaan chattailun. Päätin, etten aloita enää yhtään keskustelua, ja tässä on lopputulos. Adimia ei kiinnosta pätkääkään pitää yhteyttä. Ja minä rakastan häntä. Eikö olekin hilpeää?
Okay, tästä tuli tällainen ankea valituskirje, vaikka minun piti lähettää sinulle halaus ja suklaacroissant ja muutama masala khakra ja toivottaa ihanaa reissua.
Love to you Darling!
Premdipa
Sinulla ei ole aavistustakaan miten paljon toivon, että olisit nyt täällä! Aikamoista tunnekuohua ilmassa, olen ollut kyynelten partaalla koko päivän. Inner Skills -kurssilla tapahtui jotain. Ei mitään dramaattista, kunhan vain kohtasin joitain ehdollistumiani. Tein Neelan, kurssin vetäjän kanssa erästä harjoitusta ja hän onnistui sohaisemaan kipeään kohtaan. Olen tietysti kiitollinen mahdollisuudesta katsoa, nähdä ja oppia, mutta en ole ihan varma, että Neela näki tilanteen oikein. Hän on vähän liian nopea minulle ja kun menen lukkoon, tuntuu kuin hän laittaisi sanoja suuhuni. Minä myötäilen ja nyökyttelen, koska Neela on mukava, englantilainen ja pukeutunut mustaan kaapuun.
Vasta myöhemmin aloin epäillä, ettei tilanne ehkä sittenkään mennyt niin kuin hän väitti ja nyt minua ahdistaa, kun en tullut ymmärretyksi. Ja mehän tiedämme jo, ettei Premdipa tykkää siitä ettei tule ymmärretyksi, koska silloin Premdipa tuntee itsensä torjutuksi and so on.
Nyt mietin, pitäisikö minun ottaa asia uudestaan esille huomisessa Inner Skills -workshopissa vai päästää irti. Tiedän ettet sinäkään pysty auttamaan koska en ole kertonut tarkemmin mistä on kyse, mutta olen aivan poikki enkä kerta kaikkiaan jaksa kerrata tätä sotkua uudestaan. Palaan myöhemmin asiaan, jos tämä vielä elää, kun palaat parin viikon kuluttua sähköpostin äärelle. Tosin luulen, että siihen mennessä olen kehitellyt aivan uusia tunnekuohuja ja konflikteja… Big sigh.
Jivan lähtee parin päivän päästä. Olen yrittänyt päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta tämä yksi jenkki parkkeeraa itsensä samaan pöytään aina kun näkee minut syömässä. Eilen kävelin Jivanin luokse ja sovimme päivällistreffit täksi illaksi. Sovimme, että molemmat ottavat Evening Meetingin jälkeen 7,5 minuutin suihkun ja kävelemme sitten yhdessä Zorbaan.
Evening Meetingin jälkeen Jivan sanoi, että hän on kauhean väsynyt eikä yhtään nälkäinen, joten voisimmeko perua. Minulla oli herkkä ja haavoittuva olo, joten olin vain helpottunut, ettei minun tarvinnut teeskennellä seurallista ja iloista, mutta hitto että Jivan on ärsyttävä. Näin palavasti hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Varsinkin kun törmäsin häneen puoli tuntia myöhemmin Zorban ovella kun olin itse jo lähdössä. Ei kuulemma saanut nukuttua koska on niin nälkäinen blah blah whatever. I'm not interested thank you very much.
Ai niin, minä ja Adim emme enää pidä yhteyttä. Skypetimme ja chattailimme muutaman kerran kun olin Suomessa, mutta viimeisellä kerralla aistin selvästi, ettei häntä huvittanut jutella. Hänen vastauksensa olivat hitaita ja epämääräisiä ja hän sanoi useaan kertaan “you must be very busy...”, aivan kuin vihjaillen, että voisin palata töiden pariin ja lopettaa hänen kanssaan chattailun. Päätin, etten aloita enää yhtään keskustelua, ja tässä on lopputulos. Adimia ei kiinnosta pätkääkään pitää yhteyttä. Ja minä rakastan häntä. Eikö olekin hilpeää?
Okay, tästä tuli tällainen ankea valituskirje, vaikka minun piti lähettää sinulle halaus ja suklaacroissant ja muutama masala khakra ja toivottaa ihanaa reissua.
Love to you Darling!
Premdipa
maanantaina, heinäkuuta 06, 2009
Pientä painetta
Hiki pinnassa. Olen touhottanut koko aamun niin että sydän tykyttää. Huomenna alkavan Inner Skills for Work & Life -kurssin vetäjä pyysi minua avustajakseen, kuulemma koska näytin niin tehokkaalta kahvilan tiskin takana. Olen tänään tehnyt pari tuntia ylimääräistä työtä ryhmähuonetta valmistellen ja kurssimateriaaleja kopioiden, ja varsinainen työpäivä alkaa lounaan jälkeen.
Onpa mahtavaa, että pohjoismainen tehokkuus ja järjestelmällisyys näkyvät päälle päin! Sitoutumiseni Work as Meditation -ohjelmaan tarkoittaa, etten voi osallistua kolmeen kuukauteen kursseille – paitsi jos kurssin vetäjä pyytää minua avustajakseen. Helper-status on erittäin haluttu, sillä avustaja saa satojen eurojen arvoisen kurssin ilmaiseksi. Jos sanoo ääneen haluavansa avustajaksi, voi olla varma ettei kutsua tule. Pitää vain tehdä työnsä nöyrästi ja odottaa.
Mutta on tämän aamun sydämentykytyksiin toinenkin syy. Minulta kysyttiin, haluaisinko ohjata tunnin aamujoogan Buddha Grovella pari kertaa viikossa. Olen imarreltu, mutta paniikissa. Enhän minä osaa! En ole koskaan ohjannut joogaa, saati englanniksi! Jooga on jäänyt viime kuukausina niin vähiin, ettei oma harjoituksenikaan ole kovin vahva. Ja mitä joogaa minä sitten ohjaisin? Alkeisastanga voisi olla hyvä, koska asanat olisivat aina samat: tunnissa ehtii tehdä aurinkotervehdykset ja muutaman seisomasarjan liikkeen. Myös sivanandajoogassa on selkeä tuntirakenne, mutta en tiedä uppoaisiko sivananda täällä. Tai sitten voisin vetää perushathan, mutta jälleen: en tiedä mitä kansainvälinen yleisö tykkäisi. Suomalainen hathajooga on ihan oma lajinsa, joka voi tuntua vieraalta. Tai sitten voisin tehdä jonkun ihan oman sekoituksen.
Huokaus. Haluaisin niiiin kovasti, mutta en taida uskaltaa. Arvostan itse sitä, että saan joogata hyvän ohjaajan ohjauksessa. Äsyynnyn, jos ohjaaja on epävarma ja tekee asanat vähän sinne päin. Ja nyt minun pitäisi itse asettua tilanteeseen, jossa olen ihmisten arvioitavana ja pahimmassa tapauksessa pilaan jonkun päivän, kun hän joutuu lähtemään kiukkuisena pois kesken tunnin. Ja minähän en tunnetusti kestä kovin hyvin torjuntaa. Vai onko minulle järjestetty tämä mahdollisuus, jotta voisin kohdata oman pelkoni, epävarmuuteni ja perfektionismini? Welcome, demons!
Olen menossa lokakuussa Pohjois-Intiaan joogaohjaajakoulutukseen – ehkä. Varasin paikan yli vuosi sitten, mutta en tiedä menenkö. Koulutus alkaa viisi päivää Work as Meditation -rupeaman päättymisen jälkeen. Kuukauden boot campin jälkeen olisin valmis ohjaamaan, mutta en nyt.
Anand, jonka kanssa juttelin, sanoi ettei joogaohjaajan tarvitse olla ammattilainen. Ideana on välittää jotain omaa muille, ja tunnit saavat olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Ja aina kun antaa jotain, joku saa jotain. It’s all about sharing. On jotenkin hyvin suomalainen tapa ajatella, että joogaohjaajalla täytyy olla muodollinen pätevyys, fysioterapeutin tutkinto ja kymmenen vuoden ohjauskokemus ennen kuin hän on valmis astumaan oppilaiden eteen. Vaikka silloin joogatunti saattaa tuntua enemmän fysioterapeuttiselta kuntoutukselta kuin joogalta.
Dunno. Pitää antaa tämän asian laskeutua.
Onpa mahtavaa, että pohjoismainen tehokkuus ja järjestelmällisyys näkyvät päälle päin! Sitoutumiseni Work as Meditation -ohjelmaan tarkoittaa, etten voi osallistua kolmeen kuukauteen kursseille – paitsi jos kurssin vetäjä pyytää minua avustajakseen. Helper-status on erittäin haluttu, sillä avustaja saa satojen eurojen arvoisen kurssin ilmaiseksi. Jos sanoo ääneen haluavansa avustajaksi, voi olla varma ettei kutsua tule. Pitää vain tehdä työnsä nöyrästi ja odottaa.
Mutta on tämän aamun sydämentykytyksiin toinenkin syy. Minulta kysyttiin, haluaisinko ohjata tunnin aamujoogan Buddha Grovella pari kertaa viikossa. Olen imarreltu, mutta paniikissa. Enhän minä osaa! En ole koskaan ohjannut joogaa, saati englanniksi! Jooga on jäänyt viime kuukausina niin vähiin, ettei oma harjoituksenikaan ole kovin vahva. Ja mitä joogaa minä sitten ohjaisin? Alkeisastanga voisi olla hyvä, koska asanat olisivat aina samat: tunnissa ehtii tehdä aurinkotervehdykset ja muutaman seisomasarjan liikkeen. Myös sivanandajoogassa on selkeä tuntirakenne, mutta en tiedä uppoaisiko sivananda täällä. Tai sitten voisin vetää perushathan, mutta jälleen: en tiedä mitä kansainvälinen yleisö tykkäisi. Suomalainen hathajooga on ihan oma lajinsa, joka voi tuntua vieraalta. Tai sitten voisin tehdä jonkun ihan oman sekoituksen.
Huokaus. Haluaisin niiiin kovasti, mutta en taida uskaltaa. Arvostan itse sitä, että saan joogata hyvän ohjaajan ohjauksessa. Äsyynnyn, jos ohjaaja on epävarma ja tekee asanat vähän sinne päin. Ja nyt minun pitäisi itse asettua tilanteeseen, jossa olen ihmisten arvioitavana ja pahimmassa tapauksessa pilaan jonkun päivän, kun hän joutuu lähtemään kiukkuisena pois kesken tunnin. Ja minähän en tunnetusti kestä kovin hyvin torjuntaa. Vai onko minulle järjestetty tämä mahdollisuus, jotta voisin kohdata oman pelkoni, epävarmuuteni ja perfektionismini? Welcome, demons!
Olen menossa lokakuussa Pohjois-Intiaan joogaohjaajakoulutukseen – ehkä. Varasin paikan yli vuosi sitten, mutta en tiedä menenkö. Koulutus alkaa viisi päivää Work as Meditation -rupeaman päättymisen jälkeen. Kuukauden boot campin jälkeen olisin valmis ohjaamaan, mutta en nyt.
Anand, jonka kanssa juttelin, sanoi ettei joogaohjaajan tarvitse olla ammattilainen. Ideana on välittää jotain omaa muille, ja tunnit saavat olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Ja aina kun antaa jotain, joku saa jotain. It’s all about sharing. On jotenkin hyvin suomalainen tapa ajatella, että joogaohjaajalla täytyy olla muodollinen pätevyys, fysioterapeutin tutkinto ja kymmenen vuoden ohjauskokemus ennen kuin hän on valmis astumaan oppilaiden eteen. Vaikka silloin joogatunti saattaa tuntua enemmän fysioterapeuttiselta kuntoutukselta kuin joogalta.
Dunno. Pitää antaa tämän asian laskeutua.
perjantaina, heinäkuuta 03, 2009
Ketarat ojossa
Makaan selälläni sängyllä, jalat seinällä. Jalkateriä särkee. Kantapäitä ja sitä pehmeää kudosta jalkaterän ulkosyrjällä. Kahvilatyöntekijöillä on ihmeellisiä ammattitauteja. Tässähän tulee melkein ikävä siisteihin sisähommiin, tietokoneen äärelle.
Kello on 14.40 ja minulla on harvinaislaatuinen tauko. Kävin Resortin ulkopuolella Ragassa lounaalla nauttimassa 50 rupian (0,75 e) thalin, sitten German Bakeryssä teellä ja suklaakakulla ja makaan nyt ketarat pystyssä, läppäri vatsalla keikkuen.
Work as Meditation on hurjan intensiivinen prosessi. Normipäivänä olen dynaamisessa meditaatiosa 6–7 ja töissä 8.30–15.30. Kundalini-meditaatio on 16.15–17.15 ja Evening Meeting 18.40-20.40. Kahtena iltana viikossa minulla on vielä “kelluva” 1,5 tunnin työvuoro. Esimerkiksi eilen juoksin Evening Meetingistä huoneeseeni vaihtamaan valkoisen kaavun tavallisiin vaatteisiin, sitten Zorba-ravintolaan, jossa hotkaisin dinnerin viidessä minuutissa ja juoksin valmistelemaan Chuang Tzu’ta iltameditaatiota varten.
Sytytin kynttilät ja valot, avasin ovet ja vahdin sisääntulijoita: lattiat ovat käsittelemätöntä marmoria, joten kaikilla pitää olla jalassaan valkoiset sukat. Ensikertalaisille lainaan sukat talon puolesta. Kerron “pehmeästi mutta lujasti”, että laukut ja juomapullot pitää jättää eteiseen. Nyrkissäni on huomaamaton laskuri, jota klikkailen sitä mukaa kun ihmisiä astuu sisään. Kaksi minuuttia ennen meditaation alkua lukitsen ovet, sammutan valot ja otan oman paikkani salissa. Tunnin kuluttua avaan ovet, hymyilen pehmeästi ja läsnäolevasti ja toivotan “Good night”. Torstai-iltaisin avustan “Awareness Techniques for Everyday Life” ja lauantai-iltaisin “Sitting in the Dark”. Työpäivä päättyy klo 23.
Tänään tein aamun 9–12.30 ja palaan kahvilaan vasta 21–24, eli minulla on iltapäivällä ruhtinaalliset neljä tuntia vapaata aikaa. Valitettavasti joudun myös maksamaan niistä: lopetan työt puolilta öin ja olen hyvällä onnella unessa yhdeltä, mutta herätyskello pimputtaa taas klo 5.30 dynaamiseen meditaatioon. En oikein tiedä, missä välissä pystyisin tasaamaan tätä univelkaa, päin vastoin sitä tuntuu kertyvän lisää. Mutta eiköhän tilanne rauhoitu parissa viikossa. Ehkä.
Jostain pitäisi löytyä aikaa ja energiaa kirjoittaa myös ne lehtijutut, joita en ehtinyt tehdä Suomessa. Mutta kyllä aikaa löytyy, juuri niin paljon kuin on tarpeen. Tunti sieltä, toinen täältä. Voin hätätapauksessa jättää Kundalini-meditaation väliin, ainakin niinä päivinä kun avustan Chuang Tzu’ssa. Ihme kyllä jonossa olevat kirjoitushommat eivät stressaa yhtään. Annan itselleni vielä muutaman päivän aikaa totutella olooni Resortissa ja katson töitä sitten uudestaan.
Kello on 14.40 ja minulla on harvinaislaatuinen tauko. Kävin Resortin ulkopuolella Ragassa lounaalla nauttimassa 50 rupian (0,75 e) thalin, sitten German Bakeryssä teellä ja suklaakakulla ja makaan nyt ketarat pystyssä, läppäri vatsalla keikkuen.
Work as Meditation on hurjan intensiivinen prosessi. Normipäivänä olen dynaamisessa meditaatiosa 6–7 ja töissä 8.30–15.30. Kundalini-meditaatio on 16.15–17.15 ja Evening Meeting 18.40-20.40. Kahtena iltana viikossa minulla on vielä “kelluva” 1,5 tunnin työvuoro. Esimerkiksi eilen juoksin Evening Meetingistä huoneeseeni vaihtamaan valkoisen kaavun tavallisiin vaatteisiin, sitten Zorba-ravintolaan, jossa hotkaisin dinnerin viidessä minuutissa ja juoksin valmistelemaan Chuang Tzu’ta iltameditaatiota varten.
Sytytin kynttilät ja valot, avasin ovet ja vahdin sisääntulijoita: lattiat ovat käsittelemätöntä marmoria, joten kaikilla pitää olla jalassaan valkoiset sukat. Ensikertalaisille lainaan sukat talon puolesta. Kerron “pehmeästi mutta lujasti”, että laukut ja juomapullot pitää jättää eteiseen. Nyrkissäni on huomaamaton laskuri, jota klikkailen sitä mukaa kun ihmisiä astuu sisään. Kaksi minuuttia ennen meditaation alkua lukitsen ovet, sammutan valot ja otan oman paikkani salissa. Tunnin kuluttua avaan ovet, hymyilen pehmeästi ja läsnäolevasti ja toivotan “Good night”. Torstai-iltaisin avustan “Awareness Techniques for Everyday Life” ja lauantai-iltaisin “Sitting in the Dark”. Työpäivä päättyy klo 23.
Tänään tein aamun 9–12.30 ja palaan kahvilaan vasta 21–24, eli minulla on iltapäivällä ruhtinaalliset neljä tuntia vapaata aikaa. Valitettavasti joudun myös maksamaan niistä: lopetan työt puolilta öin ja olen hyvällä onnella unessa yhdeltä, mutta herätyskello pimputtaa taas klo 5.30 dynaamiseen meditaatioon. En oikein tiedä, missä välissä pystyisin tasaamaan tätä univelkaa, päin vastoin sitä tuntuu kertyvän lisää. Mutta eiköhän tilanne rauhoitu parissa viikossa. Ehkä.
Jostain pitäisi löytyä aikaa ja energiaa kirjoittaa myös ne lehtijutut, joita en ehtinyt tehdä Suomessa. Mutta kyllä aikaa löytyy, juuri niin paljon kuin on tarpeen. Tunti sieltä, toinen täältä. Voin hätätapauksessa jättää Kundalini-meditaation väliin, ainakin niinä päivinä kun avustan Chuang Tzu’ssa. Ihme kyllä jonossa olevat kirjoitushommat eivät stressaa yhtään. Annan itselleni vielä muutaman päivän aikaa totutella olooni Resortissa ja katson töitä sitten uudestaan.
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
Kovan päivän ilta
Beate ilmoitti eilen aamulla, että työpaikkani on Plaza Café. Minähän olin itsekseni toivonut pääseväni kahvilaan sekoittamaan Cappuccinoja rakkaudella, mutta en osannut iloita. Ensireaktio oli pettymys: eikö elämä haluakaan, että kohtaan työhön liittyvät demonini jossain haastavassa tehtävässä? Onko elämä jopa sitä mieltä, että olen liian heikko kohtaamaan ne?
Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)
Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.
Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.
Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.
Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!
Oli kyllä kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden aliarvioimista kuvitella, että Plaza Caféssa voisi vain “rentoutua ja nauttia”, kun ei tarvitse odotella ahdistuneena luovuuden inspiraatiota eikä tehdä vaativia toimittajan työhön liittyviä valintoja ja päätöksiä. Hitto mitä duunia! Olen aivan puhki. Jalkoja, selkää ja päätä särkee, päässä surisee ja penikkatauti kiristää säärien etuosia. No, uupumus johtuu osaksi myös siitä, että olen edelleen nukkunut öisin vain muutaman tunnin, ja dynaamiset meditaatiot avojaloin kovalla marmorilattialla saavat koko kropan jumiin. Tuntuu ihan mahdottomalta kammeta itseään ajoissa sänkyyn, vaikka kello soi aamulla 5.30 (eli 3.00, sillä kehoni elää vielä Suomen aikaa.)
Puhumattakaan pingoittuneista hermoista. Olin seisoskellut kymmenen minuuttia kahvilan tiskin takana kun tajusin, että tämä on todella haastava työpesti. Olen työskennellyt pari viime vuotta yksin, freelancerina, ja sitä ennen vuosia käsittämättömän upeassa työporukassa. Olin kokonaan unohtanut, millaista työpaikoilla yleensä on. Siellä on muita ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa ei viettäisi vapaaehtoisesti aikaa, mutta joiden kanssa joutuu pakon edessä vain tulemaan toimeen.
Amerikkalaistyttö ja intialaispoika ovat kuin kaksi teletappia, joltain ihan oudolta planeetalta. Heille ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kadota vähän väliä omille teilleen ja jättää minua yksin tiskin taakse pahoittelemaan asiakkaille, että sorry, en valitettavasti tiedä, miten tehdään jääkahvi tai Masala Chai with milk. Cappuccinon vaahdostakin tuli liian ilmavaa.
Kun siirrän lautaspinon sivummalle pystyäkseni työntämään tarjottimen lähemmäs asiakasta, sen sijaan että nostaisin tarjottimen joka kerta lautasten yli, kohta Alice työntää pinon takaisin eteeni. Kun kosken hänen asettelemiinsa sokereihin ja teepusseihin, hän on sanomaisillaan jotain, ja kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo nopeasti: “Ei mitään”, sulkee silmänsä, hengittää syvään ja yrittää selvästi koota itsensä.
Aaaaarrrgggh! Antaudun. Elämällä on kuiva huumorintaju. Tervetuloa, demonit!
tiistaina, kesäkuuta 30, 2009
Welcome back
Helsingissä oli lähtöpäivänä eli sunnuntaina 24 astetta lämmintä, Mumbaissa maanantaina 26. Eli mukava pehmeä lasku tropiikkiin. Tosin täällä on niin kosteaa, että iholla on koko ajan pieni nihkeys. Tukka litistyy päätä myöten ja latvat kihartuvat ja sojottavat ärsyttävästi. En muistanutkaan, että Intiassa olemiseen liittyy myös tällaisia ongelmia. Mietin, pitäisikö sittenkin hankkia muotovaahtoa ja fööni, jotta saisi tähän hentoon vauvantukkaan ryhtiä, mutta onneksi ajatus menee nopeasti ohi.
Nukuin lähtöä edeltävänä yönä kolme tuntia, kun väänsin toiminimen kirjanpitoa kasaan. Lähtö oli aikamoista härdelliä, kun sinkoilin huoneesta toiseen toimittaen kymmeniä keskeneräisiä asioita, mutta minkäänlaista paniikkia ei syntynyt. Vaikka kirjaimellisesti juoksin ehtiäkseni tehdä kaiken, ei siltikään tuntunut, että olisi kiire.
Kyllä meitä nauratti äidin kanssa, kun hän ompeli revennyttä toppini olkainta ja minä silitin paitoja, jotka olin pessyt yöllä käsin. MPN-syndrooma on tosiaankin verissä, ihan turha taistella vastaan. En ole silittänyt mitään vaatteitani pariin vuoteen, mutta on paljon kivempi kun sitten Intiassa saa vetää ylleen puhdasta ja sileää.
Koneessa en nukkunut ollenkaan, kun olin niin innoissani ja vähän peloissanikin ajatellessani, mikä minua odottaa. Olen siis taas Punessa Osho International Meditation Resortissa. (Eli täällä.) Sain kaksi päivää aikaa akklimatisoitua, mutta huomenna alkaa kolmen kuukauden Work as Meditation Training Programme, työmeditaatio.
Toivon, että työ olisi jotain helppoa, jota voisin tehdä rennosti ja nautiskellen. Voisin hoitaa vaikkapa Basho Courtin tenniskenttää tai istuisin kuntosalin respassa. Tai voisin hymyillä iloisesti Plaza Caféssa ja tarjoilla asiakkaille rakkaudella sekoitettuja cappuchinoja. Mutta pelkään, että elämä on järjestänyt minulle jotain muuta, esimerkiksi tilaisuuden kohdata työntekoon liittyvät demonit silmästä silmään. Ei helvetti, jos mut laitetaan toimittamaan Osho Timesia tai kirjoittamaan juttuja Osho.comiin tai tekemään jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin minun niin sanottu koulutusta vastaava työni ei olisi muutenkin riittävän ahdistavaa. Olisi kidutusta tehdä sitä englanniksi.
No, huomenaamulla marssin Beaten officeen ja saan kuulla, mikä työ minulle on määrätty. Huh kun jännittää!
Eilinen päivä meni nukkuen, mutta tänä aamuna olin aamukuudelta dynaamisessa meditaatiossa. Ihanaa! Meitä oli ehkä 30 ihmistä valtavassa auditoriossa, johon mahtuu sesonkiaikaan satoja meditoijia, mutta porukan harvalukuisuus ei häirinnyt yhtään. Päin vastoin olen nöyrän kiitollinen energiasta, jonka yhdessä tekeminen tuo meditaatioon. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-ohjaaja aikoinaan totesi: “Missä kaksi tai useampi on kokoontuneena minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Kun astuin eilen aamulla portista sisään, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Täällä on helppo olla. Vaikka nyt on low season ja Resort tuntuu tyhjältä, paikan energia on tuttu ja vahva. Maisema on kyllä muuttunut, sillä kaikki pääkulkuväylät on katettu jykevin katoksin. Pari kertaa on kuulemma jo satanut, mutta varsinaista monsuunia odotellaan vielä.
Tuntuu, että kirjoitan tätä merkintää jotenkin kauhean monotonisesti. Kuivasti, virallisesti ja tylsästi. Käyttämissäni lauserakenteissa on jotain töksähtelevää. Mutta en halua takertua siihen, vaan jatkan loppuun asti. Enkä jätä kirjoittamista kesken, enkä “huonolaatuista” tekstiä julkaisematta. Itse asiassa tämä on parasta Work as Meditationia: katson tätä tyytymättömyyttä ja täydellisyyden vaatimusta, mutta en anna niiden ottaa ylivaltaa ja lamauttaa. Sen sijaan pidän huomion siinä hyvän ja rauhan häivähdyksessä, joka minussa myös on, ja jatkan naputtelua. Tuli mitä tuli.
Huh, kylläpä vatsassa lepattaa!
Nukuin lähtöä edeltävänä yönä kolme tuntia, kun väänsin toiminimen kirjanpitoa kasaan. Lähtö oli aikamoista härdelliä, kun sinkoilin huoneesta toiseen toimittaen kymmeniä keskeneräisiä asioita, mutta minkäänlaista paniikkia ei syntynyt. Vaikka kirjaimellisesti juoksin ehtiäkseni tehdä kaiken, ei siltikään tuntunut, että olisi kiire.
Kyllä meitä nauratti äidin kanssa, kun hän ompeli revennyttä toppini olkainta ja minä silitin paitoja, jotka olin pessyt yöllä käsin. MPN-syndrooma on tosiaankin verissä, ihan turha taistella vastaan. En ole silittänyt mitään vaatteitani pariin vuoteen, mutta on paljon kivempi kun sitten Intiassa saa vetää ylleen puhdasta ja sileää.
Koneessa en nukkunut ollenkaan, kun olin niin innoissani ja vähän peloissanikin ajatellessani, mikä minua odottaa. Olen siis taas Punessa Osho International Meditation Resortissa. (Eli täällä.) Sain kaksi päivää aikaa akklimatisoitua, mutta huomenna alkaa kolmen kuukauden Work as Meditation Training Programme, työmeditaatio.
Toivon, että työ olisi jotain helppoa, jota voisin tehdä rennosti ja nautiskellen. Voisin hoitaa vaikkapa Basho Courtin tenniskenttää tai istuisin kuntosalin respassa. Tai voisin hymyillä iloisesti Plaza Caféssa ja tarjoilla asiakkaille rakkaudella sekoitettuja cappuchinoja. Mutta pelkään, että elämä on järjestänyt minulle jotain muuta, esimerkiksi tilaisuuden kohdata työntekoon liittyvät demonit silmästä silmään. Ei helvetti, jos mut laitetaan toimittamaan Osho Timesia tai kirjoittamaan juttuja Osho.comiin tai tekemään jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin minun niin sanottu koulutusta vastaava työni ei olisi muutenkin riittävän ahdistavaa. Olisi kidutusta tehdä sitä englanniksi.
No, huomenaamulla marssin Beaten officeen ja saan kuulla, mikä työ minulle on määrätty. Huh kun jännittää!
Eilinen päivä meni nukkuen, mutta tänä aamuna olin aamukuudelta dynaamisessa meditaatiossa. Ihanaa! Meitä oli ehkä 30 ihmistä valtavassa auditoriossa, johon mahtuu sesonkiaikaan satoja meditoijia, mutta porukan harvalukuisuus ei häirinnyt yhtään. Päin vastoin olen nöyrän kiitollinen energiasta, jonka yhdessä tekeminen tuo meditaatioon. Kuten eräs kuuluisa meditaatio-ohjaaja aikoinaan totesi: “Missä kaksi tai useampi on kokoontuneena minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Kun astuin eilen aamulla portista sisään, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Täällä on helppo olla. Vaikka nyt on low season ja Resort tuntuu tyhjältä, paikan energia on tuttu ja vahva. Maisema on kyllä muuttunut, sillä kaikki pääkulkuväylät on katettu jykevin katoksin. Pari kertaa on kuulemma jo satanut, mutta varsinaista monsuunia odotellaan vielä.
Tuntuu, että kirjoitan tätä merkintää jotenkin kauhean monotonisesti. Kuivasti, virallisesti ja tylsästi. Käyttämissäni lauserakenteissa on jotain töksähtelevää. Mutta en halua takertua siihen, vaan jatkan loppuun asti. Enkä jätä kirjoittamista kesken, enkä “huonolaatuista” tekstiä julkaisematta. Itse asiassa tämä on parasta Work as Meditationia: katson tätä tyytymättömyyttä ja täydellisyyden vaatimusta, mutta en anna niiden ottaa ylivaltaa ja lamauttaa. Sen sijaan pidän huomion siinä hyvän ja rauhan häivähdyksessä, joka minussa myös on, ja jatkan naputtelua. Tuli mitä tuli.
Huh, kylläpä vatsassa lepattaa!
sunnuntai, kesäkuuta 28, 2009
Päiväunia pilvissä
Ollaan lennetty vajaa kolme tuntia, puolen tunnin kuluttua laskeudutaan Istanbuliin. Siellä reilun tunnin vaihto ja sitten Mumbain-koneeseen. (Suosittelen lämpimästi Turkish Airlinesia kaikille Intiaan matkaaville. Halvat lennot, uudet koneet ja fantastinen ruoka. Jaloittelutauko Istanbulissa tekee vain hyvää.)
Olen nuokkunut melkein koko lennon Oshon hypnoottista ääntä kuunnellen. Koneessa humisee niin ettei puheesta tahdo saada selvää, mutta ei se ole tarpeenkaan. Minulla on Adim mielessäni. Tai ihollani, soluissa, sydämessä, harassa, joka puolella. Kuten on ollut taas pari päivää. Ajattelen häntä koko ajan. Tai en edes ajattele, en loihdi hänen kasvojaan eteeni, vaan tunnen miltä Adimin energia ja kosketus tuntuvat. Kuinka sulan, tyhjenen, rentoudun, lämpenen ja rauhoitun, kun saan olla hänen lähellään.
Haluaisin alkaa selitellä, ettei tämä ole tavallista päiväunelmointia vaan jotain jalompaa ja syvempää. Koska en “ajattele” ja “kuvittele” vaan pelkästään lepään Adimin energiassa, joka avautuu juuri tässä hetkessä kuin kaunis kosminen lahja. Mikä minä olen vastustelemaan, jos elämä haluaa luoda tällaisen energeettisen kaukoyhteyden. Vautsi mitä puppua!
Tämä on nimenomaan unelmointia ja mielikuvituksen luomaa viihdettä. Koska Adim ei ole tässä. Se, että Adim puhuisi minulle ja koskisi minua, ei kerta kaikkiaan ole totta! Kaikki tapahtuu 100-prosenttisesti minun mielessäni. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että tämän pakonomaisen Adimin ajattelun täytyy johtua siitä, että Adim ajattelee minua intensiivisesti. Että hän luo tämän yhteyden. Että hän ei pysty olemaan kenenkään muun kanssa ja odottaa vain pääsevänsä taas rakastelemaan minun kanssani… Heh heh, ja tämäkö ei muka ole päiväuni? Pelottavaa, miten ovela mieleni on. Se osaa vetää juuri oikeista naruista pitääkseen ajatussirkuksen käynnissä.
Mutta tässä hetkessä on parasta se, että unelmointi ei häiritse minua yhtään. Vaikka jäin rysän päältä kiinni, en anna haaveilulle minkäänlaista leimaa tai arvoa. Se ei ole oikein tai väärin, toivottavaa tai epätoivottavaa käytöstä, hyvä tai huono asia. En tuomitse, vaan otan askeleen kauemmas ja katson itseäni unelmoimassa. Kas, Virpin mielessä liikkuu nyt tällaisia ajatuksia ja sen keho reagoi tällä tavalla. Se unelmoi juuri niin kauan kuin unelmoi ja sitten joskus se loppuu. En ota kantaa, katson vain.
Jälleen kerran saan nähdä, miten viileä katsominen selkeyttää ja puhdistaa. Kuvat mielessä ja kuumotus kehossa hidastuvat ja hälvenevät, ja jäljelle jää vain pakoton perusaistillisuus. Tunnen vahvasti, miten hengitys liikkuu kehossa ja rintakehässä. Syvä hengitys saa jopa kainalot välillä pullistumaan, välillä laskeutumaan. Tunnen, miten vasemman jalan jalkapohja painaa tukevasti lentokoneen lattiaa, oikea jalka on heitettynä vasemman polven yli ja nilkka roikkuu rentona. Reisissä on luja puristus kun ne painuvat toisiaan vasten. Tällaista ihan tavallista hyvää ja juurevaa.
Tässä tavallisuudessa on jotain myhäilevää ja tyytyväistä. Ilo on suoraa seurausta siitä, että tämä on totta. Tämä tapahtuu oikeasti. Ne huimat päiväunelmat eivät ole mitään sen rinnalla että saan kokea jotain suoraan, tässä ja nyt, oli se sitten jotain niin tavallista kuin oman kehon aistiminen. Kun kuuntelen ja aistin fyysisiä tuntemuksia ja annan itseni rentoutua aistimaan, siirryn automaattisesti tietoisen läsnäolon tilaan. Ajatukset haihtuvat pois itsestään, haaveet haihtuvat. Tämä tila on parasta, mitä on.
Tuntuu hyvältä nähdä, että tietoinen läsnäolo, tai totuus, tai se mikä on tässä ja nyt, ja nyt ja nyt ja nyt, on aina kauniimpaa kuin korein tai kuumin kuvitelma. Tämä tavallisuuden kauneus on jotain niin hienovaraista, ettei sitä oikein meinaa nähdäkään, mutta nyt näköjään näen. Näen yhä enemmän ja useammin.
Adimin kanssa liitelen vähän väliä pilviin ja päiväuniin, mutta tuon itseni sieltä uudelleen ja uudelleen takaisin maan pinnalle ja tähän mikä on totta. Ei minun tarvitse reagoida dramaattisesti, ampua itseäni alas ja kyntää naama edellä asfalttia, vaan leijailen alas hallitusti, pudottaudun pehmeästi jaloilleni ja jatkan tyytyväisenä eteenpäin.
Hyvä Virpi!
Olen nuokkunut melkein koko lennon Oshon hypnoottista ääntä kuunnellen. Koneessa humisee niin ettei puheesta tahdo saada selvää, mutta ei se ole tarpeenkaan. Minulla on Adim mielessäni. Tai ihollani, soluissa, sydämessä, harassa, joka puolella. Kuten on ollut taas pari päivää. Ajattelen häntä koko ajan. Tai en edes ajattele, en loihdi hänen kasvojaan eteeni, vaan tunnen miltä Adimin energia ja kosketus tuntuvat. Kuinka sulan, tyhjenen, rentoudun, lämpenen ja rauhoitun, kun saan olla hänen lähellään.
Haluaisin alkaa selitellä, ettei tämä ole tavallista päiväunelmointia vaan jotain jalompaa ja syvempää. Koska en “ajattele” ja “kuvittele” vaan pelkästään lepään Adimin energiassa, joka avautuu juuri tässä hetkessä kuin kaunis kosminen lahja. Mikä minä olen vastustelemaan, jos elämä haluaa luoda tällaisen energeettisen kaukoyhteyden. Vautsi mitä puppua!
Tämä on nimenomaan unelmointia ja mielikuvituksen luomaa viihdettä. Koska Adim ei ole tässä. Se, että Adim puhuisi minulle ja koskisi minua, ei kerta kaikkiaan ole totta! Kaikki tapahtuu 100-prosenttisesti minun mielessäni. Onnistuin jopa uskottelemaan itselleni, että tämän pakonomaisen Adimin ajattelun täytyy johtua siitä, että Adim ajattelee minua intensiivisesti. Että hän luo tämän yhteyden. Että hän ei pysty olemaan kenenkään muun kanssa ja odottaa vain pääsevänsä taas rakastelemaan minun kanssani… Heh heh, ja tämäkö ei muka ole päiväuni? Pelottavaa, miten ovela mieleni on. Se osaa vetää juuri oikeista naruista pitääkseen ajatussirkuksen käynnissä.
Mutta tässä hetkessä on parasta se, että unelmointi ei häiritse minua yhtään. Vaikka jäin rysän päältä kiinni, en anna haaveilulle minkäänlaista leimaa tai arvoa. Se ei ole oikein tai väärin, toivottavaa tai epätoivottavaa käytöstä, hyvä tai huono asia. En tuomitse, vaan otan askeleen kauemmas ja katson itseäni unelmoimassa. Kas, Virpin mielessä liikkuu nyt tällaisia ajatuksia ja sen keho reagoi tällä tavalla. Se unelmoi juuri niin kauan kuin unelmoi ja sitten joskus se loppuu. En ota kantaa, katson vain.
Jälleen kerran saan nähdä, miten viileä katsominen selkeyttää ja puhdistaa. Kuvat mielessä ja kuumotus kehossa hidastuvat ja hälvenevät, ja jäljelle jää vain pakoton perusaistillisuus. Tunnen vahvasti, miten hengitys liikkuu kehossa ja rintakehässä. Syvä hengitys saa jopa kainalot välillä pullistumaan, välillä laskeutumaan. Tunnen, miten vasemman jalan jalkapohja painaa tukevasti lentokoneen lattiaa, oikea jalka on heitettynä vasemman polven yli ja nilkka roikkuu rentona. Reisissä on luja puristus kun ne painuvat toisiaan vasten. Tällaista ihan tavallista hyvää ja juurevaa.
Tässä tavallisuudessa on jotain myhäilevää ja tyytyväistä. Ilo on suoraa seurausta siitä, että tämä on totta. Tämä tapahtuu oikeasti. Ne huimat päiväunelmat eivät ole mitään sen rinnalla että saan kokea jotain suoraan, tässä ja nyt, oli se sitten jotain niin tavallista kuin oman kehon aistiminen. Kun kuuntelen ja aistin fyysisiä tuntemuksia ja annan itseni rentoutua aistimaan, siirryn automaattisesti tietoisen läsnäolon tilaan. Ajatukset haihtuvat pois itsestään, haaveet haihtuvat. Tämä tila on parasta, mitä on.
Tuntuu hyvältä nähdä, että tietoinen läsnäolo, tai totuus, tai se mikä on tässä ja nyt, ja nyt ja nyt ja nyt, on aina kauniimpaa kuin korein tai kuumin kuvitelma. Tämä tavallisuuden kauneus on jotain niin hienovaraista, ettei sitä oikein meinaa nähdäkään, mutta nyt näköjään näen. Näen yhä enemmän ja useammin.
Adimin kanssa liitelen vähän väliä pilviin ja päiväuniin, mutta tuon itseni sieltä uudelleen ja uudelleen takaisin maan pinnalle ja tähän mikä on totta. Ei minun tarvitse reagoida dramaattisesti, ampua itseäni alas ja kyntää naama edellä asfalttia, vaan leijailen alas hallitusti, pudottaudun pehmeästi jaloilleni ja jatkan tyytyväisenä eteenpäin.
Hyvä Virpi!
sunnuntai, kesäkuuta 21, 2009
Tyhjää toimittamassa
Siirryin jo muutama päivä sitten pois näistä tunnelmista. Hurjaa katsoa, mitä kirjoitin. Tuolta siis näyttää ja tuntuu, kun on täysin mielensä vietävänä. Tuo draama näyttää ja tuntuu tavallaan normaalilta, tietysti näyttää, olenhan elänyt melkein koko ikäni mieleni vietävänä. Mutta nyt minulla on myös tämä toinen tapa olla. Tämä, jossa katsotaan suoraan ja nähdään se, mikä on totta. Mieleni luomat ajatukset ja pelot eivät ole totta.
Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.
Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.
Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.
Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)
En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.
Tiistaina soitin ystävälle ja itkin. Hiljaista, epätoivoista itkua, kauheaa kipua ja ahdistusta. Siinä keskustellessamme rauhoituin. Puhelun jälkeen noudatin saamaani neuvoa: Mitä jos en tekisi yhtään mitään siitä kamalasta ahdistuksen paikasta käsin? Keskittyisin siihen hyvään ja rauhalliseen, joka minussa myös on. Ahdistus on kuin möyryävä hornankattila, mutta minussa on myös jotain hentoa ja hiljaista. Pysyisin vain siinä tyhjässä enkä yrittäisi yhtään mitään, en tsemppaisi ja puskisi, olisin vain kunnes huomaisin tekeväni jotain, mitä tahansa se on. Pysyisin tyhjyydessä sillä periaatteella, että istun tässä kuin tatti vaikka maailman tappiin, tekemättä yhtään mitään jos niin on tarkoitus.
Vedin viltin niskaan ja istuin alas. Ahdistus leijui vielä vahvasti minussa, liekit kytivät sisälläni odottaen minun ajattelevan: “Jutun piti olla valmis jo monta päivää sitten”, päästäkseen jälleen roihuamaan, mutta en antanut ahdistukselleni sen tarvitsemaa ajatusta. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin hengitystäni. Annoin kehoni rentoutua joka uloshengityksen jälkeen hieman enemmän. Annoin tyhjän laajentua.
Kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousevani jalkeille ja käveleväni jääkaapille. “Tästä mitään tule”, tuskastuin, mutta istuin taas alas ja kääriydyin vilttiin. Taas kaikki huomio hentoon tyhjyyteen. Viiden minuutin kuluttua huomasin tarttuvani lehtiöön ja nauhuriin. Aloin purkaa haastattelua. Jaksoin keskittyä kymmenkunta minuuttia kerrallaan, ja sitten löysin itseni yhtäkkiä jääkaapilta, vessasta tai seisomasta keskellä olohuonetta. Joka kerta kävelin takaisin, suljin silmät, kuuntelin hetken tyhjyyttä ja jatkoin työtä.
Seuraavana päivänä luovuin näkökulmasta, jota toimitus vaati ja jota en kyennyt toteuttamaan. Päästin irti toiveista, odotuksista ja tunnekuohusta, kirjoitin mahdollisimman välinpitämättömästi muistiinpanoni puhtaaksi ja lähetin tekstin toimitukseen. Olen tehnyt parhaani, muuhun en nyt kykene.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Sain toimituspäälliköltä palautteen, jossa vilisi sellaisia sanoja kuin “lämmin kiitos”, “suoraa ja raikasta...”, “humaania perhedynamiikan ymmärrystä...” Tavasin meiliä pöllämystyneenä – puhummeko me todellakin samasta jutusta? Ihmeellistä. Elämä on ihmeellinen. (Muun muassa niin ihmeellinen, että järjesti minulle toimituspäällikön, jolle saatoin soittaa ja tilittää kirjoitusvaikeuksistani, joka jaksoi kuunnella ja sparrata, ja joka tekstin saatuaan ei kritisoinut jutun ilmiselviä puutteita vaan kehui hyviä puolia… En voi kuin kiittää nöyrästi.)
En ole kokenut mitään suurta oivallusta, joka yhtäkkiä muuttaisi tapani suhtautua työhön. Minulla on valtava määrä juttuja jonossa ja vatsassa alkaa lepattaa kun ajattelen edessäni olevaa savottaa. Mutta heti kun alan kiristyä, istun alas, suljen silmät, anna käsien valahtaa sivulle ja päästän irti. Uudestaan ja uudestaan. Tällä samalla metodilla olen tänäänkin kirjoittanut jutun. Jos elämä suo, kasaan huomenna toisen. Yksi asia kerrallaan. Välinpitämättömästi, ajattelematta, ilman tunteita tai draamaa.
maanantaina, kesäkuuta 15, 2009
Tulla vai ei?
Minun ei olisi pitänyt lukea tätä, mutta luin silti: http://en.wikipedia.org/wiki/Female_ejaculation
Tässä on taas yksi hyvä esimerkki, miksi en arvosta tiedettä enkä ole kiinnostunut tieteen ihmiskäsityksestä. Annanko ihmisten (pääasiassa miesten), joita en tunne ja jotka eivät tunne minua, määrittää että kyllä, Virpi sai eilen ejakuloidessaan orgasmin. Tai vaihtoehtoisesti: ei, Virpi ei ejakuloinut lainkaan, se oli vain virtsaa.
Häpeä alkoi jo nostaa kierroksia täysimittaista paniikkia varten: ei helvetti laskinko minä todellakin alleni? Pissasinko silloin aiemmin Adimin päälle? Mitä jos se tapahtuu ensi kerralla uudestaan?
Sitten palasin oman kokemukseni eli oman kehoni äärelle. Ejakuloin monta kertaa, mutta ei, minä en saa orgasmia. Ejakulaatio ei ole yhtä kuin orgasmi.
Kun kirkas, lämmin neste leviää kädelleni, maistan. Neste ei tuoksu eikä maistu millekään. Menen vessaan pissalle. Tuoksuu ja maistuu virtsalle. Ejakulaationeste ei ole virtsaa.
MOT.
Ei ole suurempaa todistusta kuin minun oman kokemukseni totuus. Kaikki nuo tiedemiehet ovat yksinkertaisesti väärässä.
Uskallanko luottaa oman kokemukseni erehtymättömään viisauteen silloin, kun jokin auktoriteetti tai suuret massat väittävät toista? Siinäpä haaste tällä “tiellä”, jonka olen valinnut. Että olen riittävän rohkea elämään marginaalissa. Luotan yhden naisen enemmistööni. Se, mikä on “kaikkien” mielestä normaalia, voi ehkä ollakin normaalia, mutta se ei luonnollista. Se ei ole totta.
Tässä on taas yksi hyvä esimerkki, miksi en arvosta tiedettä enkä ole kiinnostunut tieteen ihmiskäsityksestä. Annanko ihmisten (pääasiassa miesten), joita en tunne ja jotka eivät tunne minua, määrittää että kyllä, Virpi sai eilen ejakuloidessaan orgasmin. Tai vaihtoehtoisesti: ei, Virpi ei ejakuloinut lainkaan, se oli vain virtsaa.
Häpeä alkoi jo nostaa kierroksia täysimittaista paniikkia varten: ei helvetti laskinko minä todellakin alleni? Pissasinko silloin aiemmin Adimin päälle? Mitä jos se tapahtuu ensi kerralla uudestaan?
Sitten palasin oman kokemukseni eli oman kehoni äärelle. Ejakuloin monta kertaa, mutta ei, minä en saa orgasmia. Ejakulaatio ei ole yhtä kuin orgasmi.
Kun kirkas, lämmin neste leviää kädelleni, maistan. Neste ei tuoksu eikä maistu millekään. Menen vessaan pissalle. Tuoksuu ja maistuu virtsalle. Ejakulaationeste ei ole virtsaa.
MOT.
Ei ole suurempaa todistusta kuin minun oman kokemukseni totuus. Kaikki nuo tiedemiehet ovat yksinkertaisesti väärässä.
Uskallanko luottaa oman kokemukseni erehtymättömään viisauteen silloin, kun jokin auktoriteetti tai suuret massat väittävät toista? Siinäpä haaste tällä “tiellä”, jonka olen valinnut. Että olen riittävän rohkea elämään marginaalissa. Luotan yhden naisen enemmistööni. Se, mikä on “kaikkien” mielestä normaalia, voi ehkä ollakin normaalia, mutta se ei luonnollista. Se ei ole totta.
sunnuntai, kesäkuuta 14, 2009
Kiitti vitusti
Olen joskus sanonut, että on kaksi tapaa tehdä töitä. Voi a) tehdä b) itkeä ja tehdä. Minä olen yleensä suosinut tuota jälkimmäistä metodia. Nyt voin lisätä vaihtoehdon c) itkeä mutta ei tehdä.
Kello on puoli kymmenen, enkä saa aloitettua. Olen istunut sängylläni aamusta asti läppäri sylissäni, odottaen, että hetkenä minä hyvänsä alan tehdä töitä. Tämä on ihan hirveää.
Minun on annettu ymmärtää, että koska olen "onnekas paskiainen" joka saa pian 4 000 euroa "tekemättä yhtään mitään" ja jonka "kaikki rahahuolet on nyt pyyhkäisty pois", minulla ei ole mitään oikeutta valittaa yhtään mistään yhtään mitään.
Kiitti vitusti, syyllistäminenhän auttaa minua ihan hirveästi. Heti tuli ihan vitun paljon parempi olo. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta maailmankaikkeuden vähempiosaisilta olennoilta, että olen ollut tällainen itsekäs hirviö.
Tekisi mieli ahdistua niin että joudun hoitoon, Kellokoskelle saatana. Mutta siellähän minä sitten makaisin päivät pitkät telkkaria katsellen, ja ne 4 000 euroa makaisivat tilillä kasvattaen muhkeaa korkopottia, kyllä toisten kelpaa, ja toisten pitää raataa niska limassa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Mä voin kyllä antaa ne rahat poiskin, kehitysmaiden lapsille vaikka, tai saimaannorpille, mutta MULLA ON TÄYSI OIKEUS OLLA JUURI NIIN AHDISTUNUT KUIN OLEN!
JA AION OLLA!
JUURI NIIN PITKÄÄN KUN HUVITTAA, SAATANA!
(Miten niin provosoiduin :-)
Kello on puoli kymmenen, enkä saa aloitettua. Olen istunut sängylläni aamusta asti läppäri sylissäni, odottaen, että hetkenä minä hyvänsä alan tehdä töitä. Tämä on ihan hirveää.
Minun on annettu ymmärtää, että koska olen "onnekas paskiainen" joka saa pian 4 000 euroa "tekemättä yhtään mitään" ja jonka "kaikki rahahuolet on nyt pyyhkäisty pois", minulla ei ole mitään oikeutta valittaa yhtään mistään yhtään mitään.
Kiitti vitusti, syyllistäminenhän auttaa minua ihan hirveästi. Heti tuli ihan vitun paljon parempi olo. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta maailmankaikkeuden vähempiosaisilta olennoilta, että olen ollut tällainen itsekäs hirviö.
Tekisi mieli ahdistua niin että joudun hoitoon, Kellokoskelle saatana. Mutta siellähän minä sitten makaisin päivät pitkät telkkaria katsellen, ja ne 4 000 euroa makaisivat tilillä kasvattaen muhkeaa korkopottia, kyllä toisten kelpaa, ja toisten pitää raataa niska limassa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Mä voin kyllä antaa ne rahat poiskin, kehitysmaiden lapsille vaikka, tai saimaannorpille, mutta MULLA ON TÄYSI OIKEUS OLLA JUURI NIIN AHDISTUNUT KUIN OLEN!
JA AION OLLA!
JUURI NIIN PITKÄÄN KUN HUVITTAA, SAATANA!
(Miten niin provosoiduin :-)
Kivistyksiä
Luulen, että Adim särkee vielä sydämeni. Olen yrittänyt olla cool hänen suhteensa ja vakuuttanut itselleni, että tilanne on hallinnassa. Mutta se ei ole totta.
Olen tänään vain liukunut hetkestä hetkeen ja antanut itseni tehdä juuri sitä mitä teen. Käytännössä olen nauttinut kehostani, masturboinut, ajatellut Adimia ja hokenut I love you, I love you so much edes haluamatta sanoa niin, sanat vain nousevat sisältäni. Ja ejakuloin niin että sänky ja vaatteet lainehtivat.
Olen vakuuttanut itselleni, etten voisi koskaan rakastua Adimiin oikeasti, koska hän on mitä on eikä missään tapauksessa sellainen mies jonka haluan (ja ansaitsen). Olen myös vakuuttanut itselleni, ettei Adimin kaltainen mies pysty koskaan satuttamaan minua, koska olen niin fiksu. Mutta totuus on, että läähätän hänen jaloissaan kuin höntti koiranpentu. Haluan kuollakseni, että hän silittäisi ja taputtaisi minua päähän, rakastaisi minua. Olen hänen. Hän voi sanoa tai tehdä mitä tahansa, voin olla miten ärsyyntynyt tai vihainen tahansa, mutta lopulta haluan häntä entistä enemmän.
Häpeän heikkouttani, mutta tällainen minä olen. Myös tällainen minä olen.
Haluaisin löytää jonkun toisen miehen jonka kanssa rakastella. Ennen kaikkea siksi, ettei minun tarvitsisi tunnustaa Adimille myöhemmin, ettei minulla ole ollut hänen jälkeensä ketään. Että odotin puoli vuotta, jotta saisin taas rakastella hänen kanssaan. Miten säälittävää. Ajatus Adimista jonkun toisen naisen kanssa viiltää. Kai minä ajattelen, että minuun sattuisi vähemmän, jos löytäisin itse jonkun muun. Voihan se olla tottakin. Ehkä minuun todellakin sattuisi vähemmän.
Näen, että nämä takertuvat ja mustasukkaiset ajatukset ovat mieleni tuotoksia. Näen myös, etteivät ne tee minulle hyvää, kidutan vain itseäni. Mutta en pysty päästämään irti. Kun ajattelen Adimia siellä missä hän nyt on, elämässä elämäänsä, kuinka hän on unohtanut minut eikä ainakaan ikävöi yhtään, tunnen itseni idiootiksi.
Olenko minä rakastunut häneen? Miksi olen sanonut tänään sata kertaa I love you?
Ehkä nämä epätoivoiset tunteet Adimia kohtaan ovat vain heijastus tästä muusta epätoivosta, jota elämässäni tuntuu tällä hetkellä riittävän. Olin eilen niin ahdistunut, että vatsa kramppasi, rintaa poltti, kroppa kiristyi ja kasvot vääristyivät. Revin t-paidan etumusta aivan kuin olisin halunnut kaivaa sydämeni ulos, jotta tuska helpottaisi. Oksetti. Soitin ystävälle ja itkin puhelimessa.
Työ tekee tämän minulle. Yritän aloittaa kirjoittamisen, mutta en pysty. Se ei vain tapahdu. Kun yritän pakottaa itseni töihin, murskaava ahdistus lyö ylitseni. Ystäväni näki viime loka- ja marraskuussa, miten kamppailin saman kivun ja ahdistuksen kanssa. Eilen hän esitti ajatuksen, joka pysäytti: Jos tällainen työ tekee minut näin ahdistuneeksi, olisiko mahdollista, että tämän tyyppinen työ ei enää sovi minulle? Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan ajatella, että ehkä se on totta. Kuinka paljon enemmän minun pitää kärsiä, ennen kuin näen sen mikä on itsestään selvää? Ei tämä oivallus tarkoita sitä, etten koskaan enää kirjoittaisi, mutta ehkä minun pitäisi jättää journalismi toistaiseksi.
Vaikka sanoin itseni irti jo 1,5 vuotta sitten, luovuin palkkatyöstä ja urasuunnitelmista, olen edelleen kovin takertunut journalistin identiteettiini. Tiedän, että kun saan itseni kasaan ja työt tehtyä, olen aika helvetin hyvä toimittaja. Parempi kuin moni muu. Kuinka voisin luopua jostain (siitä ainoasta asiasta), missä olen niin hyvä? Tiedostan myös, että tämä työ on minulle siunaus: freelancerina pystyn tekemään mukavan tilin lyhyessä ajassa.
Saan heinäkuun lopulla osuuteni edellisen työnantajani henkilöstörahastosta: 4 000 euroa. Myös paluulippu Intiaan on jo maksettu. Pärjäisin tällä potilla puoli vuotta, jos jättäisin kalliit kurssit väliin. Todellakin, on ihan realistinen mahdollisuus jättää kaikki työt sikseen. Päästän vain irti. Ilmoitan aamulla toimeksiantajilleni, että tällainen tilanne, hyvää kesää. Voi luoja miten houkuttelevalta ajatus tuntuu! Pelkästään se, että juttelin tästä mahdollisuudesta ystäväni kanssa antoi minulle valtavasti lisää tilaa hengittää.
Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Jos sittenkin yrittäisin vielä, tsemppaisin vähän enemmän päästäkseni tämän ahdistavan lamaannuksen yli. Ei tarvitsisi jättää ketään pulaan, ei tarvitsisi niellä ylpeyttään ja myöntää epäonnistuneensa, saisi isomman matkakassan, jolloin Intiassakin olisi helpompi hengittää. Toisaalta en ymmärrä, miten pystyisin tsemppaamaan ja rutistamaan enää yhtään enempää. Ennemminkin minun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa asioiden tapahtua. Päästää irti, rentoutua ja vain katsoa, mitä tapahtuu. Hyväksyä, että joko teen työt tai en tee.
Olenko valmis antautumaan, päästämään irti ja hyväksymään, etten ehkä kirjoita riviäkään ennen Intiaan lähtöä? Enpä usko. Todennäköisesti pusken, rimpuilen ja kärsin siihen asti, kun nousen kahden viikon kuluttua Mumbain-koneeseen. Otan kesken jääneet työt mukaani ja jatkan itseni kiduttamista Intiassa.
Sen kanssa jotenkin vielä pärjää, että työnteko on vaikeaa ja tuskallista, kunhan jälkeä syntyy. Jämähtäminen siihen, ettei tekstiä synny, on kidutusta. Tämä ei voi olla terveellistä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta antautua ja hyväksyä, että sitten kun rahat loppuvat, tulen takaisin Suomeen ja etsin töitä kaupan kassana tai siivoojana. Pari, kolme kuukautta riittäisi, jos voisin asua vanhempien luona. Muussa tapauksessa pitäisi tehdä hommia puoli vuotta. Niinhän monet tekevät: puoli vuotta töitä lännessä, puoli vuotta reissun päällä. Mutta minä tuntisin itseni marttyyriksi. En olisi yhtään onnellisempi. Päätelmä: Virpin ei ole tarkoitus olla onnellinen. Virpi-parka.
Kello lähenee seitsemää ja olen yhä tietoisempi huomisesta deadlinestä. Juttu piti palauttaa perjantaina, mutta pyysin lisäaikaa. Pitäisi kirjoittaa parisuhdejuttu erääseen naistenlehteen. Täyttä bullshittiä. Ensinnäkään en usko sellaisiin parisuhteisiin, jollaisia naistenlehtien näppärillä jutuilla yritetään auttaa tai pelastaa. Ihmiset tarvitsevat tietoista rakkautta ja läsnäolevaa rakastelua eivätkä neuvoja niin sanotuilta “asiantuntijoilta”, joilla on täsmälleen samat ongelmat omassa parisuhteessaan. Toisekseen en usko tieteen kykyyn ratkaista parisuhdeongelmia, ja minua ahdistaa siteerata asiantuntijaa, joka siteeraa kallisarvoisia tutkimuksiaan. (Emerson sanoi sen parhaiten: “I hate quotations. Tell me what you know.” Täältä voi lukea, mitä kirjoitin siteeraamisesta joskus aiemmin.) Kolmanneksi en usko terapiaan eli menneessä vellomiseen, älylliseen jauhamiseen ja setvimiseen.
Miksi helvetissä minä suostuin ottamaan tämän jutun vastaan? Kannattaako kiduttaa itseään, lapioida lisää bullshittiä tähän hulluun maailmaan vain siksi, että saa muutaman satalappusen kouraansa? Ei todellakaan. Mutta valitettavasti ylpeyteni ei salli minun luovuttaa. Olisi liian häpeällistä ilmoittaa toimitukselle, etten pysty. Siksi aion yrittää, onhan tässä vielä yö aikaa. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon ahdistusta joudun vielä sietämään ennen aamua.
Se alkakoon nyt.
PS. Tämä blogikirjoitus on pituudeltaan 7 000 merkkiä. Yhtä monta merkkiä pitäisi saada kasaan ja järjestykseen lehtijuttua varten. Kolmen sivun juttu. Onko tämä nyt sitten paljon vai vähän? Höh, typerä kysymys. Se on 7 000 merkkiä liikaa. Höpötän. Jaarittelen. Pitkitän. Venytän. Mahdollisimman. Pitkään. Okei. Nyt.
Olen tänään vain liukunut hetkestä hetkeen ja antanut itseni tehdä juuri sitä mitä teen. Käytännössä olen nauttinut kehostani, masturboinut, ajatellut Adimia ja hokenut I love you, I love you so much edes haluamatta sanoa niin, sanat vain nousevat sisältäni. Ja ejakuloin niin että sänky ja vaatteet lainehtivat.
Olen vakuuttanut itselleni, etten voisi koskaan rakastua Adimiin oikeasti, koska hän on mitä on eikä missään tapauksessa sellainen mies jonka haluan (ja ansaitsen). Olen myös vakuuttanut itselleni, ettei Adimin kaltainen mies pysty koskaan satuttamaan minua, koska olen niin fiksu. Mutta totuus on, että läähätän hänen jaloissaan kuin höntti koiranpentu. Haluan kuollakseni, että hän silittäisi ja taputtaisi minua päähän, rakastaisi minua. Olen hänen. Hän voi sanoa tai tehdä mitä tahansa, voin olla miten ärsyyntynyt tai vihainen tahansa, mutta lopulta haluan häntä entistä enemmän.
Häpeän heikkouttani, mutta tällainen minä olen. Myös tällainen minä olen.
Haluaisin löytää jonkun toisen miehen jonka kanssa rakastella. Ennen kaikkea siksi, ettei minun tarvitsisi tunnustaa Adimille myöhemmin, ettei minulla ole ollut hänen jälkeensä ketään. Että odotin puoli vuotta, jotta saisin taas rakastella hänen kanssaan. Miten säälittävää. Ajatus Adimista jonkun toisen naisen kanssa viiltää. Kai minä ajattelen, että minuun sattuisi vähemmän, jos löytäisin itse jonkun muun. Voihan se olla tottakin. Ehkä minuun todellakin sattuisi vähemmän.
Näen, että nämä takertuvat ja mustasukkaiset ajatukset ovat mieleni tuotoksia. Näen myös, etteivät ne tee minulle hyvää, kidutan vain itseäni. Mutta en pysty päästämään irti. Kun ajattelen Adimia siellä missä hän nyt on, elämässä elämäänsä, kuinka hän on unohtanut minut eikä ainakaan ikävöi yhtään, tunnen itseni idiootiksi.
Olenko minä rakastunut häneen? Miksi olen sanonut tänään sata kertaa I love you?
Ehkä nämä epätoivoiset tunteet Adimia kohtaan ovat vain heijastus tästä muusta epätoivosta, jota elämässäni tuntuu tällä hetkellä riittävän. Olin eilen niin ahdistunut, että vatsa kramppasi, rintaa poltti, kroppa kiristyi ja kasvot vääristyivät. Revin t-paidan etumusta aivan kuin olisin halunnut kaivaa sydämeni ulos, jotta tuska helpottaisi. Oksetti. Soitin ystävälle ja itkin puhelimessa.
Työ tekee tämän minulle. Yritän aloittaa kirjoittamisen, mutta en pysty. Se ei vain tapahdu. Kun yritän pakottaa itseni töihin, murskaava ahdistus lyö ylitseni. Ystäväni näki viime loka- ja marraskuussa, miten kamppailin saman kivun ja ahdistuksen kanssa. Eilen hän esitti ajatuksen, joka pysäytti: Jos tällainen työ tekee minut näin ahdistuneeksi, olisiko mahdollista, että tämän tyyppinen työ ei enää sovi minulle? Ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan ajatella, että ehkä se on totta. Kuinka paljon enemmän minun pitää kärsiä, ennen kuin näen sen mikä on itsestään selvää? Ei tämä oivallus tarkoita sitä, etten koskaan enää kirjoittaisi, mutta ehkä minun pitäisi jättää journalismi toistaiseksi.
Vaikka sanoin itseni irti jo 1,5 vuotta sitten, luovuin palkkatyöstä ja urasuunnitelmista, olen edelleen kovin takertunut journalistin identiteettiini. Tiedän, että kun saan itseni kasaan ja työt tehtyä, olen aika helvetin hyvä toimittaja. Parempi kuin moni muu. Kuinka voisin luopua jostain (siitä ainoasta asiasta), missä olen niin hyvä? Tiedostan myös, että tämä työ on minulle siunaus: freelancerina pystyn tekemään mukavan tilin lyhyessä ajassa.
Saan heinäkuun lopulla osuuteni edellisen työnantajani henkilöstörahastosta: 4 000 euroa. Myös paluulippu Intiaan on jo maksettu. Pärjäisin tällä potilla puoli vuotta, jos jättäisin kalliit kurssit väliin. Todellakin, on ihan realistinen mahdollisuus jättää kaikki työt sikseen. Päästän vain irti. Ilmoitan aamulla toimeksiantajilleni, että tällainen tilanne, hyvää kesää. Voi luoja miten houkuttelevalta ajatus tuntuu! Pelkästään se, että juttelin tästä mahdollisuudesta ystäväni kanssa antoi minulle valtavasti lisää tilaa hengittää.
Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Jos sittenkin yrittäisin vielä, tsemppaisin vähän enemmän päästäkseni tämän ahdistavan lamaannuksen yli. Ei tarvitsisi jättää ketään pulaan, ei tarvitsisi niellä ylpeyttään ja myöntää epäonnistuneensa, saisi isomman matkakassan, jolloin Intiassakin olisi helpompi hengittää. Toisaalta en ymmärrä, miten pystyisin tsemppaamaan ja rutistamaan enää yhtään enempää. Ennemminkin minun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa asioiden tapahtua. Päästää irti, rentoutua ja vain katsoa, mitä tapahtuu. Hyväksyä, että joko teen työt tai en tee.
Olenko valmis antautumaan, päästämään irti ja hyväksymään, etten ehkä kirjoita riviäkään ennen Intiaan lähtöä? Enpä usko. Todennäköisesti pusken, rimpuilen ja kärsin siihen asti, kun nousen kahden viikon kuluttua Mumbain-koneeseen. Otan kesken jääneet työt mukaani ja jatkan itseni kiduttamista Intiassa.
Sen kanssa jotenkin vielä pärjää, että työnteko on vaikeaa ja tuskallista, kunhan jälkeä syntyy. Jämähtäminen siihen, ettei tekstiä synny, on kidutusta. Tämä ei voi olla terveellistä. Toivon, että minulla olisi rohkeutta antautua ja hyväksyä, että sitten kun rahat loppuvat, tulen takaisin Suomeen ja etsin töitä kaupan kassana tai siivoojana. Pari, kolme kuukautta riittäisi, jos voisin asua vanhempien luona. Muussa tapauksessa pitäisi tehdä hommia puoli vuotta. Niinhän monet tekevät: puoli vuotta töitä lännessä, puoli vuotta reissun päällä. Mutta minä tuntisin itseni marttyyriksi. En olisi yhtään onnellisempi. Päätelmä: Virpin ei ole tarkoitus olla onnellinen. Virpi-parka.
Kello lähenee seitsemää ja olen yhä tietoisempi huomisesta deadlinestä. Juttu piti palauttaa perjantaina, mutta pyysin lisäaikaa. Pitäisi kirjoittaa parisuhdejuttu erääseen naistenlehteen. Täyttä bullshittiä. Ensinnäkään en usko sellaisiin parisuhteisiin, jollaisia naistenlehtien näppärillä jutuilla yritetään auttaa tai pelastaa. Ihmiset tarvitsevat tietoista rakkautta ja läsnäolevaa rakastelua eivätkä neuvoja niin sanotuilta “asiantuntijoilta”, joilla on täsmälleen samat ongelmat omassa parisuhteessaan. Toisekseen en usko tieteen kykyyn ratkaista parisuhdeongelmia, ja minua ahdistaa siteerata asiantuntijaa, joka siteeraa kallisarvoisia tutkimuksiaan. (Emerson sanoi sen parhaiten: “I hate quotations. Tell me what you know.” Täältä voi lukea, mitä kirjoitin siteeraamisesta joskus aiemmin.) Kolmanneksi en usko terapiaan eli menneessä vellomiseen, älylliseen jauhamiseen ja setvimiseen.
Miksi helvetissä minä suostuin ottamaan tämän jutun vastaan? Kannattaako kiduttaa itseään, lapioida lisää bullshittiä tähän hulluun maailmaan vain siksi, että saa muutaman satalappusen kouraansa? Ei todellakaan. Mutta valitettavasti ylpeyteni ei salli minun luovuttaa. Olisi liian häpeällistä ilmoittaa toimitukselle, etten pysty. Siksi aion yrittää, onhan tässä vielä yö aikaa. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon ahdistusta joudun vielä sietämään ennen aamua.
Se alkakoon nyt.
PS. Tämä blogikirjoitus on pituudeltaan 7 000 merkkiä. Yhtä monta merkkiä pitäisi saada kasaan ja järjestykseen lehtijuttua varten. Kolmen sivun juttu. Onko tämä nyt sitten paljon vai vähän? Höh, typerä kysymys. Se on 7 000 merkkiä liikaa. Höpötän. Jaarittelen. Pitkitän. Venytän. Mahdollisimman. Pitkään. Okei. Nyt.
torstaina, kesäkuuta 11, 2009
Puolimatkan krouvissa
Hi there Darling,
Kaksi ja puoli viikkoa takana, toiset kaksi ja puoli viikkoa edessä. Oh my God miten vaikeaa täällä on. Polttelee, ahdistaa. Pelkkä ajatus työnteosta ja kirjoittamisesta saa minut voimaan pahoin. Minulla on tänään deadline enkä ole edes aloittanut. Mietin, minkä tekosyyn tarjoilisin toimitukselle.
En ole kirjottanut sinulle (enkä blogiini) pitkään aikaan, koska olen hävennyt tätä ankeutta. Minun oli tarkoitus palata Suomeen puolivalaistuneena, tai vähintäänkin sellaisena, jonka läsnäolo on luontevan jykevää, rauhallista ja hiljaista. Että ihmiset vain huokailisivat seurassani: “Aaaaah eikö Virpin energia olekin ihana, hän suorastaan hehkuu rauhaa ja valoa”. Tai ei heidän tarvitsisi ihastella minua ääneen, kuinka niin epävalaistuneet ihmiset voisivatkaan, mutta näkisin itse kuinka pelkkä läsnäoloni saa ihmiset ympärilläni rauhoittumaan ja pehmenemään ja minä vain hymyilisin rakastavasti.
Todellisuudessa olen ihan yhtä pihalla kuin ennen Intiaan lähtöäni. Täsmälleen samat ongelmat. Valtavasti töitä jonossa eikä kykyä tarttua niihin. Olen jäänyt jumittamaan vastustukseen ja ahdistukseen eikä mikään liiku. Jälleen kerran katson kauhuissani päivien lipumista. Intiaan paluu lähestyy ja on niin paljon hommia rästissä että kuolen kuolen kuolen.
En odota sinulta neuvoa tai ratkaisua. Et pysty sanomaan mitään mitä en jo tietäisi. Minulle on ihan turha puhua järkeä koska näillä tuntemuksilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Ne ovat jossain ymmärryksen toisella puolen ja ne pitää myös ratkaista siellä. (En voi edes sanoa ymmärryksen tällä puolen, koska en ole täällä. En ole sisällä vaan ulkona. Siksi sattuu.)
Tänä aamuna herätyskellon soitua viivyttelin puoliunessa, loikoilin vielä silmät kiinni katsoen jonnekin syvemmälle. Muistin oivalluksen poikasen, jonka sain Dharamsalassa Gurdjieff Movements -kurssin aikana. Suomen kielessä on yksi sana, tunne, jota käytetään merkitsemään useita englannin kielen sanoja: feeling, emotion ja sensation. Toki suomen kielessä on tapoja kuvata näitä kaikkia kolmea, mutta täsmäsanoja ei ole. Okei okei, sensation on aistimus, mutta silti harva sanoo: “Aistin tuulen ihollani.” Yleensä sanotaan: “Tunnen tuulen ihollani”. Varsinkin feeling ja emotion ovat arkikielessä aina jotain epämääräistä tunnetta, tuntemista ja tuntemusta.
Tajusin tänä aamuna, että vaikka fiksuna ja kielitaitoisena tyttönä ymmärrän sanojen feeling ja emotion sanakirjamerkityksen ja osaan käyttää niitä sujuvasti, minulta puuttuu kokemus siitä, mikä tuntemukseni on feeling-osastoa, mikä emotion-osastoa. Aina kun tunnen, liikun hämärillä, sameilla vesillä.
Käsitteiden epämääräisyys luo ristiriitoja. Toisaalta tiedän, että tunteitaan ei saa tukahduttaa, tunteiden pitää antaa virrata vapaasti, mutta toisaalta tiedän, että tunteissa ei saa velloa, niihin ei saa takertua. Ristiriita syntyy siitä, että sanaa tunne käytetään kuvaamaan hyvin erilaisia psyyken tiloja. Tajusin aamulla, että minun pitää oppia erottamaan tunnemössöstä sävyjä ja syvyyksiä. Se on suorastaan elintärkeää.
Tällä nykyisellä vajavaisella ymmärrykselläni voisin ehdottaa itselleni, että feeling = tunne ja emotion = tunnekuohu, mutta pelkkä sanoilla ja käsittelillä kikkailu ei riitä. Minun pitää kokea ja elää nämä käsitteet, aistia ja tuntea ne kehossani, selkäytimessä ja munaskuissani, ennen kuin voin sanoa todella ymmärtäväni mistä tunteissa ja tuntemisessa on kyse.
Minun on myös aina ollut vaikea ymmärtää käsitettä containment. Suomenkielinen käännös sisältäminen, sisällyttäminen on todella kökkö ja aiheuttaa vain lisää hämmennystä. Olen usein kuullut kehoituksen: “Contain the emotion”, mutta minun on vaikea nähdä, mikä on tunteen torjumista, mikä sen sisällyttämistä, mikä tunteessa vellomista. Luulen, että myös tilanteissa, joissa kuvittelen olevani todella tietoinen (aware) ja läsnä (present) ja kohtaavani tunteet neutraalina todistajana (witness), itse asiassa vastustan niitä. Automaattisesti. Esimerkiksi jos minua ahdistaa ja hoen itselleni: “Älä panikoi, rauhoitu”, yritän itse asiassa torjua ahdistusta. Päästä siitä eroon. Koska eihän kukaan halua olla ahdistunut, eihän?
In the morning I tried to contain. Aamulla yritin vain olla ahdistuksen kanssa. Sen sijaan että olisin tuominnut sen ja yrittänyt työntää sitä pois, pysyttelin täysin passiivisena ja neutraalina. Siinä se ahdistus on. Olla möllöttää.
Minulle ei tullut varsinaisesti parempi olo, mutta ihan kuin väkivaltainen paine olisi hellittänyt aavistuksen verran. Torjunta on aina väkivaltaista, myös se alitajuinen. Ihan kuin olisin vaatinut aavistuksen verran vähemmän, että kaikki olisi toisin. Ehkä. Muutos oli suuruusluokkaa häivähdyksen häivähdys.
Huokaus. Liikaa käsitteitä, sekavia sanoja ja yritystä ymmärtää. I don't know. Pain is just so painful, always.
Päivän tarot-kortti on sopivasti Sorrow:
“The pain is not to make you sad, remember. That's where people go on missing... This pain is just to make you more alert – because people become alert only when the arrow goes deep into their heart and wounds them. Otherwise they don't become alert. When life is easy, comfortable, convenient, who cares? (- - -) The pain is not to make you miserable, the pain is to make you more aware! And when you are aware, misery disappears.”
Voi kuinka toivon, että olisin taas Punessa ja istuisin kanssasi Meerassa iltameditaation jälkeen! Antaisin pehmeän, lämpimän, tuoksuvan, tumman iltatuulen hyväillä ihoani ja päästäisin irti, irti, irti…
Well, näköjään kirjoitin sinulle. Tällainen minä olen. En mikään puolivalaistunut unenomainen olento, vaan minä vain. What to do.
I love you,
Premdipa
Kaksi ja puoli viikkoa takana, toiset kaksi ja puoli viikkoa edessä. Oh my God miten vaikeaa täällä on. Polttelee, ahdistaa. Pelkkä ajatus työnteosta ja kirjoittamisesta saa minut voimaan pahoin. Minulla on tänään deadline enkä ole edes aloittanut. Mietin, minkä tekosyyn tarjoilisin toimitukselle.
En ole kirjottanut sinulle (enkä blogiini) pitkään aikaan, koska olen hävennyt tätä ankeutta. Minun oli tarkoitus palata Suomeen puolivalaistuneena, tai vähintäänkin sellaisena, jonka läsnäolo on luontevan jykevää, rauhallista ja hiljaista. Että ihmiset vain huokailisivat seurassani: “Aaaaah eikö Virpin energia olekin ihana, hän suorastaan hehkuu rauhaa ja valoa”. Tai ei heidän tarvitsisi ihastella minua ääneen, kuinka niin epävalaistuneet ihmiset voisivatkaan, mutta näkisin itse kuinka pelkkä läsnäoloni saa ihmiset ympärilläni rauhoittumaan ja pehmenemään ja minä vain hymyilisin rakastavasti.
Todellisuudessa olen ihan yhtä pihalla kuin ennen Intiaan lähtöäni. Täsmälleen samat ongelmat. Valtavasti töitä jonossa eikä kykyä tarttua niihin. Olen jäänyt jumittamaan vastustukseen ja ahdistukseen eikä mikään liiku. Jälleen kerran katson kauhuissani päivien lipumista. Intiaan paluu lähestyy ja on niin paljon hommia rästissä että kuolen kuolen kuolen.
En odota sinulta neuvoa tai ratkaisua. Et pysty sanomaan mitään mitä en jo tietäisi. Minulle on ihan turha puhua järkeä koska näillä tuntemuksilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Ne ovat jossain ymmärryksen toisella puolen ja ne pitää myös ratkaista siellä. (En voi edes sanoa ymmärryksen tällä puolen, koska en ole täällä. En ole sisällä vaan ulkona. Siksi sattuu.)
Tänä aamuna herätyskellon soitua viivyttelin puoliunessa, loikoilin vielä silmät kiinni katsoen jonnekin syvemmälle. Muistin oivalluksen poikasen, jonka sain Dharamsalassa Gurdjieff Movements -kurssin aikana. Suomen kielessä on yksi sana, tunne, jota käytetään merkitsemään useita englannin kielen sanoja: feeling, emotion ja sensation. Toki suomen kielessä on tapoja kuvata näitä kaikkia kolmea, mutta täsmäsanoja ei ole. Okei okei, sensation on aistimus, mutta silti harva sanoo: “Aistin tuulen ihollani.” Yleensä sanotaan: “Tunnen tuulen ihollani”. Varsinkin feeling ja emotion ovat arkikielessä aina jotain epämääräistä tunnetta, tuntemista ja tuntemusta.
Tajusin tänä aamuna, että vaikka fiksuna ja kielitaitoisena tyttönä ymmärrän sanojen feeling ja emotion sanakirjamerkityksen ja osaan käyttää niitä sujuvasti, minulta puuttuu kokemus siitä, mikä tuntemukseni on feeling-osastoa, mikä emotion-osastoa. Aina kun tunnen, liikun hämärillä, sameilla vesillä.
Käsitteiden epämääräisyys luo ristiriitoja. Toisaalta tiedän, että tunteitaan ei saa tukahduttaa, tunteiden pitää antaa virrata vapaasti, mutta toisaalta tiedän, että tunteissa ei saa velloa, niihin ei saa takertua. Ristiriita syntyy siitä, että sanaa tunne käytetään kuvaamaan hyvin erilaisia psyyken tiloja. Tajusin aamulla, että minun pitää oppia erottamaan tunnemössöstä sävyjä ja syvyyksiä. Se on suorastaan elintärkeää.
Tällä nykyisellä vajavaisella ymmärrykselläni voisin ehdottaa itselleni, että feeling = tunne ja emotion = tunnekuohu, mutta pelkkä sanoilla ja käsittelillä kikkailu ei riitä. Minun pitää kokea ja elää nämä käsitteet, aistia ja tuntea ne kehossani, selkäytimessä ja munaskuissani, ennen kuin voin sanoa todella ymmärtäväni mistä tunteissa ja tuntemisessa on kyse.
Minun on myös aina ollut vaikea ymmärtää käsitettä containment. Suomenkielinen käännös sisältäminen, sisällyttäminen on todella kökkö ja aiheuttaa vain lisää hämmennystä. Olen usein kuullut kehoituksen: “Contain the emotion”, mutta minun on vaikea nähdä, mikä on tunteen torjumista, mikä sen sisällyttämistä, mikä tunteessa vellomista. Luulen, että myös tilanteissa, joissa kuvittelen olevani todella tietoinen (aware) ja läsnä (present) ja kohtaavani tunteet neutraalina todistajana (witness), itse asiassa vastustan niitä. Automaattisesti. Esimerkiksi jos minua ahdistaa ja hoen itselleni: “Älä panikoi, rauhoitu”, yritän itse asiassa torjua ahdistusta. Päästä siitä eroon. Koska eihän kukaan halua olla ahdistunut, eihän?
In the morning I tried to contain. Aamulla yritin vain olla ahdistuksen kanssa. Sen sijaan että olisin tuominnut sen ja yrittänyt työntää sitä pois, pysyttelin täysin passiivisena ja neutraalina. Siinä se ahdistus on. Olla möllöttää.
Minulle ei tullut varsinaisesti parempi olo, mutta ihan kuin väkivaltainen paine olisi hellittänyt aavistuksen verran. Torjunta on aina väkivaltaista, myös se alitajuinen. Ihan kuin olisin vaatinut aavistuksen verran vähemmän, että kaikki olisi toisin. Ehkä. Muutos oli suuruusluokkaa häivähdyksen häivähdys.
Huokaus. Liikaa käsitteitä, sekavia sanoja ja yritystä ymmärtää. I don't know. Pain is just so painful, always.
Päivän tarot-kortti on sopivasti Sorrow:
“The pain is not to make you sad, remember. That's where people go on missing... This pain is just to make you more alert – because people become alert only when the arrow goes deep into their heart and wounds them. Otherwise they don't become alert. When life is easy, comfortable, convenient, who cares? (- - -) The pain is not to make you miserable, the pain is to make you more aware! And when you are aware, misery disappears.”
Voi kuinka toivon, että olisin taas Punessa ja istuisin kanssasi Meerassa iltameditaation jälkeen! Antaisin pehmeän, lämpimän, tuoksuvan, tumman iltatuulen hyväillä ihoani ja päästäisin irti, irti, irti…
Well, näköjään kirjoitin sinulle. Tällainen minä olen. En mikään puolivalaistunut unenomainen olento, vaan minä vain. What to do.
I love you,
Premdipa
lauantaina, toukokuuta 30, 2009
Henki ja ruumis
Olen ollut reilun viikon Suomessa ja minusta alkaa vihdoin tuntua, että olen taas nahoissani. On ollut ihanaa pusutella pikkuisia ja halailla isompia rakkaita, mutta olen ollut levoton. En ihan läsnä. Aivan kuin olisin se yksi lasten lelu, ja joku yrittäisi tunkea kolmion muotoista palikkaa pyöreästä aukosta sisään. Ei ihan mutta melkein. Kolisee ja hankaa.
Ensimmäisinä päivinä Suomessa tunsin hyvin vahvasti, että siirtyminen lentäen paikasta toiseen on epäluonnollista. Suorastaan väkivaltaista. Kehoni siirtyi näppärästi Pohjois-Intiasta Etelä-Sipooseen, mutta minä olen muutakin kuin kehoni. Henkeni ei pysynyt vauhdissa mukana vaan jäi leijailemaan jonnekin Iranin ja Ukrainan ylle kuin muuttolintu. Henki viuhtoi siivet lepattaen määrätietoisesti kotia kohti, mutta ei se pysty samanlaisiin luonnottomiin nopeuksiin kuin Turkish Airlinesin Airbus.
Matkanteko kesti kaksi vuorokautta, sillä lähdin tiistaina päivällä Dharamsalasta Pathankotiin, kolistelin yönjunalla Delhiin, kiehuin 19 tuntia 43-asteisessa pääkaupungissa, lensin seuraavana yönä Istanbuliin, odottelin jatkolentoa ja laskeuduin vihdoin torstaina iltapäivällä Helsinkiin. Söin pussillisen salmiakkia, kävin suihkussa, kaivoin veljen vintiltä vaatteita jotka eivät haise Intialta ja ajoin kolmeksi tunniksi Helsinkiin hiljentymään ystävien kanssa. Juuri sitä tarvitsin. Laskeuduin kehooni ja vain katsoin tätä näkymätöntä kiemurtelua ja nykimistä.
Tiesin etukäteen, että saisin kärvistellä jonkin aikaa säriseävän kehon ja epämääräisen olon kanssa, mutta juurettomuuden syvyys yllätti. Kaikki oli kaunista ja hyvää, mutta olin pari päivää itku kurkussa. Ilmeisesti olen Intiassa vietetyn puolen vuoden jäljiltä herkempi. Ja olenkin. Aistin ja tunnen vahvemmin. Luojan kiitos.
Ja luojan kiitos pääsen kuukauden kuluttua takaisin.
Ensimmäisinä päivinä Suomessa tunsin hyvin vahvasti, että siirtyminen lentäen paikasta toiseen on epäluonnollista. Suorastaan väkivaltaista. Kehoni siirtyi näppärästi Pohjois-Intiasta Etelä-Sipooseen, mutta minä olen muutakin kuin kehoni. Henkeni ei pysynyt vauhdissa mukana vaan jäi leijailemaan jonnekin Iranin ja Ukrainan ylle kuin muuttolintu. Henki viuhtoi siivet lepattaen määrätietoisesti kotia kohti, mutta ei se pysty samanlaisiin luonnottomiin nopeuksiin kuin Turkish Airlinesin Airbus.
Matkanteko kesti kaksi vuorokautta, sillä lähdin tiistaina päivällä Dharamsalasta Pathankotiin, kolistelin yönjunalla Delhiin, kiehuin 19 tuntia 43-asteisessa pääkaupungissa, lensin seuraavana yönä Istanbuliin, odottelin jatkolentoa ja laskeuduin vihdoin torstaina iltapäivällä Helsinkiin. Söin pussillisen salmiakkia, kävin suihkussa, kaivoin veljen vintiltä vaatteita jotka eivät haise Intialta ja ajoin kolmeksi tunniksi Helsinkiin hiljentymään ystävien kanssa. Juuri sitä tarvitsin. Laskeuduin kehooni ja vain katsoin tätä näkymätöntä kiemurtelua ja nykimistä.
Tiesin etukäteen, että saisin kärvistellä jonkin aikaa säriseävän kehon ja epämääräisen olon kanssa, mutta juurettomuuden syvyys yllätti. Kaikki oli kaunista ja hyvää, mutta olin pari päivää itku kurkussa. Ilmeisesti olen Intiassa vietetyn puolen vuoden jäljiltä herkempi. Ja olenkin. Aistin ja tunnen vahvemmin. Luojan kiitos.
Ja luojan kiitos pääsen kuukauden kuluttua takaisin.
perjantaina, toukokuuta 29, 2009
Lip lap
Vietin tänään aikaa miehen kanssa. Sellaisen, jonka seurassa on hyvä olla. Jari on yksi niistä harvoista, joiden kanssa minulla on luonteva kehoyhteys. Yhteys, tai vetovoima, tai miksi sitä haluaakin sanoa, on ollut olemassa jo pari vuotta, mutta en ole hyväksynyt sitä. Mieleni ei ole suostunut hyväksymään sitä.
Minussa on ollut niin paljon pelkoa, pettymystä, toiveita, odotuksia ja unelmia liittyen miehen kohtaamiseen, etten ole suostunut siihen, että kehoni viihtyy niin hyvin tämän kehon lähellä. “Koska eihän tästä voi koskaan tulla mitään”, mieleni on jankuttanut. “Emme kohtaa”, “Emme puhu samaa kieltä”, “Minun pitää löytää ihan toisenlainen mies”, hoin itselleni. Tapasimme muutaman kerran, mutta turhauduin. “Tämä ei kerta kaikkiaan toimi.”
Mieleni ei halunnut olla Jarin kanssa missään tekemisissä, mutta keho ei kuunnellut järjen ääntä. Meidän välillämme oli jotain, jota en pystynyt ymmärtämään, mutta en myöskään sysäämään syrjään. Purin skitsofreenisen tilanteen ainoalla osaamallani tavalla: sättimällä itseäni, ärsyyntymällä Jariin ja välttelemällä häntä. Kun tapasimme, kohtelin häntä kuin hän olisi ilmaa.
Ajoimme tänään meren rantaan. Suunnittelin tsekkaavani, onko Jari jotenkin edistynyt tai muuttunut. Ei ole, sillä hänen ei tarvitse. Hän on ollut koko ajan täydellinen. Hän on juuri sellainen kuin on, ja vieläpä harvinaisen rehellisesti, avoimesti ja läsnäolevasti. Katsoin suuren ihmetyksen ja ihailun vallassa itseäni. Minä olen se, joka on muuttunut! Niin pieni siirtymä jossain psyyken poimuissa, mutta näen Jarin aivan uusin silmin.
Kyllä, hän puhui enemmän, mutta vain siksi, että minä olen oppinut kuuntelemaan. Minun energiani on nyt hiljaisempi, sallivampi ja vastaanottavampi. Kyllä, hän kommunikoi suoremmin, mutta siksi että minä olen tyynempi peili. Olen niin sileä, että heijastan hänen viestinsä vääristämättä sitä.
Adimin kanssa Intiassa kokemani episodi on avannut silmäni näkemään. Ei vaan kehoni tuntemaan. On tyynnyttävää huomata, että kun olen vankasti kehossani ja aisteissani, arvioinnille tai epäilykselle ei jää lainkaan tilaa. Ne lakkaavat olemasta. Mistään ei tarvitsekaan tulla mitään. Kehotasolla pystyn kohtaamaan Jarin ja puhumme täsmällisesti artikuloiden samaa kieltä. Välillä ilman sanoja, välillä pulisten. Tarve löytää jotain tai mitään katoaa. Jää vain läsnäolo, joka on aina täydellistä.
En tarkoita kehoyhteydellä herttasarjojen romanttis-eroottisia tunnelmia, joissa vahva seksuaalinen vetovoima sumentaa järjen äänen ja saa tytön lankeamaan vastoin parempaa tietoaan renttupoikaan. Tarkoitan kehotasolla sitä, että kun pysyn aisteissani ja poissa mielestäni, yhdyn johonkin suurempaan ja nopeampaan älykkyyteen kuin mihin mieleni on koskaan kykenevä. Kehotaso ei ole karkeampi, vaan hienovaraisempi olemisen ja ymmärryksen taso.
Istuimme tänään kalliolla meren rannassa ja grillasimme pienen piknikin. Katselimme lokkeja, kuuntelimme liplatusta. Istuimme ja juttelimme. Olimme. Silloinkin kun juttelimme, ennen kaikkea olimme. Neljän tunnin meditaatio. Suoraa kommunikaatiota, mutta ei minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Yksinkertaista läsnäoloa. En enää torju Jaria. Yhteys on olemassa, ja pystymme myös puhumaan siitä.
"No niin", mieleni jo hieroskelee käsiään yhteen. "Mitäs nyt tapahtuu? Mitäs teidän välillä oikein on?" Kehon vastaus tulee ymmärryksen tältä puolen, ja se kuuluu: "Ei mitään. Pelkkää tyhjää."
Ihan tavallinen ilta. Voi, miten ihania nämä sanat ovatkin! "Tyhjä". "Tavallinen". Aaah!
Minussa on ollut niin paljon pelkoa, pettymystä, toiveita, odotuksia ja unelmia liittyen miehen kohtaamiseen, etten ole suostunut siihen, että kehoni viihtyy niin hyvin tämän kehon lähellä. “Koska eihän tästä voi koskaan tulla mitään”, mieleni on jankuttanut. “Emme kohtaa”, “Emme puhu samaa kieltä”, “Minun pitää löytää ihan toisenlainen mies”, hoin itselleni. Tapasimme muutaman kerran, mutta turhauduin. “Tämä ei kerta kaikkiaan toimi.”
Mieleni ei halunnut olla Jarin kanssa missään tekemisissä, mutta keho ei kuunnellut järjen ääntä. Meidän välillämme oli jotain, jota en pystynyt ymmärtämään, mutta en myöskään sysäämään syrjään. Purin skitsofreenisen tilanteen ainoalla osaamallani tavalla: sättimällä itseäni, ärsyyntymällä Jariin ja välttelemällä häntä. Kun tapasimme, kohtelin häntä kuin hän olisi ilmaa.
Ajoimme tänään meren rantaan. Suunnittelin tsekkaavani, onko Jari jotenkin edistynyt tai muuttunut. Ei ole, sillä hänen ei tarvitse. Hän on ollut koko ajan täydellinen. Hän on juuri sellainen kuin on, ja vieläpä harvinaisen rehellisesti, avoimesti ja läsnäolevasti. Katsoin suuren ihmetyksen ja ihailun vallassa itseäni. Minä olen se, joka on muuttunut! Niin pieni siirtymä jossain psyyken poimuissa, mutta näen Jarin aivan uusin silmin.
Kyllä, hän puhui enemmän, mutta vain siksi, että minä olen oppinut kuuntelemaan. Minun energiani on nyt hiljaisempi, sallivampi ja vastaanottavampi. Kyllä, hän kommunikoi suoremmin, mutta siksi että minä olen tyynempi peili. Olen niin sileä, että heijastan hänen viestinsä vääristämättä sitä.
Adimin kanssa Intiassa kokemani episodi on avannut silmäni näkemään. Ei vaan kehoni tuntemaan. On tyynnyttävää huomata, että kun olen vankasti kehossani ja aisteissani, arvioinnille tai epäilykselle ei jää lainkaan tilaa. Ne lakkaavat olemasta. Mistään ei tarvitsekaan tulla mitään. Kehotasolla pystyn kohtaamaan Jarin ja puhumme täsmällisesti artikuloiden samaa kieltä. Välillä ilman sanoja, välillä pulisten. Tarve löytää jotain tai mitään katoaa. Jää vain läsnäolo, joka on aina täydellistä.
En tarkoita kehoyhteydellä herttasarjojen romanttis-eroottisia tunnelmia, joissa vahva seksuaalinen vetovoima sumentaa järjen äänen ja saa tytön lankeamaan vastoin parempaa tietoaan renttupoikaan. Tarkoitan kehotasolla sitä, että kun pysyn aisteissani ja poissa mielestäni, yhdyn johonkin suurempaan ja nopeampaan älykkyyteen kuin mihin mieleni on koskaan kykenevä. Kehotaso ei ole karkeampi, vaan hienovaraisempi olemisen ja ymmärryksen taso.
Istuimme tänään kalliolla meren rannassa ja grillasimme pienen piknikin. Katselimme lokkeja, kuuntelimme liplatusta. Istuimme ja juttelimme. Olimme. Silloinkin kun juttelimme, ennen kaikkea olimme. Neljän tunnin meditaatio. Suoraa kommunikaatiota, mutta ei minkäänlaista tunnetta tai draamaa. Yksinkertaista läsnäoloa. En enää torju Jaria. Yhteys on olemassa, ja pystymme myös puhumaan siitä.
"No niin", mieleni jo hieroskelee käsiään yhteen. "Mitäs nyt tapahtuu? Mitäs teidän välillä oikein on?" Kehon vastaus tulee ymmärryksen tältä puolen, ja se kuuluu: "Ei mitään. Pelkkää tyhjää."
Ihan tavallinen ilta. Voi, miten ihania nämä sanat ovatkin! "Tyhjä". "Tavallinen". Aaah!
tiistaina, toukokuuta 19, 2009
Taas mennään
48 tunnin rahuaminen kohti Suomea on alkanut. Istun taksissa läppäri sylissä matkalla McLeod Ganjista kohti Pathankotia eli lähintä rautatieasemaa. Ajettavaa on vain 80 kilometriä, mutta näillä teillä ja nopeuksilla matka kestää melkein neljä tuntia. Sitten kolmen tunnin odotus ja Dauadhar Express -junaan. Hyvällä tuurilla saan yöllä nukuttua muutaman tunnin ja herään aamulla Delhistä.
Ihan luksusta istua henkilöautossa. Oli tarkoitus mennä bussilla (85 rupiaa = 1,30 euroa), mutta lähdinkin pysäkiltä kimppataksiin (minun osuuteni on 400 rupiaa = 6,10 euroa). Hurjaa, elämä risaiseksi! Olin varautunut tärisevään paikallisbussiin, kovaan penkkiin, huutavaan moottoriin ja kirkuvaan tööttäilyyn, joka pakottaa tunkemaan korvatulpat korviin. (Intialaisen liikennehierarkian mukaan bussi on kuuden pikkuauton kokoinen, joten töötissä on oltava kuusi kertaa kovempi ääni.)
Nyt matkustan mukavasti espanjalaisen Lucaksen ja hänen tiibetiläisen ottopoikansa Norbun kanssa. Norbu aloittaa kesäkuun alussa vuoden kestävän preppauskursin Delhissä, tavoitteena lääketieteellisen pääsykokeet. Fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. 300 000–400 000 hakijaa. 50 yliopistoa, joissa kussakin noin 50 opiskelupaikkaa. Huh! Kun itse hain Tampereen yliopistoon 1993, oliko meitä 800 ihmistä pääsykokeissa.
Tuntuu hyvältä vain lipua elämän virrassa. Eteen tulevat juuri ne ihmiset ja tilanteet kuin pitääkin. Aurinko paistaa. Lumihuippuiset vuoret siintävät taustalla, kun ajamme laakson reunaa kohti Pathankotia. Tie on tosin niin mutkainen, että pitää nostaa katse parin sanan välein horisonttiin. Onpa huono olo.
Lucas huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Dharamsalasta Delhiin – se vasta onkin pomppiva ja mutkikas matka. Norbu huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Delhistä Nepaliin, kuten hän tekee joka vuosi matkatessaan kesälomalla vanhempiensa luo. Kaksi päivää ja kaksi yötä putkeen, ja vieläkin kauheampaa höykytystä. Huh, en ole mennyt enkä mene!
Pitää jatkaa myöhemmin kun olen paremmassa hapessa.
Ihan luksusta istua henkilöautossa. Oli tarkoitus mennä bussilla (85 rupiaa = 1,30 euroa), mutta lähdinkin pysäkiltä kimppataksiin (minun osuuteni on 400 rupiaa = 6,10 euroa). Hurjaa, elämä risaiseksi! Olin varautunut tärisevään paikallisbussiin, kovaan penkkiin, huutavaan moottoriin ja kirkuvaan tööttäilyyn, joka pakottaa tunkemaan korvatulpat korviin. (Intialaisen liikennehierarkian mukaan bussi on kuuden pikkuauton kokoinen, joten töötissä on oltava kuusi kertaa kovempi ääni.)
Nyt matkustan mukavasti espanjalaisen Lucaksen ja hänen tiibetiläisen ottopoikansa Norbun kanssa. Norbu aloittaa kesäkuun alussa vuoden kestävän preppauskursin Delhissä, tavoitteena lääketieteellisen pääsykokeet. Fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. 300 000–400 000 hakijaa. 50 yliopistoa, joissa kussakin noin 50 opiskelupaikkaa. Huh! Kun itse hain Tampereen yliopistoon 1993, oliko meitä 800 ihmistä pääsykokeissa.
Tuntuu hyvältä vain lipua elämän virrassa. Eteen tulevat juuri ne ihmiset ja tilanteet kuin pitääkin. Aurinko paistaa. Lumihuippuiset vuoret siintävät taustalla, kun ajamme laakson reunaa kohti Pathankotia. Tie on tosin niin mutkainen, että pitää nostaa katse parin sanan välein horisonttiin. Onpa huono olo.
Lucas huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Dharamsalasta Delhiin – se vasta onkin pomppiva ja mutkikas matka. Norbu huomauttaa, etten ilmeisesti ole koskaan mennyt bussilla Delhistä Nepaliin, kuten hän tekee joka vuosi matkatessaan kesälomalla vanhempiensa luo. Kaksi päivää ja kaksi yötä putkeen, ja vieläkin kauheampaa höykytystä. Huh, en ole mennyt enkä mene!
Pitää jatkaa myöhemmin kun olen paremmassa hapessa.
maanantaina, toukokuuta 11, 2009
Yllättävä käänne
Facebook-status tänään:
Julistuksen piti olla vain muodollisuus, varman päälle pelaamista. Koska on tämä yksi lehti, joka ostaa minulta juttuja niin paljon kuin jaksan tehdä. Sain tänään meilin, jossa oli muun muassa tällaisia sanoja:
“Lama koettelee… myös lehtitaloja… freelancer-budjetti… tiukalla… oma väki tekee juttuja hiki hatussa…”
Hah! Ja minä kun kuvittelin ongelmakseni sen, etten pysty tarttumaan töihin. Kun ongelma on se, ettei töitä ole. Tämä on oikeasti ihan helvetin huvittavaa. Kannattiko huolehtia, kun huolehti ihan vääristä asioista? :-)
Meilissä oli myös tällaiset sanat: “Luulisin että jotain löytyy”.
Otan vastaan sen mitä tarjotaan. Elämältä ja lehtitaloilta.
Virpi on Suomessa 21.5.–28.6. ja TEKEE TÖITÄ! T-sihteerit ja T-päälliköt, OTTAKAA PLEASE YHTEYTTÄ!
Julistuksen piti olla vain muodollisuus, varman päälle pelaamista. Koska on tämä yksi lehti, joka ostaa minulta juttuja niin paljon kuin jaksan tehdä. Sain tänään meilin, jossa oli muun muassa tällaisia sanoja:
“Lama koettelee… myös lehtitaloja… freelancer-budjetti… tiukalla… oma väki tekee juttuja hiki hatussa…”
Hah! Ja minä kun kuvittelin ongelmakseni sen, etten pysty tarttumaan töihin. Kun ongelma on se, ettei töitä ole. Tämä on oikeasti ihan helvetin huvittavaa. Kannattiko huolehtia, kun huolehti ihan vääristä asioista? :-)
Meilissä oli myös tällaiset sanat: “Luulisin että jotain löytyy”.
Otan vastaan sen mitä tarjotaan. Elämältä ja lehtitaloilta.
lauantaina, toukokuuta 09, 2009
Jaarin jaarin
Aamupalalla Unity Bistrossa Upper Bhagsussa. Olipa hieno jootatunti, ja pitkä, yli kaksi tuntia. Bhooma pitää haastavia sivanandatunteja. Mietin pitkään mitä sanaa käyttäisin: haastava, vaikea, vaativa… mikään näistä ei tunnu oikealta. Tarkoitan sanoa, että teemme tunneilla asanoita, joita en ole ennen tehnyt, kuten skorpioni (vrischikasana) tai riikinkukko (mayurasana).
En ole ennen tehnyt, mutta nyt teen. Siten kuin kykenen, sellaisen version kuin tästä kropasta tänään irtoaa. Piste. Ja sitten seuraava asana. Eivät asanat ole helppoja tai vaikeita, ne vain ovat. Täydellisiä sellaisina kuin minä ne tänään teen. Vähänkö hienoa!
Heräsin aamulla seitsemältä kun aurinko paistoi verhon raosta kasvoilleni, ja vain yksi sana kuvasi oloani: levännyt. On autuasta herätä aamulla tunteeseen, että on nukkunut riittävästi. Tietoon, että vaikka lojunkin tässä jonkin aikaa laiskasti, venytellen ja haukotellen, tiedän kehoni nousevan kohta istumaan ja sitten seisomaan ihan itsestään, innokkaana kokemaan mitä uusi päivä tuo tullessaan.
Syön puuroa (banaanin, hunajan ja kanelin kera) ja sen päälle hedelmäsalaatin. Saa nähdä mitä vatsa tykkää. Olen aika toiveikas, sillä vatsa tyhjeni tehokkaasti aamulla ennen joogaan lähtöä. Uskon selviäväni kivikkoisesta maastotaipaleesta kämpille asti. Sitten joskus kun lähden, toistaiseksi viihdyn erinomaisesti tiibetiläisen yrttiteeni äärellä.
Sain taas huomata, että jooga ei ole (pelkästään) fyysinen harjoitus. Tämä tauti tekee minusta heikon ja voimattoman, mutta teen joogaharjoituksen jostain aivan toisesta paikasta ja energiasta käsin. Jopa näitä vaativia asanoita (sorry, nyt käytin sitä sanaa), jopa paremmin ja vahvemmin kuin ennen (sorry, arvottaja ja vertailija astui taas kehiin). Tämä voima tulee jostain muualta kuin lihaksista.
Voisin käydä tänään liehittelemässä Benjaminia, samassa Guesthousessa asuvaa lontoolaista. Jos se vaikka lähtisi teelle tai lounaalle. Huomaan, että Benjamin on ottanut hieman etäisyyttä, tervehtii kyllä muttei vitsaile kuten yleensä. Ehkä hän on vähän loukkaantunut. Kun minulla oli kirjoitusvimma päällä, ignoroin hänet täysin. Kuinkahan monta kertaa katsoin hänen lävitseen edes huomaamatta, että hän oli siinä. Tuntui varmasti kylmältä ja epäkohteliaalta, varsinkin englantilaisesta, joka on ehdollistunut small talkiin ja varsinkin höpöttelijä-Benjaminista, joka haluaa have a good laugh ihmisten kanssa. Eiköhän se siitä lepy.
Nämä minun blogitekstini ovat taas tällaista tavallista arkista jutustelua. Ei suurta draamaa. Olen melkein pahoillani lukijan puolesta, sorry etten enää viihdytä teitä mehukkailla seksijutuilla. Mutta vain melkein. Muistutan itseäni, että eihän minun tehtäväni ole viihdyttää ketään. Minun tehtäväni on kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle totta juuri nyt. Ja nyt totuuteni on hyvin yksikertainen. Siihen kuuluu vain tämä Unity Bistro, pöytäni ohi löntystävä punaruskea lehmä vasikoineen ja tämä jooganjälkeinen raukeus ja hitaus.
Nyt tietoisuuteeni tunkeutuu myös paine alavatsassa, jumankekka pitää lähteä ripeästi kipuamaan Dharamkotiin!
En ole ennen tehnyt, mutta nyt teen. Siten kuin kykenen, sellaisen version kuin tästä kropasta tänään irtoaa. Piste. Ja sitten seuraava asana. Eivät asanat ole helppoja tai vaikeita, ne vain ovat. Täydellisiä sellaisina kuin minä ne tänään teen. Vähänkö hienoa!
Heräsin aamulla seitsemältä kun aurinko paistoi verhon raosta kasvoilleni, ja vain yksi sana kuvasi oloani: levännyt. On autuasta herätä aamulla tunteeseen, että on nukkunut riittävästi. Tietoon, että vaikka lojunkin tässä jonkin aikaa laiskasti, venytellen ja haukotellen, tiedän kehoni nousevan kohta istumaan ja sitten seisomaan ihan itsestään, innokkaana kokemaan mitä uusi päivä tuo tullessaan.
Syön puuroa (banaanin, hunajan ja kanelin kera) ja sen päälle hedelmäsalaatin. Saa nähdä mitä vatsa tykkää. Olen aika toiveikas, sillä vatsa tyhjeni tehokkaasti aamulla ennen joogaan lähtöä. Uskon selviäväni kivikkoisesta maastotaipaleesta kämpille asti. Sitten joskus kun lähden, toistaiseksi viihdyn erinomaisesti tiibetiläisen yrttiteeni äärellä.
Sain taas huomata, että jooga ei ole (pelkästään) fyysinen harjoitus. Tämä tauti tekee minusta heikon ja voimattoman, mutta teen joogaharjoituksen jostain aivan toisesta paikasta ja energiasta käsin. Jopa näitä vaativia asanoita (sorry, nyt käytin sitä sanaa), jopa paremmin ja vahvemmin kuin ennen (sorry, arvottaja ja vertailija astui taas kehiin). Tämä voima tulee jostain muualta kuin lihaksista.
Voisin käydä tänään liehittelemässä Benjaminia, samassa Guesthousessa asuvaa lontoolaista. Jos se vaikka lähtisi teelle tai lounaalle. Huomaan, että Benjamin on ottanut hieman etäisyyttä, tervehtii kyllä muttei vitsaile kuten yleensä. Ehkä hän on vähän loukkaantunut. Kun minulla oli kirjoitusvimma päällä, ignoroin hänet täysin. Kuinkahan monta kertaa katsoin hänen lävitseen edes huomaamatta, että hän oli siinä. Tuntui varmasti kylmältä ja epäkohteliaalta, varsinkin englantilaisesta, joka on ehdollistunut small talkiin ja varsinkin höpöttelijä-Benjaminista, joka haluaa have a good laugh ihmisten kanssa. Eiköhän se siitä lepy.
Nämä minun blogitekstini ovat taas tällaista tavallista arkista jutustelua. Ei suurta draamaa. Olen melkein pahoillani lukijan puolesta, sorry etten enää viihdytä teitä mehukkailla seksijutuilla. Mutta vain melkein. Muistutan itseäni, että eihän minun tehtäväni ole viihdyttää ketään. Minun tehtäväni on kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle totta juuri nyt. Ja nyt totuuteni on hyvin yksikertainen. Siihen kuuluu vain tämä Unity Bistro, pöytäni ohi löntystävä punaruskea lehmä vasikoineen ja tämä jooganjälkeinen raukeus ja hitaus.
Nyt tietoisuuteeni tunkeutuu myös paine alavatsassa, jumankekka pitää lähteä ripeästi kipuamaan Dharamkotiin!
perjantaina, toukokuuta 08, 2009
Kaamea kapula
Klo 10.30, aamupalalla Oak View Cafessa. Takki tyhjä. Olen istunut kolme viime päivää koneen ääressä ja naputtanut blogitekstejä. Aamusta iltaan, vain vähän unta ja vatsatauti päälle. Eilen meni kahteen yöllä, mutta sain 21 merkintää julki. Välistä puuttuu vielä muutama, mutta päätin luovuttaa. Täydennän joskus. Ehkä. Nousin seitsemän jälkeen ja lähdin kompuroimaan silmät ristissä vuorta alas Bhagsuun ja joogaan.
Lusikoin hedelmäsalaattia, mysliä ja jogurttia. Levoton olo. Kaiuttimista raikaa Red Hot Chili Peppers, aivan liian kovaa. Ihmiset huutavat ja polttavat liikaa. Olen väärässä paikassa joogan jälkeen. Tämähän on kuin Varkala Beach tai Las Palmas. Monta pöydällistä israelilaisia. Näyttää siltä porukalta, joka on juuri päässyt armeijasta ja tullut hallituksen tarjoaman, parin tonnin taskurahan turvin Intiaan polttamaan pilveä ja toipumaan traumasta.
McLeod Ganjissa ja Bhagsussa on aika vahva hippiscene ja marijuana käryää avoimesti. Siksi halusin asettua rauhalliseen Dharamkotiin – en jaksaisi katsella tätä touhua päivästä toiseen. Vahvempiakin aineita on tarjolla sille, joka haluaa. Mutta niin on Helsingissäkin, joten turha dramatisoida liikaa.
Klo 13.45, Nick’s Cafe McLeod Ganjissa. Istuin juuri tunnin suomalaisen Susannan kanssa ja olen vähän rauhoittunut ja maadoittunut taas. Olin riekaleina sen jälkeen kun kävin maksamassa Suomen-lentoni ja nyljettävänä kännykkäkaupassa. Latasin 2 000 rupiaa pre-paid liittymääni, mutta sain vain 1 500… operaattori kiskoi 25 prosenttia palvelumaksuja ja veroja, ja vain siksi, että liittymäni on hankittu Punessa. Myyjien ilmeistä päätellen se voisi olla yhtä hyvin Zimbabwessa.
Pyysin myös lopettamaan häirinnän, sillä operaattorilta tulee päivittäin mainostekstareita ja -puheluita, joissa iskee kovaääninen poppi ja hindinkielinen myyntipuhe korvaan. Nauhoitettuina tietenkin, eli en voi pyytää lopettamaan soittelua. Jos en vastaa, puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Kun vastaan, maksan roaming-maksun. I can’t help, Madame, myyjä sanoi. Vain Pune office voi tehdä asialle jotain. Voisitteko te soittaa Puneen? No, Madame. Onko teillä toimiston numeroa? No, Madame.
Asiakaspalvelunumeroita ei anneta kaiken kansan tietoon, koska herranjestas ihmisethän voisivat vaikka soittaa, mitä siitäkin tulisi jos miljardi intialaista kännykänkäyttäjää alkaisi yhtäkkiä soitella ja vaatia palvelua. Täällä asiat hoidetaan edelleen face to face, kävelemällä paikalliseen toimistoon. (Oma vika, jos olen hankkiutunut 2 000 kilometrin päähän paikallisesta officesta.) Toimistossa yhtä asiakasta palvellaan noin puoli tuntia, sillä sähköt katkeilevat ja datayhteydet jumittavat ja pitää täyttää käsin kaavake toisensa perään. Pitää ehkä tulla seuraavana päivänä uudestaan. Ja vielä sitä seuraavana. Mutta jotenkin kaikki aina järjestyy.
Olen kiukkuinen kuin ampiainen. Ahdistaa ja masentaa. Minulla on krapula. Ihan hirveä olo. Tuosta kolmen päivän kirjoitusputkesta. Minun pitäisi pitää itsestäni parempaa huolta myös silloin kun kirjoittaminen sujuu. Nythän en käynyt suihkussa tai harjannut hampaita ja jos tuli vessahätä, sinnittelin kunnes oli aivan pakko nousta koneelta ja kävellä kolme metriä vessaan. En syönyt ennen kuin oli niin nälkä, että kädet tärisivät ja jalat pettivät. Ahmin jotain epäterveellistä, aivan liikaa, ja kiiruhdin takaisin koneen ääreen.
Tavallaan tämä voisi olla romanttistakin: olla tämmöinen writer joka on linnoittautunut herttaiseen Guesthouseen vuoren kupeeseen ja joka liitää sellaisessa inspiraation virrassa, että menettää ajantajunsa. Mitäpä taiteilija luovuuden vimmalleen mahtaa.
Siinä ei ole mitään romanttista. Siitä tulee krapula, minulle näköjään jo kolmen päivän jälkeen. Olen väsynyt, ärtynyt ja alakuloinen. En ole kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni, mikä tarkoittaa, että viisi päivää sitten alkaneet vatsakrampit ja ripuli eivät ole hellittäneet. En ole jaksanut hoitaa itseäni, sillä se tarkoittaisi, että pitäisi kirjoittaa meili homeopaatille Suomeen, ja siihen tuhraantuisi helposti vartti, enkä nyt kerta kaikkiaan ehdi. Sitä paitsi ruoka pysyy sisällä jopa kaksi tuntia ruokailun jälkeen. Kai siinä ajassa ehtii jokunen ravinnekin imeytyä elimistöön? Kun tuijotan ruutua, en ehdi joogata tai meditoida, hetkeksikään rauhoittua ja hiljentyä. Poltan kynttilääni molemmista päistä.
Hiljentyminen ja tietoinen läsnäolo ovat edellytyksiä hyvinvoinnilleni. Jos laistan niistä, saan kärsiä seuraukset. Tulen levottomaksi. Särisen. Negatiivisia ajatuksia. Ahdistun ja masennun.
Krapula muistuttaa jälleen kerran, että olen tällainen kaikki-tai-ei-mitään-tyyppi. Joko minulla on täydellinen writer’s block eli en kirjoita yhtään mitään, tai sitten sukellan maaniseen kirjoitusputkeen, joka pidempään jatkuessaan vie minut fyysisesti ja psyykkisesti huonoon kuntoon. Mikä pelottavinta, voin taas pahoin kun vain ajattelenkin töitä. Ei ihme, että välttelen niitä, jos kirjoittaminen ajaa minut tähän jamaan. Kauhean kuluttavaa tällainen.
Olen aiemmin ihannoinut vimmaista, luovan hulluuden tilaa, koska silloin syntyy paljon ja nopeasti. Olen tainnut jopa ajatella, että vasta silloin olen tarpeeksi ja teen tarpeeksi, kun tämä hulluus on päällä koko ajan. Enpä tiedä. Kyllä minä haluaisin pysyä läsnä ja tietoisena itsestäni ja ympäröivästä maailmasta myös silloin kun kirjoitan. Tämä halu ei kumpua kontrollin tarpeesta, vaan tiedosta, että tavallinen ja tasainen on kaunista. Jos vaikka tekisi vähän vähemmän, tyytyisi vähempään.
Söin ensin suklaakakkua ja jäätelöä, sitten kermaisen sieni-pinaattipastan ja hörpin nyt kipakkaa sitruuna-inkiväärijuomaa, joka saa silmät vuotamaan ja vatsan pulputtamaan. Sori vaan, vatsa ja suolisto. Mutku ahistaa.
Buddhan sanoin: Also this will pass, kaikki menee ohi, kaikki muuttuu. Ehkä jo huomenna. Ehkä jo tänä iltana. Ehkä jo nyt, kun pakkaan päiväkirjan laukkuun ja ryntään vessaan. Eikös me sovittu, että ruoka pysyy sisällä kaksi tuntia!
Lusikoin hedelmäsalaattia, mysliä ja jogurttia. Levoton olo. Kaiuttimista raikaa Red Hot Chili Peppers, aivan liian kovaa. Ihmiset huutavat ja polttavat liikaa. Olen väärässä paikassa joogan jälkeen. Tämähän on kuin Varkala Beach tai Las Palmas. Monta pöydällistä israelilaisia. Näyttää siltä porukalta, joka on juuri päässyt armeijasta ja tullut hallituksen tarjoaman, parin tonnin taskurahan turvin Intiaan polttamaan pilveä ja toipumaan traumasta.
McLeod Ganjissa ja Bhagsussa on aika vahva hippiscene ja marijuana käryää avoimesti. Siksi halusin asettua rauhalliseen Dharamkotiin – en jaksaisi katsella tätä touhua päivästä toiseen. Vahvempiakin aineita on tarjolla sille, joka haluaa. Mutta niin on Helsingissäkin, joten turha dramatisoida liikaa.
Klo 13.45, Nick’s Cafe McLeod Ganjissa. Istuin juuri tunnin suomalaisen Susannan kanssa ja olen vähän rauhoittunut ja maadoittunut taas. Olin riekaleina sen jälkeen kun kävin maksamassa Suomen-lentoni ja nyljettävänä kännykkäkaupassa. Latasin 2 000 rupiaa pre-paid liittymääni, mutta sain vain 1 500… operaattori kiskoi 25 prosenttia palvelumaksuja ja veroja, ja vain siksi, että liittymäni on hankittu Punessa. Myyjien ilmeistä päätellen se voisi olla yhtä hyvin Zimbabwessa.
Pyysin myös lopettamaan häirinnän, sillä operaattorilta tulee päivittäin mainostekstareita ja -puheluita, joissa iskee kovaääninen poppi ja hindinkielinen myyntipuhe korvaan. Nauhoitettuina tietenkin, eli en voi pyytää lopettamaan soittelua. Jos en vastaa, puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Kun vastaan, maksan roaming-maksun. I can’t help, Madame, myyjä sanoi. Vain Pune office voi tehdä asialle jotain. Voisitteko te soittaa Puneen? No, Madame. Onko teillä toimiston numeroa? No, Madame.
Asiakaspalvelunumeroita ei anneta kaiken kansan tietoon, koska herranjestas ihmisethän voisivat vaikka soittaa, mitä siitäkin tulisi jos miljardi intialaista kännykänkäyttäjää alkaisi yhtäkkiä soitella ja vaatia palvelua. Täällä asiat hoidetaan edelleen face to face, kävelemällä paikalliseen toimistoon. (Oma vika, jos olen hankkiutunut 2 000 kilometrin päähän paikallisesta officesta.) Toimistossa yhtä asiakasta palvellaan noin puoli tuntia, sillä sähköt katkeilevat ja datayhteydet jumittavat ja pitää täyttää käsin kaavake toisensa perään. Pitää ehkä tulla seuraavana päivänä uudestaan. Ja vielä sitä seuraavana. Mutta jotenkin kaikki aina järjestyy.
Olen kiukkuinen kuin ampiainen. Ahdistaa ja masentaa. Minulla on krapula. Ihan hirveä olo. Tuosta kolmen päivän kirjoitusputkesta. Minun pitäisi pitää itsestäni parempaa huolta myös silloin kun kirjoittaminen sujuu. Nythän en käynyt suihkussa tai harjannut hampaita ja jos tuli vessahätä, sinnittelin kunnes oli aivan pakko nousta koneelta ja kävellä kolme metriä vessaan. En syönyt ennen kuin oli niin nälkä, että kädet tärisivät ja jalat pettivät. Ahmin jotain epäterveellistä, aivan liikaa, ja kiiruhdin takaisin koneen ääreen.
Tavallaan tämä voisi olla romanttistakin: olla tämmöinen writer joka on linnoittautunut herttaiseen Guesthouseen vuoren kupeeseen ja joka liitää sellaisessa inspiraation virrassa, että menettää ajantajunsa. Mitäpä taiteilija luovuuden vimmalleen mahtaa.
Siinä ei ole mitään romanttista. Siitä tulee krapula, minulle näköjään jo kolmen päivän jälkeen. Olen väsynyt, ärtynyt ja alakuloinen. En ole kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni, mikä tarkoittaa, että viisi päivää sitten alkaneet vatsakrampit ja ripuli eivät ole hellittäneet. En ole jaksanut hoitaa itseäni, sillä se tarkoittaisi, että pitäisi kirjoittaa meili homeopaatille Suomeen, ja siihen tuhraantuisi helposti vartti, enkä nyt kerta kaikkiaan ehdi. Sitä paitsi ruoka pysyy sisällä jopa kaksi tuntia ruokailun jälkeen. Kai siinä ajassa ehtii jokunen ravinnekin imeytyä elimistöön? Kun tuijotan ruutua, en ehdi joogata tai meditoida, hetkeksikään rauhoittua ja hiljentyä. Poltan kynttilääni molemmista päistä.
Hiljentyminen ja tietoinen läsnäolo ovat edellytyksiä hyvinvoinnilleni. Jos laistan niistä, saan kärsiä seuraukset. Tulen levottomaksi. Särisen. Negatiivisia ajatuksia. Ahdistun ja masennun.
Krapula muistuttaa jälleen kerran, että olen tällainen kaikki-tai-ei-mitään-tyyppi. Joko minulla on täydellinen writer’s block eli en kirjoita yhtään mitään, tai sitten sukellan maaniseen kirjoitusputkeen, joka pidempään jatkuessaan vie minut fyysisesti ja psyykkisesti huonoon kuntoon. Mikä pelottavinta, voin taas pahoin kun vain ajattelenkin töitä. Ei ihme, että välttelen niitä, jos kirjoittaminen ajaa minut tähän jamaan. Kauhean kuluttavaa tällainen.
Olen aiemmin ihannoinut vimmaista, luovan hulluuden tilaa, koska silloin syntyy paljon ja nopeasti. Olen tainnut jopa ajatella, että vasta silloin olen tarpeeksi ja teen tarpeeksi, kun tämä hulluus on päällä koko ajan. Enpä tiedä. Kyllä minä haluaisin pysyä läsnä ja tietoisena itsestäni ja ympäröivästä maailmasta myös silloin kun kirjoitan. Tämä halu ei kumpua kontrollin tarpeesta, vaan tiedosta, että tavallinen ja tasainen on kaunista. Jos vaikka tekisi vähän vähemmän, tyytyisi vähempään.
Söin ensin suklaakakkua ja jäätelöä, sitten kermaisen sieni-pinaattipastan ja hörpin nyt kipakkaa sitruuna-inkiväärijuomaa, joka saa silmät vuotamaan ja vatsan pulputtamaan. Sori vaan, vatsa ja suolisto. Mutku ahistaa.
Buddhan sanoin: Also this will pass, kaikki menee ohi, kaikki muuttuu. Ehkä jo huomenna. Ehkä jo tänä iltana. Ehkä jo nyt, kun pakkaan päiväkirjan laukkuun ja ryntään vessaan. Eikös me sovittu, että ruoka pysyy sisällä kaksi tuntia!
torstaina, toukokuuta 07, 2009
Päivityksiä
Täältä näitä taas sataa. Olen tänään julkaissut 21 uutta blogimerkintää. Joskohan nyt alkaisin päästä ällän päälle ja vaikka reaaliakaan. Tässä satsissa tulevat vihdoin ne yksityiskohdat, joita tyttökaverit Suomessa ovat janonneet. Hyvinkin graafiset yksityiskohdat, consider yourself warned :-)
Jotta lukeminen aikajärjestyksessä helpottuisi, tässä sisällysluettelo. Klikkaile tästä menemään.
Mitä tapahtui sen jälkeen, kun astelimme Adimin kanssa skootteriparkkiin?
3.4. Päiväkahvien merkeissä
3.4. Kuplassa
5.4. Ensimmäisen asteen yhteys
Sitten alkoi hillitön hulabaloo, lähinnä minun korvieni välissä.
11.4. Katsomossa
11.4. Tyttöjen kesken
18.4. Tahtoo, haluaa
18.4. Suki suki
19.4. Kuivaharjoittelua
19.4. Uusia tuulia
22.4. Haluan…
22.4. Reality Check
23.4. Saat sen mistä luovut
Ja näin kaikki päättyi.
25.4. Niin kirpeää
26.4. Ympyrä sulkeutuu
26.4. Rakkauden äärellä
Mutta elämä jatkuu.
27.4. Dagen efter
28.4. Hyvä päivä
30.4. Vapputunnelmia
2.5. Huolia
5.5. Kovan päivän ilta
Jotta lukeminen aikajärjestyksessä helpottuisi, tässä sisällysluettelo. Klikkaile tästä menemään.
Mitä tapahtui sen jälkeen, kun astelimme Adimin kanssa skootteriparkkiin?
3.4. Päiväkahvien merkeissä
3.4. Kuplassa
5.4. Ensimmäisen asteen yhteys
Sitten alkoi hillitön hulabaloo, lähinnä minun korvieni välissä.
11.4. Katsomossa
11.4. Tyttöjen kesken
18.4. Tahtoo, haluaa
18.4. Suki suki
19.4. Kuivaharjoittelua
19.4. Uusia tuulia
22.4. Haluan…
22.4. Reality Check
23.4. Saat sen mistä luovut
Ja näin kaikki päättyi.
25.4. Niin kirpeää
26.4. Ympyrä sulkeutuu
26.4. Rakkauden äärellä
Mutta elämä jatkuu.
27.4. Dagen efter
28.4. Hyvä päivä
30.4. Vapputunnelmia
2.5. Huolia
5.5. Kovan päivän ilta
tiistaina, toukokuuta 05, 2009
Kovan päivän ilta
Olen ihan poikki. Aloin kirjoittaa aamukymmeneltä ja lopetin ysiltä. Kävin välillä Cool Talk Cornerissa lounaalla naapurini, hassun englantilaismiehen kanssa. Jäimme lounaan jälkeen hetkeksi mottiin, kun alkoi sataa kaatamalla vettä. Kohta sade muuttui raemyrskyksi: taivaalta syöksyi kivikovia sormenpään kokoisia rakeita kuin konekiväärin suusta. Kuului vain kumina, kun rakeet iskeytyivät terassin pöytiin ja lattiaan.
Vihdoinkin kirjoitan! Näitä blogitekstejä! Nyt kaikki tarinan tärkeimmät palikat ovat kasassa, joten toivottavasti saan tänään tai huomenna julkaistua koko satsin. Toivottavasti pystyn päästämään irti ajatuksesta, että vielä olisi vaikka kuinka paljon “välitekstejä”, jotka pitäisi kirjoittaa ja sijoittaa tuonne “avaintekstien” lomaan. Tosin pahoin pelkään, että haluan myös niitä Taralle kirjoittamiani meilejä mukaan, joten julkaisu viivästyy taas.
Miten minä oikein jouduin tähän tilanteeseen? Että on päätekstejä, sivutekstejä ja välimerkintöjä. Että kirjoitan viikkojen takaisista tapahtumista preesensissä, sen sijaan että kirjoittaisin tästä mikä on käsillä nyt. Mutta kun tähän elämään on ilmestynyt tällainen juoni. Jossa on tällaisia avaintapahtumia. Ja selvästikin tarvitsen välillä sulatteluaikaa. Tapahtuu niin suuria asioita, etten pysty kirjoittamaan niistä niin kauan kun tilanne on niin sanotusti päällä.
Huomaan myös, että varsinkin seksuaalisuuteen liittyvien merkintöjen kanssa olen viivytellyt ja pelannut varman päälle. Halusin selvästikin varmuuden, että kaikki kääntyy hyväksi, ennen kuin paljastan millaisissa aallonpohjissa olen kyntänyt. Ne olivat kipeitä kokemuksia ja niiden sulattelu vaati aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan. Nyt kun julkaisen ne ja jaan ne kaikkien kanssa, päästän lopullisesti irti. En enää samaistu siihen kipuun, en ole se pelko ja häpeä, vaan tämä kirkas ja selkeä.
Luojan kiitos kirjoitan taas! Istun koneen ääressä kuin tatti ja nousen vastahakoisesti vasta kun on aivan pakko. Istun ja naputan, vaikka selkä puutuu ja hartioita kolottaa. Muovituoli on epäergonominen ja pöytä liian korkea, mutta what to do. Luotan siihen, että pystyn jossain vaiheessa tarttumaan myös niihin töihin, joista maksetaankin jotain. Sitten pystyn taas rahoittamaan pätkän verran tätä arkea. Saan elää tätä, mikä on oikeasti kirjoittamisen arvoista.
Vihdoinkin kirjoitan! Näitä blogitekstejä! Nyt kaikki tarinan tärkeimmät palikat ovat kasassa, joten toivottavasti saan tänään tai huomenna julkaistua koko satsin. Toivottavasti pystyn päästämään irti ajatuksesta, että vielä olisi vaikka kuinka paljon “välitekstejä”, jotka pitäisi kirjoittaa ja sijoittaa tuonne “avaintekstien” lomaan. Tosin pahoin pelkään, että haluan myös niitä Taralle kirjoittamiani meilejä mukaan, joten julkaisu viivästyy taas.
Miten minä oikein jouduin tähän tilanteeseen? Että on päätekstejä, sivutekstejä ja välimerkintöjä. Että kirjoitan viikkojen takaisista tapahtumista preesensissä, sen sijaan että kirjoittaisin tästä mikä on käsillä nyt. Mutta kun tähän elämään on ilmestynyt tällainen juoni. Jossa on tällaisia avaintapahtumia. Ja selvästikin tarvitsen välillä sulatteluaikaa. Tapahtuu niin suuria asioita, etten pysty kirjoittamaan niistä niin kauan kun tilanne on niin sanotusti päällä.
Huomaan myös, että varsinkin seksuaalisuuteen liittyvien merkintöjen kanssa olen viivytellyt ja pelannut varman päälle. Halusin selvästikin varmuuden, että kaikki kääntyy hyväksi, ennen kuin paljastan millaisissa aallonpohjissa olen kyntänyt. Ne olivat kipeitä kokemuksia ja niiden sulattelu vaati aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan. Nyt kun julkaisen ne ja jaan ne kaikkien kanssa, päästän lopullisesti irti. En enää samaistu siihen kipuun, en ole se pelko ja häpeä, vaan tämä kirkas ja selkeä.
Luojan kiitos kirjoitan taas! Istun koneen ääressä kuin tatti ja nousen vastahakoisesti vasta kun on aivan pakko. Istun ja naputan, vaikka selkä puutuu ja hartioita kolottaa. Muovituoli on epäergonominen ja pöytä liian korkea, mutta what to do. Luotan siihen, että pystyn jossain vaiheessa tarttumaan myös niihin töihin, joista maksetaankin jotain. Sitten pystyn taas rahoittamaan pätkän verran tätä arkea. Saan elää tätä, mikä on oikeasti kirjoittamisen arvoista.
lauantaina, toukokuuta 02, 2009
Huolia
Sivanandajoogassa. Kroppa on kankea kahdesta edellisestä harjoituksesta. Mieli on levoton eilisillan romahduksen jäljiltä – tuli vähän ahdistuttua ja kyynelehdittyä. Näen uuden mahdollisuuden tuntea itseni huonoksi, ja tartun siihen. Vieruskaverini on uskomattoman notkea ja taitava, on selvästikin joogannut pitkään. Teemme pari asanaa, joita en ole ennen tehnyt, ja tunnen itseni kömpelöksi hänen rinnallaan. Vielä eilen olin se vahva ja notkea joogi, joka sujahti noin vain täydellisiin suorituksiin parin kuukauden tauon jälkeen.
Huonommuuden tunne provosoi heti vastareaktion: vieressäni briljeeraavalla huippunotkealla joogilla on valtava perse, joten ainakin perseen koko- ja muoto-osastolla minä vien voiton. Ja taas uusi vastareaktio lyö ylitseni: valtava pettymys kun ajattelen näin. Miksi minun pitää olla näin inhottava? Missä se minun kuuluisa rakkauteni on? No, tiedänhän minä missä se on. Kun olen itselleni armoton enkä hyväksy itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, tällä joogatunnilla, en hyväksy muitakaan. Jos en rakasta itseäni, en pysty rakastamaan ketään muutakaan. Niin se vain menee.
Eilen aloin huolehtia töistä ja rahasta. Huoli on vaaninut jo pidempään, mutta en ole antanut sen hyökyä ylitseni. Ei niin, että olisin torjunut ajatukset, ne ovat saaneet olla ja tulla, mutta olen keskittynyt hyvään. Kaikkeen siihen ihanaan, mitä elämässäni on, ja olen luottanut, että elämä kantaa. Asiat järjestyvät. Niin kuin ne aina tuppaavat järjestymään.
Onko elämässäni muka ollut yhtään sellaista yötä, ettei minulla olisi ollut paikkaa jossa nukkua? No ei. Onko ollut yhtään sellaista päivää, ettei minulla olisi ollut ruokaa? No ei. Eikö muka ole niin, että kaikki huolestuttavimmatkin tilanteet ovat aina ratkenneet, tavalla tai toisella? Kyllä, joka kerta, tavalla tai toisella. Onhan niin, että aina kun olen stressannut rahasta, ongelma on ratkennut? Kyllä, on ratkennut. Rahaa on joko tullut tai sitten ei, ja olen joutunut hyväksymään, että tuli tai ei tullut. Ja sitten olen sopeuttanut elämäni ja toimintani siihen että rahaa on tai ei ole.
Elämä on sellainen. Erehtymätön. Kaikki huoli ja stresi on ihan turhaa, koska elämän tahto tapahtuu joka tapauksessa. Ehkä minä stressaamalla, huolehtimalla ja suunnittelemalla saan luotua illuusion, että voin muka vaikuttaa asioihin, hallita ja ohjata elämää.
Minulla on jo riittävästi kokemusta, mitä tapahtuu kun päästän irti ja luotan elämän viisauteen. Luotan, että joka hetki tapahtuu juuri se mikä pitääkin, joten parempi vain rentoutua ja katsoa, mikä on elämän tahto kullakin hetkellä. Ja totisesti: juuri oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, sillä erotuksella, etten huolehdi etukäteen.
Viime loka- ja marraskuu olivat hyvä oppitunti luottamuksesta. Kärvistelin töiden kanssa. Oli kauheasti töitä, muttei kykyä tarttua niihin. Olin valtavan ahdistunut kun Intiaan lähtö lähestyi, deadlinet ja velvollisuudet painoivat, mutta minä vietin päivät haahuillen ja töitä vältellen. Ahdistusta vain lisäsi tieto, että ellen tee töitä, ei tule rahaa eikä reissua. Olin kokopäiväisesti stressaantunut ja lamaantunut.
Sitten aloin pikkuhiljaa päästää irti. Palasin nykyhetkeen, kehooni, ja rentouduin. Hyväksyin. Sanoin itselleni, että istun tässä hiljaa ilman minkäänlaista painetta tehdä mitään. En liikahdakaan, ennen kuin kehoni itsestään, luontevasti, alkaa tehdä jotain. Ja kas, käteni ojentuivat ja vetivät villasukat jalkaan. Kehoni nousi pystyyn, wau! Kehoni käveli keittiöön ja laittoi puuroveden tulemaan, hui! Ja sitten käteni alkoivat liikkua määrätietoisesti omenaa kuorien ja pilkkoen sen sieviksi kuutioiksi. Miten jännittävää! Ja minä vain katsoin ja ihastelin, miten kehoni antautui toteuttamaan elämän pettämätöntä viisautta. Minä en tehnyt yhtään mitään. Annoin vain kaiken tapahtua.
Kun olin joitain tunteja ja päiviä vain katsonut, eräänä päivänä istuin tietokoneen ääreen ja tartuin muistiinpanoihini. Avasin tekstinkäsittelyohjelman. Kirjoitin “Otsikon paikka” Helveticalla, pistekoolla 18. Sitten “Ingressin paikka” Arialilla, pistekoolla 14. Sitten “Tästä alkaa leipis” Helveticalla, pistekoolla 12. Kas, näköjään vatsanpoghjassa nipisteli. Oli elämän tahto, että istuin siinä ja vatsanpohjaa nipisti. Ai miten voin olla niin varma, että elämä tahtoi juuri sitä? No siten, että niin tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua muuta kuin elämän tahto, joka sekunti?
Siitä se lähti. En alkanut tehdä töitä, vaan annoin itseni tehdä töitä. Sain tehtyä kaiken tarvittavan. Minulle jäi jopa viisi minuuttia luppoaikaa suljettuani läppärin, ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle. Sain halata ja hyvästellä äidin ja isän ihan rauhassa, ilman kiirettä.
Tiedän omasta kokemuksestani, että näin se menee. Miksen sitten usko siihen nyt? Miksen luota, että minun on tarkoitus istua juuri tässä Unity-kahvilassa juuri nyt, kirjoittamassa näitä sanoja päiväkirjaani. Kello on 12.10, ja todellakin, minun pitää olla nyt huolissani rahasta ja siitä, etten pysty tarttumaan töihin. Juuri siksi, että saisin kirjoittaa, mitä juuri nyt kirjoitan. Jotta saisin kokea jälleen kerran, miltä tuntuu katsoa poltetta rinnassa ja vatsassa, ja sitten hengittää syvään, rentoutua, päästää irti ja tuntea, miten pehmeä tyhjyys leviää vatsaan. Miten kynän kärki nousee hetkeksi päiväkirjan sivulta ja jään tuijottamaan puun vihreitä oksia ja niiden takana nousevia vuoria.
Kyllä, näin se on. Olen huolissani siksi, että saisin päästää huolesta irti. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että minun annetaan nähdä ja kokea, miltä se tuntuu. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet, miltä irtipäästäminen tuntuu. Miten ihanalta. Ja minä olen niin siunattu, että saan kokea sen kymmeniä, jopa satoja kertoja päivässä! En kiristy ja ahdistu hallitsemattomasti, vaan näen kiristyväni ja ahdistuvani, jolloin saan myös mahdollisuuden päästää irti. Wau!
Hmm… Mitenkäs minä tänne päädyin. Minunhan piti tilittää, että rahat on loppu, työt eivät suju, mies jonka (jota) haluan on 2 000 kilometrin päässä ja kaikki on yleisesti päin persettä.
No, minä vain katson. Katson myös näitä ajatuksia. Meno-paluu Suomeen 500 euroa. Miltä tuntuisi viettää kesäkuu Suomessa? Jos vaikka tekisi töitä. Olisikohan minulle töitä? Ja jos olisi, suoriutuisinko niistä yhtään helpommin Suomessa kuin täällä? No, nämä ovat ajatuksia. Ne eivät ole nyt. Ne vain vievät minut pois tästä hetkestä epämääräiseen tulevaisuuteen, johon minulla ei ole sanavaltaa. Ainoa hetki, johon voin vaikuttaa, on nykyhetki, tämä hetki tässä ja nyt. Voin vain katsoa, mitä tapahtuu.
Juuri nyt jalkani laskeutuvat tuolilta, jolle olin ne nostanut, ja hakeutuvat vihreiden 2,5 euron feikki-crocsien sisään. Ihan itsestään, en edes katso jalkojani! Liikahtelen levottomasti ja venyttelen. Kohta varmaan tapahtuu jotain! Kaivan rahapussin, maksan ja lähden kipuamaan vuoren rinnettä kohti Dharamkotia, jossa läppärini odottaa.
Minulla on aie päivittää tänään blogia, katsotaan miten käy. Katsotaan, mikä on elämän tahto tänään.
Huonommuuden tunne provosoi heti vastareaktion: vieressäni briljeeraavalla huippunotkealla joogilla on valtava perse, joten ainakin perseen koko- ja muoto-osastolla minä vien voiton. Ja taas uusi vastareaktio lyö ylitseni: valtava pettymys kun ajattelen näin. Miksi minun pitää olla näin inhottava? Missä se minun kuuluisa rakkauteni on? No, tiedänhän minä missä se on. Kun olen itselleni armoton enkä hyväksy itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, tällä joogatunnilla, en hyväksy muitakaan. Jos en rakasta itseäni, en pysty rakastamaan ketään muutakaan. Niin se vain menee.
Eilen aloin huolehtia töistä ja rahasta. Huoli on vaaninut jo pidempään, mutta en ole antanut sen hyökyä ylitseni. Ei niin, että olisin torjunut ajatukset, ne ovat saaneet olla ja tulla, mutta olen keskittynyt hyvään. Kaikkeen siihen ihanaan, mitä elämässäni on, ja olen luottanut, että elämä kantaa. Asiat järjestyvät. Niin kuin ne aina tuppaavat järjestymään.
Onko elämässäni muka ollut yhtään sellaista yötä, ettei minulla olisi ollut paikkaa jossa nukkua? No ei. Onko ollut yhtään sellaista päivää, ettei minulla olisi ollut ruokaa? No ei. Eikö muka ole niin, että kaikki huolestuttavimmatkin tilanteet ovat aina ratkenneet, tavalla tai toisella? Kyllä, joka kerta, tavalla tai toisella. Onhan niin, että aina kun olen stressannut rahasta, ongelma on ratkennut? Kyllä, on ratkennut. Rahaa on joko tullut tai sitten ei, ja olen joutunut hyväksymään, että tuli tai ei tullut. Ja sitten olen sopeuttanut elämäni ja toimintani siihen että rahaa on tai ei ole.
Elämä on sellainen. Erehtymätön. Kaikki huoli ja stresi on ihan turhaa, koska elämän tahto tapahtuu joka tapauksessa. Ehkä minä stressaamalla, huolehtimalla ja suunnittelemalla saan luotua illuusion, että voin muka vaikuttaa asioihin, hallita ja ohjata elämää.
Minulla on jo riittävästi kokemusta, mitä tapahtuu kun päästän irti ja luotan elämän viisauteen. Luotan, että joka hetki tapahtuu juuri se mikä pitääkin, joten parempi vain rentoutua ja katsoa, mikä on elämän tahto kullakin hetkellä. Ja totisesti: juuri oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, sillä erotuksella, etten huolehdi etukäteen.
Viime loka- ja marraskuu olivat hyvä oppitunti luottamuksesta. Kärvistelin töiden kanssa. Oli kauheasti töitä, muttei kykyä tarttua niihin. Olin valtavan ahdistunut kun Intiaan lähtö lähestyi, deadlinet ja velvollisuudet painoivat, mutta minä vietin päivät haahuillen ja töitä vältellen. Ahdistusta vain lisäsi tieto, että ellen tee töitä, ei tule rahaa eikä reissua. Olin kokopäiväisesti stressaantunut ja lamaantunut.
Sitten aloin pikkuhiljaa päästää irti. Palasin nykyhetkeen, kehooni, ja rentouduin. Hyväksyin. Sanoin itselleni, että istun tässä hiljaa ilman minkäänlaista painetta tehdä mitään. En liikahdakaan, ennen kuin kehoni itsestään, luontevasti, alkaa tehdä jotain. Ja kas, käteni ojentuivat ja vetivät villasukat jalkaan. Kehoni nousi pystyyn, wau! Kehoni käveli keittiöön ja laittoi puuroveden tulemaan, hui! Ja sitten käteni alkoivat liikkua määrätietoisesti omenaa kuorien ja pilkkoen sen sieviksi kuutioiksi. Miten jännittävää! Ja minä vain katsoin ja ihastelin, miten kehoni antautui toteuttamaan elämän pettämätöntä viisautta. Minä en tehnyt yhtään mitään. Annoin vain kaiken tapahtua.
Kun olin joitain tunteja ja päiviä vain katsonut, eräänä päivänä istuin tietokoneen ääreen ja tartuin muistiinpanoihini. Avasin tekstinkäsittelyohjelman. Kirjoitin “Otsikon paikka” Helveticalla, pistekoolla 18. Sitten “Ingressin paikka” Arialilla, pistekoolla 14. Sitten “Tästä alkaa leipis” Helveticalla, pistekoolla 12. Kas, näköjään vatsanpoghjassa nipisteli. Oli elämän tahto, että istuin siinä ja vatsanpohjaa nipisti. Ai miten voin olla niin varma, että elämä tahtoi juuri sitä? No siten, että niin tapahtui! Voiko elämässä muka tapahtua muuta kuin elämän tahto, joka sekunti?
Siitä se lähti. En alkanut tehdä töitä, vaan annoin itseni tehdä töitä. Sain tehtyä kaiken tarvittavan. Minulle jäi jopa viisi minuuttia luppoaikaa suljettuani läppärin, ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle. Sain halata ja hyvästellä äidin ja isän ihan rauhassa, ilman kiirettä.
Tiedän omasta kokemuksestani, että näin se menee. Miksen sitten usko siihen nyt? Miksen luota, että minun on tarkoitus istua juuri tässä Unity-kahvilassa juuri nyt, kirjoittamassa näitä sanoja päiväkirjaani. Kello on 12.10, ja todellakin, minun pitää olla nyt huolissani rahasta ja siitä, etten pysty tarttumaan töihin. Juuri siksi, että saisin kirjoittaa, mitä juuri nyt kirjoitan. Jotta saisin kokea jälleen kerran, miltä tuntuu katsoa poltetta rinnassa ja vatsassa, ja sitten hengittää syvään, rentoutua, päästää irti ja tuntea, miten pehmeä tyhjyys leviää vatsaan. Miten kynän kärki nousee hetkeksi päiväkirjan sivulta ja jään tuijottamaan puun vihreitä oksia ja niiden takana nousevia vuoria.
Kyllä, näin se on. Olen huolissani siksi, että saisin päästää huolesta irti. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että minun annetaan nähdä ja kokea, miltä se tuntuu. Uudestaan ja uudestaan. Ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet, miltä irtipäästäminen tuntuu. Miten ihanalta. Ja minä olen niin siunattu, että saan kokea sen kymmeniä, jopa satoja kertoja päivässä! En kiristy ja ahdistu hallitsemattomasti, vaan näen kiristyväni ja ahdistuvani, jolloin saan myös mahdollisuuden päästää irti. Wau!
Hmm… Mitenkäs minä tänne päädyin. Minunhan piti tilittää, että rahat on loppu, työt eivät suju, mies jonka (jota) haluan on 2 000 kilometrin päässä ja kaikki on yleisesti päin persettä.
No, minä vain katson. Katson myös näitä ajatuksia. Meno-paluu Suomeen 500 euroa. Miltä tuntuisi viettää kesäkuu Suomessa? Jos vaikka tekisi töitä. Olisikohan minulle töitä? Ja jos olisi, suoriutuisinko niistä yhtään helpommin Suomessa kuin täällä? No, nämä ovat ajatuksia. Ne eivät ole nyt. Ne vain vievät minut pois tästä hetkestä epämääräiseen tulevaisuuteen, johon minulla ei ole sanavaltaa. Ainoa hetki, johon voin vaikuttaa, on nykyhetki, tämä hetki tässä ja nyt. Voin vain katsoa, mitä tapahtuu.
Juuri nyt jalkani laskeutuvat tuolilta, jolle olin ne nostanut, ja hakeutuvat vihreiden 2,5 euron feikki-crocsien sisään. Ihan itsestään, en edes katso jalkojani! Liikahtelen levottomasti ja venyttelen. Kohta varmaan tapahtuu jotain! Kaivan rahapussin, maksan ja lähden kipuamaan vuoren rinnettä kohti Dharamkotia, jossa läppärini odottaa.
Minulla on aie päivittää tänään blogia, katsotaan miten käy. Katsotaan, mikä on elämän tahto tänään.
torstaina, huhtikuuta 30, 2009
Vapputunnelmia
Pitää tarkistaa kännykästä mikä viikonpäivä ja monesko. Herranjestas, nyt on vappuaatto! Kun ajattelen Helsingin vappuhulinaa, olen erittäin onnellinen saadessani olla täällä.
Istun Raku’s German Bakeryssä Bhagsussa, Hot Ginger Lemon Honey -juoma edessäni. Tulin juuri Bhooman sivanandajoogasta, jalat täristen, ja totesin tarvitsevani lepotauon ennen kuin lähden kipuamaan vuorenrinnettä Dharamkotiin.
Ihmeellinen päivä Rochanin kanssa. Jessus että meillä riittää juttua! Puhumme tästä työstä, jota teemme: länäolosta, meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta. Tajusin vasta, että tässä on ensimmäinen mies, jonka kanssa pystyn kommunikoimaan tällä tasolla. Ihan suoraan ja avoimesti. Minä olen hänen seurassaan auki. Ei pidäkkeitä, ei filttereitä. Suoraa ja kaunista. Hurmaavaa.
Meillä oli hyvä craniosacral-sessio. Minua pelotti ihan hirveästi, en edes tiedä miksi, mutta oli sellainen olo että nyt tapahtuu paljon ja isoja asioita, jotain lähtee liikkeelle. Ja sitten… jotain tapahtui, hurjasti liikettä, valtavaa purkamista, mutta ihan eri tavalla kuin kuvittelin.
Löysin koanit jälleen. Sanoin itselleni Tell me what trust is, ja kehoni vastasi rentoutumalla. Ja uudestan: Tell me what trust is, ja kehoni vastasi päästämällä irti, putoamalla vielä vähän syvemmälle. Sitten muistin Love-koanin, jonka kanssa minun olisi pitänyt työskennellä Satorin jälkeen eli pari viime kuukautta, mutta olen unohtanut. Tai jos olen muistanut, en ole halunnut. Tell me what love is, kysyn itseltäni, ja kehoni vastaa hymyllä. Kasvoni hymyilevät, kyllä, mutta myös koko kehoni hymyilee. Rakkaus on sitä, että koko keho hymyilee, avautuu ja kevenee. Kokemus on niin hyvä ja syvä, että luulenpa kaikkien kehoni solujenkin hymyilevän.
– Wow, olen aivan uudessa paikassa, tunnetko sinäkin sen, kysyn Rochanilta.
Hänellä on ote, jossa toinen käsi on olkapäällä, toinen käsi reiden alla, lähellä polvea.
– Sinusta huokuu valtavasti kuumuutta, mikä on yleensä hyvä merkki, Rochan vastaa.
Minä vain hymyilen, kehoni hymyilee. Miten minä olen voinut unohtaa? Tell me what love is, kysyn itseltäni vähän väliä, ja kehoni vastaa kellumalla rennosti ja kauniisti ja hohtamalla valoa. Valoni on kirkasta ja valkoista eli oikeastaan näkymätöntä, mutta koska se vilkkuu, näen sen. Näen valoaaltojen värinän. Myös sanallinen vastaus nousee mieleeni: I am, minä olen rakkaus.
Toissapäivänä ensimmäisessä craniosacral-sessiossa oli paljon tärinää ja puutumista, hallitsematonta nykimistä kun hermosto totutteli uuteen tapaan tehdä työtä. En tuntenut fyysistä kipua, mutta olo oli välillä hankala, suorastaan epämiellyttävä. Tänään työskentely on hyvin hienovaraista. Ja riemastuttavaa! Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään! Love-koan auttaa minua vain olemaan se mikä olen, rakkaus. Siis voin todellakin eheytyä tekemättä yhtään mitään! Vain olemalla, päästämällä irti, lepäämällä tässä, ja kehoni hoitaa ja eheyttää itse itsensä, toki Rochanin ammattitaitoisella avustuksella. Kiitos, kiitos, kiitos!
Hitto, kello on yli seitsemän, pakko lähteä kiipeämään ennen kuin aurinko laskee. Hämärtyy jo, ja taskulamppuni patterit vetelevät viimeisiään.
Istun Raku’s German Bakeryssä Bhagsussa, Hot Ginger Lemon Honey -juoma edessäni. Tulin juuri Bhooman sivanandajoogasta, jalat täristen, ja totesin tarvitsevani lepotauon ennen kuin lähden kipuamaan vuorenrinnettä Dharamkotiin.
Ihmeellinen päivä Rochanin kanssa. Jessus että meillä riittää juttua! Puhumme tästä työstä, jota teemme: länäolosta, meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta. Tajusin vasta, että tässä on ensimmäinen mies, jonka kanssa pystyn kommunikoimaan tällä tasolla. Ihan suoraan ja avoimesti. Minä olen hänen seurassaan auki. Ei pidäkkeitä, ei filttereitä. Suoraa ja kaunista. Hurmaavaa.
Meillä oli hyvä craniosacral-sessio. Minua pelotti ihan hirveästi, en edes tiedä miksi, mutta oli sellainen olo että nyt tapahtuu paljon ja isoja asioita, jotain lähtee liikkeelle. Ja sitten… jotain tapahtui, hurjasti liikettä, valtavaa purkamista, mutta ihan eri tavalla kuin kuvittelin.
Löysin koanit jälleen. Sanoin itselleni Tell me what trust is, ja kehoni vastasi rentoutumalla. Ja uudestan: Tell me what trust is, ja kehoni vastasi päästämällä irti, putoamalla vielä vähän syvemmälle. Sitten muistin Love-koanin, jonka kanssa minun olisi pitänyt työskennellä Satorin jälkeen eli pari viime kuukautta, mutta olen unohtanut. Tai jos olen muistanut, en ole halunnut. Tell me what love is, kysyn itseltäni, ja kehoni vastaa hymyllä. Kasvoni hymyilevät, kyllä, mutta myös koko kehoni hymyilee. Rakkaus on sitä, että koko keho hymyilee, avautuu ja kevenee. Kokemus on niin hyvä ja syvä, että luulenpa kaikkien kehoni solujenkin hymyilevän.
– Wow, olen aivan uudessa paikassa, tunnetko sinäkin sen, kysyn Rochanilta.
Hänellä on ote, jossa toinen käsi on olkapäällä, toinen käsi reiden alla, lähellä polvea.
– Sinusta huokuu valtavasti kuumuutta, mikä on yleensä hyvä merkki, Rochan vastaa.
Minä vain hymyilen, kehoni hymyilee. Miten minä olen voinut unohtaa? Tell me what love is, kysyn itseltäni vähän väliä, ja kehoni vastaa kellumalla rennosti ja kauniisti ja hohtamalla valoa. Valoni on kirkasta ja valkoista eli oikeastaan näkymätöntä, mutta koska se vilkkuu, näen sen. Näen valoaaltojen värinän. Myös sanallinen vastaus nousee mieleeni: I am, minä olen rakkaus.
Toissapäivänä ensimmäisessä craniosacral-sessiossa oli paljon tärinää ja puutumista, hallitsematonta nykimistä kun hermosto totutteli uuteen tapaan tehdä työtä. En tuntenut fyysistä kipua, mutta olo oli välillä hankala, suorastaan epämiellyttävä. Tänään työskentely on hyvin hienovaraista. Ja riemastuttavaa! Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään! Love-koan auttaa minua vain olemaan se mikä olen, rakkaus. Siis voin todellakin eheytyä tekemättä yhtään mitään! Vain olemalla, päästämällä irti, lepäämällä tässä, ja kehoni hoitaa ja eheyttää itse itsensä, toki Rochanin ammattitaitoisella avustuksella. Kiitos, kiitos, kiitos!
Hitto, kello on yli seitsemän, pakko lähteä kiipeämään ennen kuin aurinko laskee. Hämärtyy jo, ja taskulamppuni patterit vetelevät viimeisiään.
tiistaina, huhtikuuta 28, 2009
Hyvä päivä
Laiska aamupala Rochanin ja Sahidon seurassa, sitten Craniosacral-sessio (ks. Wikipedia) Rochanin kanssa. Hoidon jälkeen laiska lounas Green Caféssa.
Meillä synkkaa todella hyvin. Aika jännä kontrasti Adimin jälkeen: tässä on mies, jonka kanssa vain puhumme, puhumme, puhumme. Vaikka mistä, mutta kuitenkin aina tästä ihanasta: elämästä, rakkaudesta, meditaatiosta, läsnäolosta. Näistä ainoista asioista, jotka ovat puhumisen arvoisia.
Ja Rochan todella kuuntelee minua. Kuuntelee ihan rauhassa ja keskittyneesti, imee joka sanan. Näkee minut. Kun Rochan puhuu, minä tyhjenen ja olen vain läsnä. Kuuntelen. Ja näen. Ei ole yllätys, että myös Rochan on Satorinsa istunut. Meidän kommunikointimme on niin suoraa ja luontevaa.
Kaikki, mitä Rochan kertoo itsestään, resonoi minussa, aah miten tuttua! Ja päin vastoin. Meillä on ulkoisesti täysin erilainen tausta, mutta kokemus on sama. Kun katson meitä pulisemassa, tuntuu vaikealta uskoa meidän olevan vetäytyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka saattavat viettää viikkoja yksinään, puhmatta kenellekään, ja joiden mielestä on vaikea mennä yksin bileisiin tai jutella vieraille. Mutta toistemme seurassa me emme ole yhtään ujoja.
Tietysti on myös tämä kehotaso. Rochan on erittäin miehekäs ja seksikäs, ja tuntuu turvalliselta ja rauhalliselta halata häntä. Meidän vartalomme tykkäävät toisistaan. Meillä on hyvä energia yhdessä.
Tänään kun erottiin yli kuuden tunnin sessio- ja juttelumaratonin jälkeen, Rochan sanoi:
– I enjoy spending time with you, Darling.
Johon minä:
– Likewise, Sweetheart.
Tuntuu hyvältä viettää aikaa miehen kanssa, joka on niin avoin ja herkkä, mutta samalla niin miehekäs. Jolle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia sanoa ääneen nauttivansa seurastani. Tässä saattaa olla kehitteillä kaunis ystävyys.
Lähden kipuamaan Bhagsusta kivikkoisia kinttupolkuja pitkin Dharamkotiin. Hymyilen. Miten voisin olla hymyilemättä, kun kaikki on niin kaunista. Vastaantulijat hymyilevät takaisin. Kun kävelen pihojen poikki, naiset toivottavat namastet ja jatkavat sitten pyykkäämistään. Pienikokoiset, sitkeät hevoset, vuohet ja aasit käyskentelevät vapaina, mutta pysyvät omien pihojensa tuntumassa. Paitsi se kauniin valkoinen, mutta mudassa rypenyt hevonen, joka laukkaa päätään viskoen pellon poikki, hyppää kivetylle polulle saaden ihmiset väistämään ojaan tai painautumaan talon seinää vasten, ja nelistää kaviot kopisten tiehensä. Kohta teini-ikäinen poika juoksee hengästyneenä karkurin perään. Kaikkia meitä näytöstä todistaneita naurattaa kauheasti. Arki pulppuaa elämäniloa.
Hengästyn kivutessani polkua ja lopulta jyrkkiä portaita ylös Dharamkotiin. Portaat ja kapeat kujat on lakaistu niin siisteiksi ja talot ovat niin hyvässä maalissa, että on vaikea muistaa olevansa Intiassa.
Kun pääsen huoneeseeni heittäydyn tyytyväisenä sängylle lepäämään. Puhelin soi: Adim. Hän on Delhin lentokentällä, viisumiasiat ovat järjestyneet parhain päin. Tuntuu hyvältä kuulla Adimin vapautunut ja tyytyväinen ääni. Tuntuu myös hyvältä, että hän haluaa soittaa. Puhumme vain käytännön asioista, mutta äänessä on paljon hymyä ja naurua. Hyvää energiaa, kaunis yhteys arkipäiväisyyksien alla.
Varsinainen asia oli, että hän aikoo lähettää minulle Delhissä asuvan ystävänsä yhteystiedot. Voin ottaa ystävään yhteyttä, jos tarvitsen joskus apua Delhissä. Adim voi olla halkomaisen epäromanttinen, mutta hän pitää huolta. Myös ennen lähtöään McLeod Ganjista hän halusi pikaisesti esitellä minut ystävälleen, jolla on kauppa McLeodissa. Jos tarvitsen apua, ystävä auttaa.
Puhelun jälkeen jään sängylle makaamaan. Tässä minulla on nämä kaksi miestä. Niin kauniita, mutta niin erilaisia. Molemmat näkevät minut, omalla tavallaan, ja pitävät näkemästään. Kyllä minulle nyt annetaan isolla kauhalla. Kiitos!
Tällä hetkellä ei häiritse yhtään, että haluan rakastella kahden miehen kanssa. Toinen on täällä, toinen ei, joten minun ei tarvitse edes valita. Pysyn vain läsnä parhaani mukaan, pysyn kehossani ja katson mitä tapahtuu. On selvää, että kehoni haluaa rakastella. Voin vain katsoa, toteutuuko kehon tahto vai ei.
Meillä synkkaa todella hyvin. Aika jännä kontrasti Adimin jälkeen: tässä on mies, jonka kanssa vain puhumme, puhumme, puhumme. Vaikka mistä, mutta kuitenkin aina tästä ihanasta: elämästä, rakkaudesta, meditaatiosta, läsnäolosta. Näistä ainoista asioista, jotka ovat puhumisen arvoisia.
Ja Rochan todella kuuntelee minua. Kuuntelee ihan rauhassa ja keskittyneesti, imee joka sanan. Näkee minut. Kun Rochan puhuu, minä tyhjenen ja olen vain läsnä. Kuuntelen. Ja näen. Ei ole yllätys, että myös Rochan on Satorinsa istunut. Meidän kommunikointimme on niin suoraa ja luontevaa.
Kaikki, mitä Rochan kertoo itsestään, resonoi minussa, aah miten tuttua! Ja päin vastoin. Meillä on ulkoisesti täysin erilainen tausta, mutta kokemus on sama. Kun katson meitä pulisemassa, tuntuu vaikealta uskoa meidän olevan vetäytyviä tyyppejä. Sellaisia, jotka saattavat viettää viikkoja yksinään, puhmatta kenellekään, ja joiden mielestä on vaikea mennä yksin bileisiin tai jutella vieraille. Mutta toistemme seurassa me emme ole yhtään ujoja.
Tietysti on myös tämä kehotaso. Rochan on erittäin miehekäs ja seksikäs, ja tuntuu turvalliselta ja rauhalliselta halata häntä. Meidän vartalomme tykkäävät toisistaan. Meillä on hyvä energia yhdessä.
Tänään kun erottiin yli kuuden tunnin sessio- ja juttelumaratonin jälkeen, Rochan sanoi:
– I enjoy spending time with you, Darling.
Johon minä:
– Likewise, Sweetheart.
Tuntuu hyvältä viettää aikaa miehen kanssa, joka on niin avoin ja herkkä, mutta samalla niin miehekäs. Jolle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia sanoa ääneen nauttivansa seurastani. Tässä saattaa olla kehitteillä kaunis ystävyys.
Lähden kipuamaan Bhagsusta kivikkoisia kinttupolkuja pitkin Dharamkotiin. Hymyilen. Miten voisin olla hymyilemättä, kun kaikki on niin kaunista. Vastaantulijat hymyilevät takaisin. Kun kävelen pihojen poikki, naiset toivottavat namastet ja jatkavat sitten pyykkäämistään. Pienikokoiset, sitkeät hevoset, vuohet ja aasit käyskentelevät vapaina, mutta pysyvät omien pihojensa tuntumassa. Paitsi se kauniin valkoinen, mutta mudassa rypenyt hevonen, joka laukkaa päätään viskoen pellon poikki, hyppää kivetylle polulle saaden ihmiset väistämään ojaan tai painautumaan talon seinää vasten, ja nelistää kaviot kopisten tiehensä. Kohta teini-ikäinen poika juoksee hengästyneenä karkurin perään. Kaikkia meitä näytöstä todistaneita naurattaa kauheasti. Arki pulppuaa elämäniloa.
Hengästyn kivutessani polkua ja lopulta jyrkkiä portaita ylös Dharamkotiin. Portaat ja kapeat kujat on lakaistu niin siisteiksi ja talot ovat niin hyvässä maalissa, että on vaikea muistaa olevansa Intiassa.
Kun pääsen huoneeseeni heittäydyn tyytyväisenä sängylle lepäämään. Puhelin soi: Adim. Hän on Delhin lentokentällä, viisumiasiat ovat järjestyneet parhain päin. Tuntuu hyvältä kuulla Adimin vapautunut ja tyytyväinen ääni. Tuntuu myös hyvältä, että hän haluaa soittaa. Puhumme vain käytännön asioista, mutta äänessä on paljon hymyä ja naurua. Hyvää energiaa, kaunis yhteys arkipäiväisyyksien alla.
Varsinainen asia oli, että hän aikoo lähettää minulle Delhissä asuvan ystävänsä yhteystiedot. Voin ottaa ystävään yhteyttä, jos tarvitsen joskus apua Delhissä. Adim voi olla halkomaisen epäromanttinen, mutta hän pitää huolta. Myös ennen lähtöään McLeod Ganjista hän halusi pikaisesti esitellä minut ystävälleen, jolla on kauppa McLeodissa. Jos tarvitsen apua, ystävä auttaa.
Puhelun jälkeen jään sängylle makaamaan. Tässä minulla on nämä kaksi miestä. Niin kauniita, mutta niin erilaisia. Molemmat näkevät minut, omalla tavallaan, ja pitävät näkemästään. Kyllä minulle nyt annetaan isolla kauhalla. Kiitos!
Tällä hetkellä ei häiritse yhtään, että haluan rakastella kahden miehen kanssa. Toinen on täällä, toinen ei, joten minun ei tarvitse edes valita. Pysyn vain läsnä parhaani mukaan, pysyn kehossani ja katson mitä tapahtuu. On selvää, että kehoni haluaa rakastella. Voin vain katsoa, toteutuuko kehon tahto vai ei.
maanantaina, huhtikuuta 27, 2009
Dagen efter
Lojun sängyssä kymmeneen. En jaksa lähteä aamupalalle, onneksi kämpillä on mysliä ja rusinoita. Surffailua, meilailua, Facebookin päivitystä.
Adim soittaa. Hän metsästää puhelimensa laturia, ei kai hän antanut sitä minulle palauttaessaan kameran johdon. Tarkistan. Juu, täällä se on.
Tavallaan ihanaa kuulla Adimin ääntä, mutta mieli sekaantuu taas peliin. Linja on huono, joudun pinnistelemään ymmärtääkseni mitä toinen puhuu. Alan jännittää, kuinka monta kertaa kehtaan sanoa sorry what’s that ja kun en ole varma ymmärränkö, alan jännittää omia vastauksiani, mitä jos hän puhuukin jostain ihan muusta. Ihan tyhmää.
Huomaan taas, että minun ja Adimin juttu toimii parhaiten kehotasolla. Meilailu ei suju, sillä kirjoitamme toistemme ohi. Puhelimessa puhuminen on vaikeaa, kun on nämä kulttuuri- ja persoonaerot kommunikoinnissa. Kun olemme yhdessä ja kehoyhteys syntyy, pystymme juttelemaan. Toissailtainen keskustelu Ever Green Caféssa oli hyvä esimerkki siitä, että meillä on paljonkin puhuttavaa, jos puhumme oikeista asioista.
Kehoyhteys ei ole pelkästään seksuaalista. Tai jos onkin, se on seksuaalista sillä syvällä tasolla, jolla kaikki elämä on seksuaalista. Se on puhdasta seksuaalisuutta, puhdasta elämänvoimaa, jolla ei ole mitään tekemistä seksin kanssa.
Olen koko ikäni kommunikoinut mielen tasolla, sanoin ja käsittein. Keho- ja energiatasolla kommunikointi on uutta ja vaikeaa. Siksi olenkin niin kiitollinen, että elämä paiskasi Adimin silmilleni. (Tai huomattavasti alemmas kuin silmille, kuten rakas Tara suvaitsi huomauttaa.) Adim on opettanut minut pysymään poissa mielestä, luottamaan kehooni ja intuitiooni, vaikka haparoinkin suurimman osan aikaa sokkona sumussa.
Ja tietysti Adimin tapaaminen on antanut minulle aitiopaikan katsoa tätä hullua mieltäni. Sen väsymätöntä halua kehitellä mitä ihmeellisimpiä päiväunia ja analyysejä. Tiedän, ettei Adim ole elämäni mies. Tästä meidän jutustamme ei kasva jotain suurta ja ihmeellistä, me emme koskaan ala seurustella tai elää yhteistä elämää. Minä tiedän sen, mutta mieleni haluaa kelata kaikki mahdollisuudet läpi. Mitä jos… Entä jos… Jospa… Mitä jos Adim yhtäkkiä muuttuisi ja siitä tulisi sellainen kuin haluaisin… and so on.
On ihan sama, mitä tiedän. Mieleni haluaa kokea ja tuntea tämän romanttis-eroottisen tarinan kaikki vivahteet, käydä läpi onnelliset ja vähemmän onnelliset loput, se haluaa pakahtua onnesta, tuntea syvää häpeää ja raastavaa mustasukkaisuutta.
Aina unelmoidessani joudun pois nykyhetkestä ja läsnäolon hiljaisesta kauneudesta. Unelmointi on kuin myrkkyä, joka imee elämästäni mehun. Nämä romanttiset, jännittävät juonikuviot ovat tietysti erittäin viihdyttäviä, mutta päiväuni on yhtä vahingollinen kuin painajainen. Hekuman jälkeen iskee krapula: tyytymättömyys, masennus ja ahdistus. Aina.
En enää halua krapulapäiviä. En halua tärinää ja huonovointisuutta. Miten mahtavaa on, ettei minun tarvitse enää suostua niihin! Unelmonti on ollut minulle niin luonteva ja (valheellisen) lohdullinen tapa vuosien ajan, että vieroittuminen on pitkä prosessi, mutta minun pitää olla valpas. Kun saan itseni kiinni unelmoinnista, päästän yksinkertaisesti irti. Keskeytän. En ala sättiä itseäni, taas sorruit, luuseri et osaa, on se kumma kun et saa typeriä ajatuksiasi kuriin. Siitä mieli saa vain lisää draaman jyviä myllyynsä. Ei, minä yksinkertaisesti keskeytän. Uudestaan ja uudestaan.
Adim soittaa. Hän metsästää puhelimensa laturia, ei kai hän antanut sitä minulle palauttaessaan kameran johdon. Tarkistan. Juu, täällä se on.
Tavallaan ihanaa kuulla Adimin ääntä, mutta mieli sekaantuu taas peliin. Linja on huono, joudun pinnistelemään ymmärtääkseni mitä toinen puhuu. Alan jännittää, kuinka monta kertaa kehtaan sanoa sorry what’s that ja kun en ole varma ymmärränkö, alan jännittää omia vastauksiani, mitä jos hän puhuukin jostain ihan muusta. Ihan tyhmää.
Huomaan taas, että minun ja Adimin juttu toimii parhaiten kehotasolla. Meilailu ei suju, sillä kirjoitamme toistemme ohi. Puhelimessa puhuminen on vaikeaa, kun on nämä kulttuuri- ja persoonaerot kommunikoinnissa. Kun olemme yhdessä ja kehoyhteys syntyy, pystymme juttelemaan. Toissailtainen keskustelu Ever Green Caféssa oli hyvä esimerkki siitä, että meillä on paljonkin puhuttavaa, jos puhumme oikeista asioista.
Kehoyhteys ei ole pelkästään seksuaalista. Tai jos onkin, se on seksuaalista sillä syvällä tasolla, jolla kaikki elämä on seksuaalista. Se on puhdasta seksuaalisuutta, puhdasta elämänvoimaa, jolla ei ole mitään tekemistä seksin kanssa.
Olen koko ikäni kommunikoinut mielen tasolla, sanoin ja käsittein. Keho- ja energiatasolla kommunikointi on uutta ja vaikeaa. Siksi olenkin niin kiitollinen, että elämä paiskasi Adimin silmilleni. (Tai huomattavasti alemmas kuin silmille, kuten rakas Tara suvaitsi huomauttaa.) Adim on opettanut minut pysymään poissa mielestä, luottamaan kehooni ja intuitiooni, vaikka haparoinkin suurimman osan aikaa sokkona sumussa.
Ja tietysti Adimin tapaaminen on antanut minulle aitiopaikan katsoa tätä hullua mieltäni. Sen väsymätöntä halua kehitellä mitä ihmeellisimpiä päiväunia ja analyysejä. Tiedän, ettei Adim ole elämäni mies. Tästä meidän jutustamme ei kasva jotain suurta ja ihmeellistä, me emme koskaan ala seurustella tai elää yhteistä elämää. Minä tiedän sen, mutta mieleni haluaa kelata kaikki mahdollisuudet läpi. Mitä jos… Entä jos… Jospa… Mitä jos Adim yhtäkkiä muuttuisi ja siitä tulisi sellainen kuin haluaisin… and so on.
On ihan sama, mitä tiedän. Mieleni haluaa kokea ja tuntea tämän romanttis-eroottisen tarinan kaikki vivahteet, käydä läpi onnelliset ja vähemmän onnelliset loput, se haluaa pakahtua onnesta, tuntea syvää häpeää ja raastavaa mustasukkaisuutta.
Aina unelmoidessani joudun pois nykyhetkestä ja läsnäolon hiljaisesta kauneudesta. Unelmointi on kuin myrkkyä, joka imee elämästäni mehun. Nämä romanttiset, jännittävät juonikuviot ovat tietysti erittäin viihdyttäviä, mutta päiväuni on yhtä vahingollinen kuin painajainen. Hekuman jälkeen iskee krapula: tyytymättömyys, masennus ja ahdistus. Aina.
En enää halua krapulapäiviä. En halua tärinää ja huonovointisuutta. Miten mahtavaa on, ettei minun tarvitse enää suostua niihin! Unelmonti on ollut minulle niin luonteva ja (valheellisen) lohdullinen tapa vuosien ajan, että vieroittuminen on pitkä prosessi, mutta minun pitää olla valpas. Kun saan itseni kiinni unelmoinnista, päästän yksinkertaisesti irti. Keskeytän. En ala sättiä itseäni, taas sorruit, luuseri et osaa, on se kumma kun et saa typeriä ajatuksiasi kuriin. Siitä mieli saa vain lisää draaman jyviä myllyynsä. Ei, minä yksinkertaisesti keskeytän. Uudestaan ja uudestaan.
sunnuntai, huhtikuuta 26, 2009
Rakkauden äärellä
Istun Cool Talk Corner -ravintolan terassilla Dharamkotissa. Ihmeellinen, kaunis olo. Levollinen, hidas, pysähtynyt. Kirkas ja puhdas. Ei suuria tunteita tai tunnekuohua. Ei ahdistusta, odotuksia tai toiveita. Vain tämä hengitys tässä.
Katson vuoria ja huokaan. Ne seisovat siinä niin tummina, jykevinä ja ikuisina. Vähän kauempana luminen huippu. Aurinko laskee kohta, ilta-auringon valo on punertavan keltainen, lämmin. Jos nyt ottaisin kamerani esiin ja kuvaisin ympärilläni istuvia ihmisiä, he näyttäisivät todella kauniilta. Heissä olisi sävyjä ja syvyyttä.
Nyt nousee jotain, sittenkin jokin tunne. Rintaa puristaa hieman, silmät sumenevat. Helpotuksen ja kiitollisuuden kyyneleitä. Olen niin ehjä. Ja valmis. Kokonainen. Olen elämän rakastettu. Ei se kaunis mies, Adim, tätä minulle tehnyt, vaan elämä. Elämä minussa, eli minä itse. En tarvitse tähän miestä, sillä tämä olen minä. Siksi ero Adimista ei herätä minussa surua tai ahdistusta – ei niin kauan, kun pysyn täällä syvällä, kehossani. Täällä on kaikki hyvin, koska olen yhteydessä elämän yksinkertaiseen totuuteen. Ei komplikaatioita.
Jään vähän väliä tuijottelemaan vuoria suu auki, kun unohdun uloshengityksen päätteeksi johonkin lämpimään, syvään poimuun täällä sisälläni.
Kun rakastelin Adimin kanssa, hoin hiljaa mielessäni mantraa. Joko suomeksi “Rakastan rakastan” tai englanniksi “I love you, I love you”. Mantra auttoi rentoutumaan ja putoamaan vielä hieman syvemmälle tyyneyteen. Se auttoi saamaan yhteyden rakkauteen. Vaikka katsoin Adimia silmiin, julistuksessa ei ollut mitään henkilökohtaista. En minä Adimia rakasta, siinä mielessä kun sanaa rakkaus yleensä käytetään. En rakasta häntä henkilönä, en persoonana, en hänen kehoaan ja mieltään. Minä rakastan elämää hänessä, rakkauden mysteeriä hänessä, rakastan hänen valoaan, viattomuuttaan, puhtauttaan, selkeyttään. Ja ennen kaikkea rakastan hänen läsnäoloaan, sitä että hänen mielensä hiljenee ja hän on vakaasti kehossaan.
Rakastan saadessani katsoa Adimia silmiin ja nähdä hänen silmissään vain syvän, pysähtyneen tyyneyden. Rakastan sitä, että saan peilata siitä tyynestä pinnasta oman rakkauteni, universaalin rakkauden, joka vain on. Minä ja Adim emme ole tärkeitä, eikä rakkaus ole meidän. Se on lainaa elämältä.
Kun sanon rakastavani Adimia, siinä ei ole sitä takertuvaa, tarvitsevaa ja vaativaa laatua, jonka olen tottunut yhdistämään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. En halua omistaa. Päin vastoin näen yhä selkeämmin, että päästämällä irti Adimista saan enemmän. Kiitos rakas, turvallista matkaa!
Kun oli jäähyväisten aika, katsoin vain. Täysin neutraalisti. Tiedän jo, että Adim on jätkämäinen halko, joka ei paljon puhu eikä pussaa. Ei pidä kädestä, ei lepertele. Suoraan asiaan, jos asiaa on. Jos tehdään lähtöä Delhiin, sitten tehdään lähtöä Delhiin, be total! Ei ruveta ruikuttamaan, että voi vitsi kun pitää lähteä, jäisin paljon mieluummin tänne sinun kanssasi, tulee kauhea ikävä ja voi voi ja tunteita, tunnekuohuja, sentimentaalisuutta. Adim ei yksinkertaisesti ole sellainen. Onneksi. Hän on suora ja selkeä kuin kuutio, ja oli ihanaa huomata, että pystyin vain katsomaan ja hyväksymään. Hän on sellainen kuin on, eikä minulla ole tarvetta kovistella häntä, ripustaa häneen vaatimuksia. Kun en halua mitään, voin katsoa, myötäillä ja hyväksyä. En minä halua muuttaa häntä. En nyt. Olen kyllä halunnut, luoja varjelkoon, ja tulen varmasti haluamaan, sillä tämä on harvinaisen jääräpäinen yksilö, mutta en nyt. Juuri nyt tuntuu hyvältä vain myötäillä elämää.
Huh, miten helpottunut olen! Minä osaan rakastella! Tiedän nyt, mistä rakastelussa on kyse! Ja mikä parasta, en ripusta itseäni tai rakkauttani Adimiin. Ne eivät ole hänestä riippuvaisia. Saattaa olla, että rakastelen Rochanin kanssa lähitulevaisuudessa. Saa nähdä. Olisipa hienoa. Mutta pointti on se, etten enää pelkää (niin paljon). Vielä eilen kirjoitin Taralle, että voisin oksentaa kauhusta ajatellessani, että minun pitäisi aloittaa alusta jonkun uuden miehen kanssa, mennä sen saman pelon ja epävarmuuden läpi, rohkaistua kertomaan ääneen, että minulla on tällainen ongelma seksin suhteen. Ja sitten taas katsoa aitiopaikalta, kuinka kaikki menee pieleen.
Pelko on kuollut. En voi tehdä mitään väärin, jos olen läsnä ja vain katson, mitä kehoni tekee. Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään, katsoa vain. Ei ole suorituspaineita. Minun pitää vain rakastella enemmän ja useammin. Siitä se lähtee aukeamaan. Ei ole oikotietä, ei pikavoittoja eikä alkuräjähdyksiä tiedossa. Tätä pientä ja hienovaraista työskentelyä vain.
Katson vuoria ja huokaan. Ne seisovat siinä niin tummina, jykevinä ja ikuisina. Vähän kauempana luminen huippu. Aurinko laskee kohta, ilta-auringon valo on punertavan keltainen, lämmin. Jos nyt ottaisin kamerani esiin ja kuvaisin ympärilläni istuvia ihmisiä, he näyttäisivät todella kauniilta. Heissä olisi sävyjä ja syvyyttä.
Nyt nousee jotain, sittenkin jokin tunne. Rintaa puristaa hieman, silmät sumenevat. Helpotuksen ja kiitollisuuden kyyneleitä. Olen niin ehjä. Ja valmis. Kokonainen. Olen elämän rakastettu. Ei se kaunis mies, Adim, tätä minulle tehnyt, vaan elämä. Elämä minussa, eli minä itse. En tarvitse tähän miestä, sillä tämä olen minä. Siksi ero Adimista ei herätä minussa surua tai ahdistusta – ei niin kauan, kun pysyn täällä syvällä, kehossani. Täällä on kaikki hyvin, koska olen yhteydessä elämän yksinkertaiseen totuuteen. Ei komplikaatioita.
Jään vähän väliä tuijottelemaan vuoria suu auki, kun unohdun uloshengityksen päätteeksi johonkin lämpimään, syvään poimuun täällä sisälläni.
Kun rakastelin Adimin kanssa, hoin hiljaa mielessäni mantraa. Joko suomeksi “Rakastan rakastan” tai englanniksi “I love you, I love you”. Mantra auttoi rentoutumaan ja putoamaan vielä hieman syvemmälle tyyneyteen. Se auttoi saamaan yhteyden rakkauteen. Vaikka katsoin Adimia silmiin, julistuksessa ei ollut mitään henkilökohtaista. En minä Adimia rakasta, siinä mielessä kun sanaa rakkaus yleensä käytetään. En rakasta häntä henkilönä, en persoonana, en hänen kehoaan ja mieltään. Minä rakastan elämää hänessä, rakkauden mysteeriä hänessä, rakastan hänen valoaan, viattomuuttaan, puhtauttaan, selkeyttään. Ja ennen kaikkea rakastan hänen läsnäoloaan, sitä että hänen mielensä hiljenee ja hän on vakaasti kehossaan.
Rakastan saadessani katsoa Adimia silmiin ja nähdä hänen silmissään vain syvän, pysähtyneen tyyneyden. Rakastan sitä, että saan peilata siitä tyynestä pinnasta oman rakkauteni, universaalin rakkauden, joka vain on. Minä ja Adim emme ole tärkeitä, eikä rakkaus ole meidän. Se on lainaa elämältä.
Kun sanon rakastavani Adimia, siinä ei ole sitä takertuvaa, tarvitsevaa ja vaativaa laatua, jonka olen tottunut yhdistämään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. En halua omistaa. Päin vastoin näen yhä selkeämmin, että päästämällä irti Adimista saan enemmän. Kiitos rakas, turvallista matkaa!
Kun oli jäähyväisten aika, katsoin vain. Täysin neutraalisti. Tiedän jo, että Adim on jätkämäinen halko, joka ei paljon puhu eikä pussaa. Ei pidä kädestä, ei lepertele. Suoraan asiaan, jos asiaa on. Jos tehdään lähtöä Delhiin, sitten tehdään lähtöä Delhiin, be total! Ei ruveta ruikuttamaan, että voi vitsi kun pitää lähteä, jäisin paljon mieluummin tänne sinun kanssasi, tulee kauhea ikävä ja voi voi ja tunteita, tunnekuohuja, sentimentaalisuutta. Adim ei yksinkertaisesti ole sellainen. Onneksi. Hän on suora ja selkeä kuin kuutio, ja oli ihanaa huomata, että pystyin vain katsomaan ja hyväksymään. Hän on sellainen kuin on, eikä minulla ole tarvetta kovistella häntä, ripustaa häneen vaatimuksia. Kun en halua mitään, voin katsoa, myötäillä ja hyväksyä. En minä halua muuttaa häntä. En nyt. Olen kyllä halunnut, luoja varjelkoon, ja tulen varmasti haluamaan, sillä tämä on harvinaisen jääräpäinen yksilö, mutta en nyt. Juuri nyt tuntuu hyvältä vain myötäillä elämää.
Huh, miten helpottunut olen! Minä osaan rakastella! Tiedän nyt, mistä rakastelussa on kyse! Ja mikä parasta, en ripusta itseäni tai rakkauttani Adimiin. Ne eivät ole hänestä riippuvaisia. Saattaa olla, että rakastelen Rochanin kanssa lähitulevaisuudessa. Saa nähdä. Olisipa hienoa. Mutta pointti on se, etten enää pelkää (niin paljon). Vielä eilen kirjoitin Taralle, että voisin oksentaa kauhusta ajatellessani, että minun pitäisi aloittaa alusta jonkun uuden miehen kanssa, mennä sen saman pelon ja epävarmuuden läpi, rohkaistua kertomaan ääneen, että minulla on tällainen ongelma seksin suhteen. Ja sitten taas katsoa aitiopaikalta, kuinka kaikki menee pieleen.
Pelko on kuollut. En voi tehdä mitään väärin, jos olen läsnä ja vain katson, mitä kehoni tekee. Minun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään, katsoa vain. Ei ole suorituspaineita. Minun pitää vain rakastella enemmän ja useammin. Siitä se lähtee aukeamaan. Ei ole oikotietä, ei pikavoittoja eikä alkuräjähdyksiä tiedossa. Tätä pientä ja hienovaraista työskentelyä vain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
